Monday, March 7, 2016

RISTI KIVESSÄ

eli jotain ihan muuta xxxvi

Siinähän elettiin kesäistä heinäkuuta vuonna 1981. Aikaa, jolloin kesät olivat lämpimiä ja aurinkoisia eivätkä kuitenkaan liian kuumia. Tosin muisti tekee ehkä tepposensa ja se kuuluisa miesmuisti sään kohdalla taitaa olla noin kaksi vuotta. Joka tapauksessa elettiin Kekkosen ajan viimeisiä hetkiä, vaikkei sitä silloin tiedettykään. Eihän niitten hetkien pitänyt koskaan loppuakaan. Tavallinen kansahan luonnollisesti oli tietoinen Kekkosen testamentista joka myytin mukaan alkoi sanoilla ”jos minä kuolen”. Tokihan Urkki luotsaisi valtiolaivaa vielä yhdeksänkymppisenäkin. Miksei satavuotiaanakin. Urkkihan oli ikuinen.

Kirjoitus ei sinänsä liity Kekkoseen vaan erään Ykän kokemuksiin. Jos Ajankävijä olisi pistäytynyt Perskeleitten kotona juuri silloin, katsoakseen miten nuori Ykä jakselee, hän olisi huomannut, että talo olikin tyhjä, ja hänen olisi pitänyt mennä kauas Keski-Suomeen. Se oli meinaan todella kaukana jos Ykältä oltaisiin silloin kysytty. Ykän oman läänin pääkaupunkiin oli viisikymmentä kilometriä ja sekin oli Ykälle silloin tosi pitkä matka, mutta Nyhtänköljästä Keski-Suomessa sijaitsevaan Muurameen oli matkaa kumminkin kolmesataa kilometriä, joka sen ikäiselle Ykälle vastasi suurinpiirtein Silkkitietä. Ykän, niin kuin muittenkin nyhtänköljäläisten poikien elinpiirin normaali raja oli se, mihin polkupyörällä pääsi.

Perskeleethän olivat käymässä Ykän tädin ja hänen aviomiehensä luona. Kyseessä oli toinen kerta kun Ykä ja hänen veljensä Jykä kävivät Muuramessa ja se ensimmäinen kerta oli jäänyt oikein hyvin muistiin. Lähinnä sen vuoksi, että se reissu oltiin tehty tammikuun kovilla pakkasilla ja silloin Ykäkin hoksasi, että vuosimallin 1971 Toyota Corolla ei ollut varsinaisesti mikään mukava ja lämmin perheauto pohjoisessa talvikäytössä. Sinänsä perillä jäätävä matka unohtui, sillä Ykä uppoutui löytämäänsä Pikku Jättiläinen-kirjaan vuodelta 1943. Ykähän oli Kekkosen ajan lapsia jolla oli Kekkosen ajan kouluopetus varsinkin historian suhteen ja Kekkosen ajan neuvostonäkemys virallisten uutislähetysten ohjeistamana, niitten uutislähetysten jotka tulivat yhtä aikaa sekä TV 1:ltä ja TV 2:lta ja joissa Heikki Kahila kertoi kansalaisille miten maailma makaa ja kuinka asiat ovat. Mutta tämä sodan ajalta peräisin oleva tietokirja aukaisi Ykälle aivan toisen maailman ja pisti nuoren miehen mieleen orastavan ymmärryksen siemenen siitä, että totuus vaihtuu tilanteen mukaan ja nimenomaan sen mukaan kenellä on virallinen oikeus kertoa se vallitseva totuus. Vuoden 1943 totuus oli kovin erilainen kuin vuoden 1981 totuus. Kirjaa kahlatessa se vanhempi totuus vaikutti hyvin perustellulta. Tiesihän Ykäkin, että silloin maa kumminkin taisteli elämästään.

Mutta nyt oltiin uudella reissulla, siis heinäkuussa 1981. Perskeleitten perhe ja Ykän täti miehineen istui vanhan rintamamiestalon pihalla grillailemassa. Ykän täti oli viitisentoista vuotta vanhempi kuin Ykän isä, joten hänen lapsensa olivat jo jo lentäneet maailmalle. Niin Ykälle kuin Jykälle jäi eritoten mieleen tädin pihalla olleet aivan kesyt siilit, joita oli parhaimmillaan paikalla varmaan tusinan verran. Siili, tuo ihastuttava tuhisija alkaa valitettavasti hävitä ja kadota koko ajan kohti pohjoista. Ykän ja Ylvan manttaalillakaan ei vuonna 2016 oltu enää nähty siiliä moneen vuoteen.  Itse grillaaminenhan koostui pelkästään tavallisesta Atrian grillimakkarasta ja voidelluista ruisleivän palasista ja nehän riittivät vallan mainiosti. Suomi ei ollut vielä siirtynyt ruuassa hifistelyaikaan ja toisaalta standardimakkarat olivat silloin vielä huomattavasti laadukkaampia kuin nykyisin. Sitten oli vuorossa pihalla oleva puusauna, jossa tädin mies Hessu hauskutti pikkusia poikia. Hän oli nimittäin varsin laiha mies, mutta osasi jollain tavalla pullistaa vatsansa sellaiseksi, kuin siinä olisi ollut koripallo sisällä ja sekös pikkuheppuja nauratti. Sauna itsessään oli sellainen loistava ulkorakennuksessa sijaitseva askeettinen kesäsauna, patoineen kaikkineen. Ei siellä ollut sähköjäkään, mutta eihän valoisassa kesäillassa sellaisia tarvittukaan. Tarvittaessa käytössä olisi ollut myrskylyhty.

Siinähän se ilta meni mukavasti ja sen jälkeinen yökin. Aamulla naiset olivat lähdössä käymään Jyväskylään. Hessu sanoi Ykälle, että antaa Jykän mennä heidän kanssaan. Hän on vielä sen verran pieni. Me lähdetään isäsi kanssa tänään miesten reissulle. Ykä mietti, että minkähänlaiselle miesten reissulle, mutta hänelle ei olisi tullut mieleenkään sanoa, että ei. Johan tässä kuustoistavuotiaana sentään mies on. Tai no, ainakin sinne päin. Tai no, ei tosiasiassa sinne päinkään, mutta ääneenhän sitä Ykä ei taatusti tunnustanut, joten ilman muuta lähdettäisiin.

- Mitä siellä reissulla on?

- Näet sitten.

Sen sanoi puolestaan Ykän isä. Hän oli varmaankin saman reissun käynyt joskus ennenkin, vaikkei täältä kotoisin ollutkaan. Miesten reissun alku tehtiin autolla, mutta sitten siirryttiin jalkapeliin. Ilma oli sakeana hyttysistä, joita lämmin kesä ja ympärillä olevat vesistöt ruokkivat ja kaikki miehet (tai no, kaksi miestä ja yksi poika) huitoivat ympärilleen mukanaan ottamillaan koivunoksilla. Siirryttiin Muuratsalon puolelle, jossa maasto alkoi nousta ja kaksi miestä ja se nuori poika kulkivat kohoavassa ja kivisessä maastossa pientä polkua pitkin. Lopulta Hessu pysähtyi ja sanoi:

- Vilkaises Ykä tuota kiveä.

Ykä katsoi Hessun näyttämää kiveä ja huomasi, että siinähän oli kiveen hakattu risti. Ehkä kymmenen senttiä pystypuultaan ja viisi leveydeltään. Mutta kävi ilmi, että sitä ei ollut hakattu.

- Tuo risti on ammuttu jatkosodan aikana tuohon kiveen konepistoolilla. Tällä paikalla suomalaiset ampuivat silloin karanneen venäläisen sotavangin.

Kivessä ollut risti muuttui nuoren Ykän mielessä kerralla. Ja se teki vaikutuksen. Olihan Ykä toki jo opetellut ulkoa Tuntemattoman Sotilaan ja myös Niilo Lauttamuksen, Esa Anttalan ja monen muun kirjat oli kuskattu kirjastosta kotia. Oli nähty Tuntematon elokuvanakin samoin kuin kertaalleen Mikko Niskasen Sissit, joka muuten on isonkin Ykän mielestä vieläkin kaikkien aikojen paras suomalainen sotaelokuva.

Mutta ne olivat kirjoja. Ne olivat elokuvia. Fiktiota. Totuuteen pohjautuvaa, kieltämättä, mutta fiktiota siitä huolimatta. Tuo risti tuossa kivessä oli totta. Se oli oikeasti tapahtunut. Ja se pisti nuoren Ykän ajattelemaan, että minkälaisia ne olivat olleet tuon neuvostosotilaan viimeiset hetket. Oliko hän juossut kuolemankauhussaan karkuun, mutta suomalaisen sotilaan ampuma ja hänen  selkäänsä osunut sarja oli ollut nopeampi? Vai oliko hänet otettu kiinni ja teloitettu tässä kiven vieressä? Jos näin oli, mitkä olivat hänen ajatuksensa, kun hän katsoi suomalaisia kiväärinpiippuja väärältä puolelta ennen viimeistä hengenvetoaan? Karanneen sotavangin kohtalo on aina armoton. Ajan myötä Ykä mietti miestä joskus enemmänkin. Mistä hän oli kotoisin? Oliko hänellä perhettä? Jäikö kukaan kaipaamaan häntä? Saivatko ne, jotka jäivät kaipaamaan koskaan tietoa miehen kohtalosta? Oliko hänellä minkäänlaista käsitystä siitä, mikä oli se maa ja minkälainen oli se kansa, jota vastaan taistelemaan hänetkin oli lähetetty?

Netti ei kerro asiasta. Se ei edes kerro tuosta konepistoolilla ammutusta rististä eräässä kivessä eräässä Muuratsalon saaressa. Netistä löytyy vain tieto, että Muuratsalossa oli ollut paenneita venäläisiä sotavankeja. Tarina ei kerro, mikä heidän kohtalonsa oli. Ehkä se oli sama, kuin kyseisen sotavangin. Saari on helppo motittaa. Muuratsalosta oli kovin pitkä matka Neuvostoliittoon. Hessukin on jo kuollut, eikä häneltä voi enää kysyä. Hessun kohdalla Ykä törmäsi samaan asiaan kuin aikanaan isoäitinsä kohdalla. Isoäiti tiesi kapinasta ja sen tapahtumista, mutta ei ollut halukas kertomaan. Tarinat menevät pysyvästi hautaan, kun kertoja kuolee, eikä mahdollisuutta kysyä enää ole.

Välillä risti kivessä unohtui Ykän mielestä, kun piti kasvaa aikuiseksi ja alkaa oma, itsenäinen elämä. Siinähän hujahtikin sitten muutama kymmenen vuotta. Risti kävi mielessä aika ajoin, aina harvemmin ja sitten Ykä tapasi Ylvan ja edessä olikin vuosisadan rakkaustarina ainakin näitten kahden ihmisen näkökulmasta ja kun kyse on yksityisten ihmisten yksityisistä asioista, niin muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään ei ole niin suurta lukuakaan. Muilla ihmisillä on omat tarinansa ja ne ovat heille yhtä lailla merkittäviä ja maailman tärkeimpiä.

Siispä elettiin Huitsinnevadan Örnätjärvellä eräänä kesäkuisena iltana jokunen vuosi sitten. Ykä ja Ylva istuivat saunatauolla, Ykä aukaisi oluttölkin ja silloin hänellä tuli mieleen tuo tarina kiveen ammutusta rististä. Tarina, jota hän ei ollut muistanut Ylvalle kertoa, joten nyt oli sen aika. Ylva kuunteli tarinan ja vastasi omalla tarinallaan. Oli nimittäin niin että hänen sukulaisillaan oli ollut jatkosodan aikana maatilallaan venäläinen sotavanki. Niin kuin siihen aikaan monilla tiloilla oli ollut. Sotavangit varmaankin mielellään siirtyvät ankeista sotavankileireistä lähes siviilielämään maatiloille. Ylva ei ollut ihan varma siitä, että mikä sen vangin nimi oli, mutta veikkasi, että se saattoi olla Igor.

Igor toimi useamman vuoden maatilalla renkinä. No, teknisesti ottaen hän oli sotavanki, eikä hänelle maksettu palkkaa, mutta ruokaa oli riittävästi ja saihan hän itselleen myös talon pihalla viljeltyä kessua, joten mies pysyi tupakassakin. Kohtelu oli hyvää, sillä eihän tavallisessa maatalossa tykätty ihmisiä rääkätä ja sen lisäksi Igor oli ollut kova ja taitava työmies, josta oli ollut suuri apu, sillä suomalaisilla työikäisillä miehillä sattumoisin oli siihen maailmanaikaan hieman muuta tekemistä ja hieman toisenlaisilla työkaluilla. Igor oli jopa oppinut puhumaan välttävää suomea. Oli ollut yleensäkin kaikin puolin mukava mies, joka oli nauttinut ”vankeudestaan” suomalaisella maatilalla.

Ylva osasi siis kertoa, että Igorilla oli ollut tässä vankeudessaan suht hyvä olla. Parempi kuin mitä oli ollut hänen elämässään Neuvostoliitossa. Mutta niin kuin maailmassa ikävänä tapana on, niin hyvä ei kestä loputtomiin. Sillä sitten tuli se rauha. Ja Igorin piti palata Neuvostoliittoon. Hän oli hyvästellyt maatilan väen itkien ja todeten, että hän saa kotona kuulaa otsaansa. Sillä ei hänen anneta kertoa, että neuvostoliittolaisella sotavangilla oli suomalaisten vankina parempi olla kuin neuvostokansalaisena kotimaassaan. Hänen täytyisi siis kuolla.

Igorista ei kuultu koskaan sen jälkeen. Varmaankin hän oli oikeassa ja Stalinin Neuvostoliitto antoi vihollisen vangeiksi antautuneille sotilailleen karun ja lopullisen kiitoksen. Ykä muistaa lukeneensa joskus, että jatkosodan aikana Neuvostoliiton puolelle paenneet neuvostokansalaiset olivat sodan jälkeen olleet katkeria siitä, että suomalaisissa keskitysleireissä olleet venäläiset olivat olleet koko sodan ajan paremmin ruokittuja kuin he itse.

Aika on mahtava tasoittaja, tuumasivat Ykä ja Ylva siinä saunatauollaan. Sen Muuratsalossa ammutun venäläisen sotilaan ja Igorin kärsimykset olivat jo ohi. He joutuivat kärsimään, kun ihmiset taas kertaalleen päättivät pitää vihaa. Siinä saunatauolla Ykä ja Ylva tuumivat myös, että he kaksi olivat elävä esimerkki siitä, että aikanaan vihasta voi päästä yli. Lähes sata vuotta aikaisemmin Suomessa oli sisällissota. Ykän suku oli punaisia. Ylvan suku oli valkoisia. Pahaa tehtiin, tehtiin niin järkyttävän paljon. Eihän sitä tiennyt, vaikka Ylvan sukulaiset olisivat ampuneet Ykän sukulaisia. Mutta niin vain tuo pariskunta nukkui saman peiton alla. Punikkien ja lahtarien jälkeläiset. Sillä menneisyydellä ja sillä vihalla ei ollut enää merkitystä.

Ja siinä samalla he miettivät, että onko tulossa uusi keskinäisen vihanpidon aika? Jakaantuuko Suomi sinisiin ja vihreisiin? Kuinka paljon pahaa tullaan silloin tekemään? Ja kuinka kauan kestäisi, ennen kuin sinisten ja vihreitten jälkeläiset menisivät nukkumaan saman peiton alle? Tulisiko niin käymään koskaan?

Vain tulevaisuus sen kertoisi. Mutta kai maailman kulku olisi aina sellainen, että utopistit saisivat unelmillaan kaiken rikottua. Ja sen jälkeen tavalliset ihmiset joutuisivat sen puolestaan korjaamaan. Sillä eihän utopisteista siihen koskaan ole.


Rististä ei tullut otettua kuvaa. Jos joku lukijoista asuu Muuratsalon seutuvilla, tuntee paikan ja on ottanut siitä kuvan, niin kopio otettaisiin mielellään vastaan. Ihan muistoksi.

15 comments:

LW said...

Omankin suvun maatilalla oli jatkosodan aikana venäläinen sotavanki. Ei tosin Igor, vaan Ivan. Totesi paluumatkalle lähtiessään, että jos hän siitä hengissä selviää, niin laittaa postia. Ei laittanut.

Näitä tapauksia harvemmin sentään ammuttiin - Hilfswilliget ja Vlasovin miehet olivat sitten eri juttu - mutta mukava juttutuokio NKVD:n kanssa ja junalippu jollekin gulagille oli kyllä takuulla tiedossa. Talvisodassa suomalaisten ottamat vangit päätyivät käsittääkseni lähinnä Vorkutaan Komin tasavallassa, joten ehkä se oli Ivaninkin määränpää. Sitä ei sitten tiedä, mitä siellä tapahtui. Tuupertuiko hän nälkiintyneenä hankeen jonain helmikuisena iltana hiilikaivoksesta palatessa? Ammuttiinko hänet vuoden 1953 kapinan yhteydessä? Vai oliko tarinalla sittenkin ei ihan niin onneton loppu, ja leiriltä lopulta vapautunut mies ei vain halunnut herättää yhtään ylimääräistä huomiota lähettämällä postia ulkomaille?

Asiallinen jätkä ja kova työntekijä hänkin oli, joten toivottavasti selvisi hengissä.

Hemuli said...

Eiköhän jakolinja tule olemaan mustat vastaan punavihreät. Sininen sitten pyrkii olemaan ulkona mutta virallisesti komppaa punavihreitä.

Toisin sanottuna vihreät ja vasemmisto antaa kasvot, jotka vastustaa isänmaallisia eli "rasisteja".
Muut välit pyrkivät oleen mahdollisimman paljon piilossa mutta virallisesti vastustavat mustia...

Yrjöperskeles said...

Tervehdys LW:lle ja Hemulille & kiitos kommenteistanne.

LW: Tuo mainitsemasi kohtalo oli näille sotavangeille varmaan yleisin. Lieköhän muuten kyseisistä vangeista koskaan tehty mitään kirjaa tai tutkimusta tai vastaavaa?

Hemuli: Mitä värejä käytetään jää nähtäväksi. Mutta valitettavasti jonkunlaiseen värien valintaan ollaan tällä menolla joutumassa.

Becker said...

Olen jostain saanut sen käsityksen, että noita venäläisiä sotavankeja olisi joku vienyt jopa Ruotsiin turvaan kun tiedettiin mikä olisi ollut rengin kohtalo luovutuksen jälkeen. Toisethan niistä oli oikein pidettyjä ja olivat melkein kuin perheenjäseniä.

Tuosta sähköttömästä saunasta tuli mökin savusauna mieleen. Pääsee taas kesällä lämmityspuuhiin. Tosin savusaunan valmistelu on useamman tunnin operaatio, mutta mieluinen sellainen. Ja tuo koivun oksa on aika kätevä hyttysiä vastaan. Anoppi sen käytön opetti.

Noista väreistä kun puhuttiin, niin tässä näyte Hesan valtuuston äänestyksestä, jossa puitiin moskeijan perustamisesta Helsinkiin. Kovasti näyttää olevan tulossa. Kokoomuksen ja vihreiden eroa ei tänä päivänä taida löytyä edes suurennuslasilla.
Antaa tulla vaan, sitä päätöstä tullaan vielä katumaan, mutta ehkä se oppi on kantapään tai kaulan kautta opittava.

http://mvlehti.net/2016/03/05/suur-moskeija-ollaan-hyvaksymassa-helsinkiin/

Anonymous said...

Jakaantuuko Suomi sinisiin ja vihreisiin?

Luvassa on siis mielenkiintoisia aikoja, kun saa selostaa japanilaisille, että meillä sotivat keskenään siniset ( = aoi) ja vihreät ( = aoi). Kyllä varmaan ovat ihmeissään.

acc

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Beckerille ja acc:lle & kiitos kommenteistanne.

Becker: Ja myöskin inkeriläisiä autettiin ottamaan ritolat Suomesta. Pistää muuten ihan harmittamaan, kun ei ole aikoihin päässyt savusaunaan. Tuo juttu Helsingistä on kyllä valitettavan kuvaava. Helsinki on Suomen punavihreyden keskus ja aikoo pysyä sellaisena. Vaikka sinnekin asti on järjen sana kiirinyt, niin siellä tehdään selväksi, että sitä ei kuunnella. Jos ei muuten, niin kiusallaan.

acc: No hemmetti. Vaan minulla kun on tuo japanin kieli vähän ruosteessa.

Anonymous said...

Viime aikoina on tullut kyllästymiseen asti dokumentteja natseista ja toisesta maailmansodasta. Varsinkin National Geographic näyttää niitä usean tunnin putkena. Onko tässä takana jokin poliittinen tarkoitus, siis pelotella ihmisiä, että näin käy, kun natsit saavat vallan? Vasemmisto mielellään puhuu äärioikeiston uhasta, vaikka kaikki väkivalta tulee heidän puoleltaan ja on sitä paitsi kuulemma parempaakin. Sitten on vielä tämä ristiriita, että yhdistetään äärioikeisto kansallissosialisteihin. Voisitko sinä, Ykä, selvästikin historiaa paljon lukeneena selittää, mistä tämä johtuu, kun naisen logiikalla ei aukea?

Olihan Hitler mielenvikainen, jästipäinen ja suuruudenhullu hirviö, mutta vastaavasti voisi esittää dokumentteja Maon Kiinasta tai Neuvostoliiton Isä Aurinkoisesta ja heidän aikaansaannoksestaan, mutta ne loistavat poissaolollaan.

Oikeasti minäkin pelkään tämän kansan kahtiajakautumista. Voi olla, että kansan yhtenäisyyttä kohta tarvittaisiin aivan kuten sotavuosina, mutta se alkaa olla aika heikoissa kantimissa kun vielä kahtiajaon syyt löytyvät rajojen sisäpuolella kuten 1918. Muistuu mieleeni oman äitini liikutus, kun hän kuuli radiosta ensimmäisen kerran Tauno Palon laulamana kappaleen "Ruusu on punainen". Vaikuttava sanoitus. Kannattaa hakea Youtubesta.

Rouva Ano


Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Rouva Ano. Onhan näitä natsidokumentteja aika taajaan Ylelläkin. National Geograpichin linjasta en osaa sanoa, mutta näkisin, että kyllä ylelläkin tiedostetaan, että heidän ideologiansa peruspilarit on aikaa sitten potkittu nurin, mutta kun näytetään että Adolf Hitler, niin ehkä silti uskoisitte meitä.

Huvittavintahan (tai no, ei se ole ollenkaan huvittavaa) on se, että suvakeille juutalaiset kelpaavat kyllä tapettuna uhripääomana, jolla perustellaan oma ideologia, mutta elävänä kansakuntana ne eivät kelpaa ja siihen ideologiaan kuuluu muslimien tukeminen. Eli siis juuri sen porukan, joka haluaisi viimeistellä sen, mitä natsit aloittivat, eivätkä nämä suvakit kerta kaikkiaan käsitä, että heidän logiikkansa hieman ontuu.

Kansa on kahtiajakautunut, sillehän ei mitään voi, Mutta jos verrataan tilannetta vuoteen 1918, niin punavihreällä puolella on ihmisiä, jotka osaavat vain puhua. Meidän puolella on ihmisiä, jotka osaavat myös tehdä.

Yrjöperskeles said...

Ja kiitokset Vieraalle sähköpostista.

Anonymous said...

Suomi on jo aika vahvasti jakautunut sinivalkoisiin ja punamustavihreisiin.

Parhaillaan tämä jakautuminen näkyy mm. siinä miten monissa ammattiliitoissa käydään äärivasemmiston vallankaappausta malttivasemmistoa ja keskustaa vastaan. Näyttäisi aika todennäköiseltä, että tuon järjestökaappauskampanjan ensimmäinen uhri tulee olemaan yhteiskuntasopimus, työmarkkinarauha, julkinen talous ja työllisyysaste yhtenä yksittäisenä könttänä.

Somessa jakautuminen näkyy myös hyvin. Vastapuolta luetaan puolin ja toisin vihamielisen ja väheksyvän esiymmärryksen läpi.

keski-ikäinen pikkupoika said...

Jos joku todellakin tietää kirjaa tai tutkimusta noista Suomessa olleista sotavangeista ja heidän kohtaloistaan niin mielelläni kuulisin. Tähän mennessä niitä on tullut vastaan lähinnä sivujuonteina eri kirjoissa ja tarinoissa taloista joissa heitä on ollut.

Viimeksi leireistä taisin lukea Katja Ketun kirjasta ja aika sattumanvaraista niihin joutuminen taisi olla. Ainoa mikä oli varmaa, että jos ihminen ei kuollut niin muuttui ja huonompaan suuntaan.

Yllättävän monesta kielestä puuttuu erottelu vihreän ja sinisen välillä. Se että värien erottelu toisistaan on sopimuksenmukaista näkyy suomenkin kielessä sanana sinivihreä. Nykyjapanissa on oma sana vihreälle (midori) vaikka useimmiten käytetäänkin englannista lainattua sanaa g(u)riin. Ja tietysti liikennevalot ovat sinisiä...

Jani Alander said...

Kyllähän noita naapurin käytäntöjä sotavankiensa suhteen on silloin tällöin selvitelty. Käytännössä homma meni siihen malliin, että palautuksen jälkeen porukka siirrettiin ns. suodatusleireille joissa selviteltiin mitä kukakin on tehnyt, onko ollut yhteistyössä vangitsijoiden kanssa, missä tilanteessa joutunut vangiksi jne..Yleisesti ottaen isoin todennäköisyys selvitä ilman leirituomiota oli käytännössä miehistön jäsenillä, upseereilla yms. se tuomio oli melko lailla varma juttu. Myös etninen tausta vaikutti, venäläiset selvisivät todennäköisimmin ilman leirituomiota.

Mutta vaikka tuomiota ei olisi tullutkaan papereihin kyllä tuli sellaiset merkinnät, että Neuvostoliitossa oleilu ei takuulla ollut mitään herkkua jatkossa. Ei asiaa isompiin kaupunkeihin, tai vastuullisiin töihin, ei mitään asiaa puolueen jäseneksi, ei sotaveteraanietuja jne. Ja nuo haittamerkinnät myös pitkälti periytyivät ainakin toiseen polveen.

Anonymous said...

Kannattaa katsoa mitä mieltä Tanskan Ylen johtaja on journalismin ja politiikan tilasta.

https://www.youtube.com/watch?v=br1QnBaPYmI

Ei oikein tykkää siitä, miten politikointi on toimituksissa kaapannut journalismin itselleen.

Anonymous said...

Minunkin isovanhemmilla oli sotavankeja sodan aikaan, maatalossa tarvittiin työvoimaa. Talon lapset olivat alta 10 v isäntä viiskymppinen, ei kerenny enää siihen sotaan. Meillä päin ilmeisesti heitä kohdeltiin liiankin hyvin, kun saivat nuhteita ja heidät piti sitten laittaa yöpymään perunakuopas. Neuvostoliiton kaaduttua sieltä tuli entisiä vankeja jotka vierailivat entisellä vankeuspaikallaan ja tapasivat sijoituspaikkojen asukkaita. Yhteistä kieltä ei ollut muuta kuin ne pari sanaa mitä pikkunassikka sota-aikaan oppi.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Ano1:lle, Keski-ikäiselle pikkupojalle, Jani Alanderille, Ano2:lle ja Ano3:lle & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Puolueissahan tuo vallankaappaus on jo tapahtunut. Tosin en sanoisi, että vallan ovat kaapanneet varsinaisesti äärivasemmistolaiset, vaan ääriutopistit, jotka itsepintaisesti haluavat asettaa reaalimaailman utopiansa sabluunaan. Jakautuminen somessa näkyy kyllä. En muuten tiedä, että lukeeko vastapuoli enää meidän puolen tekstejä. Helpompi on olla omissa ympyröissä.

Keski-ikäinen pikkupoika: Ei ole tullut vastaan minullekaan ja Katja Kettua en varsinaisesti pidä lähdeaineistona. Mutta tuo värijuttu oli minulle kyllä ihan uusi. Ei mennyt hukkaan tämäkään blogikirjoitus ja aina sitä vaan uutta oppii.

Jani: Varmaankin se on pitkälle noin mennyt. En nyt muista sanasta sanaan sitä Stalinin Saksan hyökättyä antamaa käskyä, mutta niinhän se oli, että viholliselle antautuneille kyyti on kylmää sitten omallakin puolella.

Ano2: Kiitos linkistä. Heppu teki asian kertakaikkiaan selväksi. Kun vaan kuulis joltain suomalaiselta päätoimittajalta samanlaisen haastattelun, mutta taitaa parta kasvaa aika pitkäksi odotellessa.

Ano3: Vähän höhlää toimintaa suomalaisilta viranomaisilta. Vankileiri on vankileiri ja maatila on maatila. Jos mies siirretään maatilalle, niin se on sitten maatilalla työmiehenä, vaikka vangin statuksella olisikin.