eli jotain ihan muuta xxxvi
Siinähän
elettiin kesäistä heinäkuuta vuonna 1981. Aikaa, jolloin kesät olivat lämpimiä
ja aurinkoisia eivätkä kuitenkaan liian kuumia. Tosin muisti tekee ehkä
tepposensa ja se kuuluisa miesmuisti sään kohdalla taitaa olla noin kaksi
vuotta. Joka tapauksessa elettiin Kekkosen ajan viimeisiä hetkiä, vaikkei sitä
silloin tiedettykään. Eihän niitten hetkien pitänyt koskaan loppuakaan.
Tavallinen kansahan luonnollisesti oli tietoinen Kekkosen testamentista joka myytin
mukaan alkoi sanoilla ”jos minä kuolen”. Tokihan Urkki luotsaisi valtiolaivaa
vielä yhdeksänkymppisenäkin. Miksei satavuotiaanakin. Urkkihan oli ikuinen.
Kirjoitus
ei sinänsä liity Kekkoseen vaan erään Ykän kokemuksiin. Jos Ajankävijä olisi
pistäytynyt Perskeleitten kotona juuri silloin, katsoakseen miten nuori Ykä
jakselee, hän olisi huomannut, että talo olikin tyhjä, ja hänen olisi pitänyt
mennä kauas Keski-Suomeen. Se oli meinaan todella kaukana jos Ykältä oltaisiin
silloin kysytty. Ykän oman läänin pääkaupunkiin oli viisikymmentä kilometriä ja
sekin oli Ykälle silloin tosi pitkä matka, mutta Nyhtänköljästä Keski-Suomessa
sijaitsevaan Muurameen oli matkaa kumminkin kolmesataa kilometriä, joka sen
ikäiselle Ykälle vastasi suurinpiirtein Silkkitietä. Ykän, niin kuin muittenkin
nyhtänköljäläisten poikien elinpiirin normaali raja oli se, mihin polkupyörällä
pääsi.
Perskeleethän
olivat käymässä Ykän tädin ja hänen aviomiehensä luona. Kyseessä oli toinen
kerta kun Ykä ja hänen veljensä Jykä kävivät Muuramessa ja se ensimmäinen kerta
oli jäänyt oikein hyvin muistiin. Lähinnä sen vuoksi, että se reissu oltiin
tehty tammikuun kovilla pakkasilla ja silloin Ykäkin hoksasi, että vuosimallin
1971 Toyota Corolla ei ollut varsinaisesti mikään mukava ja lämmin perheauto
pohjoisessa talvikäytössä. Sinänsä perillä jäätävä matka unohtui, sillä Ykä
uppoutui löytämäänsä Pikku Jättiläinen-kirjaan vuodelta 1943. Ykähän oli
Kekkosen ajan lapsia jolla oli Kekkosen ajan kouluopetus varsinkin historian
suhteen ja Kekkosen ajan neuvostonäkemys virallisten uutislähetysten
ohjeistamana, niitten uutislähetysten jotka tulivat yhtä aikaa sekä TV 1:ltä ja
TV 2:lta ja joissa Heikki Kahila kertoi kansalaisille miten maailma makaa ja
kuinka asiat ovat. Mutta tämä sodan ajalta peräisin oleva tietokirja aukaisi
Ykälle aivan toisen maailman ja pisti nuoren miehen mieleen orastavan
ymmärryksen siemenen siitä, että totuus vaihtuu tilanteen mukaan ja nimenomaan sen
mukaan kenellä on virallinen oikeus kertoa se vallitseva totuus. Vuoden 1943
totuus oli kovin erilainen kuin vuoden 1981 totuus. Kirjaa kahlatessa se
vanhempi totuus vaikutti hyvin perustellulta. Tiesihän Ykäkin, että silloin maa
kumminkin taisteli elämästään.
Mutta
nyt oltiin uudella reissulla, siis heinäkuussa 1981. Perskeleitten perhe ja
Ykän täti miehineen istui vanhan rintamamiestalon pihalla grillailemassa. Ykän
täti oli viitisentoista vuotta vanhempi kuin Ykän isä, joten hänen lapsensa
olivat jo jo lentäneet maailmalle. Niin Ykälle kuin Jykälle jäi eritoten mieleen
tädin pihalla olleet aivan kesyt siilit, joita oli parhaimmillaan paikalla
varmaan tusinan verran. Siili, tuo ihastuttava tuhisija alkaa valitettavasti
hävitä ja kadota koko ajan kohti pohjoista. Ykän ja Ylvan manttaalillakaan ei
vuonna 2016 oltu enää nähty siiliä moneen vuoteen. Itse grillaaminenhan koostui pelkästään
tavallisesta Atrian grillimakkarasta ja voidelluista ruisleivän palasista ja
nehän riittivät vallan mainiosti. Suomi ei ollut vielä siirtynyt ruuassa
hifistelyaikaan ja toisaalta standardimakkarat olivat silloin vielä
huomattavasti laadukkaampia kuin nykyisin. Sitten oli vuorossa pihalla oleva
puusauna, jossa tädin mies Hessu hauskutti pikkusia poikia. Hän oli nimittäin
varsin laiha mies, mutta osasi jollain tavalla pullistaa vatsansa sellaiseksi,
kuin siinä olisi ollut koripallo sisällä ja sekös pikkuheppuja nauratti. Sauna
itsessään oli sellainen loistava ulkorakennuksessa sijaitseva askeettinen
kesäsauna, patoineen kaikkineen. Ei siellä ollut sähköjäkään, mutta eihän
valoisassa kesäillassa sellaisia tarvittukaan. Tarvittaessa käytössä olisi
ollut myrskylyhty.
Siinähän
se ilta meni mukavasti ja sen jälkeinen yökin. Aamulla naiset olivat lähdössä käymään
Jyväskylään. Hessu sanoi Ykälle, että antaa Jykän mennä heidän kanssaan. Hän on
vielä sen verran pieni. Me lähdetään isäsi kanssa tänään miesten reissulle. Ykä
mietti, että minkähänlaiselle miesten reissulle, mutta hänelle ei olisi tullut
mieleenkään sanoa, että ei. Johan tässä kuustoistavuotiaana sentään mies on.
Tai no, ainakin sinne päin. Tai no, ei tosiasiassa sinne päinkään, mutta ääneenhän
sitä Ykä ei taatusti tunnustanut, joten ilman muuta lähdettäisiin.
-
Mitä siellä reissulla on?
-
Näet sitten.
Sen
sanoi puolestaan Ykän isä. Hän oli varmaankin saman reissun käynyt joskus
ennenkin, vaikkei täältä kotoisin ollutkaan. Miesten reissun alku tehtiin
autolla, mutta sitten siirryttiin jalkapeliin. Ilma oli sakeana hyttysistä,
joita lämmin kesä ja ympärillä olevat vesistöt ruokkivat ja kaikki miehet (tai
no, kaksi miestä ja yksi poika) huitoivat ympärilleen mukanaan ottamillaan koivunoksilla.
Siirryttiin Muuratsalon puolelle, jossa maasto alkoi nousta ja kaksi miestä ja
se nuori poika kulkivat kohoavassa ja kivisessä maastossa pientä polkua pitkin.
Lopulta Hessu pysähtyi ja sanoi:
-
Vilkaises Ykä tuota kiveä.
Ykä
katsoi Hessun näyttämää kiveä ja huomasi, että siinähän oli kiveen hakattu
risti. Ehkä kymmenen senttiä pystypuultaan ja viisi leveydeltään. Mutta kävi
ilmi, että sitä ei ollut hakattu.
-
Tuo risti on ammuttu jatkosodan aikana tuohon kiveen konepistoolilla. Tällä
paikalla suomalaiset ampuivat silloin karanneen venäläisen sotavangin.
Kivessä
ollut risti muuttui nuoren Ykän mielessä kerralla. Ja se teki vaikutuksen.
Olihan Ykä toki jo opetellut ulkoa Tuntemattoman Sotilaan ja myös Niilo Lauttamuksen,
Esa Anttalan ja monen muun kirjat oli kuskattu kirjastosta kotia. Oli nähty
Tuntematon elokuvanakin samoin kuin kertaalleen Mikko Niskasen Sissit, joka
muuten on isonkin Ykän mielestä vieläkin kaikkien aikojen paras suomalainen
sotaelokuva.
Mutta
ne olivat kirjoja. Ne olivat elokuvia. Fiktiota. Totuuteen pohjautuvaa,
kieltämättä, mutta fiktiota siitä huolimatta. Tuo risti tuossa kivessä oli
totta. Se oli oikeasti tapahtunut. Ja se pisti nuoren Ykän ajattelemaan, että
minkälaisia ne olivat olleet tuon neuvostosotilaan viimeiset hetket. Oliko hän
juossut kuolemankauhussaan karkuun, mutta suomalaisen sotilaan ampuma ja hänen selkäänsä osunut sarja oli ollut nopeampi? Vai
oliko hänet otettu kiinni ja teloitettu tässä kiven vieressä? Jos näin oli,
mitkä olivat hänen ajatuksensa, kun hän katsoi suomalaisia kiväärinpiippuja
väärältä puolelta ennen viimeistä hengenvetoaan? Karanneen sotavangin kohtalo
on aina armoton. Ajan myötä Ykä mietti miestä joskus enemmänkin. Mistä hän oli
kotoisin? Oliko hänellä perhettä? Jäikö kukaan kaipaamaan häntä? Saivatko ne,
jotka jäivät kaipaamaan koskaan tietoa miehen kohtalosta? Oliko hänellä
minkäänlaista käsitystä siitä, mikä oli se maa ja minkälainen oli se kansa,
jota vastaan taistelemaan hänetkin oli lähetetty?
Netti
ei kerro asiasta. Se ei edes kerro tuosta konepistoolilla ammutusta rististä
eräässä kivessä eräässä Muuratsalon saaressa. Netistä löytyy vain tieto, että
Muuratsalossa oli ollut paenneita venäläisiä sotavankeja. Tarina ei kerro, mikä
heidän kohtalonsa oli. Ehkä se oli sama, kuin kyseisen sotavangin. Saari on
helppo motittaa. Muuratsalosta oli kovin pitkä matka Neuvostoliittoon. Hessukin
on jo kuollut, eikä häneltä voi enää kysyä. Hessun kohdalla Ykä törmäsi samaan
asiaan kuin aikanaan isoäitinsä kohdalla. Isoäiti tiesi kapinasta ja sen
tapahtumista, mutta ei ollut halukas kertomaan. Tarinat menevät pysyvästi
hautaan, kun kertoja kuolee, eikä mahdollisuutta kysyä enää ole.
Välillä
risti kivessä unohtui Ykän mielestä, kun piti kasvaa aikuiseksi ja alkaa oma,
itsenäinen elämä. Siinähän hujahtikin sitten muutama kymmenen vuotta. Risti
kävi mielessä aika ajoin, aina harvemmin ja sitten Ykä tapasi Ylvan ja edessä
olikin vuosisadan rakkaustarina ainakin näitten kahden ihmisen näkökulmasta ja
kun kyse on yksityisten ihmisten yksityisistä asioista, niin muista ihmisistä
ja heidän mielipiteistään ei ole niin suurta lukuakaan. Muilla ihmisillä on
omat tarinansa ja ne ovat heille yhtä lailla merkittäviä ja maailman tärkeimpiä.
Siispä
elettiin Huitsinnevadan Örnätjärvellä eräänä kesäkuisena iltana jokunen vuosi
sitten. Ykä ja Ylva istuivat saunatauolla, Ykä aukaisi oluttölkin ja silloin
hänellä tuli mieleen tuo tarina kiveen ammutusta rististä. Tarina, jota hän ei
ollut muistanut Ylvalle kertoa, joten nyt oli sen aika. Ylva kuunteli tarinan
ja vastasi omalla tarinallaan. Oli nimittäin niin että hänen sukulaisillaan oli
ollut jatkosodan aikana maatilallaan venäläinen sotavanki. Niin kuin siihen
aikaan monilla tiloilla oli ollut. Sotavangit varmaankin mielellään siirtyvät
ankeista sotavankileireistä lähes siviilielämään maatiloille. Ylva ei ollut
ihan varma siitä, että mikä sen vangin nimi oli, mutta veikkasi, että se saattoi
olla Igor.
Igor
toimi useamman vuoden maatilalla renkinä. No, teknisesti ottaen hän oli
sotavanki, eikä hänelle maksettu palkkaa, mutta ruokaa oli riittävästi ja
saihan hän itselleen myös talon pihalla viljeltyä kessua, joten mies pysyi
tupakassakin. Kohtelu oli hyvää, sillä eihän tavallisessa maatalossa tykätty
ihmisiä rääkätä ja sen lisäksi Igor oli ollut kova ja taitava työmies, josta
oli ollut suuri apu, sillä suomalaisilla työikäisillä miehillä sattumoisin oli
siihen maailmanaikaan hieman muuta tekemistä ja hieman toisenlaisilla
työkaluilla. Igor oli jopa oppinut puhumaan välttävää suomea. Oli ollut
yleensäkin kaikin puolin mukava mies, joka oli nauttinut ”vankeudestaan”
suomalaisella maatilalla.
Ylva
osasi siis kertoa, että Igorilla oli ollut tässä vankeudessaan suht hyvä olla.
Parempi kuin mitä oli ollut hänen elämässään Neuvostoliitossa. Mutta niin kuin
maailmassa ikävänä tapana on, niin hyvä ei kestä loputtomiin. Sillä sitten tuli
se rauha. Ja Igorin piti palata Neuvostoliittoon. Hän oli hyvästellyt maatilan
väen itkien ja todeten, että hän saa kotona kuulaa otsaansa. Sillä ei hänen
anneta kertoa, että neuvostoliittolaisella sotavangilla oli suomalaisten
vankina parempi olla kuin neuvostokansalaisena kotimaassaan. Hänen täytyisi
siis kuolla.
Igorista
ei kuultu koskaan sen jälkeen. Varmaankin hän oli oikeassa ja Stalinin
Neuvostoliitto antoi vihollisen vangeiksi antautuneille sotilailleen karun ja
lopullisen kiitoksen. Ykä muistaa lukeneensa joskus, että jatkosodan aikana
Neuvostoliiton puolelle paenneet neuvostokansalaiset olivat sodan jälkeen
olleet katkeria siitä, että suomalaisissa keskitysleireissä olleet venäläiset
olivat olleet koko sodan ajan paremmin ruokittuja kuin he itse.
Aika
on mahtava tasoittaja, tuumasivat Ykä ja Ylva siinä saunatauollaan. Sen
Muuratsalossa ammutun venäläisen sotilaan ja Igorin kärsimykset olivat jo ohi. He
joutuivat kärsimään, kun ihmiset taas kertaalleen päättivät pitää vihaa. Siinä
saunatauolla Ykä ja Ylva tuumivat myös, että he kaksi olivat elävä esimerkki
siitä, että aikanaan vihasta voi päästä yli. Lähes sata vuotta aikaisemmin
Suomessa oli sisällissota. Ykän suku oli punaisia. Ylvan suku oli valkoisia.
Pahaa tehtiin, tehtiin niin järkyttävän paljon. Eihän sitä tiennyt, vaikka
Ylvan sukulaiset olisivat ampuneet Ykän sukulaisia. Mutta niin vain tuo
pariskunta nukkui saman peiton alla. Punikkien ja lahtarien jälkeläiset. Sillä
menneisyydellä ja sillä vihalla ei ollut enää merkitystä.
Ja
siinä samalla he miettivät, että onko tulossa uusi keskinäisen vihanpidon aika?
Jakaantuuko Suomi sinisiin ja vihreisiin? Kuinka paljon pahaa tullaan silloin
tekemään? Ja kuinka kauan kestäisi, ennen kuin sinisten ja vihreitten
jälkeläiset menisivät nukkumaan saman peiton alle? Tulisiko niin käymään koskaan?
Vain
tulevaisuus sen kertoisi. Mutta kai maailman kulku olisi aina sellainen, että
utopistit saisivat unelmillaan kaiken rikottua. Ja sen jälkeen tavalliset
ihmiset joutuisivat sen puolestaan korjaamaan. Sillä eihän utopisteista siihen koskaan
ole.
Rististä ei tullut otettua kuvaa. Jos joku lukijoista asuu Muuratsalon
seutuvilla, tuntee paikan ja on ottanut siitä kuvan, niin kopio otettaisiin
mielellään vastaan. Ihan muistoksi.
15 kommenttia:
Omankin suvun maatilalla oli jatkosodan aikana venäläinen sotavanki. Ei tosin Igor, vaan Ivan. Totesi paluumatkalle lähtiessään, että jos hän siitä hengissä selviää, niin laittaa postia. Ei laittanut.
Näitä tapauksia harvemmin sentään ammuttiin - Hilfswilliget ja Vlasovin miehet olivat sitten eri juttu - mutta mukava juttutuokio NKVD:n kanssa ja junalippu jollekin gulagille oli kyllä takuulla tiedossa. Talvisodassa suomalaisten ottamat vangit päätyivät käsittääkseni lähinnä Vorkutaan Komin tasavallassa, joten ehkä se oli Ivaninkin määränpää. Sitä ei sitten tiedä, mitä siellä tapahtui. Tuupertuiko hän nälkiintyneenä hankeen jonain helmikuisena iltana hiilikaivoksesta palatessa? Ammuttiinko hänet vuoden 1953 kapinan yhteydessä? Vai oliko tarinalla sittenkin ei ihan niin onneton loppu, ja leiriltä lopulta vapautunut mies ei vain halunnut herättää yhtään ylimääräistä huomiota lähettämällä postia ulkomaille?
Asiallinen jätkä ja kova työntekijä hänkin oli, joten toivottavasti selvisi hengissä.
Eiköhän jakolinja tule olemaan mustat vastaan punavihreät. Sininen sitten pyrkii olemaan ulkona mutta virallisesti komppaa punavihreitä.
Toisin sanottuna vihreät ja vasemmisto antaa kasvot, jotka vastustaa isänmaallisia eli "rasisteja".
Muut välit pyrkivät oleen mahdollisimman paljon piilossa mutta virallisesti vastustavat mustia...
Tervehdys LW:lle ja Hemulille & kiitos kommenteistanne.
LW: Tuo mainitsemasi kohtalo oli näille sotavangeille varmaan yleisin. Lieköhän muuten kyseisistä vangeista koskaan tehty mitään kirjaa tai tutkimusta tai vastaavaa?
Hemuli: Mitä värejä käytetään jää nähtäväksi. Mutta valitettavasti jonkunlaiseen värien valintaan ollaan tällä menolla joutumassa.
Olen jostain saanut sen käsityksen, että noita venäläisiä sotavankeja olisi joku vienyt jopa Ruotsiin turvaan kun tiedettiin mikä olisi ollut rengin kohtalo luovutuksen jälkeen. Toisethan niistä oli oikein pidettyjä ja olivat melkein kuin perheenjäseniä.
Tuosta sähköttömästä saunasta tuli mökin savusauna mieleen. Pääsee taas kesällä lämmityspuuhiin. Tosin savusaunan valmistelu on useamman tunnin operaatio, mutta mieluinen sellainen. Ja tuo koivun oksa on aika kätevä hyttysiä vastaan. Anoppi sen käytön opetti.
Noista väreistä kun puhuttiin, niin tässä näyte Hesan valtuuston äänestyksestä, jossa puitiin moskeijan perustamisesta Helsinkiin. Kovasti näyttää olevan tulossa. Kokoomuksen ja vihreiden eroa ei tänä päivänä taida löytyä edes suurennuslasilla.
Antaa tulla vaan, sitä päätöstä tullaan vielä katumaan, mutta ehkä se oppi on kantapään tai kaulan kautta opittava.
http://mvlehti.net/2016/03/05/suur-moskeija-ollaan-hyvaksymassa-helsinkiin/
Jakaantuuko Suomi sinisiin ja vihreisiin?
Luvassa on siis mielenkiintoisia aikoja, kun saa selostaa japanilaisille, että meillä sotivat keskenään siniset ( = aoi) ja vihreät ( = aoi). Kyllä varmaan ovat ihmeissään.
acc
Tervehdys Beckerille ja acc:lle & kiitos kommenteistanne.
Becker: Ja myöskin inkeriläisiä autettiin ottamaan ritolat Suomesta. Pistää muuten ihan harmittamaan, kun ei ole aikoihin päässyt savusaunaan. Tuo juttu Helsingistä on kyllä valitettavan kuvaava. Helsinki on Suomen punavihreyden keskus ja aikoo pysyä sellaisena. Vaikka sinnekin asti on järjen sana kiirinyt, niin siellä tehdään selväksi, että sitä ei kuunnella. Jos ei muuten, niin kiusallaan.
acc: No hemmetti. Vaan minulla kun on tuo japanin kieli vähän ruosteessa.
Viime aikoina on tullut kyllästymiseen asti dokumentteja natseista ja toisesta maailmansodasta. Varsinkin National Geographic näyttää niitä usean tunnin putkena. Onko tässä takana jokin poliittinen tarkoitus, siis pelotella ihmisiä, että näin käy, kun natsit saavat vallan? Vasemmisto mielellään puhuu äärioikeiston uhasta, vaikka kaikki väkivalta tulee heidän puoleltaan ja on sitä paitsi kuulemma parempaakin. Sitten on vielä tämä ristiriita, että yhdistetään äärioikeisto kansallissosialisteihin. Voisitko sinä, Ykä, selvästikin historiaa paljon lukeneena selittää, mistä tämä johtuu, kun naisen logiikalla ei aukea?
Olihan Hitler mielenvikainen, jästipäinen ja suuruudenhullu hirviö, mutta vastaavasti voisi esittää dokumentteja Maon Kiinasta tai Neuvostoliiton Isä Aurinkoisesta ja heidän aikaansaannoksestaan, mutta ne loistavat poissaolollaan.
Oikeasti minäkin pelkään tämän kansan kahtiajakautumista. Voi olla, että kansan yhtenäisyyttä kohta tarvittaisiin aivan kuten sotavuosina, mutta se alkaa olla aika heikoissa kantimissa kun vielä kahtiajaon syyt löytyvät rajojen sisäpuolella kuten 1918. Muistuu mieleeni oman äitini liikutus, kun hän kuuli radiosta ensimmäisen kerran Tauno Palon laulamana kappaleen "Ruusu on punainen". Vaikuttava sanoitus. Kannattaa hakea Youtubesta.
Rouva Ano
Tervehdys, Rouva Ano. Onhan näitä natsidokumentteja aika taajaan Ylelläkin. National Geograpichin linjasta en osaa sanoa, mutta näkisin, että kyllä ylelläkin tiedostetaan, että heidän ideologiansa peruspilarit on aikaa sitten potkittu nurin, mutta kun näytetään että Adolf Hitler, niin ehkä silti uskoisitte meitä.
Huvittavintahan (tai no, ei se ole ollenkaan huvittavaa) on se, että suvakeille juutalaiset kelpaavat kyllä tapettuna uhripääomana, jolla perustellaan oma ideologia, mutta elävänä kansakuntana ne eivät kelpaa ja siihen ideologiaan kuuluu muslimien tukeminen. Eli siis juuri sen porukan, joka haluaisi viimeistellä sen, mitä natsit aloittivat, eivätkä nämä suvakit kerta kaikkiaan käsitä, että heidän logiikkansa hieman ontuu.
Kansa on kahtiajakautunut, sillehän ei mitään voi, Mutta jos verrataan tilannetta vuoteen 1918, niin punavihreällä puolella on ihmisiä, jotka osaavat vain puhua. Meidän puolella on ihmisiä, jotka osaavat myös tehdä.
Ja kiitokset Vieraalle sähköpostista.
Suomi on jo aika vahvasti jakautunut sinivalkoisiin ja punamustavihreisiin.
Parhaillaan tämä jakautuminen näkyy mm. siinä miten monissa ammattiliitoissa käydään äärivasemmiston vallankaappausta malttivasemmistoa ja keskustaa vastaan. Näyttäisi aika todennäköiseltä, että tuon järjestökaappauskampanjan ensimmäinen uhri tulee olemaan yhteiskuntasopimus, työmarkkinarauha, julkinen talous ja työllisyysaste yhtenä yksittäisenä könttänä.
Somessa jakautuminen näkyy myös hyvin. Vastapuolta luetaan puolin ja toisin vihamielisen ja väheksyvän esiymmärryksen läpi.
Jos joku todellakin tietää kirjaa tai tutkimusta noista Suomessa olleista sotavangeista ja heidän kohtaloistaan niin mielelläni kuulisin. Tähän mennessä niitä on tullut vastaan lähinnä sivujuonteina eri kirjoissa ja tarinoissa taloista joissa heitä on ollut.
Viimeksi leireistä taisin lukea Katja Ketun kirjasta ja aika sattumanvaraista niihin joutuminen taisi olla. Ainoa mikä oli varmaa, että jos ihminen ei kuollut niin muuttui ja huonompaan suuntaan.
Yllättävän monesta kielestä puuttuu erottelu vihreän ja sinisen välillä. Se että värien erottelu toisistaan on sopimuksenmukaista näkyy suomenkin kielessä sanana sinivihreä. Nykyjapanissa on oma sana vihreälle (midori) vaikka useimmiten käytetäänkin englannista lainattua sanaa g(u)riin. Ja tietysti liikennevalot ovat sinisiä...
Kyllähän noita naapurin käytäntöjä sotavankiensa suhteen on silloin tällöin selvitelty. Käytännössä homma meni siihen malliin, että palautuksen jälkeen porukka siirrettiin ns. suodatusleireille joissa selviteltiin mitä kukakin on tehnyt, onko ollut yhteistyössä vangitsijoiden kanssa, missä tilanteessa joutunut vangiksi jne..Yleisesti ottaen isoin todennäköisyys selvitä ilman leirituomiota oli käytännössä miehistön jäsenillä, upseereilla yms. se tuomio oli melko lailla varma juttu. Myös etninen tausta vaikutti, venäläiset selvisivät todennäköisimmin ilman leirituomiota.
Mutta vaikka tuomiota ei olisi tullutkaan papereihin kyllä tuli sellaiset merkinnät, että Neuvostoliitossa oleilu ei takuulla ollut mitään herkkua jatkossa. Ei asiaa isompiin kaupunkeihin, tai vastuullisiin töihin, ei mitään asiaa puolueen jäseneksi, ei sotaveteraanietuja jne. Ja nuo haittamerkinnät myös pitkälti periytyivät ainakin toiseen polveen.
Kannattaa katsoa mitä mieltä Tanskan Ylen johtaja on journalismin ja politiikan tilasta.
https://www.youtube.com/watch?v=br1QnBaPYmI
Ei oikein tykkää siitä, miten politikointi on toimituksissa kaapannut journalismin itselleen.
Minunkin isovanhemmilla oli sotavankeja sodan aikaan, maatalossa tarvittiin työvoimaa. Talon lapset olivat alta 10 v isäntä viiskymppinen, ei kerenny enää siihen sotaan. Meillä päin ilmeisesti heitä kohdeltiin liiankin hyvin, kun saivat nuhteita ja heidät piti sitten laittaa yöpymään perunakuopas. Neuvostoliiton kaaduttua sieltä tuli entisiä vankeja jotka vierailivat entisellä vankeuspaikallaan ja tapasivat sijoituspaikkojen asukkaita. Yhteistä kieltä ei ollut muuta kuin ne pari sanaa mitä pikkunassikka sota-aikaan oppi.
Tervehdys Ano1:lle, Keski-ikäiselle pikkupojalle, Jani Alanderille, Ano2:lle ja Ano3:lle & kiitos kommenteistanne.
Ano1: Puolueissahan tuo vallankaappaus on jo tapahtunut. Tosin en sanoisi, että vallan ovat kaapanneet varsinaisesti äärivasemmistolaiset, vaan ääriutopistit, jotka itsepintaisesti haluavat asettaa reaalimaailman utopiansa sabluunaan. Jakautuminen somessa näkyy kyllä. En muuten tiedä, että lukeeko vastapuoli enää meidän puolen tekstejä. Helpompi on olla omissa ympyröissä.
Keski-ikäinen pikkupoika: Ei ole tullut vastaan minullekaan ja Katja Kettua en varsinaisesti pidä lähdeaineistona. Mutta tuo värijuttu oli minulle kyllä ihan uusi. Ei mennyt hukkaan tämäkään blogikirjoitus ja aina sitä vaan uutta oppii.
Jani: Varmaankin se on pitkälle noin mennyt. En nyt muista sanasta sanaan sitä Stalinin Saksan hyökättyä antamaa käskyä, mutta niinhän se oli, että viholliselle antautuneille kyyti on kylmää sitten omallakin puolella.
Ano2: Kiitos linkistä. Heppu teki asian kertakaikkiaan selväksi. Kun vaan kuulis joltain suomalaiselta päätoimittajalta samanlaisen haastattelun, mutta taitaa parta kasvaa aika pitkäksi odotellessa.
Ano3: Vähän höhlää toimintaa suomalaisilta viranomaisilta. Vankileiri on vankileiri ja maatila on maatila. Jos mies siirretään maatilalle, niin se on sitten maatilalla työmiehenä, vaikka vangin statuksella olisikin.
Lähetä kommentti