VASEMMISTOLAINEN VETERAANI JA EPÄILYKSEN PIRU

Helsingissä, näinä päivinä

Vanha ja arvostettu vasemmistopoliitikko istui tietokonepöytänsä ääreen mukavalle tietokonetuolilleen. Hän aukaisi tietokoneen ja katseli tuoreita päivityksiä Pariisin tapahtumista. Hänen pitäisi tietysti tällä hetkellä itsensäkin naputella julkilausumaa, jossa hän toteaisi kootut latteudet, eli pelolle ei saa antaa valtaa, rajojen sulkeminen köyhdyttää kaikkia osapuolia, terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa ja ennen kaikkea hänen tulisi olla huolissaan siitä, että iskujen myötä asenneilmasto kiristyisi jopa äärioikeistolaiseen suuntaan. Hän ei ollut naputtanut sanaakaan, sillä hän tiesi oikein hyvin niiden onttouden.

Eikä häntä huvittanut tällä hetkellä olla tiedostava yksilö muutenkaan, vaikka se oli ollut hänen uransa ja ammattinsa jo vuosikymmeniä. Sillä hän odotti ystävää, joka tulisi pian käymään. Varsin uutta ystävää, mutta päivä päivältä rakkaammaksi muuttuvaa. Kyseinen ystävä antoi hänelle mahdollisuuden siihen, mihin hän ei ollut pystynyt sitten lapsuusvuosien eli katsomaan itseään peiliin ja tunnustamaan, mitä siellä näki. Tietokonepöydän hän oli valinnut istumapaikakseen tarkoituksella, sillä sen laatikoissa olisi jotain, mitä hän tänään tarvitsisi. Mutta sen aika olisi myöhemmin. Nyt hän tarvitsisi viinaa, ja sitä varten hänellä oli pöydällä täysinäinen viskipullo sekä myös algerialaista punaviiniä joka oli hänelle nuoruudestaan niin rakasta. Sen lisäksi hänellä oli pullo olutta, jonka hän ajatteli juoda ensimmäisenä.

Veteraanipoliitikko otti tietokonepöydälle valmiiksi laittamansa korkinaukaisijan ja aukaisi sillä huurteisen olutpullon. Sitten hän vei pullon huulilleen, kallisti sen noin neljänkymmenenviiden asteen kulmaan, että olut virtaisi oikein hyvin ja ajatteli, että näin hyvälle tämä olut varmaan maistuu myös sille työmiehelle, joka perjantaina aloittaa työviikkonsa jälkeen viikonloppunsa ja juo sen oluensa samassa kulmassa. Ansaittuun janoon, joka häneltä itseltään oli koko elämänsä aikana jäänyt kokematta. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan vai mitenkä se Irwin oli laulanut. Olisi kyllä aikanaan tarvinnut kokeilla noita työhommia, niin olisi tiennyt, että mistä on vuosikymmeniä tullut puhuttua. Jotenkin se vain jäi kokeilematta. Kun eihän siihen ollut varsinaista taloudellista tarvetta eikä se loppujen lopuksi ollut muutenkaan kiinnostanut.

Sillä tiesihän vanha ja arvostettu vasemmistopoliitikko, että hän oli prototyypin salonkisosialisti, joka saattoi kyllä mielellään puhua työväen asioista, mutta niihin asioihin hänellä ei ollut minkäänlaista todellista kosketuspintaa. Taloudellinen pohja oli turvattu jo syntymän pohjalta eikä akateemisen vasemmistopoliitikon ollut koskaan tarvinnut lähteä leipänsä eteen tekemään varsinaisia töitä. Yliopisto, metelöiminen, riekkuminen ja yleinen humanistin ja pasifistin esittäminen oli ollut hänelle sopivampi uravalinta. Siinä kun eivät kädet likaantuneet. Omatunto ja moraali siinä kyllä paskaantuivat, mutta se ei ollut vasemmistolaista veteraanipoliitikkoa haitannut. Ennen kuin nyt. Kun hän oli löytänyt uuden ystävänsä.

Itsekseen hän oli kyllä aika ajoin ihmetellyt, miksi oikeita töitä tekevät rautakourat olivat säännöllisesti äänestäneet hänen puoluettaan, vaikka se oli jo 1970-luvulta alkaen ollut hänenlaistensa tyyppien miehittämä, tai ehkä olisi viisaampaa sanoa että henkilöittämä. Eihän hänellä, eikä hänen kaltaisillaan ollut pirunkaan havaintoa siitä, että mitä se tavallinen duunari ajatteli ja minkälaista hänen elämänsä oli. Hän vain tuputti duunareille omia internationalistisia ajatuksiaan. Tai no, olihan hänkin tajunnut, että duunari oli sosialisti sen vuoksi, että sosialistinen puolue tekisi hänestä kapitalistin. Ainakin jonkun sorttisen. Että duunarilla olisi omakotitalo, auto ja kesämökki. Se sille riittäisi. Ei sitä kiinnostanut joku kansainvälinen solidaarisuus, eikä se, miten joku tansanialainen jätkä mahtoi pärjätä, vaikka vasemmistoveteraani sen asian tärkeyttä oli niin kovin julistanut. Hänen mielessään kävi ajatus, että hänen äänestäjäkuntansa oli oikeastaan aika sokeaa. Se, mitä hänen puolueensa tarjosi oli kohtalaisen paskaa tuotetta joka oli jo aikaa pyrkinyt aivan muuhun kuin tavallisen suomalaisen duunarin hyvään ja duunari oli siitä huolimatta ostanut hänen tarjoamansa tuotteen täysin nieleskelemättä.

Missähän se uusi ystäväni oikein viipyy, tuumasi veteraanipoliitikko, ja samalla huoneeseen pöllähti rikinkatkuinen savupilvi.

No niin, tulithan sinä, tuumasi veteraanipoliitikko ja kaatoi samalla tulijalle tukevan moukun viskiä ja sen jälkeen itselleen samanlaisen sekä samalla kaatoi lasin täyteen punkkua. Tänään ei viinasta pihtailtu. Jos viina loppuu kesken, niin baarikaapista löytyy aivan varmasti lisää. Ansioituneen vasemmistopoliitikon vieraaksi tullut Epäilyksen Piru kiitti viskistä, otti tukevan moukun, ähkäisi ja sanoi sitten:

- Morjens. Tämäkö on nyt se ilta sitten?

- Joo, tämä se on. Nuo Pariisin tapahtumat tai oikeastaan se lässytys, mitä minultakin oltaisiin niitten tiimoilta odotettu oli se korsi, joka katkaisi kamelin selän. Mutta on kyllä mukavaa, että olet tässä seuranani. Minusta tuntuu, että olet ainoa ihminen, tai no, en kai voi varsinaisesti sanoa että ihminen mutta jotain sinne päin kumminkin, jonka kanssa olen voinut olla täydellisen rehellinen. Enhän minä hitto soikoon ole pystynyt olemaan rehellinen edes itselleni. Mutta sinä olet aukaissut silmäni. Ja aukaissut tavalla, jota en olisi vielä hetki sitten kuvitellut olevan edes mahdollista.

Epäilyksen Piru kallisti päätään, hymyili pirullisesti niin kuin pirujen, alempiarvoistenkin tyyliin kuuluu ja totesi sitten:

- No, jos olet tähän päätynyt, niin käydäänkö vielä läpi että miksi?

Viskiään hörsivä poliittinen veteraani vastasi:

- No käydään vain. Mutta jätetäänkö se YYA-vaihe pois? Mitäs siitä enää mutisemaan.

- No joo, jätetään vain. Ainakin pääpiirteissään. Se vaihe niin Suomen kuin sinun historiassa kuitenkin pohjautui pakkoon. Pohjimmiltaan kumminkin. Silloin oli 190 hyvää syytä olla nöyränä ja jokaisen syyn nimi oli moottoroitu jalkaväkidivisioona. Kieltämättä silloin kannatti kumartaa itään ja pyllistää länteen, kun se bilateraalinen kauppakin toimi niin mainiosti. Mutta sitä et kai sentään voi kieltää, että menihän sekin vähän överiksi. Niin sinulla kuin koko valtiolla. Kun sinä törppö menit, uskoit ja omaksuit ihan tosissasi sen YYA-epistolan.

- No menihän se juu ja uskoinhan minä, en minä sitä kiellä. Ja muillekin sitä tuputin minkä ennätin. Näin jälkeenpäin ajatellen minä tajuan sen, että sodanjälkeinen politiikkosukupolvi lässytti sitä liturgiaa, kun sen tajusi, että niin on pakko tehdä. Se miellytti Neuvostoliittoa, jolle muoto oli tärkeämpää kuin sisältö. Mutta minä reppana menin ja uskoin sen liturgian itsessään. Ja ihan täysillä. Voit uskoa, että näin jälkeenpäin hävettää. Mutta silloin minä ajattelin, että tämä ajattelutapa on jotain uutta, jotain raikkaampaa, jotain demokraattisempaa. Demokraattisempaa, voi helvetti. Minä ihan oikeasti fanitin hirmuvaltaa, joka tiesi demokratiasta vähemmän kuin lehmä Jeesuksesta. Hyödyllinen idioottihan minä olin, en minä sitä kiistä. Ja ollessani hyödyllinen idiootti pystyin nostamaan itseni valtakunnan älyköksi.

Epäilyksen Piru katseli veteraanipoliitikkoa oikein pirullisesti ja sanoi:

- Mutta mennäänkös sitten vuoteen 1990 ja asioihin, jotka tapahtuivat siitä eteenpäin?

- Onko ihan pakko?

- No ei tietenkään ole ihan pakko, mutta kun ottaa huomioon sen, minkä ratkaisun sinä olet päättänyt tehdä, niin saattaisi olla vielä kumminkin hyvä käydä näitä asioita läpi. Silloin tuli Suomeen ne somalit. Etkä sinä tehnyt mitään asian eteen. Vaikka hyvin tiesit, että mitä niitten kanssa tuleman pitää. Eiväthän ne edes tulleet mistään Somaliasta, vaan Lumumba-yliopistosta Moskovasta kun Igor totesi, että näitten jätkien elättäminen loppuu.

Vasemmistolainen veteraanipoliitiikko veti ykkösellä naamaansa lasillisen punkkua ja totesi:

- Niin no, Mohamed Siad Barren eliittiähän ne olivat. Totta kai minä sen tiesin. Mutta näin silloin niissä jonkunlaisen uuden ideologisen astinlaudan sen tilalle, mihin olin koko poliittisen urani ajan nojannut. Jotain uutta, mitä minä olin silloin epätoivoisesti etsimässä. Kun se entinen oli romahtamassa. Ja monikulttuurisuus ja mitään kyseenalaistamaton suvaitsevaisuus oli vastaus toiveisiini. Termihän tietysti lanseerattiin suomalaisessa mediassa vasta paria vuotta myöhemmin, mutta tajusin itse jo silloin, että Neuvostoliitto on hajoamassa ja minä tarvitsen uuden ideologisen pönkän, johon nojata.

- Sillä jos sitä ei olisi ollut, niin sinä olisit joutunut ajattelemaan itse?

- No nimenomaan. Ja kun sinä nyt lyhyen, mutta oikein palkitsevan tuttavuutemme aikana olet oppinut minua tuntemaan, niin enhän minä olisi siihen pystynyt. Ajatella itsenäisesti? Hei, minä olen akateeminen vasemmistolainen hei. Yliopistollinen ylipalkattu ja yliarvostettu paskanjauhaja jonka koko olemassaolo ja arvostus pohjautuu siihen, että minä olen akateeminen vasemmistolainen. Minä olen julkisesti ja tunnustetusti älykäs, oikeastaan vasemmiston älykkäintä kärkikaartia ja maineeni perustuu siihen, että jossain vaiheessa vain todettiin, että minä olen älykäs. Miettimättä yhtään miksi. Minä olen vähän niin kuin Jörn Donner, mutta Donnerkin on minua astetta edellä, sillä pääsihän hän sentään köllimään Afrikassa nätin alastoman neekeritytön vieressä. Minä taas, no, puhua mälkyttäminen on ollut ominta alaani. Minua voisi verrata heppuun joka sai kolmannen kunniamerkkinsä siksi, kun se oli saanut toisen, toisen siksi kun se oli saanut ensimmäisen ja sen ensimmäisen siksi, ettei ollut saanut vielä yhtään.

Epäilyksen Piru viittasi sormellaan viskipulloon, johon vasemmistoveteraani vastasi nyökkäyksellä ja kädenheilautuksella. Piru kaatoi viskimukin täyteen, otti hörpyn, ähkäisi ja totesi sitten:

- No entäs  kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen? Kun katsotaan kovasti arvostettua uraasi sen aikana. Sinä näit, mitä etnisesti edistyksellinen maahanmuutto aiheuttaa. Väkivaltaa, kuolemaa, raiskauksia ja ihmisryhmän, joka on nostettu pyhälle ja arvostelemattomalle jalustalle vaikka sen ylläpitäminen ja elättäminen on ollut kalliimpaa ja vahingollisempaa kuin mikään ihmisryhmä Suomen historiassa tätä ennen. Olet tiennyt tämän koko ajan. Ja silti olet toiminut niin kuin olet toiminut. Täysin tietoisesti. Syyntakeettomuuteen on turha vedota.

Vasemmistolainen veteraanipoliitikko veti viskihuikan ykkösellä huiviinsa ja kaatoi uuden tilalle. Hän katsoi sitä vähän aikaa ja veti senkin ykkösellä huiviinsa kaataen sen jälkeen uuden. Sitten hän alkoi puhua:

- Niinhän minä tein. Mutta sinä, Helvetin lähettiläs ja kieltämättä paras ystäväni unohdat nyt yhden asian. Minä olen koko urani ajan puhunut yhteiskunnasta, ihmisistä ja tulevaisuudesta. Mutta täytyyhän sinun tajuta, että tosiasiassa olen koko ajan ollut kiinnostunut vain itsestäni. Itsestäni ja julkisesta kuvastani suomalaisen sosialistisen liikkeen kärkiälykkönä. Totta kai minä olen ollut tietoinen siitä, mitä minä olen saanut aikaiseksi. Mutta minä en ole välittänyt. Ei minua ole kiinnostanut joku raiskattu tai tapettu suomalainen. Tai muunkaan maalainen. En minä ole heitä koskaan nähnytkään. Vaikka olenkin tunnettu ja tunnustettu sosialisti, niin olen varsinaisista kansalaisista ollut koko ikäni ja urani aikana yhtä kaukana kuin sanotaanko vaikka Hugh Hefner. Joka häiskä sekin on toisaalta elättänyt itsensä omalla luomuksellaan eikä valtion rahoilla. Mitä minä taas en ole tehnyt. Olen ollut syöpä, joka on vaatinut elimistön nauttimaan syövästään.

- Ja tiedän, että minua on haukuttu vastenmieliseksi besserwisseriksi. No, sellainenhan minä olen. En minä sitä kiistä. Eikä se ole mielestäni ollut edes mitenkään vastenmielistä. Ei se minua ole hävettänyt. Se on se, mitä minä olen. Tai ei se ainakaan tähän asti ole hävettänyt. Tunnustan toki, että olen älyllisesti laiska ihminen, joten pohjaan besserwisserismini siihen, mikä helppoa on ja millä saa älykön maineen mahdollisimman helpolla tavalla. Kun se besserwisserismini uppoaa haluttuun kuulijakuntaan niin helposti. Näin ollen onhan se herra nähköön luonnollista, että olen syyttänyt tavallisia suomalaisia suvaitsemattomiksi raappahousupelleiksi, kun ne eivät tajua heille haittaa tekevän ilmiön ihanuutta. Poliitinen urani on keskittynyt minuun, ja vain minuun. En minä muusta ole välittänyt.

Epäilyksen Piru katseli veteraanipoliitikkoa pirullisesti tuumien, että kuinkahan moni akateeminen vasemmistolainen sanoisi saman jos sattuisi saamaan rehellisyyskohtauksen ja sanoi sitten:

- Ja nyt olet päättänyt sovittaa tekosi. Aiotko tehdä julkisen avautumisen, jossa kerrot, että kaikki mitä olet tehnyt on tapahtunut oman egosi ruokkimiseksi ja sitä kautta kansalaisten vahingoksi? Niitten kansalaisten, joitten etua sinä olet väittänyt ajavasi?

Pitkän uran tehnyt vasemmistopoliitikko otti ison huikan nuoruudestaan niin rakasta algerialaista punaviiniä ja vastasi:

- Ei minusta ole siihen. En minä voi tehdä sitä suorassa lähetyksessä. Sen verran paskahousu minä olen. En kestä kasvojeni menetystä. Ainakaan elävänä.

Epäilyksen Piru virnisti pirullisesti ja totesi:

- Mutta sittenhän on jäljellä vain se toinen vaihtoehto.

No niinhän se on, totesi pitkän linjan vasemmistoveteraani ja aukaisi tietokonepöytänsä vasemman ylälaatikon ottaen sieltä esille paperin ja kynän. Hän alkoi kirjoittaa:

Olen pahoillani. Kaikki. minkä olen tehnyt urani aikana on tapahtunut vain ja ainoastaan oman egoni ja oman urani pönkittämiseksi. Olen pönkittänyt niitä sillä lailla, että olen laittanut tavallisen suomalaisen ihmisen maksumieheksi ja olen sitä myötä vaatinut ja pakottanut hänet viranomaispäätöksellä rakastamaan jotain, joka ei häntä todellakaan rakasta ja joka on hänelle kallista, haitallista ja vaarallista. Jos olisin tajunnut silloin aikoja sitten, mitä saisin toiminnallani aikaiseksi, niin todennäköisesti en olisi silloinkaan toiminut toisin. Sillä minä olen poliittinen opportunisti, totaalisen täynnä itseäni ja muutenkin kertakaikkisen paska jätkä. Toivottavasti tulevat sukupolvet säästyvät kaltaiseltani syövältä.

Olin väärässä. Olin koko ajan. Ja tiesin sen koko ajan. Silti toimin niin kuin toimin. Minulla ei ole mitään, millä voisin puolustella tekemisiäni. Pyydän vielä kerran anteeksi, vaikka tiedän, etten sillä voi poistaa tekemääni pahaa. Ja hyvät ihmiset, älkää enää äänestäkö mitään valtapuolueita. Sillä niitten puolueitten koneistojen broilerihautomossa haudotaan uusia minuja jatkuvasti.

Vasemmistolainen Veteraanipoliitikko.

Hän laittoi kirjoittamansa paperin muovitaskuun, ettei se tahriintuisi siinä, mitä pian tapahtuisi ja laittoi sen pöydälleen. Tämän jälkeen hän aukaisi tietokonepöytänsä oikean ylälaatikon ja otti sieltä esille venäläisen, tai no, tarkemmin sanottuna neuvostoliittolaisen 7,62-millisen Tokarev TT 33-pistoolin, joka oli ollut hänellä siellä jemmassa jo iät ja ajat. Tokihan hän itse oli julkisuudessa todennut, että aseita ei saisi olla kuin viranomaisilla, mutta hän oli laskenut itsensä eliittiin ja todennut, että se, mitä hän opettaa ei koske häntä itseään. Veteraanipoliitikko kaatoi itselleen vielä yhden viskin ja huitaisi sen huiviinsa. Vedänpähän viimeiset, totesi hän. Sitten hän sanoi Epäilyksen Pirulle:

- Olen varma ratkaisustani. Mutta minua pelottaa silti. Voisitko pitää minua kädestä?

- Voinhan toki.

Veteraanipoliitikko latasi pistoolinsa ja tarttui Epäilyksen Pirua kädestä. Sen jälkeen hän  pisti pistoolin piipun kitalakeensa ja painoi liipaisinta. Yhdet Suomen sodanjälkeisen historian älykkäimpinä pidetyt vasemmistolaiset aivot lennähtivät vastapäiselle seinälle.

Epäilyksen Piru irrotti otteensa edesmenneen poliitikon kädestä, kaivoi esille Helvetillisen Tabletin ja lähetti viestin:

TEHTÄVÄ SUORITETTU. KOHDE TULOSSA.

Vastaus tuli pian:

HYVÄÄ TYÖTÄ. TÄÄLLÄ KOHDE SAAKIN SITTEN TUTUSTUA DUUNARIN IÄNKAIKKISEEN ELÄMÄÄN KAIKKINE VIVAHTEINEEN.

Yläkerran asukas oli kuullut laukauksen ja soittanut hätäpuhelimeen. Hälytyskeskuksen työntekijä oli huomannut, että kyseinen osoite kuului erikoismerkittyihin osoitteisiin ja hoidettuaan sekä ambulanssin että poliisin paikalle, hän soitti määräystensä mukaan myös poliisihallinnon päivystävälle totuudenpimittämiskomisaariolle, joka lähti välittömästi paikalle. Komisaarion koulutusta ja kokemustahan ei oltu pilattu varsinaisella poliisikoulutuksella ja poliisityöllä, vaan hän oli taustaltaan puhtaasti demlalainen lakimies.  Saavuttuaan paikalle hän läväytti esiin henkilökorttinsa ja totesi tylysti:

- Valtuuksieni perusteella tarkastan paikan, ennen kuin mitään muuta tutkintatoimintaa tapahtuu.

Sen jälkeen hän katsoi itsensä ampunutta vasemmistoveteraania ja huomasi hänen muovitaskuun laittamansa kirjeen. Totuudenpimittämiskomisaario luki kirjeen ja totesi, että hän vie tämän mukanaan. Tämä ei kuulu varsinaiseen poliisitutkintaan ja te poliisit ette ole koskaan nähneet tätä paperilappua. Jos haluatte säilyttää virkanne. Totuudenpimittämiskomisaario ajoi välittömästi Vasemmistopuolueen puheenjohtajan luokse  ja antoi kirjeen hänen luettavakseen. Puheenjohtaja luki kirjeen ja totesi:

- Ei… ei… ei… ei brrgele tätä voi laskea julkisuuteen.

Sen jälkeen hän laittoi kirjeen silppuriin. Epäilyksen Piru lennähteli hänen ympärillään, mutta niin omatuntonsa, moraalinsa kuin henkisen selkärankansa näivettänyt puheenjohtaja ei edes huomannut otuksen olemassaoloa.

Seuraavana päivä Vasemmistopuolueen puheenjohtaja kirjoitti muistokirjoituksen kuolleesta veteraanipoliitikosta. Siinä hän kertoi tavanneensa hänet päivää ennen hänen kuolemaansa ja totesi edesmennen vasemmistolaisen liikkeen veteraanin sanoneen, että suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuuden edistäminen oli hänen mielestään vasemmistolaisen liikkeen suurin tehtävä. joka meni kaiken muun yli. Huolimatta maailmalla tapahtuneista kiusallisista yksittäistapauksista.