RAUHANTURVAAJAT

Göteborg, joskus 2020-luvulla

Alikersantti Jaakko Kilpeläinen komensi raskaasti aseistautuneen jalkaväkiryhmänsä Pasi-Sisuun. Ryhmällä oli normaalien rynnäkkökiväärien sekä yhden PKM-konekiväärin ja SVD Dragunov tarkka-ampujakiväärin lisäksi mukana kaksi sirpalekranaateilla varustettua KRPIST 2002-kranaattipistoolia ja Pasin katolla oli lisäksi raskas 12,7-millinen konekivääri. Kilpeläisen ryhmä kuului kaikkiaan seitsemäntuhannen muun suomalaisen sotilaan kanssa sisällissodan raunioittamassa Ruotsissa toimiviin rauhanturvaajiin. Rauhanturvaoperaatio ei ollut YK-johtoinen, vaan se oltiin perustettu uuden toimintainnon saaneen Pohjoismaitten neuvoston toimesta ja rauhanturvaajia Ruotsissa oli noin neljäkymmentä tuhatta. Suomesta, Tanskasta, Norjasta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Kyseessä ei ollut sellainen operaatio, mihin sinibarettiset faitterit olivat aikanaan maailmalla tottuneet. Sinisiä baretteja ei käytetty, ja kyseessä oli lähinnä puhtaasti sotilaallinen operaatio.

Ruotsi näytti nykyisin varsin erilaiselta, kuin mitä aikanaan maailman rauhallisin kansankoti oli joskus 1960-luvulla näyttänyt. Ruotsalaisten järjettömän, sinisilmäisen ja mitään kyseenalaistamattoman maahanmuuttopolitiikan seurauksena vuonna 2022 eteläisessä Ruotsissa jatkuvasti kasvanut ja sinne myös muualta Ruotsista kerääntynyt islamilaisväestö oli ylittänyt kriittisen määrän ja tylysti ilmoittanut, että Skånen, Blekingen, Smålandin, Hallandin, Västergötlandin ja Bohuslänin alueelle perustetaan Ruotsin islamilainen kalifaatti. Kävi ilmi, että kalifaatilla oli myös hampaat toteuttaa ilmoituksensa, sillä housut kintussa yllätetty Ruotsi huomasi sillä olevan käytössään noin kaksikymmentä tuhatta aseistettua miestä, jotka ottivat alueen haltuunsa nopeasti ja korostetun väkivaltaisesti saadakseen aikaan sen lamauttavan kauhuefektin jota vastaavan kaltaiset joukot olivat tehneet Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Yllätys onnistui täydellisesti, lähinnä varteenotettavan vastarinnan puutteen vuoksi. Ruotsalaiset poliisivoimat eivät pystyneet kuin hajanaiseen paikalliseen vastarintaan ja muutamassa tunnissa sekin tukahtui. Puolustusvoimien joukkoja alueella ei ollutkaan, sillä ne oltiin keskitetty lähinnä Tukholman ympäristöön ja jonkun verran Pohjois-Ruotsiin. Kun kaikkiaan seitsemänkymmentäkolme poliisia oli kaatunut taistelussa kalifaatin joukkoja vastaan, loput antautuivat ja uskoivat joutuvansa sotavangeiksi. Vaikka antautuneet poliisit olivat kokeneet matalan intensiteetin sisällissotaa käyneessä Ruotsissa kaikenlaista, he eivät ymmärtäneet sitä laskelmoivaa julmuutta, mitä valtaan päässeet islamilaiset tulisivat esittämään. Heistä tehtiin kaiken toivon menettämisen symboleita ja heidät ammuttiin paikkakuntiensa toreilla, jonne tavalliset ruotsalaiset oltiin pakotettu katsojiksi.

Poliisien joukkomurhaamisen jälkeen toreille tuotiin sidottuina paikallisen siviilihallinnon korkeimmat edustajat, jotka pakotettujen ruotsalaiskatsojien kauhusta vapistessa hirtettiin yksi kerrallaan ja joitten ruumiit jätettiin hirttoköysien varassa roikkumaan pelotteeksi ihmisille. Hirtetyt ihmiset keinuivat tuulessa hiljaa, kuin eteläisen ja lounaisen Ruotsin uudet, täydellistä alistumista symboloivat synkät liput.

Ruotsin hallitus ei kerta kaikkiaan käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kuvitteli, että asia voitaisiin ratkaista tavalliseen ruotsalaiseen keskustelevaan ja kompromisseihin pyrkivään tapaan, tajuamatta että juuri se tapa oli johtanut maan tähän tilanteeseen. Sen, minkä ruotsalaiset olivat mieltäneet pyrkimykseksi yhteistyöhön ja kompromisseihin oltiin islamilaisessa väestössä aina nähty vain heikkoutena ja alistumisena. Voi sanoa, että Ruotsi oli toiminnallaan ja vääristyneellä suvaitsevaisuuspolitiikallaan saanut itse aikaiseksi sen, että maalla oli nyt oma Gazansa, tosin kooltaan huomattavasti suurempi. Ja toisin kuin alkuperäisessä Gazassa tässä ruotsalaisessa versiossa lähes puolet asukkaista olivat sitä väestöä, jota islamilaiset vihasivat ja halusivat alistaa. Ja nämä kantaruotsalaiset olivat vankina kansankodin ikiomassa Gazassa.

Sillä välittömästi vallan otettuaan ja vallastaan huumaantuneena kalifaatti ilmoitti, että alueella asuvien ruotsalaisten ei sallittu poistua kalifaatin alueelta. Islamilaisetkin tajusivat, että ilman ammattitaitoista ruotsalaista työvoimaa lakkaisi kalifaatissa infrastruktuuri nopeasti toimimasta. Mutta kalifaatti ei suinkaan kohdellut ruotsalaisia minkäänlaisena ammattitaitoisena erikoisryhmänä, vaan heillä oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa eli joko julkisesti esitetty kääntyminen islamiin tai kuolema. Edes dhimmin asemaa ei sallittu. Youtuben kautta alkoi maailmalle levitä videoita, joissa islamilaiset harjoittivat ruotsalaisen kalifaatin alueella omaa erityisosaamistaan eli ihmisten tappamista mahdollisimman mielikuvituksellisilla ja kivuliailla tavoilla. Alueella asuvat ruotsalaiset muuttuivat alistetuiksi orjiksi jotka tiesivät elämänsä voivan koska tahansa päättyä jonkun islamilaisen asemiehen mielenoikusta ja päähänpistosta.

Ruotsin feministinen hallitus näki kyllä sen, mitä alueella tapahtui, mutta ei kertakaikkiaan pystynyt herättämään itseään utopistisesta unestaan joten se käski puolustusvoimien pysyä kasarmeissaan ja lähetti dialogipoliisit kalifaatin alueelle. Joka ainoan dialogipoliisin irtileikattu pää palautettiin virallisen Ruotsin alueelle selvänä osoituksena että dialogin aika oli ohi. Hampaaton feministihallitus ei vieläkään tajunnut tuuliviirin asentoa, vaan lähetti jatkuvasti neuvottelupyyntöjä kalifaatin alueelle sillä idealla, että kalifaatti olisi kuitenkin osa Ruotsia, jonkunlaisena autonomisena alueena, vaikka kalifaatti puolestaan oli ilmoittanut, että se tulee laajentamaan aluettaan kunta kunnalta ja maakunta maakunnalta. Ruotsin hallituksen ainoa varsinainen operatiivinen määräys oli täydellisen lehdistösensuurin julistaminen. Kalifaatin alueesta, ja varsinkin siellä olevaan ruotsalaisväestöön kohdistuvasta väkivallasta ei saanut uutisoida. Perusteena oli, että väkivaltaisuuksista uutisoiminen voisi provosoida ihmisryhmiä keskinäiseen vastakkainasetteluun. Perustetta ei sanottu julkisesti, mutta se vuoti internettiin ja valittiin myöhemmin ympäri maailmaa vuoden parhaaksi tahattomaksi vitsiksi.

Vaikka virallinen Ruotsi keskittyi lähinnä tekemään itsestään naurettavan, niin maan kodinturvajoukot eli Hemvärnet ei enää kuunnellut hampaatonta hallitustaan vaan teki toisenlaisen ratkaisun. Se ilmoitti, että Ruotsin feministisen hallituksen käskyvalta ei enää koskenut sitä ja se tulisi toimimaan vain ja ainoastaan Ruotsin kansalaisten turvallisuuden takaamiseksi sitä välittömästi kohdistuvaa uhkaa vastaan. Koska Hemvärnetiin oli liittynyt myös huomattava määrä sen kirjavahvuuden ulkopuolella olevia reserviläisiä ja koska Hemvärnetin joukot olivat pahemmin hallituksen lupaa kysymättä ottaneet haltuunsa suuren määrän Ruotsin puolustusvoimien asevarastoja, tajusi Ruotsin feministinen hallitus, että maassa oli nyt myös noin viidenkymmenen tuhannen kantaruotsalaisen miehen aseellinen joukko, joka hallitus ei pystyisi kontrolloimaan millään tavoin. Ja joka myös aikoi tehdä sen, johon hallitus ei pystyisi.

Siispä niin omilla, siviilien lahjoittamilla ja puolustusvoimien varikoista peräisin olevilla ajoneuvoillaan Etelä-Ruotsiin edenneet Hemvärnetin miehet pystyivät ankarissa taisteluissa pysäyttämään kalifaatin joukkojen etenemisen Dalslandissa ja Närkessä sekä ajamaan niitä jonkin verran takaisin. Ennen kaikkea ne pystyivät ottamaan Göteborgin öljysatamat takaisin haltuunsa vaikka muuten suurin osa kaupunkia jäi kalifaatille. Maassa elettiin hetken ajan niin skitsofreenista tilannetta, että feministinen hallitus suunnitteli puolustusvoimien joukkojen lähettämistä riisumaan Hemvärnetiä aseista, mutta puolustusvoimat olivat ilmoittaneet, että siihen hekään eivät suostu, vaikka hallituksen käskyjä – järjettömiäkin – ne muuten noudattivat.

Kalifaatin ja siitä erossa pysyneen Ruotsin rajalla käydyissä taisteluissa oli käynyt selväksi, että paremmin organisoituneet ja koulutetut ruotsalaiset pystyivät voittamaan kalifaatin joukot, joita saattoi kuvailla lähinnä aseistautuneeksi laumaksi, jolla ei ollut muuta etulyöntiasemaa kuin fanaattisuus ja täydellinen piittaamattomuus omasta hengestä. Hemvärnet olisi saattanut pystyä ajamaan kalifaatin joukot mereen koko alueella, mutta koska sillä ei ollut tarpeeksi raskasta aseistusta se luopui suunnitelmasta toistaiseksi. Oli käynyt ilmi, että kalifaatin joukoille oltiin ennen sodan alkua onnistuttu salakuljettamaan jonkun verran myös raskasta aseistusta, lähinnä kranaatinheittimiä ja Qassam-raketin kehittyneempää versiota.

Tässä vaiheessa käydyissä taisteluissa kaatui noin neljäsataa ruotsalaista Hemvärnetin sotilasta ja noin 2.000 kalifaatin sotilasta. Ruotsalaisia siviilejä arvioitiin kuolleen taisteluissa ja ennen kaikkea islamilaisessa terrorissa noin viisitoista tuhatta. Raskaitten aseitten puuttuessa Hemvärnet ymmärsi, ettei se pystyisi tässä vaiheessa vapauttamaan islamilaisten hallussa olevia alueita ja ennen kaikkea pelastamaan alueella olevia ruotsalaisia.

Näin ollen Hemvärnet siirtyi toiminnassaan toiseen vaiheeseen. Niin Hemvärnet kuin sen alaisuuteen perustettu vapaaehtoisista koottu Frivilliga Folksvärnet alkoi kerätä hallussaan olevilla alueilla olevaa islamilaisväestöä suuriin vankileireihin. Tehtävä oli itse asiassa helpompi kuin mitä se olisi ollut vielä kymmentä vuotta aikaisemmin, sillä väestöpohjansa enemmistöltä ei-ruotsalaiseksi muuttunut eteläinen Ruotsi oli alkanut vaikuttaa magneetin tavoin ja väestönvaihtoa oli tapahtunut huomattavissa määrin molemmin puolin jo ennen vihollisuuksien alkua.

Hemvärnet tiesi hyvin, ettei ihmisten kerääminen piikkilangan taakse vaikuttaisi kalifaattiin sinänsä mitenkään, mutta se tiesi kyllä, mikä saattaisi vaikuttaa. Niinpä se kokosi kaksisataa vangittua islamilaista, teloitti ne suorassa lähetyksessä sianihralla voidelluilla luodeilla ja hautasi ruumiit sianruhojen ja sisälmysten sekaan ilmoittaen, että mikäli vankeina olevia ruotsalaisia ei päästetä kalifaatin alueelta pois, niin seuraavaan erään lyödään nolla perään ja tätä jatketaan. Hyväntahtoinen ja rauhallinen svenne oli kuollut pois, eläen korkeintaan enää armeijan vartioimassa Tukholmassa ja tilalle oli tullut vuosituhannen verran uinunut verenhimoinen viikinki joka ei paljoa piitannut siitä, pidettiinkö hänen toimiaan brutaaleina ja kuinka verisiksi hänen kätensä tulivat. Sitä nyrkkiin puristettua kättä oltiin haudottu taskussa kymmeniä vuosia, ja kun se lopultakin pääsi vapaaksi, se halusi lyödä ja lyödä kovaa.

Jos kalifaattiin saattoi jotenkin vaikuttaa, edes tilapäisesti, niin Hemvärnetin valitsema tapa oli oikea. Kalifaatti suostui tulitaukoon niissä asemissa joissa joukot sillä hetkellä olivat sekä väestönvaihtoon sillä ehdolla että taisteluihin osallistumaton Ruotsin valtio puolestaan takaisi kalifaatin elintarvike- lääkintä- ja energiahuollon. Virallinen Ruotsi päätti tehdä perinteisen ruotsalaisen ratkaisun eli suostui kaikkiin kalifaatin vaatimuksiin. Vieläkin kuvitteellisessa kansankodissaan elävä feministihallitus kertakaikkiaan kieltäytyi tajuamasta sitä, että Ruotsi oli sodassa, vaikka siinä olikin nyt hetken tulitauko.

Logistiikkavirran aloittaminen oli hankalaa. Alun alkaen oli selvää, ettei yksikään ruotsalainen rekkakuski tai veturimiehistö suostunut menemään kalifaatin puolelle. Niinpä ideana oli, että elintarvikkeita kuljettavat rekkasaattueet pysähtyivät tulitaukolinjalla, ruotsalaiset kuskit siirtyivät rekoistaan pois ja kalifaatin kuskit jatkoivat eteenpäin palauttaen sitten aikanaan rekat tyhjinä takaisin tulitaukolinjalle odottamaan uutta lastiaan. Rekkojen löytäminen oli vain kovin työlästä, sillä yksikään ruotsalainen kuljetusyhtiö ei luovuttanut rekkojaan kalifaattikuskeille ilman täydellistä vakuutusta ja Ruotsin valtion niin kassavaranto kuin luottokelpoisuus ei ollut enää lähelläkään sitä mitä se oli ollut joskus ennen. Niinpä koko kalifaatin alue tyhjennettiin kaikesta mahdollisesta kuljetukseen sopivasta pyöräkalustosta, jotta toiminta saatiin alulle. Svenska Järnvägar oli toiminnassa mukana omalla osallaan, mutta koska tulitauon myötä ruotsalaisista tyhjennetyssä kalifaatissa oli hyvin vähän ammattitaitoisia veturimiehiä, jäi päävastuu kuorma-autokalustolle.

Missään koskaan käydyssä sodassa ei toinen sodan osapuoli ollut huoltanut sodan toista osapuolta, mutta ruotsalaisethan olivat tunnettuja luovista ratkaisuistaan. Hemvärnet olisi mielellään halunnut torpata kuljetukset siinä vaiheessa kun ruotsalaiset oltiin saatu kalifaatin alueelta turvaan ja tappaa kalifaatin nälkään, mutta siihen sen voima ja uskallus eivät vielä riittäneet. Se oli irtaantunut Ruotsin hallituksen käskyvallasta, mutta ei halunnut ottaa riskiä kahden suunnan sisällissodasta. Mutta tosiasiassa Hemvärnet ja siihen taistelujen alettua liittyneet vapaaehtoiset ruotsalaiset pitivät hallussaan yli kolmasosaa Ruotsia, joka oli osa Ruotsia enää vain nimellisesti.

Pohjois-Ruotsi sen sijaan ei ollut osa Ruotsia edes nimellisesti. Taistelujen alettua Lappland, Norrbotten ja Västerbotten olivat julistautuneet itsenäiseksi Norrlannin Tasavallaksi. Alueella olevat Ruotsin puolustusvoimien yksiköt aina ilmavoimia myöten ilmoittivat kuuluvansa Norrlannin Tasavallan komentoon. Useat maat, Suomi mukaan luettuna tunnusti Norrlannin itsenäisyyden, koska nähtiin, ettei sillä ollut Ruotsin epäselvässä ja väkivaltaisessa tilanteessa muuta mahdollisuutta. Norrlannin talous pelasi Kiirunan kaivosten myötä, mutta alueella pohdittiin myös tulevaisuutta ja liittyminen Suomeen nähtiin hyvin suurena mahdollisuutena mikäli Ruotsin sekava tilanne säilyisi ennallaan.

Virallinen Ruotsi tuomitsi Norrlannin irtaantumisen, mutta sillä ei ollut käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta toimia sitä vastaan mitenkään. Yleensäkin Ruotsissa oli se tilanne, että ne jotka pystyivät ja panivat toimeksi eivät olleet enää millään lailla tekemisissä Ruotsin hallintokoneiston kanssa. Se istui toimistoissaan sormi suussa ja mietti, että voisiko tästä painajaisunesta herätä, tajuamatta että se itse oli saanut sen painajaisen aikaiseksi. Gotlanti ja Öölanti taas olivat puoli-itsenäisessä tilassa, jossa ne virallisesti tunnustivat olevansa osa Ruotsia, mutta jotka hoitivat puolustuksensa Hemvärnetin avulla.

Oltiin tilanteessa, jossa valtiota nimeltä Ruotsi ei käytännössä ollut enää olemassa. Koska kalifaatin ja Hemvärnetin joukkojen välillä oli myös jatkuvia, joskin paikallisia välikohtauksia oli olemassa selkeä uhka että täysimittainen sisällissota alkaisi uudelleen. Näin ollen Ruotsin hallitus, joka käytännössä piti valtaa enää Tukholmassa, Södermanlandissa, Upplandissa ja Gästriklandissa päätyi pyytämään apua YK:lta ja toivoi rauhanturvajoukkojen lähettämistä. YK kieltäytyi pyynnöstä, sillä kalifaatti oli vaatinut, että rauhanturvajoukot tulisivat ainoastaan islamilaisista maista mitä vaatimusta islamilaiset maat luonnollisesti tukivat. Myös Venäjä veto-oikeudellaan tuki asiaa, lähinnä vittuillessaan ja ajatellessaan, että nythän humanistiset pohjoismaat saavat oikein kunnolla nauttia siitä, mitä ovat niin kauan jo tilanneet.

Siinä vaiheessa Pohjoismaiden Neuvosto yllättäen hankki itselleen jalkaansa housut, lähinnä pelätessään että Ruotsin islamilaisten esimerkki leviäisi ja päätti lähettää joukkoja omin neuvoin ja YK:lta kyselemättä. Itse asiassa neuvostossa oli myös ollut esillä huomattavan vahva näkökanta, että maat tukisivat aseellisesti Hemvärnetiä, lähettäisivät joukkonsa ja ajaisivat kalifaatin mereen, mutta se olisi tietänyt käytännössä sodan julistamista viralliselle Ruotsille. Näin ollen Suomen, Tanskan, Norjan, Viron, Latvian ja Liettuan joukot ottivat haltuunsa rintamalinjojen välissä olevan kahden kilometrin levyisen varsin rauhattoman alueen jossa ne vahtivat sekä sitä, etteivät eri osapuolet yrittäisi hyökkäystä toisten alueelle että sitä, että virallisen Ruotsin katkeamattomat rekkakuormat saattoivat mennä kalifaatin alueelle. Sen kalifaatin, joka halusi muuttaa sitä elättävän virallisen Ruotsinkin osaksi kalifaattia, mutta rauhanturvaajat olivat oppineet, että täällä Ruotsissa asiat olivat vieläkin monimutkaisempia kuin jossain Libanonissa.

Myös Hemvärnet oli suostunut joukkojen lähettämiseen, lähinnä saadakseen aikaa lisätä ja kouluttaa joukkojaan sekä hankkiakseen raskasta aseistusta. Huhupuheitten mukaan Tykistöprikaatissa Niinisalossa oli nähty suuri määrä riikinruotsia puhuvia ja tunnuksettomissa maastopuvuissa olevia miehiä, jotka opettelivat niin tykistö- kuin pansarintorjunta-aseitten käyttöä. Oltiinpa puhuttu sitäkin, että Porin satamassa puolustusvoimat olivat eristäneet alueen, kun erääseen Sundsvalliin lähtevään laivaan oltiin lastattu kontteja. Mitään huhuja ei oltu vahvistettu. Myös kalifaatin alueelle yritettiin salakuljettaa raskasta aseistusta, mutta sekä Tanskan että Saksan laivastot valvoivat merialueita tehokkaasti ja kaikki epäilyttävät laivat tarkistettiin ja aseet takavarikoitiin. Niin Tanska kuin Saksa olivat virallisesti puolueettomia kyseisessä konfliktissa, muttei kumpikaan maa suurin surminkaan halunnut naapuriinsa perustetun islamilaisen hirmuvaltion vahvistuvan sotilaallisesti.

Kilpeläinen miehineen oli palvellut täällä Göteborgin lähellä nyt kolme kuukautta puolen vuoden pestistään. Kun hän oli miehineen tullut palveluspaikkaansa, aikaisemmin alueella palvelleet suomalaiset olivat sanoneet, että Hemvärnetin miesten kanssa tuli kyllä oikein hyvin juttuun. Ne suunnittelivat kyllä jossain vaiheessa uutta hyökkäystä, mutta keskittyivät keräämään itselleen lisää voimia ja aseistusta. Eivätkä ne millään tavalla häirinneet rauhanturvaajien toimintaa eivätkä tulleet luvatta rauhanturvaajien alueelle. Sen sijaan kalifaatin joukoissa taas oli lukuisasti joko aineilla, uskonnolla tai molempien yhdistelmillä päänsä sekoittaneita tyyppejä, jotka halusivat niin kovasti päästä tapaamaan Allahia tappaessaan vääräuskoisia rauhanturvaajia.

Kilpeläiselle oli selvinnyt heti alussa, että tässä ei ollut kyseessä sellainen rauhanturvaoperaatio, mihin suomalaiset olivat aikaisemmin tottuneet, vaan mikäli rauhanturvajoukkojen alueella näkyi aseellinen mies, se ammuttiin välittömästi mikäli tämä ei käskystä heti pudottanut asettaan ja nostanut tassujaan pystyyn. Tavallinen varoituksen ja tulenavauksen väli oli yksi sekunti. Tämä siksi, että se aseellinen mies oli kalifaatin mies ja se ampuisi joka tapauksessa. Kuluneen kolmen kuukauden aikana Kilpeläisen ryhmä oli joutunut muutaman kerran tulitaisteluun, mutta menettänyt onneksi vain yhden miehen haavoittuneena. Kalifaatin miehillä kun oli jostain kumman syystä opittu tapa ennen tulen avaamistaan huutaa vihansa osoitukseksi vääräuskoisille ahlanawallahilallatiqusallahawallaata, jolloin rauhanturvaajilla oli mahdollisuus ampua ensin.

Kilpeläinen oli värväytynyt rauhanturvajoukkoihin vapaaehtoisesti. Osa miehistä oli tylysti mobilisoitu, sillä Suomessakin katsottiin, että Ruotsin tilanne piti pyrkiä jollain tavalla rauhoittamaan. Suomessa ei tähän tilanteeseen oltu koskaan päädytty, vaikka hallitus oli 2010-luvun loppupuolella siihen typeryyttään kaikin keinoin pyrkinytkin. Vuonna 2020 hallitus totesi, että kahdeksankymmenen tuhannen elintasopakolaisen seurauksena maassa oli suuri määrä enempivähempi järjestäytyneitä suomalaisten perustamia aseellisia joukkoja, jotka alkoivat puolustaa kansalaisia maahantunkeutujien uhkaa vastaan ja uhka oli todellinen, sillä jo aikaisemminkin korkeat maahanmuuttajien rikollisuusluvut nousivat taivaisiin saaden lopulta aikaan väkivaltaisen vastareaktion.

Itse asiassa Kilpeläinenkin oli kuulunut näihin niin sanottuihin suojelukaarteihin ja hän oli ollut mukana tapauksessa, jossa kolme suomalaisen tytön joukkoraiskannutta elintasopakolaista oli yksinkertaisesti kadonnut. Ruumiita ei koskaan löydetty, sillä turvat pysyivät tukittuina. Tapauksia oli ympäri Suomen.  Tässä vaiheessa hallitus lopultakin ymmärsi katsoa tuuliviirin asennon,  alkaa poistaa elintasopakolaisia maasta väkisin ja todeta poliittisen luikurin taidollaan, että suomalaisten turvallisuus oli kuitenkin ollut heidän toimintansa kaiken a ja o kaiken aikaa, mutta EU-säännöksiä oltiin ehkä tulkittu liian kirjaimellisesti ja painostuksen alaisena. Hallituksen pakkokäännytykset ehtivät loppujen lopuksi koskea vain noin kahdeksaa tuhatta henkilöä, sillä suurin osa muista häipyi vapaaehtoisesti, sillä suojelukaartien ampumat muutamat kymmenet rikoksia tehneet maahanmuuttajat olivat se viimeinen piste, jolloin Suomesta alkoi virrata hyvin nopea paluumuutto sinne, mistä se oli tullutkin, eli Ruotsiin, joka vielä siinä vaiheessa otti islamilaisen väestönosan mielellään vastaan syyttäen Suomea rasismista. Suomessa islamilaisen vähemmistön osa palautui noin vuodessa vuoden 2014 tasolle, ja jäljelle jääneet olivat saaneet hyvän muistutuksen siitä, että kannatti olla sekä riehumatta että radikalisoitumatta. Silloin elettiin aikaa paria vuotta ennen ruotsalaisen islamilaisen kalifaatin syntymistä.

 Tilanteen Suomessa rauhoituttua suojelukaartit olivat tuolloin ilmoittaneet hallitukselle lopettavansa aktiivisen toimintansa. Toistaiseksi ja ehdollisesti. Aseitaan ne eivät luovuttaneet mutta hallitus huokaisi silti helpotuksesta. Sillä oli käynyt ilmi, etteivät puolustusvoimat olleet millään muotoa halukkaita riisumaan suojelukaarteja aseista ja hyvin epävarmaa oli se, olisiko se siihen pystynytkään. Oltiin päästy kuitenkin paljon helpommalla kuin Ruotsissa. Suomessa oleva ongelma oltiin tietenkin siirretty Ruotsin niskoille, joten Suomenkin hallitus näki, että Ruotsin tilanteen rauhoittaminen oli Suomen edun mukaista, ja siksi maa osallistui rauhanturvaoperaatioon useitten tuhansien miesten voimalla. Tosin Suomessakin oli hyvin voimakkaita soraääniä, jotka totesivat, että rauhanturvaoperaatio oli pelkästään kriisin pitkittämistä ja vain ja ainoastaan islamilaisen kalifaatin jyrääminen yhteispohjoismaisin voimin takaisi pysyvän rauhan ja turvallisuuden.

Kilpeläisen ryhmä siirtyi Pasiinsa. Tällä sodan ja rauhan välisellä raja-alueella ei tietenkään liikuttu vain yhdellä Pasilla, vaan moottorinsa käynnisti kaikkiaan neljä Pasia, kaksi CV 90-rynnäkkövaunua ja yksi Leopard-panssari. Nämä seitsemän sotilasajoneuvoa kulkisivat pitkin Änäsvägeniä edeten siitä Danske Vägenille ja lopulta Örgryteniin, jossa vartiovastuu vaihtui kalifaatin keskuudessa hyvin pahamaineisen virolaisen Kuperjanovin pataljoonan vastuulle. Suomalaisiakaan ei pidetty mitenkään helläotteisena, mutta virolaiset olivat maineessa, että he ampuivat ensin, ampuivat sitten toistamiseen ja muistivat vasta sitten varoittaa. Sinänsä virolaisten kanssa suomalaiset joukot olivat aina tulleet hyvin toimeen. Ehkä virolaisille oli vaan tarttunut tietty toimintatapa entisestä emämaastaan, ja sille toimintatavalle täällä oli kieltämättä kysyntää. Täällä ei saatu kunnioitusta neuvottelemalla, vaan pelkällä voimalla.

Partio, jossa Kilpeläisenkin ryhmä oli mukana eteni pitkin Änäsvägeniä ja yhtä-äkkiä radiosta kuului varoitus. Tielle oli tullut kuuden siviilin ryhmä. Yksi mies, kaksi naista ja kolme lasta. Näyttivät päällisin puolin olevan aseettomia, mutta näissä tehtävissä ei riskejä otettu, vaan miehet purkautuivat ajoneuvoistaan, osoittivat ryhmää aseillaan ja viittilöivät heitä menemään maahan makuulle, minkä porukka ilman sen kummempia mielenilmauksia tekikin. Kilpeläisen ryhmä tarkisti maassa makaavat ihmiset, totesi heidät aseettomiksi ja kuuli heidän kertovan, että he olivat alun perin Iranista kotoisin olevia bahai-uskovaisia, joitten elämä kalifaatin alueella oli muuttunut kestämättömäksi. He halusivat päästä kalifaatista suojaan Ruotsin puolelle.

Kilpeläinen otti radiolla yhteyden tukikohtaansa, ja sieltä saapui jonkun ajan kuluttua kuorma-auto johon ihmiset siirrettiin. Näitä pakolaisia tuli kalifaatista vielä aika ajoin, tosin harvemmin kuin rauhanturvajoukkojen toiminnan alkaessa, sillä kalifaatin alueella kaikki vääräuskoiset oltiin joko teloitettu mahdollisimman julmilla tavoilla tai sitten he olivat kuoleman pelossa ”palanneet” islamin uskoon. Heidät kuljetettaisiin virallisen Ruotsin alueelle. Hemvärnetin alueella heillä ei olisi enää mahdollista olla. Hemvärnet oli todennut tylysti, että epäilemättä maahanmuuttajissa on myös tolkullista porukkaa, mutta me emme enää erottele. Sen aika on ohi ja jos Tukholma nuo haluaa kontolleen, se voi ne ottaa. Me emme sitä enää tee. Emme tiedä, mistä tolkuton kunniavelkamme haittamaahanmuuttajia kohtaan on peräisin ja kuka sen kontollemme antoi, mutta me olemme maksaneet sen viimeistä ropoa ja nöyryytystä myöten. Kilpeläinen ymmärsi aivan hyvin Hemvärnetin mielipidettä. Olihan hän itse kotoisin Vantaalta, josta oli saanut nauttia pakkosyötetyn monikulttuurisuuden hedelmistä ennen kuin Suomi muutti linjansa. Ja täällä tilanne oli ehtinyt edetä kertaluokkaa pahemmaksi. Niin maahantunkeutujien törkeyksissä kuin kantaväestön itse itseään kohtaan kohdistamassa nöyryytyksessä.

Bahai-uskovaisia alettiin kuljettaa turvaan ja partio jatkoi etenemistään. Kun joukko oli edennyt Danska Vägenin ja Herrgårdsgatanin väliseen risteykseen, näki Kilpeläinen eräästä raunioituneesta kerrostalosta lentävän tulinuolen. Saatana, sinko! Onneksi se torvi ampui huonosti ja ontelokranaatti osui maahan Pasin edessä. Partion mukana kulkevan Leopardin ja CV-rynnäkkövaunujen miehistöt olivat valppaana, näkivät mistä Allahiaan etsivä fanaatikko oli laukauksensa ampunut ja kylvivät paikalle kranaattisateen. Talosta alkoi myös rauhanturvaajiin kohdistuva käsiaseitten tulitus.

Partiota johtava yliluutnantti Kolehmainen toimi protokollan mukaan, jalkautti miehet suojaan ja käski vastata tuleen, mikä tietysti tapahtui välittömästi muutenkin.  Sitten hän tilasi radiolla paikalle päivystysvuorossa olevan erikoisjääkärijoukkueen, joka kymmenen minuutin kuluttua saapui paikalle helikoptereilla. Helikoptereitten ovessa olleet Minigunit lakaisivat katon tyhjäksi kaikesta elämästä  ja erikoisjääkärit tunkeutuivat sen kautta taloon sisään. Talosta kuului räjähdyksiä ja kiivasta tulitusta joka vaimeni nopeasti muutamiin lyhyisiin sarjoihin. Erikoisjääkärit eivät jättäneet tällaisissa tapauksissa ketään henkiin.

Kalifaatin viranomaiset saattaisivat jälkeenpäin metelöidä tarpeettomasta voimankäytöstä, mutta hekin olivat solmineet sopimuksen kahden kilometrin levyisestä alueesta, jota valvoivat ja jossa asetta kantoivat vain ja ainoastaan rauhanturvajoukot ja jonka saattoi ylittää vain valvotuissa tarkastuspisteissä. Jos kalifaatti viitsi tehdä kirjallisen valituksen, se meni suoraan silppuriin. Yleensä se ei viitsinyt, vaan metelöi kalifaatin televisiossa ja vaati taas kertaalleen, että rauhanturvajoukot tulisi olla vain islamilaisista maista. Jättäen taas kertaalleen mainitsematta, että ainoa maa, joka lähetti kalifaatin alueelle välttämättömiä elintarvikelähetyksiä oli virallinen Ruotsi. Esimerkiksi öljyrikkaasta Saudi-Arabiasta ei ollut tullut minkäänlaista avustusta muuta kuin moskeijoitten rakentamiselle. Niitä wahhabiitit pitivät tärkeimpänä. Ruoka- sähkö- ja vesihuollon saattoi jättää typerille ruotsalaisille.

Välikohtauksen jälkeen suomalaisten partio eteni Örgryteen, jossa se kohtasi virolaiset rauhanturvajoukot. Paikalle oli juuri tulossa rekkakolonna, joka toi virallisen Ruotsin elintarvikkeita kalifaatin alueelle. Ruotsalaiset kuskit pysäyttivät autonsa ja pääosin arabiväestöön kuuluvat kuskit ottivat autot haltuunsa ja alkoivat ajaa Örgrytevägeniä länteen, jossa ne purkaisivat lastinsa jossain kalifaatin alueella tuoden sitten rekat taas täytettäväksi. Niin suomalaiset kuin virolaiset rauhanturvaajat pudistelivat päätään moisen mielettömyyden edessä, mutta he olivat oppineet, että Ruotsi ei ollut enää valtio, vaan huonosti käsikirjoitettu sketsisarja. Varsinkin, kun virallisen Ruotsin alueella oli jo alkanut omiin kansalaisiin kohdistuva elintarvikkeiden säännöstely, että kalifaatinkin alueelle riitti vietävää.

Kilpeläistä odotti virolainen kersantti Andrus Rummo. Oli aika tehdä kauppaa. Rummolla oli mukanaan muovikassillinen virolaista Turisti-Eine säilykettä josta Kilpeläinen kovasti piti ja Kilpeläisellä taas puolestaan kartonki suomalaista punaista norttia, jota Rummo puolestaan tykkäsi pössötellä. Tavarat vaihtoivat omistajaa ja suomalaisten partio palasi takaisin samaa reittiä pitkin mitä oli aikaisemminkin ajanut. Tällä kertaa ei ollut välikohtauksia. Partio palasi kasarmilleen, joka sijaitsi Göteborgin Gamlestadenissa.

Kului viikko. Yleensä tällä alueella oltiin totuttu siihen, että kalifaatin islamilaiset ampuivat aika ajoin Hemvärnetin hallitsemalle alueelle niin kranaatinheittimillä kuin Gazasta tutuilla raketeilla ja Hemvärnet vastasi iskuihin omilla kranaatinheittimillään. Kuluneen viikon aikana oli kalifaatin puolelta ammuttu pari kertaa, mutta Hemvärnetin puolelta ei oltu ammuttu takaisin laukaustakaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Epätavallista. Mitähän ne Hemvärnetin miehet oikein suunnittelivat? Oli kuitenkin aivan selvää, että ne eivät jätä hommaa kesken. Ne vain keräävät voimia ja raskasta aseistusta. Elettiin vain tilapäistä ja suurin sotilasvoimin valvottua rauhaa.

Päivää myöhemmin tuli vastaus. Yliluutnantti Kolehmainen tuli miestensä tykö ja alkoi puhua:

- Miehet. Nyt on sellainen tilanne, että me vetäydymme tältä alueelta ja siirrymme toistaiseksi kahdeksankymmenen kilometrin päähän tulitaukolinjasta. Niin vetäytyvät kaikki muutkin pohjoismaiset rauhanturvajoukot. Ruotsissa on tapahtunut vallankaappaus. Kuningatar Victoria on luovuttanut kruununsa Carl Philipille ja Ruotsin puolustusvoimat ovat todenneet olevansa uuden kuninkaan ja vain uuden kuninkaan käskyvallan alaisia. Carl Philip on antanut käskyn pidättää sekä Ruotsin hallituksen että parlamentin ruotsidemokraatteja lukuunottamatta ja hän on myös esittänyt Hemvärnetille vilpittömän toivomuksen, että Ruotsin armeija yhdistyy jälleen yhteistä vihollista vastaan. Hemvärnet on suostunut Carl Philipin toivomukseen ja Ruotsin yhdistyneet puolustusvoimat ovat ottamassa kuluvan vuorokauden aikana haltuunsa pohjoismaisten rauhanturvajoukkojen hallussa olevat alueet.

Kilpeläinen kysyi Kolehmaiselta:

- Herra yliluutnantti. Mitähän nuo svedut meinaavat täällä sen jälkeen tehdä?

Yliluutnantti Kolehmainen katsoi Kilpeläistä hetken ja totesi sitten:

- Nii-in. Mitähän kuvittelisit niitten tekevän?

Kilpeläinen totesi:

- Niin, herra yliluutnantti. Tyhmiä taisin kysellä. Vaan lähdetäänkös me sitten kotiin?

- Se jää vielä nähtäväksi. Tiedämme kyllä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta emme sitä, mihin se lopulta päättyy. Sehän on selvää, että sota jatkuu. Voi tulla uusi tulitauko eri asemissa. Ja eihän sitä tiedä, vaikka hallituksemme antaa meille suoran määräyksen avustaa Ruotsin puolustusvoimia. Aika näyttää. Siirrymme uuteen majoitukseen ja odotamme uusia käskyjä.

Vuorokautta myöhemmin suomalaiset rauhanturvaajat olivat kuormaamassa joukkojaan kasarmillaan. Samaan aikaan katua pitkin alkoi edetä ruotsalaisia niin Leopard- kuin jostain koipussista kaivettuja IKV 91- ja Stridsvagn 103-vaunuja. Vaunut pysähtyivät suomalaisten kohdalla ja Kilpeläinen alkoi keskustella Leopardista nousseen ruotsalaisupseerin kanssa:

- Mitäs jäbät meinaa?

- Me meinataan tehdä se, mitä olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Mutta meillä ei ollut siihen mahdollisuutta. Nyt se mahdollisuus on, ja tehtävä suoritetaan viimeiseen pisteeseen saakka. Ruotsin valtion ja Ruotsin kansan puolesta. Ja sen häpeän sovittamiseksi, minkä kansakuntamme on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana sovitettavakseen hankkinut.

Kun Kilpeläinen katsoi ruotsalaisen upseerin kylmää ja varmaa ilmettä, hän tajusi, että nuo ruotsalaisjoukot olivat menossa tekemään suurimpaa kansanmurhaa Euroopassa sitten toisen maailmansodan jälkeen. Ja miehen ilmeestä hän näki, että kosto ei jäisi vain vierasmaalaisiin. Omat quislingit olisivat listalla myös. Ruotsissa ei enää kaivattu vain konekivääriä ja Lahtista. Siellä kaivattiin myös syyllistä. Ja kun Kilpeläinen asiaa hetken aikaa mietti, hän tuumasi ettei asia kiinnostanut häntä paskaakaan. Tätähän Ruotsissa oltiin pyydetty. Ja nyt tätä saataisiin. Vaikkei Kilpeläinen tiennyt, mitä tuleman piti, niin hänen oma pestinsä tilapäisen rauhan ylläpitäjänä oli ainakin tällä erää ohi. Oli aika antaa ruotsalaisten hoitaa homma loppuun. Ja heillä oli siihen kaikki oikeus.

Miesten yli lensi kaikkiaan kuusitoista täyteen lastattua Gripen-hävittäjää. Göteborgin keskustasta alkoi kuulua voimakkaita räjähdyksiä.

Lisäyksenä mainos: Suositeltaviin Lukemistoihin on lisätty kuvablogi Sisua, saunaa ja salmiakkia:

http://sisu-sauna-salmiakki.blogspot.fi/