1918 KERTOMATON TARINA

Pietari, 4. 1. 1918

Kansankomissaarien neuvoston esityksestä toimeenpaneva keskuskomitea oli hetkeä aikaisemmin tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tapahtuman jälkeen Vladimir Lenin, Lev Trotski ja eräät tuoreen neuvostohallinnon sekä sotilaallisen että tiedustelualan asiantuntijat istuivat Leninin toimistossa ja joivat armenialaista konjakkia, jota Lenin oli tarjonnut kaikille toimistossa istuville uuden neuvostovallan arvovaltaisille vaikuttajille. Trotski totesi:

- Annoit sitten loppujen lopuksi noille tsuhnille itsenäisyyden melko helposti. Kyllähän tuo maapläntti kuitenkin kuuluisi Venäjään ja tästä eteenpäin siis Neuvosto-Venäjään. Olitko ehkä sittenkin harkitsematon? Tehtävänämmehän on levittää vallankumousta, ei perustaa maastamme irtautuvia porvarillisia valtioita.

Lenin otti ryypyn konjakistaan ja sanoi:

- Tokihan annoin suomalaisille heidän ruinaaman tunnustuksen itsenäisyydestään. Mutta ei sillä ole merkitystä. Ei voimalla, vaan oveluudella, toveri Trotski. Taidolla takavittu naidaan, ei munan suuruudella. On hyvin mahdollista, jopa todennäköistäkin että maa palaa omin neuvoin osaksi Neuvostotasavaltojen Liittoa, jota olemme perustamassa. Ja se säästää meidät suurelta vaivalta. Sillä tällä hetkellä Suomea ei kannata pitää väkisin. Se sitoisi liikaa sotilaallista voimaa. Kai muistat, että olemme vieläkin sodassa Saksaa vastaan ja olemme saamassa siltä myös rumasti selkäämme. Saksan kanssa on saatava aikaan rauha mahdollisimman pian. Olivat ne ehdot sitten millaisia hyvänsä. Pääasia on, että pääsemme keskittymään omaan valtamme vakauttamiseen. Saksa joka tapauksessa häviää sodan länsirintamalla, koska amerikkalaiset ovat tulleet mukaan. Se varmistaa Saksan tappion. Sen jälkeen me voimme ottaa takaisin sen, minkä tulevassa rauhassa häviämme.

- Rauha Saksan kanssa saadaan solmittua, mutta sen jälkeen tärkein ongelmamme ovat venäläiset vastavallankumoukselliset. Ja niistä emme selviä ilman sisällisotaa. Tarvitsemme siihen mahdollisimman paljon voimia, joten meidän on aivan älytöntä lähteä hyökkäämään Suomea vastaan pitääksemme sen osana nyt sosialistiseksi muuttuvaa imperiumiamme. Suomalaiset tekevät sen hyvällä tuurilla puolestamme. Meidän täytyy vain hieman auttaa heitä. Se tulee halvemmaksi kuin suora hyökkäys.

Trotski mietti hieman, otti siemauksen konjakistaan ja kysyi:

- Tarkoitatko perustettuja suomalaisia punakaarteja? Uskotko, että ne pystyvät tekemään vallankumouksen? Ja vakiinnuttamaan sen?

Lenin raaputteli hieman päätään ja totesi:

- Ainakin ne tulevat sitä yrittämään. Ja meidän asiamme on pitää huoli siitä, että ne myös onnistuvat. Meille sopivalla tavalla. Ja hieman meidän tuellamme. Tavalla, joka palauttaa hetken ajan itsenäisyyttä tavoitelleen Suomen takaisin osaksi Venäjää, tosin tällä kertaa osaksi Neuvosto-Venäjää. Maamme luonnolliset rajat ovat kuitenkin Tornionjoella. Haluan, että kehität suunnitelman, jolla Suomi palautetaan suomalaisten itsensä toimesta osaksi perustettavaa neuvostokansojen perhettä.

Trotski mietti hetken ja jatkoi sitten:

- Niin. Onhan varsin selvää, että Suomessakin alkaa sisällissota. Meidän kannaltamme on edullista, että punaisten vahvaa tukialuetta on nimenomaan Etelä-Suomi. Sinne kun pääsee Pietarista junalla ja suurin osa venäläisistä joukoista on nimenomaan sillä alueella. Ensimmäisenä näkisin, että selvitämme ketkä sotilasjohtajat, ja mitkä heidän johtamansa Suomeen sijoitetut yksiköt ovat uskollisia bolshevikkivallalle. Ne kannattaa jättää Suomeen. Epävarmempia joukkoja kannattaa ruveta kotiuttamaan takaisin Venäjälle mahdollisimman nopeasti ja ne kannattaa hajoittaa. Osittainen joukkojen kotiuttaminenhan olisi samalla kädenojennus, joskin valheellinen sellainen Suomen uutta hallitusta kohtaan ja rauhoittaisi heitä ajattelemaan, että suunnastamme ei kohdistu suomalaisia kohtaan uhkaa.

- Eli bolshevikkivallalle uskollisten joukkojen kotiuttamista kannattaa viivyttää mahdollisimman pitkään ja samalla joukkojemme täytyy kaikessa hiljaisuudessa alkaa mahdollisimman nopeasti antaa sotilaallista koulutusta punakaartille. Koska tosiasiahan on, että suomalaisten niin puna- kuin valkokaartit ovat tällä hetkellä lähinnä amatöörien muodostamia aseellisia, huonosti tai olemattomasti koulutettuja ja organisoituja joukkioita jotka lähinnä kantavat tussareita, tai herra nähköön jopa heinäseipäitä käsissään tietämättä mitä niillä laajemmassa mitassa tulisi tehdä. Punakaarti tarvitsee upseereita, edes pikakoulutettuja sellaisia.

- Lisäksi näen ensiarvoisen tärkeänä, että joukkomme luovuttavat mahdollisimman paljon aseistusta punakaarteille. Erityisesti raskasta aseistusta, sillä tiedustelutietojen mukaan valkokaarteilla sitä ei kovin paljoa ole. Konekivääreitä ja tykistöä. Aikaa on tietenkin vähän, sillä voi olla, että Suomessa alkaa sisällissota hetkenä minä hyvänsä, mutta kahden amatööriarmeijan kohdatessa vähäinenkin sotilaskoulutus ja raskas aseistus voi antaa etulyöntiaseman. Luonnollisesti bolshevikkivallalle uskollisten joukkojemme tulee tukea punaisia suorissa taistelutoimissa. Virallisesti tietenkin ilmoitamme, että joukot toimivat omin päin, eivätkä ole meidän komennossamme, joten emme ole myöskään niitten tekemisistä millään lailla vastuussa.

Lenin nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoi:

- Tiedossamme on, että suomalaisia on huomattavan paljon Saksassa saamassa sotilaskoulutusta. Pataljoonan verran. Niille on annettu juuri sitä samaa, mitä omat upseerimme voivat antaa punakaartille ja Saksassa koulutusta saaneet suomalaiset ovat taidoissaan punakaartia selvästi edellä, ovathan ne olleet siellä jo pari vuotta. Niillä on sekä koulutusta että sotakokemusta. Haluan kaiken mahdollisen tiedustelutiedon näistä suomalaisista ja ensiarvoisen tärkeää on estää se, että he voisivat palata takaisin Suomeen. Onhan selvää, että nämä suomalaiset tulisivat laillisen suomalaishallituksen tueksi ja siihen meillä ei ole varaa. Tässähän on se vaara, että valkoiset joukot saisivat itselleen taitavan ja osaavan upseeriston. Se voisi muuttaa vaakakupin valkoisten eduksi. Talonpoikaisarmeijakin pystyy taistelemaan tehokkaasti, jos sille on joku osaava johtamassa ja neuvomassa.

Trotski totesi tähän:

- Annan käskyn tiedusteluosastoillemme välittömästi.

24. helmikuuta 1918, Itämeri, noin sata kilometriä Ahvenanmaan eteläpuolella

Venäläisen, bolshevikkien puolelle kääntyneen sukellusvene AG-11:n kapteeni Aleksander Kurganov katsoi periskoopistaan ja näki kahden suomalaisen aluksen kulkevan eteenpäin pitkin varsin tyyntä ja vielä avointa merta. Kurganov oli saanut äärimmäisen salaisen käskyn, joka ylitti kaikki sukellusveneen muut tehtävät. AG-11-sukellusveneellä olisi ollut matkansa aikana ollut mahdollisuus jopa upottaa lihava saksalainen hävittäjä, mutta käsky oli nimenomaan kieltänyt puuttumasta mihinkään muuhun kuin sukellusveneen kohteena oleviin suomalaisaluksiin.

Tunnistus oli varma. Matkustajalaiva oli ensimmäinen kohde. Kurganov antoi käskynsä ja alus laukaisi kaksi torpedoa, jotka räjähtivät suomalaisen matkustaja-aluksen keskilaivassa. Osuma oli täydellinen ja laiva räjähti keskeltä kahtia upoten noin puolessa minuutissa. Aluksesta ei jäänyt yhtään ihmistä henkiin. Sen jälkeen AG-11 ampui kaksi muuta torpedoaan kohti toista alusta, osuen tällä kertaa hieman huonommin aluksen perään. Aluksen perä räjähti, ja se upposi viidessä minuutissa. Aluksesta hyppäsi jonkun verran ihmisiä mereen, mutta Kurganov tiesi, että hyisessä vedessä he eivät selviäisi hengissä muutamaa minuuttia pidempään.

Kurganov oli tiennyt, minkä nimisiä alukset olivat. Mutta hän ei tiennyt alusten merkitystä. Sitä hänen käskynsä ei kertonut. Matkustajalaiva, jonka hän oli ensimmäisenä upottanut, oli S/S Arcturus, jossa oli 945 suomalaista jääkäriä, jotka olivat saaneet Saksassa sekä sotilaskoulutusta että kokemusta. Toinen alus oli rahtilaiva Castor, jossa oli 96 jääkäriä. Jääkäreitten oli tarkoitus mennä Vaasaan, jossa he olisivat liittyneet Suomen laillisen hallituksen joukkoihin ja tarjonneet kovasti kaivattua sotilaallista osaamista pääosin siviileistä koostuvien suojeluskuntien joukoille. Nyt jääkäreitä oli tullut Vaasaan vain etujoukkoina Mira- ja Poseidon-laivoilla saapuneet 85 miestä.

Tämä tiesi valtavaa suoneniskua valkoisten joukoille. Kun samaan aikaan punaisten puolella heidän joukkonsa olivat saaneet sekä materiaalista että koulutuksellista apua Suomeen jääneiltä bolshevikkikomennossa olevilta joukoilta jo tammikuun alusta alkaen, alkoi vaakakuppi sodassa kääntyä punaisten eduksi.

Tehtävänsä suoritettuaan AG-11 oli saanut käskyn palata välittömästi Pietariin, ja Kurganov noudatti käskyä olettaen saavansa palkkion bolshevikkihallinnolta. Hän oli väärässä. Pinnalla ajavaa sukellusvenettä odotti puolestaan Suursaaren länsipuolella bolshevikkien hallinnassa oleva risteilijä Petropavlovsk. Risteilijän kapteeni oli saanut käskyn, että AG-11 tuli tuhota, sillä saadun käskyn ja tiedon mukaan se oli vastavallankumouksellisten hallussa ja suunnitteli torpedoiskua Kronstadtin sotilassatamaan. Kun kapteeni sai pinnalla ajavan AG-11:n näkyviinsä, hän antoi käskyn ja Petropavlovskin 305-milliset tykit ampuivat täyslaidallisen. AG-11:sta ei jäänyt jäljelle mitään tunnistettava osaa.

Kyseisenä päivänä oltiin Suomen sisällissotaa käyty jo kuukausi, ja vaikka Neuvosto-Venäjä oli tukenut punaisia voimakkaasti, se ei ollut vielä virallisesti sotatilassa Suomen laillisen hallituksen kanssa. Koska sodan lopputulos oli vielä epäselvä, oli bolshevikkihallinto päättänyt salata apunsa punaisille kaikin mahdollisin keinoin, jolloin koko suomalaisen jääkäriliikkeen upottaneen sukellusveneen miehistön henki oli uhrattavissa. Bolshevikkihallinto jatkoi tässä perinteistä venäläistä perinnettä, jonka mukaan muutaman naimalla tehdyn musikan henki ei suuremmissa kuvioissa paljon painanut. Oli tärkeämpää todistaa, että suomalaiset punaiset voittaisivat sotansa kansan tahdolla, kansan voimalla ja sosialistisen aatteen ylivertaisuudella.

28. helmikuuta 1918, Vilppulan rintama

Vaikka valkoinen Suomi ei sitä vielä tiennytkään, niin tänä päivänä elettiin valkoisten joukkojen äärimmäisen huonon tuurin päivää. Huono tuuri alkoi siitä, että aivan etulinjan takana, erään mäen huipulla sattui olemaan punaisten tykistön tulenjohtopaikka. Huonoa tuuria lisäsi se, että tulenjohtomiehet olivat maassa olevien venäläisten bolshevikkiupseerien kouluttamia. Pikakoulutushan se oli, mutta huomattavasti tyhjää parempi. Lisäksi huonoa tuuria oli siinä, että tulenjohtopaikalta oli toimivat puhelinyhteydet suoraan kuuden tykin patteriin. Huonoa tuuria lisäsi vielä se, että punaisten tulenjohtomiehillä oli jopa hyvä haarakaukoputki ja etäisyysmittari.

Vielä huonommaksi huonon tuurin päivän vei se, että valkoisten johto, Mannerheimin halusta oli päättänyt tutustua tilanteeseen rintamalla. Mannerheimin esikunta nousi etulinjan takana noin kolmesataa metriä sijaitsevalle harjanteelle ja tutustui tilanteeseen. Tilanteeseen tutustui myös punaisten tulenjohtomies, joka näki, että tärkeän näköisiä herroja on näköpiirissä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, ketä nämä miehet olivat, mutta hän päätti tilata tuli-iskun. Puhelinmies kertoi tykkipatterille tulenjohtomiehen ilmoittamat lukemat, tuliportaassa suuntaajat tekivät parhaansa, miehet löivät murkulaa putkeen ja kaikkiaan kolmekymmentäkuusi kranaattia lensi kohti kohdettaan.

Mannerheimin esikunta heittäytyi maihin kranaattien tullessa kohti. Isku epäonnistui. Se meni kolmesataa metriä pitkäksi. Yhtä kranaattia lukuunottamatta. Kranaattia, joka olisi mennyt yhtä lailla pitkäksi, mutta se sattui osumaan mäen korkeimman männyn latvaan räjähtäen siinä ja säikäyttäen Mannerheimin esikunnan pahanpäiväisesti. Keskityksen loputtua miehet nousivat ja tajusivat samalla, että kenraali Mannerheim makasi edelleenkin maassa.

- Herra kenraali? HERRA KENRAALI!

Ei tarvittu kuin yksi, senttimetrin mittainen sirpale. Se oli lentänyt puunlatvassa räjähtäneestä kranaatista alaspäin, etsinyt lentäessään tien mahallaan makaavan Carl Gustav Emil Mannerheimin niskarankaan, katkaissut sen ja muuttanut sisällissodan kulun yhdellä kertaa. Kenraali Mannerheim oli kaatunut taistelussa punaisia vastaan ja valkoisten täytyi etsiä itselleen uusi ylipäällikkö, mikä ei ollutkaan niin helppoa, sillä tehtävä oli henkilöitynyt Mannerheimiin ja vain häneen, eikä uuden johtajan valinta ollut helppoa, sillä siihen vaikuttivat jo korkeitten valkoisten upseerien keskinäiset henkilösuhteet, jotka olivat pysyneet aisoissa Mannerheimin johdon alla, mutta nyt pulpahtivat uudestaan pinnalle.

Kahden vuorokauden arpomisen jälkeen valkoiset päättivät nimittää uudeksi ylipäälliköksi kenraali Ernst Linderin. Mutta valkoiset olivat myöhässä, sillä samaan aikaan kun uuden ylipäällikön nimittämistä vasta harkittiin aloittivat punaiset hyökkäyksensä Vilppulassa. Punaiset olivat siirtäneet Vilppulaan useita uusia pataljoonia, jotka oltiin varustettu venäläisten bolshevikkien antamalla kalustolla ja lisäksi hyökkäykseen osallistui kaksi vaivihkaa Venäjältä siirrettyä, sotakokemusta saanutta bolshevikkipataljoonaa. Valkoisten linjat murtuivat ja valkoisten perääntyminen sai pakokauhun piirteitä. Samaan aikaan punaiset aloittivat menestyksekkään hyökkäyksen Porissa, joka myös mursi valkoisten linjat. Jäljelle jääneet jääkärit oltiin älytty sijoittaa pitkin rintamaa organisoimaan puolustusta ja antamaan valkoisille joukoille pikakoulutusta, mutta heidän määränsä oli tilanteeseen nähden kerta kaikkiaan liian vähäinen.

Valkoiset saivat ankaran viivytystaistelun jälkeen linjat vakiinnutettua vasta Närpiö – Seinäjoki – Ähtäri – Äänekoski-tasalle. Koska Saksassa sotilaskoulutusta saaneet jääkärit makasivat lähes kaikki Itämeren pohjassa, alkoi aloite siirtyä kokonaan punaisille joukoille eikä valkoisilla ollut mitään hajua siitä, kuinka ne pääsisivät etenemään etelään päin. Tilannetta pahensi se, että kolmea päivää myöhemmin venäläisten bolshevikkien avustamat punakaartin joukot mursivat valkoisten vastarinnan Viipurin suunnalla, etenivät aina Lahdenpohjaan ja saartoivat Kannaksella olevat valkoisten joukot. Huollon puutteessa valkoisten nälkää kärsivät joukot antautuivat kahdessa viikossa ja antautumisen jälkeisissä joukkoteloituksissa kävi ilmi, että tässä sodassa häviäjän oli turha pyytää armoa. Pakoon päässeet valkoiset kertoivat joukkoteloituksista ja se aloitti molemmilla puolilla rintamaa käydyn loputtoman koston kierteen.

Mikkeli, 3. huhtikuuta 1918

Kolme nuorta miestä juoksi henkensä hädässä karkuun. Juostessaan he olivat heittäneet käsivarsistaan pois valkoiset nauhansa. He olivat saaneet tarpeekseen. He olivat opiskelleet aikanaan samassa lukiossa Kajaanissa, taistelleet valkoisten riveissä aina sodan alusta alkaen ja olleet mukana kun punaiset mursivat heidän rintamansa Valkealassa. Sen jälkeen heidän elämänsä oli ollut vain yhtä viivytystä, perääntymistä ja hävittyjä taisteluita. Nämä kolme miestä olivat taistelujen hieman tauottua puhuneet keskenään, että onko tässä oikeastaan mitään järkeä? Miksei karkaisi, ja yrittäisi päästä punaisten puolelle? Väittäen, että miehet oli pakotettu valkoisten joukkoihin.

Kolmesta nuoresta miehestä yksi oli Urho Kekkonen. Kun he olivat perääntyneet punaisten joukkojen hyökkäyksen edellä Mikkeliin, oli Urho tajunnut, että valkoinen Suomi oli häviämässä. Seitsemäntoistavuotista Urhoa ei oikeastaan enää kiinnostanut valkoisen Suomen kohtalo, vaan ainoastaan oma selviytymisensä. Siksi hän oli valmis ottamaan hatkat kahden kaverinsa kanssa, jotka olivat olleet hänen kanssaan samassa lukiossa kun tämä kaikki alkoi ja taistelleet sodan alusta saakka samassa joukkueessa.

Suunnitelma oli selvä. Kun Urho oli vartiossa, ja komppanianpäällikkö tuli tarkastamaan tilanteen etulinjassa, Urho ampuisi komppanianpäällikön ja ottaisi hänen karttalaukkunsa. Jos kerran meni valkoisten puolelta punaisten puolelle, niin kannatti olla jotain vaihtoarvoista tavaraa mukana. Rintamalinjat olivat tällä kohtaa vielä vakiintumattomat, ja miehet tiesivät, että punaisten etulinja oli noin kilometrin päässä edessäpäin.

Näin tapahtui. Urho ampui kiväärillään asemia tarkastamaan tulleen komppanianpäällikön ja toinen Urhon kavereista ampui komppanianpäällikön lähetin. Urho otti ampumansa komppanianpäällikön karttalaukun ja pistoolin ja sen jälkeen miehet nousivat häthätää tehdystä juoksuhaudasta lähtien etenemään kohti punaisten asemia. Kekkonen kulki porukan perimmäisenä ja kun hän oli varma, että valkoiset eivät olleet huomanneet heidän pakenemistaan, hän ojensi ampumaltaan valkoisten komppanianpäälliköltä ottamansa pistoolin ja ampui edellään kulkevia kavereitaan selkään. Varmistettuaan, että miehet olivat kuolleet, Kekkonen totesi mielessään, jota hän oli alkanut kovettaa tulevaa silmälläpitäen:

- Onhan tämä ikävää, jätkät. En minä sitä kiellä. Mutta te olisitte kuitenkin lärpänneet olleenne Kajaanin lukiossa ja se ei välttämättä ole tällä hetkellä kauhean kovaa valuuttaa tuolla linjojen punikkipuolella. Olen niin, niin kovin pahoillani. Mutta asia on niin, että te olette kuolleet. Ja minä elän. Muulla ei ole tässä hullunmyllyssä merkitystä.

Sitten Kekkonen heitti miesten kiväärit olkapäilleen, keräsi kaikki patruunat heidän taskuistaan, vähät jäljellä olevat muonat repusta ja jatkoi eteenpäin kohti punaisten linjoja. Pian hän törmäsi vartioon:

- Ketä!

- Hei jätkät, älkää ampuko, minä olen karannut valkoisten joukoista! Ja mulla on teille pyssyjäkin mukana! Ja patruunoita! Ja valkoisten upseerin karttalaukku.

Kekkosella kävi totaalinen tuuri. Sillä juuri sillä rintamanosalla oli linjoja tarkistamassa ollut punaisten yksi suurimmista sotilaallisista päälliköistä eli Eino Rahja paikalla. Rahjalle kerrottiin lahtareitten puolelta karanneesta miehestä ja Rahja halusi keskustella hänen kanssaan. Lahtariupseerin karttalaukku sisälsi arvokasta tietoa, ja tuo nuori mies miellytti Rahjaa jollain tavalla. Hyvänä tuulenhaistajana Kekkonen osasi antaa itsestään kuvan vakaumuksellisesta sosialistista, joka oli pakolla ja kuoleman uhalla värvätty valkoisten joukkoihin. Tuomalla vihollisen upseerilta tuomansa karttalaukun tärkeine tietoineen mies myös todisti halunsa toimia punaisen Suomen puolesta ja osoitti sen myös kertomalla hyvän muistinsa turvin kaikki tiedot valkoisten puolustusjärjestelyistä omalla lohkollaan. Siitä oli punaisille apua, huomattavaa apua. Tuo nuori mies oli selvästi älykäs, hyvin älykäs. Rahja mietti hetken, ja päätti sitten ottaa Kekkosen adjutantikseen. Miehestä olisi varmasti hyötyä. Niin kuin sisällissodissa tapana on, ei muotoseikoista pahemmin välitetty, joten Kekkonen muuttui hetkessä valkoisesta sotamiehestä punaiseksi luutnantiksi.

Lähetti saapui Rahjan esikuntaan. Valkoiset olivat vetäytymässä kohti Varkautta. Varkaudella oli suuri psykologinen merkitys eteneville punaisille. Siellä valkoiset olivat panneet punaiset riviin ja ampuneet joka kymmenennen. Rahja päätti pitää huolen siitä, että heidän vallattuaan kaupungin ei taatusti tyydyttäisi joka kymmenenteen.

Aavasaksa, Ylitornio, kesäkuu 1919

Punaisten joukot olivat saapumassa. Varsinaista järjestäytynyttä valkoista vastarintaa ei ollut enää Oulun menetyksen jälkeen, mutta jalkaisin kulkevien ja hevosvetoisten joukkojen eteneminen oli hidasta. Suurin osa valkoisista oli jo paennut. Joko kauemmas pohjoiseen tai sitten Tornionjoen yli Ruotsin puolelle. Ihmisten tietoon oli tullut, että punaisten joukkojen myötä pohjoiseen eteni kuolema. Armoa ei annettu. Kaikki vähänkin kapitalistisiksi arvellut ja hiemankin vastahankaan asettuneet ihmiset ammuttiin surutta. Molemmin puolin sodan aikana esitetty terrori oli kovettanut suuren osan ihmisistä ja vihollisen teloittaminen ei ollut enää moraalikysymys, vaan itsestäänselvyys. Ja koska punaiset olivat ottamassa lopullisen voittonsa, he kylvivät tätä itsestäänselvyyttä sen kummemmin miettimättä. Näin ainakin oli huhu kertonut ja sodan aikana huhua voimakkaampaa tietotoimistoa ei ollutkaan.

Siksi kyläläiset olivat päättäneet myydä sielunsa pirulle ja ottaneet kiinni kolme talollista, jotka eivät olleet ehtineet paeta paikalta. Ei ehkä vilpittömästä halusta vaan osoittaakseen uskollisuutensa uudelle hallinnolle ja sitä kautta säilyttääkseen oman henkensä. Talollisten perheet olivat menneet jo Ruotsin puolelle, itse asiassa kyläläisten sallimana, mutta verikoirille oli tarjottava jotain. Että kyläläiset saisivat itse jatkaa elämäänsä. Köyhää sellaista toki, mutta köyhäkin elämä voitti kuoleman. Ja eihän heillä ollut edes käsitystä siitä, mitä vakavaraisuus olisi. Ehkä nuo kylään etenevät punainen nauha käsivarsissaan kulkevat sotilaat sen jollain ihmeellisellä tavalla toisivat. Edes joskus tulevaisuudessa. Juuri nyt ei ollut muuta varmuutta kuin pelko.

Kolme kiinniotettua talollista näyttivät alistuvan kohtaloonsa. He tiesivät, mikä heitä odottaisi. Ja – kuolemanpelostaan huolimatta – pitivät tilannetta jotenkin huvittavana. Eiväthän he olleet juurikaan paikallisia torppareita rikkaampia, vaan leipä tuli kaikilla kovasta työstä. Mutta he olivat kuitenkin talollisia, ja Suomi oli siirtymässä aikaan, jossa termit merkitsivät enemmän kuin varsinainen käytäntö. Siksi heidän tulisi kuolla. He olivat kuitenkin onnellisia siitä, että heidän lähimmäisensä olivat ehtineet karkuun Ruotsin puolelle. Siellä oli paljon suomalaisia. Heidän sukulaisiaankin, itse asiassa.

Punaiset saapuivat. Kyläläiset huomasivat helpotuksekseen, että ne puhuivat suomea. Venäläisten kerrottiin olevan vielä suomalaisia punaisia paljon raaempia. Kun punaiset joukot saapuivat kylään, kyläläiset luovuttivat heille kolme jäljelläolevaa ja kiinniotettua talollista. Osaksi pelastaakseen oman nahkansa ja osaksi saadakseen hyvityksen köyhyytensä katkeruudesta. Paikalle tulleitten punaisten plutoonanpäällikkö pidätti talolliset ja kysyi, missä valkoisia joukkoja oli. Kyläläiset kertoivat, että ne harvat, joita oli jäljellä olivat lähteneet kohti Kolaria edellisenä päivänä. Plutoonanpäällikkö antoi määräyksensä kylän haltuunottamisesta ja sen jälkeen otti mukaansa ryhmän verran miehiä ja alkoi kuljettaa talollisia kohti Tornionjoen rantaa. Muutama kyläläinen pyrki mukaan, mutta plutoonanpäällikkö esti tämän ja kivahti:

- Perkele, tässä mitään yleisöä tarvita! Tämä on teloitus, eikä mikään työväen teatteri!

Sitten hän käski vielä kylään jääneitä miehiään varmistamaan, etteivät kyläläiset tulisi perässä. Kun joukkio oli edennyt lähemmäs joen rantaa, kysyi plutoonanpäällikkö talollisilta, että tiedättekö, onko täällä lähellä venettä. Yksi kuolemaansa odottavista talollisista totesi, että aivan lähellä on yksi. Plutoonanpäällikkö käski hänen johdattaa porukan veneen luokse. Kun he olivat saapuneet perille, hän sanoi:

- Me olemme kyllästyneet tähän tappamiseen ja teurastamiseen. Emme me tätä halunneet. Me halusimme työväen vallankumouksen ja jotain sellaista, johon saatoimme uskoa ja sen turvin edetä kohti tulevaisuutta. Mutta olemme nyt vain osa koneistoa joka tappaa, tuhoaa ja hävittää. Mutta teitä me emme tapa. Me olemme saaneet tarpeeksemme. Me emme ole eläimiä. Virallisesti teidät teloitetaan tässä rannassa ja ruumiit heitetään jokeen. Mutta tosiasiassa haluan, että hyppäätte välittömästi tuohon veneeseen ja soudatte Ruotsin puolelle turvaan. Selvää on, että teillä ei ole paikkaa punaisessa Suomessa. Mutta teillä on kuitenkin oikeus elää. Menkää, menkää nyt.

Yksi talollisista kysyi vielä plutoonanpäälliköltä:

- Mikä sinun nimesi on?

- Kinnunen.

- Minä olen Kääriä. Ehkä vielä joskus tapaamme ja voin maksaa sinulle takaisin elämäni. Tai ehkä joku jälkeläiseni tekee sen sinun jälkeläisellesi, jos minä en pysty.

Miehet nousivat veneeseen ja soutivat Ruotsin puolelle. Tornionjoen itäpuolella kajahtivat laukaukset, jotka ammuttiin mäkeen. Virallisesti heitä juuri teloitettiin.

Helsinki, 12, joulukuuta 1919

Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner istui työpöytänsä takana. Hän oli lukenut läpi raportit. Valkoisten viimeinenkin organisoitu vastarinta oli romahtanut lopullisesti kuluvan vuoden heinäkuussa. Sissisotaa valkoiset olivat käyneet vielä sen jälkeen, mutta nyt vastarinta nähtiin lopullisesti päättyneen tiettyjä merkityksettömiä vastarintaryhmittymiä lukuunottamatta. Hinta oli ollut raskas. Kaikkiaan sisällissodan taisteluissa oli kaatunut 38.000 punaista ja 47.000 valkoista. Sen jälkeisissä teloituksissa ja vankileireillä oli kuollut valkoisia kaikkiaan 74.000. Lisäksi sodan aikaansaamassa nälänhädässä oli kuollut 48.000 suomalaista. Venäläisiä sotilaita oli kaatunut 19.000. Manner olisi voinut laskea lukemat yhteen, mutta ei halunnut. Lukema olisi ollut liian suuri. Ei hän tätä halunnut. Ei hän tätä tahtonut.

Hän oli halunnut saada aikaiseksi jotain hyvää. Hyvinvointia kaikille. Taloudellista tasa-arvoa. Työväen valtaa. Tai no, ainakin työväen valtaa, jota hän olisi sen yläpuolella olevana, käsiään niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti likaamattomana johtajana käyttänyt. Nyt hänen kätensä olivat veressä, ja hän tiesi, ettei hän koskaan saisi pestyä sitä pois. Sosialidemokrattinen puolue oli sodan myötä muuttunut Suomen Kommunistiseksi Puolueeksi ja vain ja ainoastaan puolue oli tie, totuus ja elämä. Mutta tie, totuus ja elämä eivät menneet niin kuin Manner oli kuvitellut ennen vallankumousta.

Kyllähän punaiset olivat voittaneet, mutta mikään ei tuntunut toimivan niin kuin oltiin etukäteen ajateltu. Teollisuus oli sosialisoitu, mutta sen tuotantolukemat olivat pudonneet alle puoleen sotaa edeltävistä. Tehtaita pyörittävät insinöörit ja teknikot oltiin joko ammuttu sodassa tai sitten ne olivat paenneet joko Ruotsiin, Yhdysvaltoihin tai juuri itsenäistyneeseen Viroon, jossa suomalainen osaaminen kelpasi. Äärimmäisestä puutteesta kärsivässä maassa ei kansanvaltuuskunta ollut edes kuvitellut sosialisoivansa maataloutta kokonaan. Siihen ei ollut uskallusta. Tiedettiin mitä se saisi aikaiseksi. Yli kymmenen hehtaarin tilat oltiin kyllä sosialisoitu ja niistä oltiin perustettu sovhooseja, mutta ne olivat osoittautuneet erittäin huonosti toimiviksi. Alle kymmenen hehtaarin tilat oltiin jaettu vapautuneille torppareille tai jätettu pienemmille talollisille, sillä kansa oli pakko ruokkia. Teoria ei vastannut käytäntöä. Leipää ei voitu teoretisoida. Se piti syödä. Pääosa suomalaisten saamasta ruuasta saatiin noilta tiloilta, vastoin sosialismin teoriaa, mutta armottoman pakon edessä.

Kaiken kauheinta Mannerille oli ajatus siitä, että hän oli teurastaja. Alun perin hän oli ollut teoreetikko. Mies, joka halusi teoriansa mukaisia asioita tapahtuvan. No, nyt ne olivat tapahtuneet, mutta eivät sillä lailla kuin hän olisi halunnut. Punaiset olivat voittaneet. Suomi oli sosialisoitu. Mutta millä hinnalla? Valtava määrä tapettuja ja nälkään kuolleita ihmisiä. Mannerista tuntui siltä, kuin koko maa haisi kalmalle. Ja Manner tajusi, että pahin oli vielä edessä. Sillä hänen toimistopöytänsä edessä istui eräs Pietarista tullut mies. Hän oli nimeltään Josif Stalin. Ja hänellä oli Mannerille asiaa. Asiaa, jota Manner ei olisi halunnut kuulla, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Stalin alkoi puhua:

- Nythän on niin, Manner, että maassasi on viisikymmentätuhatta venäläistä sotilasta. Ilman niitä sotilaita sinä et olisi saanut tätä pientä sisällissotaasi voitettua. Mitä tulee tähän suurempaan sisällissotaan, eli siihen, mitä me käymme Venäjällä, niin me olemme voittamassa senkin. Ja sen myötä meillä riittää tänne joukkoja tarvittaessa enemmänkin. Tajuatko, mitä ajan takaa?

- Luulen tajuavani. Mutta onko se välttämätöntä?

- Ei se ole välttämätöntä. Se on väistämätöntä. Katsos, Manner, ei kestä kauaakaan, kun  perustetaan virallisesti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto. Ja Suomi liittyy siihen yhtenä neuvostotasavaltana. Tämä teidän tsuhnien lyhytaikainen ja toteutukseltaan varsin epäselväksi sekä keskeneräiseksi jäänyt itsenäisyyskokeilu on aika lopettaa ja palauttaa maanne sinne, mihin se kuuluukin. Ja se voidaan tehdä joko hyvällä tai pahalla. Jos anotte liittymistä Neuvostoliittoon, kansanne saa jatkaa elämäänsä näillä vainioillaan ja olla kuuliainen neuvostovaltion jäsen. Jos kieltäydytte, joukkomme valloittavat Suomen ja voipa hyvinkin olla, että suuri osa kansastanne siirretään Siperiaan. Siellä kaivataan työvoimaa ja suomalaiset ovat tunnetusti hyviä työntekijöitä. Ja meillä bolshevikeilla on vielä omat, perin toimivat ja tehokkaat tapamme kannustaa ihmisiä työntekoon. Mikäli suostutte vaatimukseemme, saavat suomalaiset elää omilla kotikonnuillaan niin kuin ennenkin, tosin eri hallinnon alla. Se on teille kuitenkin helpompaa.

Manner katsoi edessään istuvaa Stalinia ja hänen mielessään kävi etiäinen. Hänellä oli työpöytänsä laatikossa revolveri. Jos hän ottaisi sen nyt esiin ja ampuisi tuon, selvältä psykopaatilta vaikuttavan miehen hän saattaisi itsekin pian kuolla, mutta hän säästäisi maailman paljolta pahalta. Mutta hän ei pystynyt siihen. Hänestä ei ollut siihen. Hän oli teoreetikko. Lehden toimittaja, joka oli joutunut asemaan, joka oli hänelle liian suuri. Ne olivat toiset miehet, jotka liipaisinta painaisivat. Siispä hän alistui.

Suomi oli siitä hetkestä alkaen käytännössä osa Neuvosto-Venäjää ja vasta perustetun Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi yksimielisesti 14. 1. 1923 Suomen tasavallan hakemuksen päästä osaksi Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa. Suomen kansan lyhyt itsenäisyyden aika oli ohi. Tosiasiassa se itsenäisyys oli ollut voimassa vain valkoisten hallitsemalla alueella sisällissodan aikana. Suomi oli liittynyt neuvostokansojen perheeseen, eikä itsenäisyydestä sen jälkeen edes puhuttu. Vuoden 1918 – 1922 aika opetettiin jatkossa suomalaisissa kouluissa tsaaria tukevien valkosuomalaisten tukahdutetun kapinan aikana. Mitään itsenäisyyttä ei koskaan ollutkaan. Ei  siihen edes pyrittykään. Sitä ei edes ajateltu. Suomi kuului aina äiti-Venäjään. Vaikka se oli vaihtanut tunnuksensa kaksipäisestä kotkasta sirppiin ja vasaraan.

Helsinki, 4. syyskuuta 1930

Samainen Kullervo Manner, Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri, neuvostovallan Suomen alueella ainakin teoreettisesti ylin käskijä jolla oli vastuullaan nälänhätää kärsivä Neuvosto-Suomen kansa istui siinä samassa toimistossaan missä hän tapasi erään Josif Stalinin, joka oli nyt Neuvostoliiton muutenkin kuin teoreettisesti ylin käskijä, ensimmäinen toveri ja totaalinen diktaattori. Manner, ja hänen edustamansa Suomen sosialistisen neuvostotasavallan hallintokoneisto oli edellisenä vuonna pannut toteen NKP:n keskuskomitean antaman määräyksen Suomen neuvostotasavallan maatalouden vääristymätilanteen korjaamisesta. Olihan tosi, että huomattava osa suomalaisesta maataloudesta oli vieläkin yksityisten, alle kymmenen hehtaarin tilojen hallussa. Kollektivisointi ei ollut edennyt NKP:tä tyydyttävällä tavalla.

Manner oli aikonut määräykseen saatuaan toteuttaa pakkokollektivisoinnin ja pakottaa itsenäiset viljelijät perustamaan osuustoimintatiloja. Maataloudesta vastaavat virkamiehet olivat laskeneet, että ne toimisivat kuitenkin astetta paremmin kuin sovhoosit ja niissä viljelijät voisivat pitää yllä pieniä ja välttämättömiä yksityispalstoja, joilla taattaisiin suomalaisten ruuantarve. Yksityispalstojen tiedettiin joka tapauksessa toimivan paremmin kuin valtion manttaalit, joita ei omistanut kukaan, mutta ne silti omisti kaikki eikä niistä ennen kaikkea ollut kukaan vastuussa. Kunhan olivat siellä töissä. Tai pakkotöissä, jos rehellisesti sanottin.

Mutta neuvostosuomalaiset pakotettiin toimimaan toisin. Sen oli saanut aikaan se mies, joka istui hänen toimistossaan häntä vastapäätä ja joka oli istunut häntä vastapäätä myös silloin, kun tämä NKP:n määräämä operaatio alkoi. Hän oli Lazar Kaganovitš, joka oli tullut Helsinkiin NKP:n maatalousasiantuntijana huhtikuussa 1928 ja joka oli ollut käytännössä Suomen Neuvostotasavallan korkein vallanpitäjä siitä alkaen.

Kaganovitš oli ilmoittanut Suomeen tultuaan määräyksen, että itsenäisiä tiloja ei kollektivisoida, vaan ne tuhotaan. Ne tuhotaan niin suurilla viljanluovutusmääräyksillä, että ne joutuvat luovuttamaan siemenviljansakin. Kaikki viljanluovutukseen liittyvät pimitysyritykset johtaisivat paljastuttuaan välittömään niin viljelijän kuin hänen perheensäkin teloitukseen. Kaganovitšin varjohallinnon aikana Neuvosto-Suomessa oltiin teloitettu kaikkiaan 8.000 viljelijää ja heidän perheittensä jäsentä, ja Manner tiesi, että se oli vain pisara meressä. Samaan aikaan, kun Neuvostoliitto möi Suomesta pakkolunastettua viljaa maailmalle, oli Suomessa kuollut nälkään noin 150.000 suomalaista. Mutta Kaganovitš piti operaatiota onnistuneena. Suomen maatalouden kollektivisointi oltiin saatu oikein hyvin toteutettua, sillä kolhooseihin ja sovhooseihin saatiin liitettyä huomattava määrä viljelyskelpoista peltoaluetta, joitten alkuperäiset omistajat olivat, no, estyneet hoitamasta viljelyvelvollisuttaan mutta tekiväthän he edelleenkin sosialistista rakennustyötä joko vankeina tai välttämättömänä maanparannusaineena.

Mannerin työpöydän toisella puolella istuva Kaganovitš aukaisi sanaisen arkkunsa:

- Kiitän sinua, toveri Manner. Operaatio on onnistunut. Tämä oli hyvää harjoitusta.

Manner katsoi Kaganovitšia silmät teevateina ja sanoi:

- Harjoitusta? Mitä tarkoitat? Tässä operaatiossa kuoli yli satatuhatta suomalaista nälkään. Kaikki  oltaisiin voitu tehdä toisinkin.

Kaganovitš sytytti mahorkkasätkän ja totesi kylmästi:

- Toivoisin sinun, toveri Manner, muistavan, että ei ole olemassa mitään suomalaisia. On vain neuvostoliittolaisia. Joten se, mikä on tragedia jossain pienessä ja mitättömässä maa-alueessa ei merkitse mitään Neuvostoliiton mittapuussa. Suuri maa, suuret volyymit.

- Mutta mitä tarkoitat harjoittelulla?

- Me laitamme parin vuoden kuluttua Ukrainan kulakit kuriin. Ankarimman jälkeen. Ja tämä operaatio, jonka täällä Suomessa teimme, oli siihen nähden hyvää harjoitusta. Teemme operaatiosta omat johtopäätöksemme, teemme tarvittavat laskelmat ja sen jälkeen teemme Ukrainassa sen, minkä teimme pienemmässä mittakaavassa täällä Suomessa. Ja sinua, toveri Manner, katsotaan varsin suopealla silmällä Moskovassa. Olet ollut kuuliainen ja tavoitteet täyttävä mies. Voi olla, että sinulla on tulevaisuus Moskovassa. Ehkä jopa politbyroossa. Joten kehotan, että et enää koskaan sano lausetta ”kaikki oltaisiin voitu tehdä toisinkin”. Sitä ei tässä järjestelmässä tunneta ja lauseen sanoja saattaa yksinkertaisesti kadota. Monilla mielikuvituksellisilla tavoilla, mitä bolshevistinen hallinto pystyy tarjoamaan. Meillä on siinä kyllä kekseliäisyyttä. Mutta nyt minun täytyy palata Moskovaan. Tehtäväni täällä on ohi.

Kaganovitš kätteli Manneria ja poistui paikalta. Manner jäi tuijottamaan vastapäistä seinää ja hänen päässään pyöri se, mitä hän äsken Kaganovitšin kanssa oli puhunut.

- Harjoitus…

- Yli satatuhatta nälkään kuollutta suomalaista…

- Ei ole suomalaisia, on vain neuvostoliittolaisia…

- Harjoitus…

- Yli satatuhatta nälkään kuollutta suomalaista…

- Ei ole suomalaisia, on vain neuvostoliittolaisia…

Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri Kullervo Manner käveli hetken mietittyään toimistonsa WC:hen. Tokihan hänellä korkean asemansa vuoksi vesivessa oli. Toisin kuin suurimmalla osalla suomalaisista. Hän katsoi siellä hetken peilikuvaansa ja löi sen jälkeen peilin nyrkillä kappaleiksi. Sitten hän käveli takaisin työhuoneeseensa, istahti työtuolilleen, pyyhki veren käsistään ja aukaisi työpöydän laatikon, josta otti kynän, paperia ja kirjekuoren. Hän kirjoitti kirjeen vaimolleen Olgalle. Kirjeessä hän kertoi sen, että suomalaisten teurastaminen nälkään oli vain Moskovan harjoittelua Ukrainaa varten. Suomi oli ollut pelkkää nälällä murhaamisen kokeilukenttää. Hän sanoi, ettei enää mieltänyt oikeudekseen elää, ja vannotti, että Olga pitäisi kirjeen hallussaan, antaisi sen aikanaan heidän lapsilleen sillä ohjeistuksella, että se annettaisiin viranomaisille vasta sitten, kun aika olisi kypsä, eikä neuvostohirviötä enää ollut. Lopuksi hän kirjeessään pyysi anteeksi tulevilta sukupolvilta sitä, että hän oli omalta osaltaan ollut sitä neuvostohirviötä luomassa.

Sen jälkeen hän laittoi kirjeen kirjekuoreen, soitti paikalle sihteerinsä ja käski tämän postittaa kirjeen. Sitten hän aukaisi työpöytänsä toisen laatikon, jossa hänellä oli se sama Nagant-revolveri, jolla hän oli ajatellut ampua Stalinin muutamaa vuotta aikaisemmin, muttei uskaltanut. Ei hän ollut toisaalta uskaltanut ampua Kaganovitšiakaan. Eihän se toisaalta olisi enää mitään mihinkään vaikuttanut. Manner ymmärsi rikoksensa suuruuden ja peruuttamattomuuden. Ja tajusi, että sitä ei perusteltaisi eikä hyvitettäisi millään. Hän otti revolverin, laittoi piipun ohimolleen ja painoi liipaisinta.

Suomen valtalehti Totuus kertoi päivää myöhemmin, että Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja Kullervo Manner oli kuollut sydänkohtaukseen neljänkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Hänen seuraajaksi valittiin Otto Wille Kuusinen, joka ilmoitti jatkavansa tehtäväänsä Mannerin yleisneuvostoliittolaisella linjalla.

Kesäkuussa 1933, kaikkialla Neuvosto-Suomessa

Tavallinen Taavitsainen luki Suomen valtalehteä Totuutta ja ei ollut uskoa silmiään. Nippa nappa lukutaitoinen Taavitsainen luki etusivun uutisesta, että Neuvosto-Suomi NKP:n politbyroon antaman ja Suomen Kommunistisen Puolueen vahvistaman määräyksen myötä siirtyy käyttämään kyrillisiä kirjaimia kahden vuoden siirtymäajan jälkeen. Perusteena uutisessa oli se, että, että Neuvostoliitossa ei kannata käyttää useita eri kirjoitusjärjestelmiä ja yleiskyrillinen kirjainjärjestelmä on halvempi ja tehokkaampi. Samalla häviäisi suomen kielen kirjoitetusta versiosta ä ja ö ja tilalle tulisi a:n ja e:n sekä o: ja e:n yhdistelmä.

Tavallinen Taavitsainenkin tuumi, että näinköhän se niin kovin halvaksi tulee uusia kaikki Neuvosto-Suomen alueella olevat painokoneet kyrilisillille mallille, mutta hän ymmärsi pitää turpansa kiinni, sillä hän oli oppinut oikein hyvin sen, että Neuvostoliitolla, johon Suomikin osana kuului oli erinomaisen hyvät keinot perustella päätöksiään. Päätöksien perusteluina päätöksien arvostelija päätyi nopeasti ennenaikaiseen hautaan, joten päätökselle kannatti taputtaa muitten mukana, vaikka päätös vituttikin kuin pientä oravaa, jolla oli käpy jäässä. Sillä  olihan Suomikin vain pelkkä mitätön neuvostotasavalta suuren Neuvostoliiton luoteisella reunalla, suuressa maassa oli suuret volyymit ja siinä maassa pienempi sopeutui. Kun sillä ei muutakaan mahdollisuutta ollut.

Niinpä Tavallinen Taavitsainenkin virallisesti totesi, että päätös on aivan erinomainen, ja tyytyi mielessään toteamaan päätöksestä itsekseen (luonnollisesti kyrillisillä kirjaimilla) että  но вои саатанан пэркэлээн хэлвэтти йа витун витун витту. Kas pakkohan se oli se uudella tavalla kirjoitettu suomen kieli oppia. Jos meinasi toimia viranomaisten kanssa tai lukea neuvostotasavallan valtalehteä nimeltä ТОТУУС. Tosin siinäkin oli vain tarjolla Pravdan päivää vanha etusivu paikallisuutisilla varustettuna. Uutisilla, joissa kerrottiin, että suomalaiset iskutyöläiset olivat valmiina toimimaan neuvostovallan eteen aina vain ahkerammin. Puu- paperi- ja kaivosteollisuuden palveluksessa. Joka toimi miten kuten. Ruotsiin ja Viroon paenneita insinöörejä oltaisiin tarvittu.

Suomenruotsalaisille päätös oli vielä kipeämpi. Heistä suurin osa oli paennut sisällissodan aikana Ruotsin puolelle, eikä heitä ollut maassa jäljellä kuin noin 50.000. Ahvenanmaalaiset oltiin siirretty pakkomääräyksellä ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja tilalle tuli neuvostoarmeijan sotilaita ja suomenkielistä työvoimaa. Ruotsin kielellä ei ollut käytännössä edes vähemmistökielen asemaa ja se alkoi pikkuhiljaa kuolla muualla kuin Svenska Österbottenissa, jossa se kituutteli vapaaehtoisten ylläpitämänä kielensirpaleena. Neuvostovallan luvalla ilmestynyt, pääosin vapaaehtoisvoimin toimiva ja kerran viikossa ilmestyvä Österbottenbladet oli ainoa kieltä ylläpitävä tekijä, luonnollisesti kyriilisillä kirjaimilla sekin. Ruotsinkielinen pankeissa ollut raha oltiin sosialisoitu jo heti sisällissodan jälkeen, joten ruotsinkielinen jäljelle jäänyt väestö kohtasi sen saman köyhyyden, mikä suomenkielisille oli ollut jo kauan niin tuttua, ja jota neuvostokomento ei suinkaan helpottanut.

14. päivä heinäkuuta 1939, Helsingissä

NKVD:n Suomen osaston päällikkö kenraalimajuri Urho Kekkonen kävi läpi papereille naputeltua todellisuutta Neuvosto-Suomesta viimeisen kolmen vuoden ajalta. Stalinin puhdistukset oltiin käyty läpi ja Suomessakin niihin oltiin osallistuttu oikeaoppisella sosialistisella innolla. Kaiken kaikkiaan saldona oli 12.000 teloitettua ja 70.000 pakkotyöhön jonnekin puoliksi Lappiin ja puoliksi jonnekin muualle Neuvostoliittoon vietyä.

Lukemat olivat Kekkoselle pelkkiä tilastolukuja. Eivät ne kiinnostaneet häntä inhimillisessä mielessä millään lailla. Yksi noista tilastoluvuista oli hänen sisällissodan aikainen esimiehensä, hänet suojelukseensa sisällissodan aikana ottanut Eino Rahja, jonka teloittamista Kekkonen oli henkilökohtaisesti valvonut. Paska säkä Rahjalle, oli Kekkonen todennut, mutta Stalinin puhdistuksissa ei ollut kyse syyllisyydestä, vaan tarvittavista tuomittavien määrästä. Ja Kekkonen, Rahjan syrjäytettyään oli pitänyt huolen siitä, että kiintiöt täyttyivät. Suomen Neuvostotasavallassa hänet tunnettiin liikanimellä KKK eli Kovien Konstien Kekkonen.

Kekkonen mietti itsekseen tulevaisuuttaan. Hän oli sekä saavuttanut että ennen kaikkea säilyttänyt asemansa Stalinin luottomiehenä Suomessa. Luonnollisesti hän oli myös Suomen Kommunistisen Puolueen ja sitä kautta tietysti Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen vaikutusvaltainen jäsen. Hänellä oli edessään loistava tulevaisuus. Mutta mitä hän sen tulevaisuuden kanssa tekisi?

Hän voisi alkaa kieroilla itseään politbyroon jäseneksi. Päästä vallan korkeimmalle huipulle. Mutta Kekkonen oli viisas mies, äärimmäinen opportunisti ja ymmärsi pelin riskit. Nyt kaikki valta oli henkilöitynyt Staliniin. Mutta tilanne saattaisi jossain vaiheessa muuttua. Selvää oli, että oli tulossa sota. Ja sodan aikana Stalin pysyisi vallassa. Sodan lopputulos ratkaisisi, kuinka kauan. Kekkonen päätti olla uskollinen provinssipoliitikko. Toteuttaen kaikki hänelle annetut tehtävät. Niin kuin hän oli tähänkin asti tehnyt. Hän ei välttämättä ollut kovin suosittu tavallisten kansalaisten keskuudessa, jotka pitivät häntä teurastajana. Ja sellainenhan hän olikin, ei hän sitä kieltänyt. Mutta hän oli mies, joka älysi pysyä alueellisessa neuvostotasavaltatason vallassaan ja katsoa rauhallisesti ja tarkkaavaisesti, mihin asiat kehittyisivät. Ja olihan hänellä mielensä piilossa, suurimmassa mahdollisessa suojassa sellaisiakin ajatuksia, joita hän ei ollut kertonut kellekään muulle kuin vaimolleen Sylville.

17. huhtikuuta 1942, Leningradin eteläpuolella

Neuvostoliittolaiseen 152:een jalkaväkidivisioonaan kuuluvaan konekiväärikomppanian neuvostosuomalaiset sotilaat katsoivat kauhun vallassa sitä aukeaa, jota pitkin heidän pitäisi hetken kuluttua hyökätä saksalaisten asemia vastaan. Puolta tuntia aikaisemmin jaettu laiha hirssivelli ei ollut juurikaan taistelutahtoa nostanut. Mitä nyt siirsi jatkuvasti jäytävää nälkää pienen hetken pidemmälle. Miehet halusivat kieltäytyä hyökkäyksestä, joka heidän mielestään vaikutti täysin järjettömältä miesten teurastukselta, mutta heidän mielessään ja muistissaan oli se, että Karjalan Kannakselta kotoisin oleva alikersantti Rokka oli erästä aikaisempaa taistelua odotellessa sanonut, että hyökkäyksen idea on järjetön ja saksalaiset tappavat koko komppanian edessä olevalle aukiolle. Komppanian päällikkö, vakaumuksellinen kommunisti Lammio oli lopettanut protestit siihen paikkaan kaivamalla esiin pistoolin ja ampumalla Rokan niille sijoilleen. Sen jälkeen ei protesteja tullut. Neuvostoarmeijassa toimittiin neuvostoarmeijan tavalla, ja tavallisen tsuhnan kannatti pitää turpansa kiinni ja kuolla kunnialla. Miehet tiesivät, että jos ei edestä tule, niin takaa tulee aivan varmasti.

Ei ollut vaihtoehtoa. Suomalaisten oli hyökättävä. Neuvostotykistö ampui keskityksensä. Se vaikutti kieltämättä tehokkaalta, mutta miehet tiesivät että saksalaiset olivat kaivautuneet syvälle, eikä keskitys heistä läheskään kaikkia tappanut. Keskityksen viimeisten kranaattien pudotessa saksalaisten asemiin komppania hyökkäsi yhtenä osana pataljoonaa, joka oli taas yhtenä osana rykmenttiä. Ja hyökkäävät suomalaiset huomasivat, että saksalaisia oli valitettavan paljon hengissä. Saksalaiset osasivat ampua ja heillä oli myös yllinkyllin millä ampua . Saksalaiset teurastivat heidät lähes viimeiseen mieheen. Sodan lopussa konekiväärikomppaniasta palasi kotiin Neuvosto-Suomeen vain kersantti Hietanen, joka oli menettänyt taisteluissa näkönsä ja sotamies Salo, joka menetti toisen jalkansa. Kaikki muut olivat kaatuneet. Heistä ei kirjoitettu kirjoja jälkeenpäin. Kukaan ei muistanut heitä. Heidän ruumitaan ei kuljetettu kotiseudulle haudattavaksi, vaan heidät haudattiin yhteishautaan. He olivat tuntemattomia sotilaita, jotka jäivät tuntemattomiksi.

Suomalaisia taisteli toisessa maailmansodassa neuvostojoukoissa kaikkiaan lähes puoli miljoonaa  miestä. Heistä 200.000 taisteli Leningradin rintamalla, kärsien kaikkiaan 75.000:n miehen tappiot kaatuneina. Suomalaisia pidettiin hyvinä sotilaina, ja siksi heitä käytettiin kärkiyksikköinä, jotka luonnollisesti kärsivät suurimmat tappiot. Pataljoonan komentajina oli etnisiä suomalaisia, mutta jo rykmentin komentajat olivat etnisiä venäläisiä, joille ei tuottanut ongelmaa lähettää suomalaisia varmaan kuolemaan. Osa suomalaisista eteni jopa Berliiniin saakka. 100.000 miestä oli asemissa Suomenlahdella ja Ahvenanmaalla odottaen saksalaisten maihinnousua, jota ei koskaan tullut. Suurin osa heistäkin siirrettiin vuonna 1944 Baltian rintamalle. Loput 100.000 miestä taisteli Suomen Lapissa, johon saksalaiset hyökkäsivät Norjasta. Käsivarressa saksalaisten hyökkäys saatiin pysäytettyä Karesuvannon tasalle ja Suomen pään kohdalla hyökkäys pysähtui noin kolmekymmentä kilometriä ennen Inaria. Pohjoisiin olosuhteisiin tottumattomat saksalaiset huomasivat haukanneensa liian suuren palan ja asemat jämähtivät paikoilleen. Sen jälkeen käytiin kuluttavaa asemasotaa ankarissa pohjoisissa olosuhteissa, joissa koviin pohjoisiin luonnonolosuhteisiin muutenkin tottuneet suomalaiset pärjäsivät saksalaisiin nähden hyvin.

Neuvostosuomalaiset lentäjät saavuttivat kuuluisuutta. He olivat sodan alussa lentäneet vanhentuneilla Polikarpov I 16-koneilla ja Polikarpov I 153-koneilla, mutta kun  neuvostoilmavoimien johto huomasi, että nuo tsuhnat olivat säilyneet hengissä ylivoimaisia saksalaisia vastaan tehden venäläislentäjiä parempaa tulosta, heille annettiin käytettäväkseen parempaa kalustoa. Ilmari Juutilainen ampui alas 94 saksalaista, Hans Wind  75 saksalaista ja Eino Luukkanen puolestaan 56 saksalaista. Paras etnisesti venäläinen hävittäjälentäjä Alexander Pokryshkin ampui alas 59 saksalaista konetta, mutta sai huomattavasti enemmän kunniamerkkejä kuin nämä suomalaiset. Jokainen heistä kyllä palkittiin Neuvostoliiton Sankarin kultaisella tähdellä, mutta juhlituimmaksi sankariksi ei kelvannut kuin etnisesti venäläinen. Samoin neuvostohistoria ei hirveästi mainostanut sitä, että juuri neuvostosuomalaiset joukot pysäyttivät saksalaisten etenemisen Leningradiin. Neuvostoliitto oli oli kaikkien kansojen tasa-arvoinen perhe, mutta siinäkin yksi kansa oli muita tasa-arvoisempi.

Kun sota loppui vuonna 1945, oli suomalaisia kaatunut taisteluissa kaikkiaan 135.000 miestä ja saksalaisten pommituksissa Suomen kaupungeissa oli kuollut noin 40.000 siviiliä. Neuvostosuomalaiset luonnollisesti arvostivat veteraanejaan, mutta taustalla pyöri ääneen lausumaton ajatus, että kansa oli joutunut käymään jonkun toisen sotaa. Joka ei heitä itseään ollut pahemmin kiinnostanut. Mutta he tiesivät sen totuuden, että jos ei edestä tullut, niin takaa tuli aivan varmasti. Siksi he olivat sotineet. Heillä ei ollut vaihtoehtoa. Neuvostoliitto ei tarjonnut vaihtoehtoja.

Heinäkuussa 1952, Kööpenhaminassa

Maailman urheileva nuoriso oli kokoontunut Tanskan Kööpenhaminaan kilvoittelemaan olympialaisten merkeissä. Kööpenhaminallehan oltiin myönnetty jo vuoden 1940 olympiakisat, mutta toinen maailmansota esti kisojen järjestämisen. Kisajärjestelyt onnistuivat erinomaisesti ja sekä urheilijat että vieraat olivat olleet erinomaisen tyytyväisiä järjestelyihin. Rauhallisten, hyväntuulisten mutta myös erittäin organisointikykyisten juuttien järjestämiä kisoja muisteltaisiin tunnelmaltaan jatkossa viimeisinä oikeina olympiakisoina.

Kisoihin toi edellisiin nähden uutta virettä se, että myös Neuvostoliitto osallistui kisoihin ensimmäistä kertaa. Ja Neuvostoliiton osallistuessa kisoihin mukana oli myös huomattava joukko neuvostosuomalaisia urheilijoita. Neuvostosuomalaiset urheilijat olivat ensimmäistä kertaa sosialistisen, toisen maailmansodan jälkeen Itä-Eurooppaan levinneen blokin ulkopuolella osallistumassa kilpailuihin. Neuvostosuomalaisia, niin kuin muitakaan neuvostourheilijoita eivät tanskalaiset ihmiset juurikaan nähneet, sillä he olivat suoritustensa välissä olympiakylässä joukkueenjohtajiensa vahtimina. Urheilijoitten ei haluttu saada liikaa länsimaisia vaikutteita. Neuvostosuomalaisten kohdalla vartioinnin viimeinen lukko oli Suomen Neuvostotasavallan NKVD:n johtaja Urho Kekkonen, joka piti joukkueessa tiukan kurin.

Joka tapauksessa erityisesti pohjoismaissa oltiin kiinnostuneita siitä, kuinka neuvostosuomalaiset urheilijat Kööpenhaminan kisoissa menestyisivät. Neuvostoliitto ei ollut osallistunut kansainväliseen urheiluun, mutta oli tiedossa, että neuvostosuomalaiset urheilijat, erityisesti kestävyysjuoksijat olivat menestyneet Neuvostoliiton sisäisissä kisoissa erinomaisesti. Nimet Paavo Nurmi, Ville Ritola ja muut olivat tulleet myös läntisen maailman tietoon. Samoin kuin keihäänheittäjä Matti Järvinen, joka oli ylittänyt keihään virallisen maailmanennätyksen 1930-luvulla kaikkiaan kymmenen kertaa, mutta ei ollut koskaan päässyt osallistumaan kansainvälisiin kilpailuihin, eikä hänen tuloksiaan koskaan virallistettu, koska Neuvostoliitto ei ollut vielä silloin kansainvälisen yleisurheiluliiton jäsen.

Joukkueen johtohenkilöitten vartioimat urheilijat kävivät ujoina muutamissa olympiakylässä sijaitsevissa kaupoissa ja ihmettelivät siellä olevaa tavaramäärää, mutta heitä oli ankarasti kielletty seurustelemasta tanskalaisten ja muittenkaan länsimaisten ihmisten kanssa. Kyrillisiin kirjaimiin jo tottuneitten neuvostosuomalaisten oli myös hieman vaikeaa hahmottaa sitä, miten kaupoissa asioitaisiin, mutta tanskalaista kauppahenkilökuntaa oltiin opastettu, että he eivät saaneet asioida suoraan urheiljoiden, vaan ainoastaan joukkueen kielitaitoisten valvojien kanssa. Tanskalaiset kaupan työntekijät huomasivat, että neuvostosuomalaiset halusivat ostaa erityisesti säilykelihaa, makeisia ja nailonsukkia. Nähtävästi niistä oli puute heidän kotimaassaan, suuressa Neuvostoliitossa.

Itse kisat menivät neuvostosuomalaisilta mainiosti. Olisivat ehkä menneet vielä paremminkin ilman äskettäin käytyä maailmansotaa, jossa moni lahjakas neuvostosuomalaisurheilija oli menettänyt henkensä ja Neuvostoliiton luoteisimman alueen heikko elintarviketilanne ei varsinaisesti mahdollistanut kaikille menestyksekästä urheilu-uraa. Joka tapauksessa menestys oli huomattava. ХАННУ ПОСТИ (Hannu Posti) voitti kultaa kymmenen tuhannen metrin juoksussa päihittäen loppukirissä ennakkosuosikin Tsekkoslovakian Emil Zatopekin. Zatopek voitti viiden tuhannen metrin juoksun, jossa Posti sai pronssia. ВЕИККО КАРВОНЕН (Veikko Karvonen) tuli maratonilla hopealle. Nuori ВОИТТО ХЕЛССТЕН (Voitto Hellsten) sai pronssia sekä sadan että kahdensadan metrin juoksuissa. ОЛАВИ РИНТЕЕНПЯЯ (Olavi Rinteenpää) voitti kultaa kolmen tuhannen metrin estejuoksussa. ТОИВО ХЫЫТИЯИНЕН (Toivo Hyytiäinen) voitti keihäässä kultaa maailmanennätystuloksella ja СОИНИ НИККИНЕН (Soini Nikkinen) sai pronssia. КАИСА ПАРВИАИНЕН (Kaisa Parviainen) voitti kultaa naisten keihäänheitossa. Myös ampumisessa,  painissa, nyrkkeilyssä ja painonnostossa neuvostosuomalaiset menestyivät erinomaisesti.

Se, mikä harmitti neuvostosuomalaisia, oli se että СЫЛВИ САИМО (Sylvi Saimo) ei ollut päässyt kisoihin, vaikka hän oli voittanut Neuvostoliiton kisakarsinnat ja toiseksi jäänyt etnisesti venäläinen  Nina Savina oli päässyt kisoihin, koska lajiin ei voitu ilmoittaa kuin yksi kilpailija per maa. Savina jäi kisassa hopealle, mikä aiheutti neuvostosuomalaisten keskuudessa kovaa kannunvalantaa. Sylvi Saimo tosin palkittiin aikanaan niin urheilu- kuin muustakin urastaan, sillä hänet valittiin lopulta Suomen Kommunistisen Puolueen sihteeristöön yhtenä sen harvoista naisjäsenistä.

Kaiken kaikkiaan neuvostosuomalaiset urheilijat voittivat yksitoista kultamitalia, kahdeksan hopemitalia ja yhdeksän pronssimitalia. He palasivat takaisin Neuvostoliittoon ilman, että yksikään länsimainen toimittaja oli voinut haastatellut heitä. He olivat jatkuvasti valvottuja. Mutta kotona Neuvosto-Suomessa tieto suomalaisten olympiamenestystä sai aikaan suurta iloa, sillä elämä tällä Neuvostoliiton reuna-alueella oli muuten varsin köyhää ja ankeaa. Urheilu oli suomaisten keskuudessa hyvin suosittua muutenkin, sillä hyvän paikallisen menestyksen myötä urheilija saattoi toivoa pääsevänsä neuvostoliittolaisen valmennusohjelman piiriin ja sitä myötä saada taloudellisesti tavalliseen neuvostosuomalaiseen nähden etuoikeutetun aseman niin itselleen kuin perheelleenkin.

Köyhässä Neuvosto-Suomessa urheilumenestys sai aikaan suurta iloa. Ehkä sitä saattoi sanoa jonkunlaiseksi kansallistunteeksikin maassa, jossa  ei ollut koskaan ollut itsenäisen valtion perinnettä ja virallisen opetuksen mukaan Suomen sisällissotakin oli vain osa Venäjän sisällissotaa, jossa valkoiset, tsaarinvaltaa kannattavat suomalaiset taistelivat punaisia, bolshevikkivaltaa kannattavia suomalaisia vastaan. Mistään Suomen itsenäisyyden ajasta ei Neuvosto-Suomen kouluissa puhuttu. Asiasta tietysti puhuttiin perheitten sisällä ja sukupolvelta toiselle, mutta muistutettiin, että julkisesti näistä asioista kannatti olla suuton sanaton. Muuten kävisi huonosti.

Ne, jotka muistivat vielä autonomian ajan, saattoivat todeta, että silloin Suomi oli huomattavan paljon itsenäisempi verrattuna neuvostotodellisuuteen. Nyt suomalainen maksoi ruplalla, löi kirjeeseensä neuvostoliittolaisen postimerkin ja suoritti huonolla tuurilla asevelvollisuutensa jossain kaukoidässä. Onneksi suomen kieli oli säilynyt (tietysti venäjän ohessa ja kyriilisillä kirjaimilla kirjoitettuna) neuvostotasavallan virallisena kielenä. Ja Suomi oli kuitenkin etnisesti melko yhtenäinen, sillä toisin kuin Suomenlahden eteläpuolella olevat, pienen hetken itsenäisyyttä nauttineet Viro, Latvia ja Liettua, joita oltiin lyhyen itsenäisyytensä vuoksi rangaistu venäläisellä pakkomuutolla, Suomea pidettiin melko luotettavana neuvostokansan jäsenenä. Tietysti Kaakkois-Suomeen, lähinnä Kannakselle ja Kymenlaakson paperituotantoalueelle oli muuttanut varsin paljon venäläisiä, mutta muuten Suomi, tai Neuvosto-Suomi oli etnisesti melko yhtenäinen. Ja se riemuitsi urheilumenestyksestä, kun neuvostotodellisuudessa muutakaan riemuittavaa ei ollut.

Kööpenhaminan olympiakisojen aikana muutama suomalainen saattoi vielä ihmetellä, että minnekähän se katosi se lahjakas keihäänheittäjä ja laulaja ТАПИО РАУТАВААРА (Tapio Rautavaara), josta neuvostosuomalainen lehdistö lakkasi kertakaikkiaan uutisoimasta kesäkuussa 1947. Jos neuvostosuomalaisilla olisi ollut televisioita, he olisivat saattaneet hämmästyä vuonna 1948 Lontoon olympialaisia katsellessaan, sillä keihään olympiakultaa voittanut Yhdysvaltain edustaja Dan Ironhill oli kovasti tutun näköinen mies. Radiossa vaan ei kasvoja näkynyt. Selostajat olivat kyllä hyvin tietoisia siitä, että Rautavaarahan se Ironhill oli, mutta heitä oltiin ankarasti kielletty mainitsemasta asiasta mitään. Jenkki mikä jenkki ja turvat tukkoon.

Rautavaara oli loikannut kesäkuussa 1947 Itä-Berliinissä pidettyjen yleisurheilukilpailujen aikana Länsi-Berliinin puolelle josta hänet lennätettiin Yhdysvaltoihin jonka kansalaisuuden hän sai nopeutetussa aikataulussa. Urheilu-uransa lopetettuaan nimi Dan Ironhill muuttui yhdeksi amerikkalaisen viihdeteollisuuden ikoneista. Hänestä tuli kuuluisa country- ja bluegrass-musiikin laulaja sekä näyttelijä, joka sai suosiota erityisesti lännenelokuvien komeana ja rehellisenä cowboyna. Useassa elokuvassa hän näytteli yhdessä John Waynen kanssa ja kaksikon ehkä unohtumattomin elokuva oli Rio Bravo, jossa Ironhill näytteli rosvoporukasta lain ja oikeuden puolelle siirtynyttä revolverisankaria, joka John Waynen, Dean Martinin ja Ricky Nelsonin kanssa tuhosi kaupunkia riivanneen rikkaan tilallisen Nathan Burdetten joukot ja palautti kaupunkiin rauhan.

1970-luvun alussa Ironhill siirtyi politiikkaan ja hän oli demokraattien ehdokkaana Michiganin osavaltion kuvernööriksi vuonna 1979. Michiganissa asui paljon suomalaisperäistä väestöä ja suositun Ironhillin valintaa pidettiin varmana, mutta hän kuoli äkillisesti aivoverenvuotoon 24.9. 1979. Hänet on haudattu Michiganin Hancockiin, jota pidetään eräänlaisena Yhdysvaltain suomalaispääkaupunkina. Suomessa Ironhillin vaiheista kuultiin vasta vuosia myöhemmin. Sen sijaan kaksi neuvostosuomalaista taiteilijaa eli näyttelijä ТАУНО ПАЛО (Tauno Palo) ja laulaja ОЛАВИ ВИРТА (Olavi Virta) nauttivat suurta arvostusta ja suosiota neuvostoliittolaisina kansantaiteilijoina.

Helmikuussa 1956, Helsingissä

NKVD:n entinen johtaja ja juuri valittu uusi Suomen Kommunistisen puolueen pääsihteeri Urho Kaleva Kekkonen istui uudessa työhuoneessaan, nautti armenialaista konjakkia ja poltti sikaria. Hänet oli hetkeä aikaisemmin valittu tehtäväänsä yksimielisesti, niin kuin niin Suomen neuvostotasavallassa kuin Neuvostoliitossa yleensäkin oli tapana. Työväestön valtiossa jota johtivat aivan muut kuin työmiehet ei tunnettu erimielisyyksiä. Hänet oli valittu tehtäväänsä Hertta Kuusisen jälkeen. Hertta Kuusinen oli perinyt asemansa isältään Otto Wille Kuusiselta, joka oli toiminut Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtajana vuodesta 1930 vuoteen 1952, jonka jälkeen hän siirtyi politbyroon jäseneksi.

Neuvosto-Suomessa oli käynyt varsin nopeasti ilmi, että Hertta Kuusinen oli ihmisenä epävakaa, impulsiivinen ja sairaalloisen vallanhimoinen ja jonka oikut vaikeuttivat Neuvosto-Suomen yhteiskunnan toimintaa. Kävi selväksi, että Kuusisesta oli päästävä eroon, mutta isä-Kuusisen maine ja asema viivästytti asiaa muutaman vuoden. Lopulta isä-Kuusinen itse puuttui kulissien takana asiaan, ilmoitti tyttärelleen, että hänen on aika väistyä vapaaehtoisesti, niin se voi tapahtua hyvällä ja Hertta Kuusinen siirtyi eläkkeelle. Virallisena syynä oli hänen kärsimänsä aivoverenvuoto, mutta tosiasiassa hän eli loppuikänsä vartioituna, joskin hyvin kohdeltuna kotiarestivankina Jyväskylässä, missä asui myös hänen sukulaisiaan. Hertta Kuusinen kuoli Jyväskylässä vuonna 1974 katkerana vallasta syrjäytettynä ja sitä niin kovin rakastavana vanhana naisena. Hänen toistuvat anomuksensa päästä muuttamaan Moskovaan oltiin kerta toisensa jälkeen torjuttu. Vuoden 1964 jälkeen, kun hänen isänsä Otto Wille kuoli, ei hänen anomuksiaan edes postitettu, vaan ne heitettiin Jyväskylän postin roskakoriin.

Hertta Kuusiselta tehtävän itselleen saanut Urho Kekkonen oli aivan toisenlainen ihminen. Vallanhaluinen hänkin oli, ja opportunisti, ei hän sitä kieltänyt itseltäänkään. Olihan hän jo kertaalleen kääntänyt takkinsa sen sisällissodan aikana, jota Neuvosto-Suomessa ei koskaan virallisesti oltu edes käyty. Mutta hänellä ja Hertta Kuusisella oli kaksi merkittävää eroa. Ensinnäkin Kekkonen oli äärimmäisen älykäs. Ja toiseksi, Kekkonen, toisin kuin Kuusinen ei ollut vakaumuksellinen kommunisti, vaikka Neuvosto-Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja olikin. Virallisestihan hän tietenkin oli hiilloksenpunainen kommunisti, mutta syvällä itsessään hän oli säilyttänyt uskon johonkin aivan muuhun yhteiskuntajärjestelmään. Hän oli ymmärtänyt, että tavalliselle ihmiselle oli parasta elää kansakunnassa. Ei kansakuntien pakotetussa yhteenliittymässä, joka pohjautui pelkkään utopiaan ja ideologiaan. Elämä vain yksinkertaisesti ei ollut antanut hänelle mahdollisuutta toimia toisin.

Hän tiesi huoranneensa koko elämänsä, mutta nyt hän lopulta oli pääsemässä siihen asemaan, jossa hän voisi maksaa huoraamisestaan jotain takaisinkin. Kansalle nimeltä Suomi. Kekkosesta oli tullut isänmaallinen mies, vaikka hän sen julkisesti tietenkin salasi, ja edetessään neuvostokomennon portailla hänen mielessään kävi aina useammin se nuori suojeluskuntaan liittynyt mies, joka uskoi itsenäiseen Suomeen ja oli valmis taistelemaan sen puolesta. Ja jonka hän sitten petti, oman nahkansa takia. Tiesihän Kekkonen sen ettei Suomen itsenäistymisestä voinut hänen elinaikanaan kuvitellakaan. Mutta hän tiesi myös sen, että neuvostokoneisto ei kestäisi loputtomiin. Jossain vaiheessa sen talous romahtaisi omaan mahdottomuuteensa, ja sen varmistuksena toimisi se, että Neuvostoliitto oli näyttänyt ryhtymään kilpailemaan rajattomien voimavarojen omaavan Yhdysvaltojen kanssa maailman herruudesta.

Se päättyisi tuhoon, ja Neuvostoliiton hajoamiseen. Se saattaisi päättyä myös veriseen kaaokseen ja sotaan. Kekkonen oli melko varma siitä, että se ei tapahtuisi hänen elinaikanaan. Joten hänen piti – virallisesti vakaumuksellisena kommunistina – pyrkiä valmistelemaan Suomea siihen, mitä joskus tapahtuisi. Ja hänellä oli siihen omat mahdollisuutensa. Hän ei pyrkisi politbyroohon, sillä siellä hän olisi vain ei-venäläinen leimanlämpsijä, joita haluttiin pitää siellä sen vuoksi, että voitaisiin sanoa Neuvostoliiton olevan kansojen yhteenliittymä eikä vain kommunististen venäläisten siirtomaadiktatuuri.

Suomessa hänellä olisi paljon paremmat mahdollisuudet toimia, varsinkin kun hänellä oli hyvät ja luottamukselliset suhteet Moskovaan. Ensimmäinen asia, mihin hän pystyisi vaikuttamaan oli talous. Suomi oli Neuvostoliiton näkökulmasta lähinnä sotilaallinen reuna-alue, minkä kehittämiseen ei paljoa kannattanut satsata. Suomi oli puu-, paperi- ja kaivosteollisuusaluetta, ja sen lisäksi sen valtiollistettu maatalous tuotti juuri sen verran, ettei se tarvinnut peruselintarvikkeita muualta Neuvostoliitosta. Alueen teollisuus oli toiminut tsaarinaikaisella kalustolla aina 1950-luvun alkuun saakka ja sen kehittämistä oli vaikeuttanut huomattavasti se, että suurin osa suomalaisista pätevistä insinööreistä oli vuonna 1918 paennut joko Ruotsiin, Norjaan, Baltian maihin tai Yhdysvaltoihin.

Toisen maailmansodan loputtua kuitenkin esiin oli astunut nuorempi neuvostosuomalainen insinöörisukupolvi, joka osoitti Neuvostoliiton mittakaavassa huomattavaa kekseliäisyyttä ja osaamista. Suomalaisia paperitehtaita oltiin kehitetty niin, että niitten aikaansaamat tulokset olivat herättäneet huomiota jopa Moskovassa. Myös kaivosteollisuudessa oltiin kehitetty Neuvostoliiton mittakaavassa huomiota herättäviä innovaatioita. Luonnollisesti osa insinööreistä oli suoranaisesti ryöstetty Moskovaan, mutta olipa niitä jäänyt Suomeenkin ja heitä tuli aina vain lisää. Itse asiassa Helsingin Teknillinen Korkeakoulu oli saanut Neuvostoliitossa niin kovan maineen, että sinne pyrki opiskelijoita kaikkialta Neuvostoliitosta, mutta pääsyvaatimukset olivat kovat. Koulu kilpaili jopa moskovalaisten oppilaitosten kanssa.

Kekkonen näki, että suomalaisen teollisuuden kehittäminen oli ensiarvoisen tärkeää ja hän aikoi tukea sitä kaikilla niillä keinoilla mitä hänellä oli käytettävissään. Mikäli – ja kun – Neuvostoliitto aikanaan hajoaisi, tulisi Suomella olla hyvää ja toimivaa teollisuutta, ainakin neuvostoliittolaisilla mittapuilla. Mikäli se olisi vain Moskovan kehitysavulla elävä sotilaallinen suoja-alue, se kuolisi Neuvostoliiton hajotessa nälkään.

Toinen seikka, mitä Kekkonen piti ensiarvoisen tärkeänä oli sotilaallinen voima. Tällä hetkellä, vuonna 1956 puolet suomalaisista asevelvollisista suoritti asepalveluksensa jossain muualla kuin Suomen alueella. He palvelivat joissain monietnisissä, etnisesti venäläisten johtamissa  yksiköissä dedovtsina-systeemin rääkättävinä. Suomalaisia kuoli asepalveluksessa vuosittain useita kymmeniä, joskus jopa enemmänkin. Neuvostoliitolle sellainen oli lähinnä tilastoluku, mutta Kekkonen oli säilyttänyt kaikkien näitten vuosikymmentenkin jälkeen itsessään palan ihmistä, eikä hän voinut hyväksyä sitä, että suomalaisia rääkättiin hengiltä jossain helvetin Kaukoidässä.

Luonnollisesti Kekkonen ymmärsi, ettei voinut vaikuttaa neuvostoarmeijan systeemeihin pelkällä arvovallallaan, mutta oveluuden kautta se oli mahdollista. Apunaan hänellä oli nuoren everstiluutnantti Yrjö Keinosen tekemä sotilaallinen tutkimus, joka osoitti, että Neuvostoliiton puolustuksen kannalta oli totaalisen epäviisasta pitää suomalaisia sotilaita hajasijoitettuna sinne tänne Neuvostoliiton alueelle ja sen sijasta pitää esim. ukrainalaisia, suomalaisiin olosuhteisiin täysin tottumattomia joukkoja Suomen alueella. Suomalaiset olivat osoittaneet Suuren Isänmaallisen Sodan aikana olevansa tehokkaimpia mahdollisia sotilaita omilla alueillaan ja Keinonen oli tehnyt kattavan ja perustellun ehdotuksen Neuvostojoukkojen organisaation ja etnisen rakenteen muutoksesta Suomen Neuvostotasavallan alueella. Kekkonen oli perehtynyt tutkimukseen perusteellisesti ja uskoi, että se saisi aikaan muutoksen suomalaisten asemassa Neuvostoliiton puolustusvoimissa. Olihan kyse, ainakin virallisesti, Neuvostoliiton puolustuksen kehittämisestä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.

Se kaikki tapahtuisi Suomen ja suomalaisten hyväksi, tulevaisuutta ajatellen vaikka tietenkin se virallisesti palvelisi Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton sotilaallista etua. Kekkonen kaatoi itselleen toisen, tukevan hömpsyn konjakkia, ja mietti nyt mahtavana ja vaikutusvaltaisena miehenä maksavansa pois sitä velkaa, minkä hän nuorena miehenä otti itselleen huhtikuussa 1918 pötkiessään pakoon ja vaihtaessaan puolta. Hän oli melko varma siitä, ettei hän tulisi työnsä lopputuloksia koskaan näkemään, mutta ehkä hän saisi aikaan jotain, joka voisi myöhemmin realisoitua Suomelle. Ehkä jopa itsenäiselle sellaiselle.

Holmönin rannikkolinnake, Ruotsi, Merenkurkku, elokuu 1968

Holmönin rannikkolinnakkeen komentaja majuri Bengt Svensson katsoi linnakkeen tutka-aseman tutkakuvaa, jota tutkakersantti oli soittanut hänet katsomaan ja hänen vatsassaan kiersi kylmä, kiertävä, jäinen ja inhottava pelon pallo, joka sai hänet voimaan pahoin. Tutka näytti kolmeakymmentä neuvostoliittolaista alusta aivan Ruotsin aluevesien rajalla. Lisäksi oltiin havaittu neuvostoliittolaisia hävittäjiä, jotka olivat lentäneet Ruotsin ilmatilaa kohti ja kääntyneet sitten viime hetkellä. Tätä oltiin kyllä osattu odottaa. Kaksi päivää aikaisemmin olivat Varsovan Liiton maat miehittäneet Tsekkoslovakian ja neuvostojoukkojen aktiivinen toiminta ei tullut yllätyksenä.

Mutta mitä pirua ne meinasivat? Oliko tämä vain hauiksen näyttöä vai pyrkisivätkö ne johonkin muuhun? Majuri Svenssonille oli tullut Tukholmasta määräys, että minkäänlaista provosointia neuvostojoukkoja kohtaan ei saanut esittää. Se oli tietysti selvä ja ennalta-arvattava käsky Ruotsissa, jonka suhdetta itäiseen naapuriinsa kutsuttiin nimellä ”swedenisation”. Albinin linjaa edustava Ruotsi oli solminut jo vuonna 1952 Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, joka teki sen länsimaitten mielestä käytännössä Varsovan Liiton jäsenen, mutta joka toisaalta sai aikaiseksi sen, ettei varsinaisia neuvostojoukkoja ollut Ruotsin maaperällä. Maata saattoi sanoa itsenäiseksi.

YYA-sopimuksen myötä Ruotsi oli ajanut alas oman lentokoneteollisuutensa, sillä Neuvostoliitolta maa sai ostettua ajanmukaisia MiG 21-hävittäjiä niin halvalla hinnalla, ettei omaa lentokoneteollisuutta kannattanut pitää enää yllä. Bofors teki edelleenkin tykkejä ja kevyempää kalustoa ja möi niitä menestyksellisesti maailmalle, mutta myös ohjuskalusto ostettiin Neuvostoliitosta. SAAB ja Volvo tietenkin tekivät suosittuja autojaan liukuhihnalla kolmessa vuorossa.

Pohjanlahden vastarannalla ollut maa, Suomi, tai tarkemmin sanottuna Suomen Neuvostotasavalta joka aikanaan oli kuulunut Ruotsiin, oli niin Svenssonille kuin hänen miehillekin musta aukko. Maa, jota ei tunnettu. Osa Neuvostoliittoa ja sen sotilaallinen suoja-alue. Sieltä ei koskaan kuulunut mitään uutisia. Sitä ei oikeastaan ollut olemassa. Ainoastaan urheilukisoissa neuvostosuomalaisia urheilijoita, ja menestyksekkäitä sellaisia näkyi, mutta hekään eivät koskaan antaneet haastatteluja. He näyttivät ruotsalaisten silmiin jonkunlaisilta huippuunsa treenatuilta ihmiskoneilta. Mikä tärkeintä oli, oli se tieto, että Pohjanlahden itäpuolella oli Neuvostoliiton erittäin voimakkaita laivastotukikohtia. Joitten arsenaali tarvittaessa jyräisi ruotsalaiset mennen tullen.

Mitä tehdä? Ruotsin aluevesien rajalla oli sellainen määrä voimaa, että se muuttaisi halutessaan kartan ja tekisi melkoisesta osasta Holmöniä merenpohjaa. Svensson ei välittänyt siitä, mitä hänelle oltiin määrätty. Jos ryssä hyökkää, me panemme hanttiin, för fan. Svensson käski ladata saarella olevat 150-milliset rannikkotykit ja odottaa tulenavauskäskyä. Jos neuvostojoukot ampuisivat ensin, tulenavauskäskyä ei tarvitsisi odottaa, vaan tuli olisi vapaa. Svensson komensi myös kaikki jalkaväkijoukot, joita ei tosin ollut kuin kaksi komppaniaa, asemiin rannikolle.

Jos tuli avattaisiin, kyseessä olisi itsemurha. Mutta yksikään ruotsalainen sotilas ei protestoinut käskyä vastaan. Elettiin muutama jännityksen tunti sormi liipaisimella. Sitten tutka-alikersantti huusi:

- HERRA MAJURI! TULKAA KATSOMAAN!

Neuvostolaivasto oli vetäytymässä. Ne näyttivät palaavan tukikohtaansa kaupunkiin, jonka nimi oli nykyisin Lenininlahti, sitä ennen Nikolainkaupunki ja sitä ennen Vaasa. Ehkä neuvostojoukot vaan halusivat näyttää ruotsalaisille, että täältä pesee, jos tarve on. Etteivät ruotsalaiset kuvittelisi itsestään liikoja ja pysyisivät siistissä YYA-ruodussa. Ja niinhän Ruotsi luonnollisesti pysyikin. Eikä kuvitellut itsestään liikoja. Virallisesti Holmönissä ei koskaan tapahtunut mitään.

Helsinki, helmikuu 1975

- ROCK´N´ROLL!

Tällaista ei oltu ennen Neuvosto-Suomessa koettu. Tämä oli jotain aivan uutta. Ilmiö oli ollut olemassa jo vuoden verran, ja saanut suunnatonta suosiota Neuvosto-Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Kyseessä oli rock-yhtye Hurriganes, jonka jäsenet Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen ja Albert Järvinen olivat jo pienestä pitäen kuunnelleet salassa pitkillä aalloilla Radio Luxemburgia ja tartuttaneet itseensä rock´n´rollin parantumattoman taudin. Bändi oli saanut hankittua itselleen soittimet ja äänentoistolaitteistot neuvostosuomalaista mielikuvitusta käyttäen, eli kun ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa niin aina toimeen tulee.

Neuvosto-Suomessahan oli jo joitain, virallisesti hyväksyttyjä rock-yhtyeitä kuten Jussi & Pojat sekä progressiiviset rock-yhtyeet Wigwam ja Tasavallan Presidentti, joka tosin oli muuttanut viranomaisten kehoituksesta nimekseen Neuvostomieli. Jussi & Pojat lauloi kevyttä poppia suomeksi ja venäjäksi ja Wigwam sekä Neuvostomieli esittivät progressiivista rockia samoin suomen ja venäjän kielellä neuvostohallintoa miellyttävin sanoituksin, jotka eivät juurikaan eronneet silloisesta niin sanotusta Chydenius-musiikkiaallosta, joka lauloi yhtä lailla sosialismin määrittelemän rauhan aatteesta, välttämättömyydestä ja väistämättömyydestä. Tosin progebändit olivat musiikilliselta taidoltaan aivan toisella tasolla kuin muut neuvostosuomalaiset yhtyeet, joille aate oli tärkeämpi kuin musiikin sisältö itsessään ja nämä progebändit  pääsivät esiintymään ulkomaillekin, Puolaan, Itä-Saksaan ja Tsekkoslovakiaan. Kerran Wigwam esiintyi jopa Tukholmassa.

Mutta Hurriganes oli jotain aivan muuta. Se soitti hikistä ja räkäistä amerikkalaista rock´n´rollia ja lauloi häpeämättä englanniksi, ja tämä kaikki oli Neuvostoliitossa kielletty. Yhtyeen jäsenistä Albert oli kitaravirtuoosi. Remu ja Cisse eivät loppujen lopuksi olleet kovinkaan kummoisia soittajia, mutta sillä ei ollut merkitystä, sillä he olivat rock-hahmoja joita maassa ei oltu ennen nähty ja yhtye sai keikoillaan aikaiseksi niin mielettömän draivin, että se sai neuvostosuomalaisen nuorison aivan sekopäiseksi. Bändin musiikissa oli munaa, aivan totaalisen tiukkaa kyrpää, eikä yleisö ollut koskaan kuullut mitään samanlaista. Neuvostosuomalaiset viranomaiset alkoivat olla huolissaan, sillä kyseessä alkoi olla jo ilmiö. Ilmiö, jota he eivät välttämättä hallinneet. Ilmiö, jota he eivät halunneet käsiinsä. Ennen kaikkea ilmiö, jota varten ei ollut valmista ohjeistusta.

Yhtye oli käynyt myös studiossa, vaikka valtion virallinen levy-yhtiö ”Yleisneuvostoliittolainen Neuvostoliiton kulttuuriministeriön äänilevy-yhtiö Melodija” ei olisi suurin surminkaan suostunut tuottamaan yhtyeen tuotantoa. Yhtye kävi äänittämässä salaa öiseen aikaan valtion virallisessa Takomo-Studiossa syksyllä 1974. Tämän mahdollisti ääniteknikko Dan Tigerstedt, joka laski heput illalla studioon ja äänitti sekä miksasi läpi yön miesten tuotantoa. Viikon verran salassa tehdyn studiosession seurauksena syntyi äänite ”Roadrunner”, jota ei luonnollisesti voinut painaa vinyylinä, mutta jonka kasettikopiot levisivät ympäri Neuvosto-Suomea. Kasetin kansikuva painettiin salaa eräässä valtion kirjapainossa kirjanpidon ohi ja kansikuvassa ollut Volga oltiin talkootyönä lavastettu näyttämään amerikkalaiselta Cadillacilta. Arvioitiin, että Roadrunnerin kopioita oli vuonna 1975 levinnyt Neuvosto-Suomeen ja laajemmaltikin Neuvostoliittoon jo noin 50.000 kappaletta.

Ja nyt yhtye esiintyi Alibi-ravintolassa. Esiintymislavan taakse oltiin levitetty suuri Yhdysvaltain lippu ja keikan aloituskappale It Ain´t What You Do sai yleisön sekopäiseksi. Ja siihen kaikki loppuikin. Ravintolan sisään lensi kyynelkaasukranaatteja ja kaikista ovista tunkeutui sisään univormupukuisia miliisejä. Neuvostotyyliin saattoi sanoa, että kun tilanne otetaan haltuun, se otetaan kunnolla. Niin bändi, roudarit kuin yleisö pidätettiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt ja tyly. Yhtyeen jäsenet Henry Aaltonen, Hugo Häkkinen ja Pekka Järvinen tuomittiin kärsimään kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus Juankosken vankileirillä neuvostovastaisuudesta. Kaikki yhtyeen roudarit tuomittiin kymmenen vuoden vankeuteen ja keikalle osallistunut yleisö viiden vuoden vankeusrangaistukseen. Se tiesi rock´n´rollin loppumista Suomessa pitkäksi ajaksi. Ainakin julkisen sellaisen. Suomalaistenkin radioissa kuuluivat edelleenkin pitkät aallot, mutta niitä kuunneltiin salaa. Mutta punkkia, uutta aaltoa ja muita nuorisomusiikin ilmiöitä ei Neuvosto-Suomeen koskaan tullut. Hurriganesin varoitus muistettiin.

Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri Urho Kekkonen otti Tamminiemessä kuulokkeet pois korviltaan ja sammutti laadukkaan Marantzin kasettisoittimensa. Hän oli juuri kuunnellut Hurriganesin  Roadrunnerin. Vaikka Kekkonen oli vanha mies, niin vielä kävi häneltä rock´n´roll ja hän tuumasi, että sääli. Bändihän oli aivan loistava. Mahdottoman tiukka meininki noilla nuorilla jätkillä. Mutta pakkohan se touhu oli lopettaa alkuunsa, ennen kuin viranomaisilla olisi käsissään nuorisohysteria. Ei sellaista Neuvostoliitossa sallittu. Eikä sellaisen aika ollut muutenkaan vielä. Elettiin tiukkaa Brezhnevin aikaa ja siitä Kekkonenkin piti kiinni.

Kekkonen oli määrännyt tämän ilmiön lopetettavaksi. Niin oli pakko tehdä, ennen kuin Moskova kiinnostuisi ilmiöstä liikaa ja puuttuisi asiaan omalla tavallaan. Mutta hän oli kuitenkin helläkätinen, toisin kuin mitä Moskova olisi ollut. Yhtyeen jäsenet ja roudarit määrättiin kärsimään pitkiä tuomioitaan Juankoskelle. Mikä oli Neuvosto-Suomen helpoin vankileiri. Siellä oli tarjolla kevyttä konepajatyötä lämpimissä sisätiloissa. Sallan leirille mentiin kuolemaan. Kekkonen kaatoi itselleen lasin konjakkia ja päätti kuunnella Hurriganesin kasetin vielä kertaalleen. Siinä oli se yksi ihan mahdottoman toimiva kappale. Mikä se nyt oli… juu… Get On…

Helsingissä, joulukuussa 1979

Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri Urho Kekkonen odotti vierastaan. Hän oli Aarne Saarinen, joka oli toiminut SKP:n organisaatiossa jo pitkän aikaa. Hän oli sotaveteraani Leningradin rintamalta ja arvostettu mies Neuvosto-Suomessa. Häntä pidettiin myös hyvin järkevänä, asiallisena ja maltillisena miehenä ja hän oli neuvostosuomalaisten keskuudessa varsin suosittu. Saarinen tuli saatettuna Kekkosen työhuoneeseen ja tervehti Kekkosta. Kekkonen tervehti Saarista, kaatoi molemmille isot hömpsyt konjakkia ja pyysi Saarista istumaan. Saarinen istui, otti konjakin, kaivoi povitaskustaan piipun, näytti sitä Kekkoselle joka nyökkäsi, latasi sen ja sytytti. Sen jälkeen hän kysyi:

- Halusit tavata minut.

- Niin halusin. Ja siihen on selvä syy. Olen jo vanha ja väsynyt mies. En jaksa enää pitkään tässä tehtävässä. Haluan, että sinä seuraat minua. Mutta et vielä. Eräs toinen ottaa paikkasi sitä ennen. Ja siihenkin on selvä syy. Sinäkin, vaikka virallisesti vakaumuksellinen kommunisti oletkin, olet tietoinen siitä, että neuvostojärjestelmä ei kestä. Jossain vaiheessa se romahtaa. Siihen voi mennä viisi vuotta. Ehkä kymmenen. Maksimissaan kaksikymmentä.

- Olen toki tietoinen siitä. Minäkin olen menettänyt illuusioni. Vaikka tavallinen neuvostosuomalainen elääkin tällä hetkellä taloudellisesti paremmin kuin koskaan ennen historiansa aikana. Mutta eihän lähtökohtakaan kovin kaksinen ollut. Mutta kuka tulee tehtävään ennen minua ja miksi.

- Taisto Sinisalo.

- Sinisalo? Se jätkähän on patamusta stalinisti. Miksi?

- Juuri siksi. Haluan, että suomalaiset vittuuntuvat neuvostojärjestelmään oikein viimeisen päälle, että ne sen romahdettua uskaltavat yrittää jotain muuta. Ja sen vittuuntumisen aikaansaamisessa Sinisalo on juuri se oikea mies. Hän ei ole edes kommunisti, hän on kommunistiseen uskontoon kääntynyt uskovainen.

- Mutta kuinka kauan Sinisalon valta-aika kestää? Minäkin olen jo vanha mies.

- Sinun täytyy etsiä myös itsellesi seuraajia. Omalta osaltani teen kaikkeni, ja olen jo pohjatyönä tehnyt, että sinä pääset Suomessa valtaan. Minulla on täällä huomattava vaikutusvalta ja tiedän sen vaikuttavan kuolemani jälkeenkin. Olen delegoinut asiani monille huomattaville virkamiehille. Ja he delegoivat asian eteenpäin. Sinulla tulee olemaan huomattava tuki. Sinisalon valta-aika on pelkkää teatteria, jolla valmistellaan maata väistämättömään tulevaan. Jos olet itse liian vanha, etkä enää jaksa, laitat seuraajasi asialle. Sillä viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua Suomenkin on kohdattava se asia, että siitä täytyy tulla itsenäinen valtio. Vaikka se tällä hetkellä niin mahdottomalta kuulostaakin.

- Taidan ymmärtää.

- Hyvä niin. Sinun täytyy olla seuraavien vuosien aikana sopivalla tavalla esillä, mutta myös sopivalla tavalla näkymätön. Ettet ärsytä Sinisaloa liikaa. Että olet sitten valmiina, kun aika koittaa.

Miehet kilistivät konjakkilaseja ja sopivat keskenään tulevaisuudesta, joka oli vielä kovin epävarma. Mutta ainahan se tulisi. Tulevaisuushan tulisi aina. Mutta missä muodossa?

Heinäkuussa 1980, Neuvosto-Suomen Nyhtänköljässä

Perskeleen perhe istui mustavalkoisen television edessä ja katsoi Moskovan olympiakisoja, joissa oli pian alkamassa kymmenen tuhannen metrin finaali. Finaaliin osallistuisi peräti kolme neuvostosuomalaista juoksijaa, ЛАССЭ  ВИРЭН (Lasse Viren), КААРЛО МААНИНКА (Kaarlo Maaninka) ja МАРТТИ ВАИНИО (Martti Vainio). Neuvostourheilijoille odotettiin suurta menestystä ja Perskeleenkin perhe jännitti tulevaa kilpailua.

Perskeleillä, niin kuin pääosalla neuvostosuomalaisia meni, ainakin aikaisempaan verrattuna, elämässään melko hyvin. Brezhnevin Neuvostoliitossa, jonka valtaa Neuvosto-Suomen alueella oli jo iät ja ajat käyttänyt pääsihteeri Kekkonen, oli vähään tyytyvien neuvostokansalaisten elämä varsin mallillaan. Isä-Perskeles työskenteli teknikkona Nyhtänköljä-kombinaatissa ja äiti-Perskeles taas samassa työpaikassa konttoristina. Itse asiassa kunnallista hallintoa lukuunottamatta kaikki kuntalaiset työskentelivät tässä Neuvostoliiton aseteollisuudelle alihankkijana toimivassa kombinaatissa.

Perskeleitten nelihenkinen perhe asui viihtyisässä kolmenkymmenenkuuden neliön kaksiossa valtion rakentamassa asuntokompleksissa. Asunnossa oli kaksi huonetta ja keittokomero, olohuoneessa asuivat vanhemmat ja toisessa huoneessa Ykä ja Jykä. Perskeleillä oli myös radio, josta oltiin kuunneltu aikaisempia olympialaisia ja kaksi vuotta sitten he olivat saaneet television, josta nautittiin nyt täysin rinnoin.

Sinänsä Suomen Neuvostotasavalta oli ollut sotilaallista suoja-aluetta, jonka kehittämiseen keskushallinto ei ollut paljoakaan mielenkiintoa osoittanut, mutta Kekkosen aktiivisuus suomalaisen osaamisen etsimiseen ja käyttöön ottamiseen oli saanut aikaan sen, että neuvostotasavallassa oli saatu alulle sekä varsin voimakas paperiteollisuuden kehittäminen, jossa suomalaisten insinöörien innovaatioitten myötä oltiin saatu kehitettyä myös hienopaperiteollisuutta jonka tuotanto myytiin länteen. Tämän kautta oltiin saatu neuvostotalouden kipeästi kaipaamaa länsivaluuttaa. Kyseinen länsivaluutta meni tietysti pääosin Moskovan käytettäväksi, mutta jäihän siitä sentään jokunen roponen aina Suomeenkin.

Lisäksi neuvostotasavallan kaivosteollisuutta oltiin kehitetty ja se oli jopa Neuvostoliiton mittakaavassa merkittävää, joskin sen seurauksena oltiin niin Outokummussa, Luikonlahdessa, Vihannissa, Pyhäsalmella ja Soklissa saatu aikaan äärimmäiset ympäristökatastrofit, joista ei tosin Neuvosto-Suomen media mitään kertonut. Lisäksi neuvostotasavallassa toimi Tampereen Metallikombinaatin TAMEKO:n pyörittämä voimakas aseteollisuus ja olihan Uudessakaupungissa jopa autotehdas, joka rakensi niin Ladoja, linja-autoja kuin traktoreitakin.

Vuoden 1980 neuvostosuomalaisen leipä oli suhteellisen kapea, mutta kuitenkin varma. Varsinaista järjestelmän mielivaltaa ei tavallinen neuvostosuomalainen juurikaan kohdannut, kunhan vain muisti pitää suunsa kiinni. Siihen kannustimena toimi tieto toisinajattelijoita varten varatuista ankarista työleireistä ja pakkosijoittamisista mielisairaaloihin. Valtion tarjoaman työn ja puuduttavan arjen lisäksi ei ollut tarjolla viikonlopun votkan lisäksi juuri muuta virikettä kuin aika ajoin saavutettu menestys kansainvälisissä urheilukilpailuissa.

Urheilulla oli neuvostosuomalaisille suuri merkitys. Menestystä oli tullut jo Kööpenhaminan kisoista alkaen, mutta varsinainen kulta-aika oli vasta edessäpäin, sillä 1960-luvulla sitä ennen pelkällä lahjakkuudellaan pärjänneet neuvostosuomalaiset olivat päässeet suuressa mittakaavassa Neuvostoliiton tieteellisen valmennuksen piiriin. Menestystä tuli kaikissa lajeissa, mutta erityisesti neuvostosuomalaiset menestyivät yleisurheilussa. Kööpenhaminan olympialaisten jälkeen oli ollut yleisurheilumenestyksen kannalta hieman vaimeampi jakso, mutta vuoden 1971 Varsovan yleisurheilun Euroopan mestaruuskisojen jälkeen, joissa ЮХА ВАЯЯТЯИНЕН (Juha Väätäinen) voitti kultaa sekä kymmenen- että viidentuhannen metrin juoksuissa alkoi neuvostosuomalaisen yleisurheilun kultainen 1970-luku. Olympialaisissa neuvostosuomalaiset suorastaan dominoivat. Suomessa oltiin käytetty jo vuosikymmeniä kyriilisiä kirjaimia, mutta länsimaalaiset oppivat tuntemaan omilla kirjaimillaan seuraavat neuvostosuomalaiset nimet:

MÜNCHEN, 1972

10.000 metriä:

- Kultaa: Lasse Viren

- Hopeaa: Juha Väätäinen

5.000 metriä:

- Kultaa: Lasse Viren

- Pronssia: Juha Väätäinen

1.500 metriä:

- Kultaa: Pekka Vasala

800 metriä:

- Kultaa: Pekka Vasala

100 metriä:

- Pronssia: Raimo Vilén

3.000 metrin esteet:

- Kultaa: Tapio Kantanen

Keihäs:

- Kultaa: Jorma Kinnunen

- Pronssia: Hannu Siitonen

Kiekko:

- Hopeaa: Pentti Kahma

Vuonna 1976 Montrealissa tahti jatkui:

10.000 metriä:

- Kultaa: Lasse Viren

5.000 metriä:

- Kultaa: Lasse Viren

- Pronssia: Pekka Päivärinta

Naiset 100 metriä:

- Kultaa: Mona-Lisa Pursiainen

Naiset 400 metriä:

- Kultaa: Riitta Salin

Naiset 1.500 metriä:

- Kultaa: Nina Holmén

Keihäs:

- Hopeaa: Hannu Siitonen

- Pronssia: Seppo Hovinen

Keikko:

- Kultaa: Pentti Kahma

- Hopeaa: Markku Tuokko

Kuula:

- Kultaa: Reijo Ståhlberg

Seiväs:

- Kultaa: Anssi Kalliomäki

- Pronssia: Rauli Pudas

Lisäksi neuvostosuomalaiset olivat alkaneet menestyä mainiosti jääkiekossa. Vuonna 1969 perustettu ja Neuvostoliiton mestaruussarjaan mukaan otettu Helsingin Dynamo oli jopa kaudella 1979 – 1980 voittanut sarjassa Neuvostoliiton mestaruuden, ja joukkueen pelaajia oli huomattava määrä Neuvostoliiton maajoukkueessa.

Perskeleen perhe keskittyi katsomaan jännittyneenä Moskovan kisojen kymppitonnin finaalia. Neuvostosuomalaisten, ja varmaan kaikkien neuvostoliittolaisten suuresti suosiman Lasse Virenin odotettiin uusivan sen urotekonsa, minkä hän oli tehnyt kaksissa edellisissä olympialaisissa. Hän ei onnistunut, vaan jäi pronssille, mikä ei sinänsä Perskeleen perhettä hirveästi häirinnyt, sillä paljon tuntemattomampi Kaarlo Maaninka päihitti loppukirissa Etiopian Miruts Yifterin ja voitti kultaa. Yifter voitti myöhemmin viidentuhannen metrin juoksun, jossa Maaninka tuli pronssille. Lasse Viren ei osallistunut juoksuun, vaan säästeli itseään maratonille, jossa hän kruunasi uransa ansioituneena neuvostourheilijana ja voitti kultaa ohittamalla edellisten kisojen voittajan DDR:n Waldemar Cierpinskin loppukirissä stadionilla.

Neuvostosuomalaisten menestys ei jäänyt tähän. Pentti Sinersaari voitti kultaa keihäänheitossa. Länsimainen media (mistä Perskeleille ei tietenkään mitään kuulunut) metelöi siitä, että kisajärjestäjät aukoivat aina stadionin portteja kun Sinersaari ja toiseksi tullut Dainis Kula heittivät. Perskeleet eivät olleet tästä tietoisia, vaan iloitsivat vielä lisäksi Markku Tuokon olympiakullasta kiekonheitossa ja Ari Paunosen pronssista 1500:n metrin juoksussa.

Voi olla, että Neuvostoliiton politbyroo oli saanut tietoonsa neuvostosuomalaisten riemun omiensa menestyksestä eikä pitänyt näkemästään. Sillä Moskovan kisojen jälkeen se poisti suurimman osan neuvostosuomalaisista huippuvalmennuksen piiristä. Nähtiin, että Neuvostoliitto pärjäsi kyllä aivan hyvin ilman suomalaisiakin. Helsingin Dynamo puolestaan sai jatkaa joukkueena, mutta siitä siirrettiin ykköskentällinen Moskovan ZSKA:han. Tuossa Neuvostoliiton luoteisimmassa tasavallassa into paikallisten urheilijoitten menestykseen oli alkanut haiskahtaa kansallismielisyydeltä. Ja tietyllä tavalla se sitä olikin vaikka suomalaisilla ei ollutkaan kokemusta itsenäisenä valtiona elämisestä, niin kuin lahden eteläpuolisilla Baltian mailla oli aikanaan ollut. Siitäkään kokemuksesta ei tosin kaikkea suomalaisille kerrottu, vaan opetettiin, että nekin maat olivat luopuneet toimimattomaksi havaitsemastaan itsenäisyydestä ja liittyneet vapaaehtoisesti neuvostokansojen perheeseen vuonna 1940.

Neuvostosuomalaisille ei myöskään kerrottu sitä, että lahjakas nuori jääkiekkoilija ЙАРИ КУРРИ (Jari Kurri) oli vuonna 1978 loikannut länteen Norjassa pidettyjen nuorten EM-kisojen yhteydessä. Hän ratkaisi mestaruuden Neuvostoliitolle Ruotsia vastaan pelatussa ottelussa toisella jatkoajalla ja yllättäen hävisi kesken juhlien. Seuraavan kerran hänet nähtiin julkisuudessa vuoden 1978 NHL:n varaustilaisuudessa, jossa Washington Capitals varasi hänet ensimmäisellä kierroksella. Kurri pelasi kaksi vuotta juniorisarjoissa ja vuonna 1980 WHA:sta NHL:ään siirtynyt Edmonton Oilers osti hänet ensimmäisen kierroksen varausvuoroa vastaan, mitä liikettä Washingtonin manageriportaassa kaduttiin myöhemmin pitkään ja hartaasti, sillä Kurrista tuli samassa ketjussa Wayne Gretzkyn kanssa pelatessaan NHL:n legenda.

Niin Kurrista kuin Dan Ironhillista neuvostosuomalaiset kuulivat vasta paljon myöhemmin ja vuonna 1980 Perskeleen perheessä isä-Perskeles mietti jo tulevaa ja oli huolissaan. Hän oli tietoinen siitä, että neuvostojoukot kävivät Afganistanissa täyttä sotaa afgaanisissejä vastaan ja niin suomalaisia kuin virolaisia vietiin neuvostohallinnon käskystä sinne mielellään taistelemaan, koska heitä pidettiin hyvinä sotilaina. Kovasti tasa-arvoinen neuvostosysteemi mielellään tapatti muita kuin etnisesti venäläisiä. Isä-Perskeles oli suorittanut oman asepalveluksensa vuosina 1961 – 1963 Kuopiossa sijaitsevassa 124:ssä jalkaväkidivisioonassa. Hän tiesi neuvostojärjestelmän asepalveluksen armottomuuden ja tiesi myös että niin Ykällä kuin Jykällä se oli vielä suorittamatta. Ja Ykällä siihen ei ollut aikaa montakaan vuotta. Isä-Perskeles toivoi hartaasti, että sota Afganistanissa ehtisi loppua sitä ennen.

Kesäkuussa 1982, Kiiruna, Ruotsi

1970-luvun loppupuolella oltiin saatu aikaan ystävyyskaupunkitoiminta Ruotsin ja Neuvostoliiton välillä. Toiminnallahan korostettiin Ruotsin ja Neuvostoliiton YYA-hengen mukaista jatkuvasti kasvavaa, levenevää ja laajenevaa virallista lämminhenkistä luottamusta ja aitoa kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän välillä vallitsevaa ystävyyttä. Neuvostoliittohan käytti Ruotsia eräänlaisena näyteikkunanaan maailmalle. Näyteikkunana, joka osoitti, että kaksi erilaista yhteiskunnallista järjestelmää saattoi elää keskenään ystävyydessä ja molempia osapuolia hyödyttävässä yhteistyössä. Aikaisemmin yhteistyötä ja ystävyyttä oltiin harjoitettu lähinnä Moskovan kautta, mutta vuosikymmenen vaihduttua ystävyyskaupungeiksi oltiin hyväksytty myös neuvostosuomalaisia paikkakuntia. Kiirunan ystävyyskaupungiksi oli valikoitunut neuvostosuomalainen Sodankylä, jonka virallista delegaatiota ruotsalaiset odottivat nyt vierailulle. Kiirunalaisethan olivat käyneet Sodankylässä vierailulla jo kaksi kertaa, mutta vasta nyt olivat sodankyläläiset saaneet neuvostoviranomaisilta luvan ylittää rajan ja tulla käymään Ruotsin puolella.

                                            

Toisen maailmansodan jälkeen Ruotsi oli valinnut niin sanotun Neuvostoliittoa suosivan puolueettomuuden, jonka huipentumana oli ollut vuonna 1952 solmittu Ruotsin ja Neuvostoliiton välinen Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (Vänskaps-, samarbets- och biståndsavtalet eli Договор о дружбе, сотрудничестве и взаимной помощи) joka vei Ruotsin käytännössä itäblokin jäseneksi, vaikka virallinen Ruotsi sen tietysti koko ajan kielsikin ja painotti voimakkaasti puolueettomuuttaan. Ruotsille huoraamiseksi verrattavasta järjestelystä oli oma hyötynsä, sillä sopimuksen myötä maa pystyi käymään Neuvostoliiton kanssa huomattavan menestyksekästä bilateraalista kauppaa. Ruotsi vei korkeateknologiaa ja kulutustarvikkeita. Neuvostoliitto puolestaan maksoi halvalla energialla.

Huoraamiseen ruotsalaiset olivat niin tottuneet, että se oli heille jo toinen luonto eivätkä he sitä huoraamiseksi mieltäneet. Toisen maailmasodan aikana maa onnistui pysymään puolueettomana ja käymään kauppaa sekä akselivaltojen että liittoutuneitten kanssa, mitä tietysti saattoi pitää eräänlaisena tasapainottelun mestarisuorituksena. Kiirunan malmi kiinnosti tietysti sekä Norjaa hallussaan pitäviä saksalaisia että Suomea hallussaan pitävää Stalinia, mutta kumpikin osapuoli näki, että hyökkäyksen riskit olivat vallitsevaa status quota suuremmat. Niinpä kun Ruotsin ympärillä olevat maat raunoituivat, Ruotsi teki kaupankäynnillään puhdasta voittoa ja sitä saatettiin pitää toisen maailmansodan suurimpana voittajana ilman että se oli varsinaisesti käynyt minkäänlaisia sotatoimia.

Sodan jälkeen, YYA-sopimuksen solmineena tosin Ruotsi sitten puolestaan tavallaan meni ja hävisi rauhan, sillä tosiasiassa se oli luovuttanut itsenäisyytensä Neuvostoliiton hallintaan. Virallisesti Ruotsissa oli kuningas, hallitus ja kansanedustuslaitos, mutta se ei tehnyt mitään merkittäviä päätöksiä ilman Neuvostoliiton suurlähetystön lupaa. Jokaisella ruotsalaisella vähänkin merkittävällä poliitikolla oli niin sanottu ”hemryssa”, ja kyseinen järjestelmä piti huolen siitä, että niin KGB:n kuin GRU:n ei tarvinnut edes suorittaa Ruotsissa minkäänlaista vakoilua. Suurin urakka oli ruotsalaisilta poliitikoilta ja virkamiehiltä saadun aineiston purkaminen ja puhtaaksikirjoittaminen. Luonnollisesti Ruotsissa ei koskaan puhuttu julkisesti siitä, mitä tapahtui Tornionjoen itäpuolella sijaitsevassa, aikanaan Ruotsille kuuluneelle alueessa nimeltä Suomi. Ruotsalaisissa kouluissakin opetettiin lapsille ja nuorille, että Suomi oli Venäjän sisällissodan aikana bolshevikkien puolella ja sille tielle jäi.

Mutta huoraaminen kannatti, sillä Ruotsissa voitiin hyvin. Ruotsalainen, sekä itään että länteen kauppaa käyvä talousihme sai viimeistään 1960-luvulla aikaan niin sanotun kansankodin ja hyvinvointivaltion. Tietysti mieltä kaihersi koko ajan se, että Tornionjoen itäpuolella oli arvaamaton ja diktatuurinen Neuvostoliitto, tarkemmin sanottuna sen luoteisin osa Suomen Neuvostotasavalta. Ruotsi halusi pitää yllä kuvaa länsimaisesta valtiosta, ja sitä avitti myös ruotsalaisen ABBA-yhtyeen valtaisa menestys maailmalla, mutta varsinaisissa länsimaissa Ruotsi miellettiin kuitenkin niin sanottuun harmaaseen alueen kuuluvaksi maaksi, joka tosipaikan tullen nähtäisiin lähinnä sotilaallisena uhkana, jota ei edustaisi sinänsä Ruotsi itsessään, vaan sen kautta vaikuttava Neuvostoliitto. Tätä kuvasi sekin, että NATO:n pääpuolustuslinjat Norjassa eivät rajoittuneet vain Neuvosto-Suomea vastaan, vaan myös Ruotsia vastaan.

Kiirunalaiset ihmiset eivät sinänsä tällä hetkellä ajatelleet asiaa näin laajasti ja maailmanpoliittisesti, vaan he odottivat vieraitaan. Suomen puolelta ei paljoa uutisia kuulunut. Juuri koskaan. Viimeisimpänä oli ollut se, että edellisenä vuonna SKP:n pääsihteeri Urho Kekkonen oli jäänyt sairaseläkkeelle ja hänen tilalleen oltiin valittu Taisto Sinisalo. Nimet olivat tietyllä lailla tuttuja, mutta kumpikaan, niin Kekkonen kuin Sinisalo ei ollut koskaan käynyt vierailulla Ruotsin puolella. Se tehtävä oltiin varattu neuvostojohdolle Moskovasta.

Suomalaiset saapuivat kaupungintalon pihaan kahdella unkarilaisella Ikarus-bussilla. Nähtävästi sodankyläläiset suomalaiset olivat olleet vähän noloina omasta ВАНАЯ (Vanaja)-bussikalustostaan joka kieltämättä näytti samanlaiselta kuin ruotsalaiset 1950-luvun alkuvuosien bussit. Bussit oltiinkin saatu lainaksi Lapin oblastin aluehallinnolta. Tietyn alku-ujouden jälkeen tapaaminen oli sitten kuitenkin varsin sydämellinen, sillä asuihan Kiirunassakin paljon etnisiä suomalaisia. Tosin he huomasivat, että sodankyläläiset neuvostosuomalaiset ja he itse puhuivat varsin erilaista kieltä, joskin he kyllä ymmärsivät toisiaan. Täysin ilman länsimaisia vaikutteita ja sitä myötä myös lainasanoja eläneitten neuvostosuomalaisten kieli kuulosti Ruotsin puolella asuvien suomalaisten korvaan samalta, kuin mitä heidän omat isovanhempansa olivat puhuneet joskus 1920-luvulla.

Luonnollisesti neuvostosuomalaiset esittivät kulttuuriesityksiä eli tarkemmin sanottuna kansantanhuja, jotka yleisön mielestä olivat kyllä varsin tylsiä, mutta kun yleisöksi oltiin haalittu heidän mielipidettään kysymättä kiirunalaisia koululaisia, joille oltiin ennen esitystä annettu ehdottomaksi määräykseksi, että taputatte sitten kämmenenne helläksi, niin esitystä voitiin pitää suurena menestyksenä jota myös käsiteltiin niin ruotsalaisissa lehdessä kuin myös suomalaisessa Pravdan kopiossa Totuudessa sekä Lapin aluelehdessä Lapin Kansandemokraatissa. Kiirunassa liennytettiin, levennettiin ja laajennettiin.

Tietysti kaikki tiesivät, että kyseinen esitys oli vain pakon sanelemaa kulttuurinvaihtoa ja eniten sodankyläläisiä kiinnosti tutustua paikallisiin Kiirunan kauppoihin, jossa he katselivat tarjontaa suu montullaan. Erityisesti lihatiski ihmetytti heitä, ja he kertoivat kiirunalaisille isännillleen, että lähinnä heillä itsellään oli kaupassa lihaksi laskettavaa tuotetta tarjolla lähinnä jonkunlaisen jauhomakkaran muodossa. Lisäksi he opettivat isännilleen neuvostoliittolaisen tavan ostaa asioita, eli ensiksi jonotit nähdäksesi mitä on tarjolla, sen jälkeen jonotit maksaaksesi ja saadaksesi maksukuitin ja lopulta jonotit saadaksesi tuotteen kuittia vastaan.

Sodankyläläiset olisivat mielellään ostaneet paikalliset valintamyymälät tyhjäksi, mutta heidän käteisvaransa olivat kovin pienet. Niinpä kiirunalaiset organisoivat nopeasti keräyksen, jonka tuotolla suomalaisille ostettiin huomattavat määrät sekä säilykelihaa että kuivattua poronlihaa. Tuore liha ei bussissa olisi kuitenkaan säilynyt perille saakka. Lisäksi sodankyläläisiä kiinnostivat erityisesti sukkahousut ja naisten alusvaatteet yleensäkin. Ne olivat kotona Neuvostoliitossa kiven alla. Ainakin sellaiset seksikkäät pitsiunelmat, joita ruotsalaiset naiset olivat oppineet pitämään itsestäänselvyytenä, mutta tajusivat, että Tornionjoen itäpuolella tilanne oli aivan toinen.

Vietettiinhän tapaamisessa luonnollisesti myös epävirallista vapaa-aikaa, jossa kiirunalaiset ja sodankyläläiset viettivät viinanhuuruista aikaa ravintolassa. Ruotsalaisissa tiukoissa anniskelusäännöksissä tehtiin tällä kertaa viranomaisten sallima poikkeus, sillä sodankyläläisillä oli mukanaan huomattava määrä votkaa, joka olikin sitten suurinpiirtein se ainoa tuote, mistä Neuvosto-Suomessa ei ollut pulaa ja tuliaisvotkaa saatettiin juoda kapakassakin säännösten ohi. Viinanhöyryisessä illassa kävi ilmi, että suomalaiset, vielä hetkeä aikaisemmin syventävät, leventävät ja laajentavat toverit eivät tosiasiassa olleet millään muotoa niin tyytyväisiä tavallisen suomalaisen ankeaan ja puutteen sanelemaan työläisarkeen kuin mitä virallisissa puheissa puhuttiin. Varsinkin kun he olivat päässeet hieman katsomaan kapitalistista arkea, mikä neuvostokansalaiselle näytti lähinnä jatkuvalta juhlalta.

Suurimmalle osalle kiirunalaisista isännistä tämä avautuminen ei tullut millään muotoa yllätyksenä, mutta mukana tapaamisessa oli muutama Vänsterpartiet Kommunisterna-puolueen edustaja, jotka suomalaisten puheista järkyttyneinä alkoivat opettaa suomalaisille mitä on olla oikea kommunisti ja oikea toveri. Heidän avautumisensa sai aikaan suomalaisissa syvää ihmetystä ja pääosassa ruotsalaisia äärimmäistä myötähäpeää, varsinkin kun kyseiset kommunistit olivat kaikki hyvätuloisia akateemisia ihmisiä.

Eräs juopunut ruotsalainen kommunisti päätti metelöidä, että hän kertoo suomalaisten neuvostovastaisuudesta suomalaisryhmän valvojille, mutta toiset ruotsalaiset tekivät hänelle selväksi, että kyseisellä teolla hän saisi aikaan sen, että nämä suomalaiset saattaisivat joutua vankileirille tai mielisairaalaan. Tehdäkseen asian akateemiselle kommunistille astetta selvemmäksi he leipoivat häntä ravintolan vessassa turpaan ja totesivat että tämä jatkuu mikäli tarvetta on. Ruotsalainen kommunisti päätti pitää hyvän opetuksen saaneena suunsa kiinni ja poistua paikalta. Kuultuaan leukaanlätisevästä vessaepisodista eräs suomalainen vieras totesi, että heillä kansantaiteilija Fredi lauloi edellisellä vuosikymmenellä suositun kappaleensa ”Avaa Sydämesi Mulle”, jossa hän totesi, että ”ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää” ja totesi sitten vinosti hymyillen, että näyttäähän tuo viisaus toimivan Ruotsinkin puolella…

Seuraavana päivänä krapulaiset suomalaiset läksivät busseillaan takaisin kohti Neuvostoliittoa. Tapaaminen oli ollut antoisa molemmille osapuolille. Suomalaisille siksi, että heillä oli kassit täynnä sekä säilyke- että kuivattua lihaa. Ruotsalaisille taas siksi, että he olivat ymmärtäneet, että neuvostotodellisuus oli köyhää ja ankaraa ja heidän tuli olla hyvin onnellisia siitä yhteiskunnasta, minkä ruotsalaiset olivat saaneet aikaiseksi.

Neuvostoliiton ja Afganistanin välinen raja, helmikuussa 1987

Se oli lopultakin siinä. Se rajapylväs, mitä näkemistä Ykä oli hartaasti toivoen odottanut viimeiset kaksitoista kuukautta. Nyt siirryttiin tästä takapajuisesta perslävestä takaisin Neuvostoliiton puolelle, ja Ykää, niin kuin hänen aseveljiäänkin odottaisi kotiutus. Rajan ylitettyään hermot kireänä jälleen uutta väijytystä odottaneet sotilaat saattoivat lopultakin laskea aseet käsistään. Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun kaikki nukkuivat syvää unta siitä huolimatta, että kuorma-auto poukkoili kuoppaisella ja huonokuntoisella tiellä.

Miehet kuskattaisiin kuorma-autoilla härkävaunuihin, joissa heidät sitten siirrettäisiin kiskojen kolkkeessa aina Neuvosto-Suomen Viipuriin saakka, josta he aikanaan olivat tälle paskareissulle lähteneet. Siellä odottaisi kotiutus. Ykä mietti unen ja valveen välisellä rajalla, että hän anoisi aluehallinnolta lupaa muuttaa Pohjanmaalle, missä ei maastossa olisi yhtään pystysuoraa pintaa. Hän ja hänen kaverinsa olivat oppineet vihaamaan tätä kivistä ja vuoristoista helvettiä.

Toki he myös tiesivät, että tykistön miehinä he olivat selvinneet helpommalla kuin jalkaväkisotilaat. Kun heillä oli tykit asemissa, he olivat suhteellisen turvassa. Ei tarvinnut muuta kuin ampua vuorilla olevia sissejä, jotka eivät juurikaan heidän asemiinsa asti päässeet. Mutta oli myös siirtymiset toiseen paikkaan. Uusiin asemiin. Ja niillä siirtymisillä he olivat useasti joutuneet väijytyksiin. Ykänkin tykkiryhmästä oli mennyt näissä väijytyksissä palveluksen aikana kaksi miestä. Väijytyksissä Ykä oli aina hypännyt lavalta alas, mennyt ojaan tai auton alle suojaan ja ampunut sissejä päin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että oliko hän koskaan varsinaisesti osunut keneenkään, sillä tähtääminen oli ollut perin vaikeaa noita kivien seassa hyppiviä turbaanipäisiä perkeleitä kohtaan. Varsinkin kun pumppu hakkasi pelosta liki kahtasataa, silmiin valuva hiki sumensi näkökentän, itku pyrki kurkusta ilmoille ja se perkeleen kypäräkin tuppasi aina menemään silmille. Ehkä hänkin oli saanut osuttua joihinkin niistä turapartajätkistä. Pääasia oli ollut, että ne eivät olleet osuneet häneen.

Mutta moneen muuhun ne olivat osuneet. Erään väijytyksen jälkeen Ykä oli joutunut, muitten muassa siivoamaan heidän edessä tähysmiinan tuhoaman kuorma-auton miehistöä. Ykä oli ollut mukana kantamassa kappaleiksi menneitä ihmisruumiita, jotka siirrettiin toisen auton lavalle. Hän oli onnistunut tekemään lähes koko työnsä oksentamatta, mutta viimeisen ruuminkappaleen siirrettyään hän tyhjäsi vatsalaukkunsa sisällön. Niin kuin muutkin hänen aseveljensä.

Palveluksensa aikana Ykä oli muutaman kerran tavannut vanhan luokkakaverinsa Miikkulaisen Jannen. Janne oli mukava, älykäs ja huumorintajuinen kaveri, joka oli ollut erittäin kova urheilija. Hänet oltiin värvätty spetsnaz-koulutukseen, ja hän oli toiminut vuorilla erikoistehtävissä sissejä vastaan. Ykä oli komennuksensa aikana silloin tällöin Jannen tavatessaan kauhistuneena katsonut, kun Janne oli muuttunut eräänlaiseksi robotiksi, joka oli poistanut ihmisen itsestään. Ykäkin tiesi, kuinka raakoja sissit olivat kiinni jääneitä neuvostosotilaita kohtaan ja ymmärsi, että neuvostoarmeija vastasi samalla tavalla. Aikanaan, taistelujen välillä Ykä oli ryypännyt Kabulissa Jannen kanssa ja sopivassa humalan tilassa kysynyt Jannelta, että kuinka te niitten sissien kanssa oikein toimitte. Janne oli ollut hetken hiljaa, sitten ihminen oli hetkeksi ilmestynyt häneen hetkeksi robotin sijasta ja hän oli sanonut:

- Ykä. Sinä et halua tietää. Ihan oikeasti, sinä et halua.

Ykä oli älynnyt olla kysymättä enempää. Kun hänen yksikkönsä siirtyi härkävaunuun kuljetettavaksi takaisin Neuvosto-Suomeen, hän vielä kertaalleen kaivoi repustaan esille kirjeen. Se oli hänen tyttöystävältään. Tai no, entiseltä sellaiselta. Hän oli saanut sen puoli vuotta aikaisemmin. Tyttöystävä oli mennyt Helsingin Yliopistoon lukemaan dialektista materialismia ja tavannut siellä toisen miehen, joka yliopisto-opiskelunsa johdosta oli vapautettu asepalveluksesta. Niinpä hän ilmoitti kirjeellä seurustelun loppumisesta. Ykä ei ollut koskaan vastannut kirjeeseen, mutta kävi Afganistanissa useita kertoja mielessään niitä väkivaltafantasioita, joita hän ajatteli tehdä tuolle häiskälle. Nyt nekin fantasiat olivat hävinneet ja Ykä ajatteli, että lähinnä hänen täytyi löytää paikkansa elämässä tämän keikan jälkeen. Jos tuo hutsu ei häntä halunnut, niin minkäs hän sille mahtoi. Ehkä Ykä ansaitsisi jotain parempaa, joka vielä odotti tulevaisuudessa. Ykä heitti kirjeen härkävaunun kamiinaan. Juna kulkisi vielä pari vuorokautta ennen kuin saapuisi Neuvosto-Suomeen. Miehet käyttivät ajan parhaalla mahdollisella tavalla eli nukkumalla. Kuinka pitkä ihmisen univelka saattoi ollakaan?

Helsingissä, 31. joulukuuta 1991

Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri ja Suomen tosiasiallinen tämän hetkinen johtaja Aarne Saarinen istui työhuoneessaan. Saarinen oltiin valittu tehtäväänsä hyvin epäsuositun Taisto Sinisalon jälkeen syyskuussa 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtunut – ja Sinisalon kannattama – vallankaappausyritys oli epäonnistunut. Hänellä oli seuranaan useita suomalaisia niin poliitikkoja, talouselämän edustajia kuin sotilaitakin. Hän oli kutsunut heidät paikalle siksi, että nyt oli tehtävä päätöksiä. Neuvostoliitto oli lopettanut vapaaehtoisesti olemassaolonsa ja nyt oli päätettävä, minkälainen entisen Suomen Neuvostotasavallan tulevaisuus olisi.

Koska tiedettiin, että Neuvostoliitto oli lopetettu ja entiset neuvostotasavallat olivat yksi toisensa jälkeen julistautuneet itsenäisiksi, oli näillä miehillä kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisenä se, että Suomikin itsenäistyy ja toisena se, että Suomi pysyy osana juuri perustettua Venäjän Federaatiota. Vaikka ulkopuolinen saattaisi kuvitella päätöksen olevan helppo, niin sitä se ei näillä miehillä kuitenkaan ollut. Toisin kuin Baltian mailla, Suomella ei ollut minkäänlaista tosiasiallista kokemusta itsenäisyydestä. Se kuului samaan kastiin Ukrainan, Gruusian, Armenian ja Azerbaizanin kanssa. Näillä kaikilla mailla itsenäisyyden kokemus oli jäänyt hyvin lyhyeksi ja unohtunut sitten neuvostotodellisuuden alle. Silti nämäkin maat olivat uskaltautuneet itsenäistymään mutta arat suomalaiset miettivät vielä.

Olisi ollut niin helppoa pysyä osana Venäjää, ja toimia Moskovasta tulleitten käskyjen mukaan. Itsenäisyys merkitsisi vastuuta. Vaikka miehet eivät ehkä täysin tajunneetkaan sitä, niin heidän päätöstään päätyä itsenäisyyteen kannusti Senaatintorilta tuleva rock-musiikin jytinä. Siellä esiintyi vuonna 1975 vangittu yhtye Hurriganes. Yhtye, jonka Saarinen oli vapauttanut Juankosken vankileiriltä yhtenä ensimmäisinä päätöksinään SKP:n uutena pääsihteerinä. Syrjäytetty Sinisalo olisi halunnut pitää miehet vangittuina hautaansa saakka. Remu, Cisse ja Albert olivat pysyneet varsin helpolla työleirillä suhteellisen hyväkuntoisina, ja olivat ehtineet vapautumisensa jälkeen jopa hieman harjoitella vanhoja kappaleitaan. Koiranleuat olivat todenneet, että ilman vankileiriä kovina häppämiehinä tunnetut Albert ja Cisse olisivat jo aikaa sitten juoneet itsensä hengiltä. Bändin soittama, ja yleisön hurjana vastaanottama Get On tarkoitti Suomen itsenäisyysjulistusta kaduilla. Nämä miehet ymmärsivät, että se täytyisi tehdä myös kabineteissa.

Saarinen oli realisti, ja hän päätti että puolue pitäisi Suomessa valtaa vielä puolitoista vuotta. Sinä aikana voitaisiin Suomessa kehittää vaihtoehtoinen puoluejärjestelmä, ja pitää vapaat vaalit. Vaaleissa tarvittiin vaihtoehtoja ja Suomessa niitä ei vielä ollut. Valtion tulisi tukea kaikin mahdollisin keinoin uusia rekisteröityviä puolueita. Vaihtoehto tuli tarjota, vaikka tässä vaiheessa ei edes tiedetty, että mikä se olisi. Saarinen päätti myös, ilman muitten antamia soraääniä, että Suomen Kommunistinen Puolue lakkautettaisiin ja muutettaisiin Suomen Työväenpuolueeksi, se katsoisi kannatuksensa tulevissa vaaleissa ja eläisi sen mukaan.

Nyt oli tärkeintä keskustella siitä, että minkälainen maa Suomen Tasavalta olisi, ja minkälaiset mahdollisuudet sillä oli selvitä itsenäisenä kansakuntana. Ensimmäinen ja tärkein seikka, minkä Saarinen halusi tietää, oli talous. Kansa oli ruokittava. Hän itsekin tajusi, että kollektivisoitu maatalous oli mahdollisimman nopealla aikataululla yksityistettävä. Olihan tiedossa, että niin sovhooseissa kuin kolhooseissa työntekijöillä oli käytössään yksityispalstoja, jotka olivat kooltaan vain pari prosenttia viljelysalasta, mutta joissa tuotettiin lähes puolet maan elintarvikkeista. Oma oli oma. Vieras oli vierasta. Se kuului kaikille eikä siis kenellekään, joten ei sitä kukaan hoitanutkaan. Tämän Saarinen tajusi. Kaikille halukkaille tuli antaa mahdollisuus viljellä maata ja valtion tuli kaikin mahdollisin keinoin tukea näitten yksityistilojen koneistamista. Alkuun tuli kehittää kolhoosipohjalta toimiva koneitten lainaaminen ja sitä myötä tuli tukea tilojen oman konekannan hankkimista ja tilojen yksityistämistä yleensäkin.

Mutta entä muu talous? Maan tuli pystyä käymään ulkomaankauppaa. Mutta mitä sillä oli tarjota?

Valtiontalouden ammattilaiset kertoivat tylyn tilanteen. Neuvosto-Suomesta Suomeksi muuttuva maa saattoi olla ehkä suomalaisen osaamisen myötä kehittynein alue koko Neuvostoliiton alueella, mutta kansainvälisessä kaupassa se oli pelkkä bulkkitavaran tuottaja ja teknisessä osaamisessa toisen luokan tekijä. Suomella oli kyllä voimakas puu- ja paperiteollisuus, mutta se tuotti pääosin pelkkää halpaa raaka-ainetta, joka meni neuvostoteollisuuden käyttöön. Hienopaperiteollisuutta oltiin kyllä kehitetty ja siihen tulisi satsata voimakkaasti. Suomessa olisi siihen kyllä jopa osaamista ja osaamisen pohjaksi näyttöä. Riittäisi, kun unohdettaisiin jäykkä neuvostobyrokratia ja annettaisiin ”kylähulluille” tilaisuus näyttää osaamisensa. Olihan Suomi vienyt hienopaperia ulkomaille, mutta myynti oli tapahtunut neuvostoliittolaisen ulkomaankauppakombinaatin kautta. Nyt tämä kaikki tulisi ottaa omiin käsiin.

Lisäksi Suomessa oli voimakas kaivosteollisuus, mutta sekin keskittyi lähinnä raaka-aineen tuottamiseen. Jalostusteollisuutta ei ollut kuin Harjavallassa ja sieltä saatu tuotanto oli sataprosenttisesti mennyt Neuvostoliittoon. Kaivosteollisuutta oli jatkossakin pakko pitää yllä, vaikka se oli aiheuttanut hirvittävät ympäristövaikutukset. Muuta mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut. Suomi tarvitsisi ehdottomasti siitä saamiaan vientituloja.

Lisäksi Suomessa oli melko voimakas aseteollisuus, lähinnä Tampella-kombinaatin ansiosta. Sekään ei ollut tosin keskittynyt sotilaallisen materiaalin huipputekniikkaan, vaan valmisti lähinnä tykistöaseita, panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja, ampumatarvikkeita sekä teknisenä huippunaan panssarintorjuntaohjuksia. Näitä tuotteita suomalaisten tuli pyrkiä myymään maailmalla aivan kaikille, jotka niitä vain suostuivat ostamaan. Ruotsalaistyyppistä jeesustelua siitä, mihin käyttöön aseet menisivät ei Suomella ollut varaa viljellä.

Entä sen lisäksi?

Ei paljoa. Kumiteollisuuden tuotteisiin erikoistunut Nokia-kombinaatti sekä Uudessakaupungissa toimiva autotehdas, joka valmisti Ladoja ja Vanaja (ВАНАЯ)-busseja ja kuormureita sekä traktoreita. Niistä ei paljoa myyntivaltiksi olisi. Lähinnä tuotannolle olisi kysyntää Venäjällä ja entisissä itäblokin maissa. Energiatalous olisi suhteellisen kunnossa. Siitä pitäisi huolen Loviisan, Olkiluodon, Kalajoen, Kuopion ja Oulun ydinvoimalat. Mutta niihin tarvittava uraani tuli Venäjältä, joten Kainuussa todettuja uraaniesiintymiä tulisi ehdottomasti alkaa kartoittamaan tarkemmin ja  hyödyntämään. Lisäksi turvevoiman tutkimukseen tulisi ehdottomasti lisätä määrärahoja. Suomi oli soinen maa, ja turvevoima voisi olla monessa suhteessa pelastus tulevissa tiukoissa taloudellisissa ajoissa. Tai jos ei pelastus, niin ainakin helpotus.

Entä maa itsessään? Sen historia, joka oltiin salattu. Saarinen teki kaksi nopeaa päätöstä. Ensimmäiseksi sen, että loputkin poliittisin perustein vangitut ihmiset tulisi välittömästi vapauttaa. Toiseksi sen, että suomalaisen lehdistön tulisi mahdollisimman nopeasti kertoa se, että Suomi vuonna 1918 todellakin oli hetken aikaa – jopa Neuvostoliiton tunnustamana – itsenäinen, eikä Suomen sisällissota ollut pelkkä Venäjän sisällissodan sivurintama. Samalla Saarinen määräsi, että julkisuudessa kerrottaisiin vuosien 1928 – 1930 neuvostohallinnon masinoimasta nälänhädästä Suomessa. Kansalaisilla oli oikeus tietää historiastaan. Tai ehkä se sen pääosin tiesikin, perimätietona jota ihmisten kodeissa puhuttiin, mutta asia piti tunnustaa myös viranomaisten taholta. Vaikka hyvien suhteitten ylläpitäminen Venäjään oli uudelle valtiolle äärimmäisen tärkeää, sen kansalaiset olisivat silti oikeutettuja tietämään siitä, mitä sen historiassa oli tapahtunut.

Entä siitä eteenpäin? Säilyisikö Suomi sosialistisena valtiona, vai muuttuisiko se kapitalistiseksi? Se, mitä Saarinen oli kuullut niin Venäjältä kuin Virosta kertoi, että maat suunnittelivat hyvin nopeasti purkavansa sosialistisen järjestelmänsä ja siirtyvänsä täyteen markkinakapitalismiin. Saarinen tiesi, että hänellä oli vielä valtaa, ja hän päätti toimia toisin. Kaikki suuret valtionyritykset pidettäisiin valtion hallinnassa. Mutta pienien ja keskisuurien yritysten toiminta sallittaisiin, ja niitä tuettaisiin valtion takaamilla lainoilla. Näihin yrityksiin kuuluisivat ilman muuta myös maanviljelijät. Kansa olisi pakko ruokkia. Mitä myöhemmin tapahtuisi, jäisi nähtäväksi. Sen Saarinen tiesi, että Suomella olisi tarjottavanaan hyvin vähän sellaista, mikä kiinnostaisi kansainvälistä kauppaa. Eli kauppasuhteet Venäjään tulisi säilyttää. Neuvostoliitosta katsottuna suomalainen osaaminen oli ollut huippuluokkaa. Mutta teknisesti edistyneitten länsivaltojen näkökulmasta Suomi olisi rinnastettavissa lähinnä tavallista kehittyneempään kehitysmaahan.

Tämän jälkeen Saarinen keskusteli vielä sotilaitten kanssa. Miesten, jotka vielä hetkeä aikaisemmin olivat olleet neuvostoarmeijan upseereita, mutta joitten tehtävänä olisi tästä eteenpäin vastata Suomen puolustuksesta. Tilannehan oli selvä. Suomessa oli vielä kuitenkin ainakin 40.000 entisen Neuvostoliiton käskyvallan alaista sotilasta. Mutta ne olivat pysyneet kasarmeissaan. Poliittisen johdon tehtävä oli neuvotella niitten poistumisesta Suomesta. Siihen saattaisi mennä vuosikin. Suurin ongelma oli Ahvenanmaa. Siellä näistä sotilaista oli puolet. Noin kaksikymmentätuhatta. Neuvostolaivastolla oli voimakas tukikohta Eckerössä. Käytännössä koko saari Eckerön saari oli pelkkää laivastotukikohtaa, eikä siellä asunut siviilejä. Suomalaisilla ei ollut mitään tosiasiallista mahdollisuutta poistaa noita joukkoja. Saarinen oli päätynyt siihen ratkaisuun, että Eckerö vuokrattaisiin Venäjälle jos se vetäytyisi muuten Ahvenanmaalta. Venäjällä suostuttiin tähän. Ahvenanmaalla oli nykyisin – Eckerö poislukien, jonka väestö oli lähes kokonaan venäläistä – 50.000 asukasta, joista venäläisiä oli kaksi kolmasosaa ja suomalaisia kolmasosa. Ruotsinkielinen väestönosahan oltiin jo aikaa sitten pakkosiirretty Pohjanmaan rannikkokuntiin.

Kenraalit osasivat kertoa, että juuri itsenäistyvän Suomen puolustusvoimat olivat sinänsä varsin voimakkaat. Ainakin paperilla. Maalla oli Neuvostoliiton jäljeltä noin sataviisikymmentä hävittäjää, joista uusia MiG 29-hävittäjiä oli 36 kappaletta, Mig 23-hävittäjiä 54 kappaletta ja vielä 56 kappaletta Mig 21-hävittäjiä. Lisäksi maassa oli 24 kappaletta Su 25-rynnäkkökoneita sekä 36 kappaletta Su 22-rynnäkkökoneita. Panssareita oli noin viisisataa ja tykistöaseita noin kaksi tuhatta. Jos ajateltiin mobilisaatiota prikaateina, johon järjestelmään kenraalit halusivat divisioonakokoonpanoista siirtyä, Suomi pystyisi tällä hetkellä mobilisoimaan kaksikymmentä suhteellisen hyvin varustettua prikaatia ja paikalliset joukot päälle. Ongelmana ei ollut määrä, vaan huolto ja sitä kautta rahan puute. Suuri osa kalustoa tulisi ruostumaan huollon puutteessa käyttökelvottomaksi ja tehokas koulutus vaati myöskin rahaa, jota ei ollut tarjolla.

Rahaa kenraalit eivät voineet hankkia. Mutta he lupasivat kehittää Neuvostoliiton hyökkäykseen perustuvan strategian sijasta alueellista puolustusta, jota suomalaiset neuvostoupseerit olivat jo kehitelleet keskenään jo 1970-luvulla, mutta mitä ei koskaan virallisesti hyväksytty Neuvostoliiton käyttöön. Neuvostoliiton armeijahan oli puhdas hyökkäysarmeija. Suomen toiminnan tulisi perustua puolustukseen. Asevelvollisuus säilytettäisiin ilman muuta, mutta varusmiesten koulutus pyrittäisiin muokkaamaan mahdollisimman pitkälle Suomen puolustusta ajatellen. Mistään NATO-optiosta oli turha kuvitellakaan. Tosiasia oli, että Suomea ei laskettu samaan kastiin Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. Ne olivat kuitenkin olleet aikanaan itsenäisiä valtioita. Suomi taas ei. Tulevaisuus olisi epäselvä. Ahvenanmaalla asuvat noin 33.000 ja niin Kannaksella kuin Kymenlaaksossa asuvat 150.000 ja pääkaupunkiseudulla asuvat noin 100.000 entisen Neuvostoliiton venäjänkielistä kansalaista saattaisivat jossain vaiheessa muodostaa turvallisuusriskin. Heistä suurin osa ei puhunut Suomea, eikä heitä voitaisi ottaa Suomen kansalaisiksi ilman kielitaitoa. Epävarmaa oli, mihin suuntaan heidän lojaalisuutensa kohdistuisi. Sinänsä saattoi pitää suomalaisille siunauksena, että maa oli pysynyt heti vallankumouksesta alkaen käytännössä uskollisena osana neuvostovaltiota, joten Suomea ei oltu rangaistu sen kaltaisella pakkomaahanmuutolla kuin Baltian maita.

Kello meni yli puolen yön ja vuosi 1991 vaihtui vuodeksi 1992. Suomi ei ollut vielä virallisesti itsenäistynyt, mutta raketit alkoivat räjähdellä. Suomalaiset juhlivat tulevaa itsenäisyyttään rauhallisesti, ehkä jopa hieman ujosti. Ujoa kansaa kun olivat. Viides päivä tammikuuta Suomi ilmoitti itsenäistymisestään. Itsenäistyminen tunnustettiin ensin Venäjällä, sitten Ruotsissa ja sen jälkeen kaikkialla maailmassa. Rajankäynnissä Suomen ja Venäjän rajoiksi sovittiin vanhat, jo autonomian aikana olleet rajat.

Saarinen teki vielä päätöksen, jonka niin puolueen keskuskomitea kuin vuotta myöhemmin valittu Suomen eduskunta vahvisti, eli Suomen itsenäisyyspäivää tultaisiin viettämään kuudes joulukuuta. Jolloin itsenäisyys oli ensimmäisen kerran julistettu. Saarinen tiesi, että kynnys itsenäisyyteen oli suomalaisille korkea ja herätti epävarmuutta. Eihän suomalaisilla, jotka olivat kymmeniä vuosia olleet neuvostosuomalaisia ollut vielä minkäänlaista kokemusta itsenäisyydestä. Mutta Saarinen muisti yhtälailla uuden vuoden aattona vuonna 1979 jo vuonna 1986 kuolleen Urho Kekkosen kanssa käymänsä keskustelun. Ja nyt hän ymmärsi, että Kekkonen oli oikeassa. Hänen jälkeensä valtaan siirtyneen Sinisalon aikana ei Suomessa ollut glasnostia eikä perestroikaa. Oli vain tiukka brezhneviläinen valta, vaikka itse Brezhnev oli aikaa sitten kuollut.

Tavallaan Sinisalo oli tasoittanut suomalaisten halua itsenäisyyteen. Vaikka hän ei sitä itse tajunnutkaan. Suomalaiset olivat ujoja, arkoja ja järjestelmän alistamia eikä heillä ollut kokemusta itsenäisyydestä. Mutta inho vallitsevaa – ja Sinisalon kaikin keinoin kiristämää – neuvostojärjestelmää kohtaan oli niin suuri, että uskallus itsenäisyyteen löytyi. Sinisalo oli nyt kotiarestissa. Hänen kohtalonsa oli vielä epäselvä. Siitä tulisi päättää. Saarinen itse näki, että hänet tulisi vain siirtää eläkkeelle ja varmistaa, ettei hänellä olisi enää koskaan minkäänlaista poliittista vaikutusvaltaa. Sen tulisi riittää. Neuvosto-Suomessakin vastustajien teloittaminen oli ollut normaali menettelytapa, eikä Saarinen halunnut aloittaa uutta hallintoa samalla tavalla.

Suomen neuvostotasavallan lippu 1923 - 1991

Helsingissä, 31. joulukuuta 1993

Aarne Saarisen hahmottelema Suomen puoluerakenteen etsikkoaika oli päättynyt, ja maassa oltiin joulukuun alussa pidetty yhdistettynä niin eduskunta- kuin presidentinvaalit. Saarinen itse oltiin valittu presidentiksi ylivoimaisella ääntenenemmistöllä. Hän ei olisi enää itse ollut halukas, sillä hän oli jo kovin vanha mies, mutta hänet oltiin saatu suostuteltua tehtäväänsä siksi, että hänet nähtiin rauhallisena, tasapainoisena ja maltillisena tekijänä, eräänlaisena isähahmona jota Suomi kaipasi siirtyessään Neuvostoliiton osavaltiosta kohti epävarmaa itsenäistä tietään. Saarinen oli suostunut neljän vuoden pestiin. Siinä ajassa Suomen tulisi löytää uusi presidentti. Sen jälkeen presidenteillä olisi kuuden vuoden pesti.

Myös eduskuntavaalit oltiin pidetty. Saarisen käskystä uusien puolueitten järjestäytymistä ja organisoitumista oltiin voimakkaasti ja onnistuneesti tuettu ja Suomen kansalaisilla oli ehdottoman neuvostovallan jälkeen ensimmäistä kertaa tarjolla vaihtoehtoja. Kymmenes päivä joulukuuta vuonna 1993 toimintansa aloittanut satapaikkainen Suomen eduskunta kokoontui seuraavalla kokoonpanolla:

- Suomen työväenpuolue: 42 kansanedustajaa

- Maalaisliitto: 22 kansanedustajaa

- Nuorsuomalainen puolue: 20 kansanedustajaa

- Uudet sosialidemokraatit: 10 kansanedustajaa

- Liberaalit: 4 kansanedustajaa

- Svenska folkpartiet: 2 kansanedustajaa

Maailmalla hieman ihmeteltiin sitä, miksi kommunistien perillinen Suomen työväenpuolue oli saanut lähes puolet äänistä. Saarinen tiesi paremmin. Suomalaiset olivat konservatiiveja ja eivätkä halunneet kovin helposti muuttaa järjestelmää uuteen ja kokeilemattomaan. Oli se järjestelmä sitten mikä tahansa, vaikka inhottu neuvostojärjestelmä. Kunhan se oli vakiintunut ja pysyvä. Itse asiassa suomalaiset olivat olleet parhaimpia ja uskollisimpia neuvostokansalaisia koko edesmenneen Neuvostoliiton alueella. Sillä he halusivat toimivan, rauhallisen ja ennen kaikkea vakiintuneen järjestelmän, ja sen vuoksi he turvasivat Suomen työväenpuolueeseen. Nyt suomalaiset olivat olleet sentään valmiit heittämään sirpin ja vasaran menemään, mutta täydellistä täyskäännöstä varten ajan tulisi vielä kulua.

Saarinen tiesi myös, että uudelle kansakunnalle symbolit olivat tärkeitä. Siksi hän oli ehdottanut, että niin Suomen vaakunan, kansallislaulun kuin lipun kohtalo ratkaistiin käytyjen eduskunta- kuin presidentinvaalien yhteydessä käytävässä kansanäänestyksessä ja ehdotus oli saanut suurta kannatusta. Vaakunaksi valittiin viidestä ehdokkaasta suurella enemmistöllä jo ennen sisällissotaa jonkun verran esillä ollut leijonavaakuna. Se oli ollut oikeastaan ainoa luonnollinen vaihtoehto, eivätkä taiteilijoitten kehittämät ja tarjolla olleet neljä muuta vaihtoehtoa olleet saaneet suurtakaan kannatusta.

Kansallislauluissa oli tarjolla myös viisi ehdokasta. Kaksi niistä oli uusia, suomalaisten säveltäjien ehdotuksia, jotka eivät saaneet juurikaan kannatusta. Kolme muuta olivat sävelletty autonomian aikana, Maamme-laulu, sisällissodan aikana sävelletty, tosin vanhaan marssilauluun perustuva Oi Kallis Suomenmaa sekä Jean Sibeliuksen Finlandia, joka lopulta voitti äänestyksen.

Suomen Tasavallan lippuna oli kansanäänestykseen saakka ollut vanha Suomen Neuvostotasavallan lippu, jossa sirppi ja vasara oltiin korvattu leijonakuviolla, josta tulisi nyt myös Suomen vaakuna.

Lipuksi oli tarjolla myös viisi ehdotusta.

Ensimmäisenä oli leijonalippu, jota oltiin käytetty tietyissä määrin jo autonomian sekä sisällissodan aikana.

Toisena oli punakeltainen ristilippu, jonka idea pohjautui siihen, että muut pohjoismaat käyttivät tunnuksenaan ristilippua.

Kolmantena oli samanlainen ristilippu, mutta sinivalkoisin värein.

Neljäntenä oli aikanaan Zachris Topeliuksen tekemä lippuehdotus, jossa oli valkoisella pohjalla kolme sinistä raitaa vinottain ja keskimmäisen raidan keskellä oli viisisakarainen tähti.

Viidentenä oli sini-valkoinen lippu, joka koostui kahdesta samankokoisesta suorakaiteen muotoisesta kankaasta.

Näytti siltä, että Suomessa ei oikein osattu mieltää, että maa oli pohjoismaa, joten ristiliput eivät saaneet kovinkaan suurta kannatusta kansanäänestyksessä ja leijonalippu voitti äänestyksen 78%:n ääniosuudella

Helsingissä, 31. joulukuuta 1997

Tammikuussa vallastaan luopuvan ja eläkepäiviään helpottuneena odottavan presidentti Aarne Saarisen luona vieraili puolestaan presidentinvastuun ottava Martin Saarikangas. Saarikankaan valinta oli pitkälle Saarisen masinoima. Saarikangas oli epäpoliittinen vaihtoehto, Valtion Telakkateollisuus Oy:n pitkäaikainen johtaja ja nimenomaan kyseisen yhtiön jäänmurtajatuotanto oli auttanut köyhää Suomea saamaan ulkomaankaupan vetämään myös länteen päin.

Alun perin Saarinen oli vihjannut nuorsuomalaisille, että he houkuttelisivat Saarikankaan ehdokkaakseen sillä hän halusi, että ensimmäinen liike miehen valitsemiseksi tapahtuisi valtaapitävän Suomen työväenpuolueen ulkopuolelta. Tarvittiin vaihtoehto, jota vanha valta ei sanelisi, vaikka, no, käytännössä se sen masinoisi. Miehen  taivuttelu ei ollut helppoa, sillä hän ei mieltänyt politiikkaa omaksi alueekseen. Saarinen oli jo silloin kutsunut Saarikankaan luokseen keskustelemaan ja todennut,  että tässä ei etsitä poliitikkoa, vaan kansan johtajaa. Suomi oli valtiosääntönsä mukaisesti varsin presidenttivaltainen maa, ja sen vuoksi presidentti valittiinkin valitsijamiesvaaleilla. Saarinen totesi, että Suomen pikkuhiljaa kehittyvä poliittinen järjestelmä voi kuuden vuoden päästä saada aikaan sopivan presidentin, mutta nyt kuluvaksi kuudeksi vuodeksi tarvittiin vielä eräänlainen väliaikaishallitsija. Teollisuusjohtajan tehtävässään onnistuneena, luottamusta herättävänä ja poliittisen järjestelmän ulkopuolelta tulevana henkilönä Saarikangas olisi juuri sopiva mies tähän tehtävään. Hän saisi tehtävässään asiantuntijoilta paljon tukea, ja eläkkeelle siirtyvä Saarinenkin pitäisi tiiviisti yhteyttä.

Saarinen totesi myös, että vaikutusvallallaan hän saisi aikaiseksi sen, että myös Suomen Työväenpuolue kallistuisi kannattamaan Saarikankaan valintaa. Silloin homma menisi heittämällä läpi ja vaalikampanja olisi lähinnä läpihuutojuttu. Saarikangas oli lopulta suostunut, hänet valittiin presidentiksi suurella ääntenenemmistöllä ja hän astui virkaansa tammikuussa 1998.

Saarikankaan suurimmiksi ansioiksi saattoi lukea sen, että hän arvovallallaan sai tuettua suomalaista teollisuutta myös länsimarkkinoitten suuntaan. Erityisesti telakka- ja hienopaperiteollisuus sai uusia asiakkaita. Sen lisäksi hänet muistetaan siitä, että hän sai aikaan lain, jonka mukaan korkeat niin valtiolliset kuin kunnalliset viranhaltijat eivät saaneet olla minkään puolueen jäseniä. Tätä muistettiin Suomessa suurella kiitollisuudella, sillä kansalaiset muistivat Neuvosto-Suomen läpipolitisoidun virkamieskoneiston, jota Aarne Saarinen jo omalla presidenttikaudella alkoi purkamaan. Saarikangas viimeisteli työn loppuun, joten hänen luopuessaan presidentinvirasta tammikuussa 2004 saatettiin todeta, että maassa oli neuvostoaikaan verrattuna suhteellisen terve ja tehtäväänsä keskittynyt virkamieskunta. Ainakin se oli sitä poliittisessa tai lähinnä epäpoliittisessa mielessä. Virkamieskuntaa jäytävä korruptio oli sen sijaan vielä ongelma ja sen kanssa olisi tekemistä vielä vuosia. Se oltiin neuvostoaikana opittu, siitä oli tullut maan tapa ja sen kitkeminen vaatisi oman aikansa.

Tukholmassa, 14. syyskuuta 1998

Kuka tuo mies oli?

Sitä tuumivat tukholmalaiset poliisit, jotka olivat pidättäneet hänet rutiiniratsiassa. Mies oli hetken aikaa näyttänyt miettivän, että paneeko hanttiin, sen jälkeen näyttänyt, että hänellä on ase vyönsä alla, siirtänyt sen pois niin, että poliisi näki, ettei hän uhkaa heitä ja sen jälkeen käynyt makuulleen maahan ja laittanut kädet niskansa taakse.

Mies oli nyt poliisin pidätystiloissa. Noin  30 – 40 vuotias, erittäin hyväkuntoisen oloinen mies. Se, mikä hänessä oli mielenkiintoista oli se, että hän ei ollut puhunut kuulusteluissa mitään. Ei yhtään mitään. Ei ollut kertonut edes henkilöllisyyttään. Täysin suuton sanaton. Se, että miestä oltiin pidetty pidätyssellissä pari vuorokautta ei ollut vaikuttanut häneen mitenkään. Eräs poliiseista hoksasi, että mies näyttää suomalaiselta ja poliisi lähetti miehen kuvan faksilla Helsingin rikospoliisiin. Sieltä tulikin vastaus melko nopeasti:

- Janne Miikkulainen, iältään 39 vuotta.

- Taistellut aikanaan Afganistanissa neuvostoliittolaisissa spetsnaz-joukoissa vuosina 1985 – 1987. Sotilasarvoltaan ylikersantti. Palkittu useilla korkeilla kunniamerkeillä.

- Toiminut tämän jälkeen neuvostoarmeijan koulutusaliupseerina.

- Suomen itsenäistyttyä toiminut tehtävässään vielä vuoden verran, mutta sen jälkeen eronnut puolustusvoimien palveluksesta ja siirtynyt yksityisen turvayhtiön palvelukseen.

- Suomen poliisin saamien tietojen mukaan yksityinen turvayhtiö oli osa niin sanottua ”Sörnäisten Mafiaa”

- Suomen poliisi varoitti ruotsalaisia kollegoitaan siitä, että mies oli äärimmäisen vaarallinen. Häntä pidettiin Sörnäisten Mafian torpedona, jota epäiltiin useista murhista, mutta ensimmäistäkään ei oltu pystytty näyttämään toteen.

Sörnäisten Mafia. För helvete. Olisihan se pitänyt arvata. Kun Suomi oli itsenäistynyt Neuvostoliiton alaisuudesta, myös suomalainen rikollisuus oli suorittanut oman itsenäistymisprosessinsa. Ja sillä oli käytössä työttömäksi jääneitä huippukoulutettuja sotilaita, jotka olivat valmiita toimimaan hyvää palkkaa vastaan. Ruotsalaisten harmiksi suomalaiset palkkasivat myös miliisinsä palvelukseen yhtä lailla hyvin koulutettuja sotilaita, ja suomalaisen miliisin valtuudet olivat aivan muuta, kuin mitä ruotsalaisilla. Suomalaiset olivat vielä venäläisiä fiksumpia ja pitivät huolen, että miliisien palkka maksettiin päivälleen ja pennilleen vaikka muusta piti ehkä tinkiäkin. Niinpä suomalaisten rikollisjengien välienselvittelyssä voimakkaimmaksi osoittautunut Sörnäisten Mafia siirsi toimintansa pääosin löysään länsivaltio Ruotsiin, vaikka sitä johdettiinkin edelleenkin Suomesta käsin.

Suomalaiset järjestäytyneen rikollisuuden edustajat olivat ottaneet muutamassa vuodessa haltuunsa likimain koko Ruotsin sekä huumekaupan että prostituution. Maassa oli toiminut niin ruotsalaisten rikollisryhmittymien lisäksi entisestä Jugoslaviasta kotoisin olevia, sekä tiettyihin muslimivähemmistöihin kuuluvia rikollisryhmittymiä. Suomalaiset olivat joko tappaneet kaikki tai alistaneet ne toimimaan yhteistyössä kanssaan. Suomalaisten tapa ei ollut nostaa hirveää meteliä toimistaan tai tehdä näyttäviä iskuja. Heidän jäljiltään yksinkertaisesti kadottiin. Pysyvästi.

Ja näitä miehiä oli tämä Janne Miikkulainenkin. Hän ei ollut puhunut kuulusteluissa ensimmäistäkään sanaa. Hän tiesi kyllä saavansa tuomion laittoman aseen hallussapidosta. Se tulisi olemaan puoli vuotta ehdotonta, sillä hänen jäsenyytensä järjestäytyneessä rikollisorganisaatiossa olisi raskauttava asianhaara. Mutta hän ei välittänyt. Itse asiassa Miikkulainen ottaisi tuomionsa ruotsalaisten maksamana lomana. Hän istuisi suomalaiseen vankilaan verrattuna loistohotellia vastaavassa ruotsalaisvankilassa puoli vuotta, söisi hyvin, kävisi puntilla, katselisi televisiota ja sen jälkeen palaisi Sörnäisten Mafian tehtäviin. Kun mies oli saanut tuomionsa ja passitettu sitä kärsimään, oli tukholmalaisesta lakiasiaintoimistosta tullut vankilaan mies ja siirtänyt Miikkulaisen vankilatilille kaksikymmentätuhatta kruunua. Miikkulainen pysyisi hyvin kahvissa, pullassa ja tupakassa. Sörnäisten Mafia ei hylännyt omiaan. Varsinkaan niitä, jotka osasivat pitää turpansa kiinni. Miikkulainen itse piti tuomiotaan valitettava työtapaturmana. Sattuu ja tapahtuu.

Marraskuussa 2009, Viipurissa

Suomalaisen jalkaväkikomppanian päällikkö kapteeni Kaarlo Manner oli yrittänyt kuulustella haavoittunutta venäläistä separatistia, jonka tiesi olevan venäläisten vakituisten joukkojen korkea-arvoinen upseeri mutta mies oli ehtinyt kuolla hänen käsiinsä. Viimeisinä, henkeä haukkovina sanoina hän oli vain ehtinyt sanoa:

- Tämä on tsuhnat vain harjoitusta… tässä testataan… ja tehdään sitten muualla suuremmassa mitassa… te olette vain harjoitusvastus… sparraajia… ette muuta… ette mitään muuta… niin kuin aina ennenkin…

Sitten mies veti viimeisen hengenvetonsa ja kuoli. Joku toinen mies olisi ehkä ajatellut, että mies vain houri kuollessaan. Mutta kapteeni Manner oli vuonna 1930 itsensä ampuneen silloisen SKP:n johtajan Kullervo Mannerin lapsenlapsenlapsi. Ja heidän suvussaan oli perintönä kiertänyt kirje, jonka Kullervo Manner oli kirjoittanut ja postittanut vaimolleen hetkeä ennen kuin oli ampunut itsensä. 1920-luvulla tehty nälällä tappaminen oli vain harjoittelua, joka sitten myöhemmin tehtiin uudessa mittakaavassa Ukrainassa. Ja nyt se tapahtui taas.

Kuinka tämä kaikki oli alkanut? Kymmenen vuotta aikaisemmin Venäjän valtion väkivaltakoneiston tuella valtaan noussut Vladimir Putin oli aloittanut niin sanotun Venäjän kunnianpalautuksen. Siitä ei osattu olla Suomessa huolissaan, sillä hyvät välit Venäjän kanssa säilyttämään pyrkinyt Suomi näki, että lähinnä kyse oli Venäjän alueellisen yhtenäisyyden säilyttämisestä. Olihan 1990-luvulla nähtävissä, että Venäjä saattaisi hajota. Putin esti tämän kehityksen ja Suomessa ymmärrettiin hänen perusteitaan. Eihän sen pitäisi varsinaisesti vaikuttaa Suomeen, vaikka maassa olikin noin kolmesataa tuhatta etnisesti venäläistä.

Mutta jossain vaiheessa se alkoi vaikuttaa. Vuonna 2007 niin Ahvenanmaalla, Kymenlaaksossa kuin eritoten lähes täysin venäläistyneellä Kannaksella alettiin valittaa venäläisten asemasta ja esitettiin vaatimuksia siitä, että erityisesti Kannaksen ja Ahvenanmaan tulisi liittyä Venäjään. Suomalaiset eivät oikein hahmottaneet, mistä oli kysymys ja ajattelivat, että protestit johtuivat taloudellisesta tilanteesta, vaikka ihmettelivät sitä, että Suomessahan tilanne oli astetta, tosin pientä parempi kuin Venäjällä. 2000-luvulle siirtynyt Suomi, vaikka sitä valtiojohtoisen raskaan teollisuutensa ja yhteiskuntajärjestelmänsä pohjalta saattoi vieläkin kutsua sosialistiseksi valtioksi oli kuitenkin voimakkaasti satsannut taloudessaan pienten- ja keskisuurten yksityisten yritysten tukemiseen, ja nämä yritykset olivat myös monelta osaltaan muuttuneet vientiyrityksiksi, jotka omalta osaltaan olivat lisänneet suomalaista hyvinvointia, vaikkei sitä tietenkään vielä millään tavalla voinut verrata esimerkiksi maan läntiseen naapuriin Ruotsiin.

Tämä kehitys tietysti koski pääosin vain etnisiä suomalaisia ja maassa asuva venäläisväestö toimi joko valtion yrityksissä, julkishallinnossa tai suurimmalta osaltaan olivat julkisten tulonsiirtojen varassa. Tämä väestönosa eli Suomessa edelleenkin pääosin entisellä Neuvostoliiton passilla, ei ollut suomen kielen taitoista ja kituutteli Suomen valtion maksamalla, melko laihalla sosiaaliturvalla. Suomen valtio päätti yrittää integroida venäläistä väestönosaa paremmin suomalaiseen systeemiin ja tukea venäjänkielisiä yrittäjiä.

Jossain vaiheessa huomattiin, että yritys ei onnistunut, koska vastapuoli ei ollut siitä juurikaan kiinnostunut. Sitten tuli lyhyt Gruusian sota, joka antoi suomalaisille oman varoituksensa. Kyse ei ehkä ollutkaan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, vaan ulkoa päin johdetusta provokaatiosta. Venäläisväestön mielenosoitukset erityisesti Ahvenanmaalla lisääntyivät, vaikka valtiovalta pyrki neuvotteluihin. Ne olivat turhia, sillä toukokuun neljäs päivä vuonna 2009 ilmestyivät Maarianhaminaan ja muualle Ahvenanmaalle niin sanotut ”pienet vihreät miehet”. Ilman mitään sotilaallisia tunnuksia varustetut, mutta erittäin hyvin aseistetut ja selvästi hyvin kouluttautuneet ammattisotilaat, jotka ottivat muutamassa päivässä koko Ahvenanmaan haltuunsa.

Venäläiset, Ahvenanmaalla toimivat separatistit ilmoittivat, että joukot olivat vain paikallisia separatisteja, jotka halusivat palauttaa Ahvenanmaan osaksi Venäjää. Venäjä totesi myös puolestaan, että Ahvenanmaalla ei ole Eckeröä lukuunottamatta mitään venäläisiä joukkoja. Tätä ei uskottu Suomessa eikä muuallakaan maailmalla, mutta Suomen hallitus tajusi olevansa sen tilanteen edessä, että maakunnassa oli vähintäänkin kymmenen tuhatta vihamielistä sotilasta, eikä maalla ollut keinoja palauttaa saariryhmää hallintaansa. Ahvenanmaalta alkoi paeta suomalaisia mannermaalle ja hallitus oli sormi suussa.

Pian se sormi oli otettava pois suusta, sillä Kannaksella alkoi kesäkuussa avoin venäläisväestön kapina. Mielenosoitukset olivat lisääntyneet pitkin kevättä ja kun Viipurissa toimivassa venäläislasten päiväkodissa räjähti neljäs kesäkuuta 2009 pommi surmaten kaksikymmentäviisi lasta ja viisi työntekijää, alkoivat Kannaksella täydet sotatoimet. Selvää oli alusta asti, että pommi oli Moskovan masinoima, mutta sitä ei voitu millään todistaa. Suomalaiset olivat sentään älynneet mobilisoida muutaman jalkaväkiprikaatin, mutta se ei estänyt Kannaksen menetystä, sillä kävi ilmi, että niin sanotuilla venäläisillä separatisteilla oli varsin hyvin koulutetut ja varustetut joukot, jotka ottivat Kannaksen välittömästi haltuun Koivisto – Käkisalmi-linjaa myöten. Selvää oli, että separatistien joukoissa soti Venäjän armeijan vakituisia joukkoja, mutta senkin todistaminen oli vaikeaa.

Kymenlaakson suomalaiset saivat rauhoitettua varsin nopeasti, tosin ei kovinkaan kauniisti, mutta Kannas jäi venäläisille ja tilanne jäi ns. jäätyneeksi konfliktiksi, joka oli täyttä kahden valtion välillä käytävää sotaa, jossa toinen valtio tosin kielsi olevansa sodassa. Jostain kumman syystä sen nykyaikaista aseistusta vain tuli separatisteille aina vain enemmän. Ja nyt elettiin marraskuuta 2009 jolloin taistelua käytiin Viipurista. Separatistien voima ei riittänyt ajamaan suomalaisia pois sieltä, mutta suomalaistenkaan voima ei riittänyt ajamaan separatisteja pois Viipurin itäisistä esikaupungeista. Pattitilanne oli vallinnut pari kuukautta, eikä tilanteelle näkynyt minkäänlaista muutosta. Julistamaton sota oli syönyt pikkuhiljaa elämästä kiinni saaneen itsenäisen Suomen tasavallan taloutta ja maassa oltiin siirtymässä jälleen elintarvikkeiden säännöstelyyn.

Suomalaiset olivat katkeria Venäjälle. Hehän olivat olleet hyviä ja uskollisia neuvostokansalaisia koko neuvostokomennon ajan. Miksi Venäjä halusi tätä? Halusiko se sittenkin miehittää uudelleen koko maan? Kun Suomi oli itsenäistynyt vuonna 1991, ei itsenäistyminen ollut loppujen lopuksi aiheuttanut kovin suuria kansallisia tunteita. Kunhan miellettiin, että neuvostojärjestelmän loppumisen myötä saattoi olla ehkä mahdollisuus leveämpään leipään, edes jossain vaiheessa. Mutta kun kokemusta itsenäisestä Suomesta ei ollut, niin kovinkaan suurta kansallismielisyyttä ei esiintynyt. Vaihtuipahan maan lippu ja vaakuna.

Mutta nykyinen tilanne sai aikaan sen, mitä itsenäisyys ei ollut sitä ennen saanut aikaiseksi. Suomalaiset mielsivät itsensä petetyiksi. Pettäjänä eivät olleet Ahvenanmaan ja Kannaksen haltuunsa ottamat separatistit. Pettäjä oli Venäjän valtio. Suomalaisten kansallistunne alkoi kasvaa, sitä myötä vastarinta tiivistyä, ja Venäjäkin ymmärsi, että seuraavassa vaiheessa sen täytyi joko avoimesti alkaa käydä sotaa suomalaisia vastaan, tai sitten pyrkiä jonkunlaiseen neuvotteluratkaisuun. Avoimeen sotaan Venäjä ei ollut vielä halukas, sillä sen tosiasiallinen tähtäin oli muualla. Nyt kannatti ottaa irti se, minkä hyvällä sai.

Viipurissa kapteeni Manner päätti soittaa äidilleen ja sanoa, että perheen hallussa ollut kirje tulisi toimittaa suomalaisille viranomaisille. Mahdollisimman korkealle. Oli siitä sitten apua tai ei.

Joulukuussa 2010, Helsingissä uudenvuoden aattona

Enimmäinen joulukuuta vuonna 2009, keskellä julistamatonta sotaa presidentinvirkaansa toiselle kaudelle valittu Sauli Niinistö istui itsekseen virkahuoneistossa ja joi lasillista hyvää konjakkia. Hän oli tyytyväinen. Julistamaton sota oli lopultakin ohi, siitä oltiin solmittu rauhansopimus Tallinnassa joulukuun alussa. Tallinnan rauha oli maksanut Suomelle paljon, ja sitä pidettiin maassa myös tietyissä piireissä häpeärauhana. Olihan totta, että suomalaiset olivat saaneet tammikuussa 2010, lisääntyvän kansallismielisyyden myötä puolustuksensa edes jonkunlaiseen kuntoon, vaikka heillä olikin käytössään vain vanhoja neuvostoajan varusteita.

Suomalaiset olivat lyöneet venäläiset separatistit niin Viipurissa, Antreassa kuin Käkisalmessa ja ajaneet ne puoleen väliin Karjalan Kannasta. Periaatteessa hyökkäystä olisi voinut jatkaa pitemmällekin, mutta se olisi tietänyt sitä, että Venäjä tulisi avoimesti osaksi konfliktia, jota se piti virallisesti vieläkin vain separatistien erillisenä sotana, johon sillä ei ollut osaa eikä arpaa. Suomalaiset tiesivät saaneensa tiettyä alueellista menestystä. Mutta he tiesivät myös, että jossain oli annettava periksi. Vastassa oli mahtava Venäjä, joskin vain epävirallisesti. Mutta tämä epävirallinen oli suomalaisille täyttä totta.

Suomalaisten ja separatistien välillä Tallinnassa 1. 12. 2010 sovitussa rauhansopimuksessa sovittiin, että Viipurin itäpuolelle perustettaisiin itsenäinen Novokarelski perešejekin valtio (Новоkарельский перешеек), joka kattaisi koko Karjalan Kannaksen lukuunottamatta suomalaisille jäävää Viipuria ja Viipurin maalaiskuntaa. Suomalaisille jäisi Laatokan Karjala ja Laatokan länsiranta Lahdenpohjasta pohjoiseen. Myös koko Ahvenanmaa jäisi separatisteille, ja siellä oltiin perustettu valtio nimeltä Аландские. Toki suomalaiset tiesivät, että melko pian nämä molemmat uudet valtiot anoisivat liittymistä Venäjän Federaatioon ja Venäjä ilmoittaisi olevansa pakotettu hyväksymään nämä anomukset, pelkästään takaakseen alueella asuvan venäläisväestön turvallisuuden.

Suomi ei mahtaisi tälle mitään. Niinistö noitui itsekseen Suomea, vaikka tietyllä tavalla olikin tyytyväinen että rauha saatiin aikaiseksi. Suomalaisten joukkojen esitys sodassa olisi voinut olla huomattavasti parempikin. Sillä Niinistöstä tuntui, että suomalaiset olivat tapelleet koko ajan hieman anteksi pyydellen. Suomelta puuttui se tietty itsenäisen valtion perinne, se, joka saisi kansakunnan tappelemaan verissä päin vaikkei toivoa enää olisi. Niinistö mietti itsekseen, että minkähänlainen historia olisi ollut, jos valkoiset olisivat voittaneet sisällissodan. Sitten hän aukaisi sen kirjeen, jonka Kullervo Mannerin perikunta oli hänelle lähettänyt. Se oli saapunut perille vasta hiljattain, eikä hän ollut ehtinyt aukaista sitä tätä ennen.

Helsingissä, joulukuussa 2014, uudenvuoden aattona

Viimeistä vuottaan tasavallan presidenttinä toimiva Sauli Niinistö istui jälleen yksinään virkahuoneistossaan. Helsingissä räjähtelivät ilotulitusraketit. Niinistö ei jaksanut kiinnostua niistä, sillä hän luki jälleen kerran sitä Kullervo Mannerin perikunnan lähettämää kirjettä, jonka oli saanut haltuunsa muutamaa vuotta aikaisemmin. Hän oli tarkastuttanut kirjeen ja oli aivan selvää, että se oli Kullervo Mannerin itsensä kirjoittama.

Kirjeessä Manner totesi, että yli sadantuhannen suomalaisen tappaminen nälkään oli Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen tieten tahtoen aikaansaama kansallinen tragedia. Sehän sinänsä tiedettiin. Mutta kirjeessä kerrottiin myös, että koko tragedia oltiin tehty ainoastaan harjoituksen vuoksi. Sen vuoksi, että se muutamaa vuotta myöhemmin Ukrainassa laitettiin toteen vielä suuremmalla ja julmemmalla volyymillä.

Ja tämä laittoi täysin uuteen tarkasteluun hiljattain käydyn, osaltaan voitetun mutta tosiasiassa hävityn sisällissodan venäläismielisten separatistien kanssa. Mannerin perikuntaan kuuluva kapteeni Kaarlo Manner oli osaltaan kirjoittanut Niinistölle, sen, mitä kuolemaa tehnyt venäläinen oli hänelle sanonut:

- Tämä on tsuhnat vain harjoitusta… tässä testataan… ja tehdään sitten muualla suuremmassa mitassa… te olette vain harjoitusvastus… sparraajia… ette muuta… niin kuin aina ennenkin…           

Kun Venäjä aloitti Ukrainassa täsmälleen samanlaisen operaation, kuin mitä se oli aloittanut Suomessa muutama vuotta aikaisemmin, tajusi Niinistö, että Mannerin kirjeessä puhuttiin totta, eikä Venäjän tavat olleet muuttuneet mihinkään. Mutta mitä hän voisi tehdä? Toisiko hän kirjeen julki? Lukisi sen ääneen televisiossa? Lukisi sen ääneen eduskunnassa? Aikaansaisi ehkä uuden konfliktin Venäjän kanssa? Venäjän, jonka kanssa oltiin hetken aikaa eletty rauhassa. Kauppakin alkoi sujua maitten välillä. Ja Venäjä oli kiinnostunut lähinnä siitä uudesta sodasta Ukrainan kanssa. Sodasta, jota se kiisti käyvänsä.

Niinistö päätti, ettei puhuisi julkisesti kirjeestä. Hän ottaisi sen puheeksi sen uuden presidentin kanssa, joka valittaisiin vuoden 2015 joulukuussa, ja joka astuisi virkaansa tammikuussa 2016. Kuka hän sitten olisikin. Hän varmaan kutsuisi uuden presidentin luokseen uudenvuodenaattona 2015, antaisi hänen lukea kirjeen ja kävisi sitten hänen kanssaan pitkän, pitkän keskustelun.

Itämerellä, 24. helmikuuta 2018, noin sata kilometriä Ahvenanmaan eteläpuolella

Suomalaisen Helsinki-Linesin autolautta Helsinki Express oli pysähtynyt ja ankkuroitunut Ahvenanmaan eteläpuolella. Pysähtymiselle oli syy, ja alus oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kannella siitä syystä. Suomalais-ruotsalainen sukellusryhmä oli edellisenä kesänä löytänyt Itämeren pohjassa olevien S/S Arcturuksen ja S/S Castorin hylyt. Laivojen, jotka kuljettivat suomalaisia jääkäreitä ja jotka venäläinen sukellusvene oli upottanut. Tappaen yli tuhat suomalaista miestä, jotka Vaasaan saapuessaan olisivat saattaneet muuttaa silloin käydyn sisällissodan kulun.

Tuosta tapahtumasta oli aikaa nyt tasan sata vuotta, ja aluksella olevat suomalaiset olivat tulleet tälle matkalle kunnioittaakseen silloin kuolleitten suomalaisten sotilaitten muistoa. Sotilaitten, jotka eivät olleet päässeet sotimaan sitä sotaa, jota varten he läksivät hakemaan koulutusta vieraasta maasta. Kansi oli täynnä ihmisiä. Heidän mukanaan oli kaksi avioparia. Perskeleen Ykä ja Ylva sekä Brownin Jaska ja Salli. He kaikki olivat neuvostoarjen eläneitä ihmisiä. Lapsena ja nuorena he olivat olleet Komsomolin jäseniä. Ei siksi, että he olisivat varsinaisesti halunneet, vaan siksi, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Ykä ja Jaska olivat myös molemmat Afganistanin veteraaneja. Ei siksi, että heitä olisi huvittanut, mutta silloinen neuvostokomento ei heidän mielipidettään paljon kysellyt.

Sodasta palattuaan miesten tuli mennä sinne, mihin neuvostovaltio heille tilan tarjosi. Ykästä tuli postivirkailija Siilinjärvelle ja Jaska taas toimi traktorikuskina Hämeenkyrössä. Suomen itsenäistyttyä molemmat ottivat riskin, ottivat lainaa ja kouluttautuivat. Ykä kouluttautui sosiaalialalle ja hän asui Ylvan kanssa nykyisin Sortavalassa. Jaska luki itsensä maanmittausinsinööriksi ja asui perheensä kanssa Seinäjoella. Laivalla sattumalta tavatessaan ja pulistessaan he tajusivat olleensa aikanaan siinä samassa junassa, joka toi neuvostosotilaita pois Afganistanista.

Heidän vieressään laivan kannella oli kaksi muuta miestä. Jouko Kääriä ja Mauno Kinnunen. Kääriä oli sen Kääriän jälkeläinen, jonka eräs Kinnunen aikanaan päästi pakenemaan Tornionjoen yli Ruotsiin ja pelasti hänen henkensä. Kyseisestä Kääriästä tuli Ruotsissa menestyksekäs liikemies. Jouko Kääriä oli hänen lapsenlapsenlapsensa ja oli jatkanut perheyritystä. Hän oli päättänyt toteuttaa esi-isänsä toiveen ja etsiä käsiin hänen pelastajansa jälkeläiset. Kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen hän onnistui, ja nyt Lahdesta kotoisin oleva Mauno Kinnunen oli hänen kanssaan tällä risteilyllä. Hänen esi-isänsä oli aikanaan päästänyt Kääriän esi-isän soutamaan Tornionjoen yli ja pelastanut hänen henkensä. Ja samalla mahdollistanut sen, että Jouko Kääriä saattoi syntyä vuonna 1980 Övertorneåssa. Kääriä totesi Kinnuselle:

- Tiedätkös, Mauno. Kun seppeleet on heitetty, niin minä tarjoan. Ja minä pidän huolen, että sinä olet niin kännissä, että käsi maata viistää. Onhan minulla kuitenkin useamman sukupolven niin elämät kuin humalat maksettavana.

Miehet puristivat toistensa käsiä, ja heidän ilmeissään näkyi jotain, joka kertoi sadan vuoden velan kuittaantuneen. Laivan kapteeni ilmoitti kannella oleville ihmisille:

- Hyvät matkustajat. Olemme ankkuroituneet. Merenpohjassa allamme on S/S Arcturuksen hylky.

Kukkalaitteita alkoi lentää veteen. Kannella olevat ihmiset jakoivat saman ajatuksen. Suomen maa ja kansa oli vasta hiljattain ja hyvin pienin askelin alkanut toipua niin neuvostoajasta kuin siitä Venäjän kanssa käydystä sodasta, jota Venäjä ei edes sodaksi tunnustanut. Maa oli köyhä. Heidän mielessään kävi ajatus, että oliko Suomen kansalta varastettu sata vuotta.

Entäs jos tämä merenpohjassa makaava laiva olisi päässytkin perille?

Entäs jos valkoiset olisivatkin voittaneet sodan vuonna 1918?

*

Lukijalle: tämä kirjoitus on eräänlainen spin off-kirjoitus kahtena aikaisempana uutena vuona kirjoittamilleni kirjoituksille Suunnanmuutos ja Suunnan Säilyttäminen. Minulta kyseltiin niihin vähän jatkoakin, mutta näin, että jotain vuotta 2050 on aivan liian vaikeaa hahmottaa. Niinpä siirryin ajassa sata vuotta taaksepäin ja valitsin tällä kertaa Väärän Suunnan.

Kiitokset jälleen Jaska Brownille mielipiteistä ja huomioista.

Ja vaikka punikkisuvun jälkeläinen olenkin niin kiitän erityisesti niitä valkoisten joukkojen sotilaita, jotka voittivat sisällissodan vuonna 1918.