SIRU

Radanvarsikaupunkiin kuuluvassa entisessä Naakkamon kunnassa, joskus tulevaisuudessa…

Naakkamon Fed-Marketin kassalle saapui ostostensa kanssa muuan Jaakko Loponen. Loponen oli 33-vuotias rakennusmestari joka latoi tiskille liittovaltiokansalaisen kasvisvoittoisia perusostoksia. Tavallisuudesta poiketen mukana oli sikanautajauhelihaa, kananmunia, voita ja maitoa sillä Loponen ajatteli alkavan viikonlopun kunniaksi tehdä itselleen makaroonilaatikkoa joka oli nykyisin muuttunut juhlaruuaksi. Lihansyöntiä ei liittovaltiossa oltu varsinaisesti kielletty mutta niin liha-, maito kuin munatuotteita verotettiin niin ankarasti että Loponenkin söi arkipäivinä lähinnä mausteseoksilla maustettua makaroonia, riisiä ja leipää.

Myyjä veti Loposen ostokset viivakoodin lukijan lävitse, totesi sitten että sataneljäkymmentäkolme euroa ja seitsemänkymmentä senttiä jolloin Loponen heilautti oikeaa rannettaan lukijan päällä ja lukijan valo syttyi punaisesta vihreäksi. Loponen – niin kuin pääosa muistakin suomalaisista – oli sirutettu ja tuo älysiru vähensi automaattisesti tarvittavan summan hänen tililtään. Loponen oli ottanut tuon sirun viisi vuotta aikaisemmin mutta ei vieläkään oikein tiennyt kuinka se toimi. Sehän oli kaksiosainen. Ranteessa oleva siru oli jonkunlainen kuittaava siru ja niskassa oleva toinen siru puolestaan oli varmistava siru joka lähetti maksutapahtuman kassakoneeseen ja sitä kautta keskustietokoneisiin. Niin ainakin oltiin kerrottu.

Loponen äyskäröi ostoksensa kangaskassiin – muovipussit oli kielletty jo kymmenen vuotta aikaisemmin – kiitti myyjää ja käveli autolleen manaten nykyistä maksu- ja rahajärjestelmää. Hän oli ostanut autonsa käytettynä eräältä kaveriltaan mutta siruttamisen myötä – ja sen myötä käteisen rahan kokonaan poistuttua – hän oli joutunut maksamaan tuosta vanhasta autosta kauppahinnan lisäksi 35 prosenttia arvonlisä- ja ilmastoveroa. Kauppa oltiin vahvistettu paikallisella katsastusasemalla jolla oli tarvittava laitteisto ja tarvittavat oikeudet. Kaikki olivat alistuneet voimassaolevaan systeemiin. Vaihtoehtoahan ei tavalliselle kansalaiselle ollut. Tai lähes kaikki. Etnisesti edistyksellisiä uussuomalaisia omilla autonomisilla alueillaan ei oltu sirutettu vaan heillä oli datakortit ja sähköttömillä Pimeillä Mailla ihmiset puolestaan kieltäytyivät sirutuksesta.

Nuo Pimeät Maat olivat hampaisiin asti aseistettuja vaikka aseitten hallussapito olikin kielletty joten liittovaltiovalta ei ainakaan toistaiseksi ollut lähtenyt väkisinsiruttamiseen. Eikä myöskään aseistariisumiseen koska ne ihmiset olivat pysyneet omilla alueillaan eivätkä keikuttaneet suurkaupunkien veneitä. Siellä ne nyt elivät, sähköttöminä ja jonkunlaisessa vaihdantataloudessa. Käyttivät kuulemma dollareita ja jopa ruplia vaihtoehtovaluuttana. Ja tietysti keskinäisiä työsuorituksia.

Loponen heilautti oikeaa rannettaan auton edessä jolloin ovi aukesi. Auto oli varsin vanhanaikainen joten moottori tuli käynnistää virta-avaimella. Loponen ajeli kotipihalleen jossa hän eli rivariyksiössään. Nykyisten säännösten mukaan naimaton henkilö saattoi asua maksimissaan vain yksiössä mutta Loposta se ei haitannut sillä hän viihtyi pienessä 28 neliön kämpässään. Taloyhtiö oli varsin vanha ja jokaisessa rivarissa oli jopa oma sauna. Saunavuoroja ei ollut, vaan jokainen saattoi varata saunavuoron saunassa sijaitsevaan varausvihkoon. Tietysti sen vuoksi Loponenkin joutui maksamaan ylimääräisen viidenkymmenen euron kuukausittaisen saunaympäristöveron mutta sen hän maksoi mielellään. Sauna ja muutama kylmä kalja tekivät aina niin terää.

Loponen purki ostoksensa, laittoi makaroonit kiehumaan, ruskisti ja maustoi jauhelihan sekä valmisti munamaidon. Sitten vain ainekset vuokaan ja menisi vajaa tunti kun maittava makaroonilaatikko olisi valmis. Ruokaa odotellessaan Loponen siirtyi tietokoneelleen, katsoi viestit, vastasi niihin ja avasi sitten tekstinkäsittelyohjelman. Hän aloitti kirjoituksensa otsikolla ”kuinka kauan meidän täytyy sietää tätä”. Sen lisäksi että Loponen oli itsekseen asuva rakennusmestari hän oli myös vihakirjoittaja joka julkaisi kirjoituksiaan Räpä Sorsa-blogissaan NewTor-verkon kautta. Näppäimistöä naputellessaan hän huomasi että läppärin näytön poikki kulki minuutin aikana kaksi kertaa värähtelevä valkoinen juova. Sitten se lakkasi. Ei kai tästä läppäristä ole näyttö hajoamassa? Eihän tää ole vielä vanhakaan?

Radanvarsikaupunki, Fedpolin suojelu- ja turvallisuuskomitean hermoelektroninen valvontaosasto

32-vuotias ylikomisario Irma Kreeselä istui mukavassa toimistossaan. Toimisto oli osa muuta Fedpolin rakennusta mutta se oli suljettu tavallisilta poliiseilta ja heille oltiin kerrottu että suljetuissa tiloissa sijaitsi sisäisen erityisvalvonnan osasto. Virallisesti hermoelektronisia valvontaosastoja ei ollut olemassakaan ja niihin palkattiin ainoastaan ideologisesti luotettavimpia ihmisiä. Irma oli sellainen. Hän oli aloittanut opiskelunsa Helsingin Anarkistisessa Ammattikorkeakoulussa jossa oli suorittanut anarkonomi AMK-tutkinnon joka puolestaan takasi hänelle ideologisesti luotettavan maineen.

Varsinaisesti Irma ei ollut anarkisti, tai siis muodikkaasti uusanarkisti jollainen oli kiinteästi kytkyksissä yhteiskuntaan toimien sen eräänlaisena ajoittain väkivaltaisena hovinarrina. Hän oli suorittanut kyseisen anarkonomin tutkinnon juuri siksi että sen kautta hän pääsi suoraan liittovaltiopoliisin esimieskoulutukseen ilman rasittavaa varsinaista poliisikoulutusta. Tavallaan suoraan upseeriksi ilman alokasvaihetta. Varsinaisesti Irman ideologiaa saattoi kuvailla vallan- ja kontrollinhaluksi ja siihenhän ura Fedpolissa sopi paremmin kuin hyvin. Fedpol oli koko lailla toisenlainen kuin joku 1900-luvun leppoisa poliisi. Reinikaiset oltiin aikaa sitten saatettu eläkkeelle ja pääosin jo haudattukin. Nyt oli Kreeselöitten vuoro.

Hermoelektroninen valvontaosasto oli sitä, mitä Irman kaltainen ihminen saattoi pitää unelmatyöpaikkanaan. Se seurasi nimenomaan sitä dataa mitä ihmisiin istutetut sirut lähettivät. Tavalliset kansalaiset – ja suurin osa hallintoakaan – ei tiennyt, että heidän niskassaan oleva siru oli varsinaisiin maksu- ja muihin toimintoihin nähden täysin tarpeeton. Sen ainoa tehtävä oli olla yhteydessä aivojen näkökeskukseen ja lähettää saamaansa signaalia Fedpolin keskustietokoneille. Siru pystyi lähettämään signaalin käyttäen hyväkseen mitä tahansa verkkoon kytkettyä laitetta jos se ei ollut laitteesta viittä metriä kauempana. Valitettavasti se dataa lähettäessään aikaansai verkkolaitteen näytölle pienen näytön poikki vaeltavan viivan. Mutta eiväthän ihmiset tienneet mistä se johtui.

Täysin kattavan valvonnan kannalta oli tietysti valitettavaa että datan määrä oli niin valtava että keskustietokone pystyi valvomaan noin kahta prosenttia väestöstä kerrallaan. Siksi sirut toimivat vain pienen hetken kerrallaan lähettäen noin minuutin mittaisen pätkän valvottavan ihmisen silmistä jota keskustietokone algoritmiensa avulla analysoi. Sen jälkeen siru meni lepotilaan kunnes sai tukiaseman kautta uuden aktivoitumiskäskyn. Mikäli näkymä kiinnitti keskustietokoneen algoritmien huomion, se siirsi asian hermoelektroniselle valvontaosastolle joka taas puolestaan saattoi tarvittaessa tehdä päätöksen sirun aktivoimisesta jatkuvaan valvontaan ja tietojen lähettämiseen. Järjestelmällä saatiin kiinni tietysti myös tavallisia rikollisia mutta aika ajoin saatiin jackpot kun siru paljasti laittomien nationalistien maanalaista toimintaa.

Lähes kaikki suomalaiset oli sirutettu. Poikkeuksena olivat Pimeitten Maitten änkyräjäärät sekä omilla autonomisilla alueillansa asuvat etnisesti edistykselliset ihmiset joita ei ollut sirutettu koska oltiin pelätty levottomuuksia ja väkivaltaisia mellakoita. Heille oltiin jaettu datakortti jolla he saattoivat maksaa kantasuomalaisten kustantamat ostoksensa. Tavallisilla suomalaisilla – niitä Pimeitten Maitten örkkejä lukuunottamatta – ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä sirutuksesta. Jos ei ollut sirutettu, ei voinut myöskään syödä, asua ja liikkua. Se toimi paljon paremmin kuin rangaistuksen uhka. Ja aikanaan ne perkeleen metsäläisetkin vielä hoideltaisiin.

Ovisummeri soi. Irma painoi sisään-nappia ja toimistoon asteli ylikonstaapeli Uolevi Liisterö. Hän totesi hymyillen:

- Nyt natsasi! Taisi löytyä nationalistinen vihakirjoittaja!

- Kerropa tarkemmin.

Irma katsoi Liisterön esittelemää keskustietokoneen löytämää dataa.

- Tämmönen mies kuin Jaakko Loponen. Näyttää pitävän vihablogia. Varsin luettua sellaista vielä. Vastustaa sekä monikultturismia että liittovaltiota. Toimii yhdysvaltalaisen verkon kautta. Keskustietokone teki randomina pyyhkäisyn hepun sirun kautta, algoritmi löysi tarvittavia hakusanoja ja ilmoitti asiasta meille joten pistin tyypin jatkuvaan tarkkailuun. Jo tässä näkyvässä aineistossa tyypille on tarjolla usean vuoden mittainen ehdoton vankeustuomio. Mitenkä on, käydäänkö hakemassa jätkä koppiin?

Irma mietti hetken ja vastasi sitten:

- Ei. Ei vielä. Jatketaan tarkkailua ja tietojen tallentamista. Voi olla että hän on yhteydessä muihinkin kansallismielisiin. Kerätään aineistoa. Tiedä vaikka saataisiin isompikin rinki kerralla kiinni. Oletko löytänyt muuta?

- Joo, tämä. Anselmi Kemppainen. Siru sattui olemaan aktivoituna juuri kun mies oli laittomalla asevarastollaan. Katsopas:

Ylikomisario Irma Kreeselä katsoi. Kyseisellä Kemppaisella oli välikatossaan piilotettuna haulikko, näytti olevan kaksipiippuinen Baikal IJ-27 sekä pienoiskivääri. Jo tuosta asemäärästä saisi Lex Tuomiojan mukaan kaksi vuotta ehdotonta vankeutta ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Jos asekätköstä löytyisi puoliautomaatti- tai jopa automaattiaseita saattaisi tuomio kohota jopa kahdeksaan vuoteen. Olihan niin että sivistyneessä maassa aseita oli vain viranomaisilla. Irma totesi:

- Pistä partio matkaan ja pidätä tuo mies.

Kyseinen Kemppainen törmäisi pian samaan asiaan kuin esimerkiksi se perheenäiti jolla oli hallussaan kiellettyä kirjallisuutta. Tai se nuori mies joka oli ladannut koneelleen NewTorin kautta kiellettyjä elokuvia. Tai se 16-vuotias poika jolla oli laatikossaan kiellettyjä isoisältä perittyjä Pahkasika-lehtiä. He kaikki kohtaisivat ovelleen tulleen raskaasti aseistetun poliisipartion joka sanoisi heille:

- Liittovaltiokansalainen se ja se. Olemme saaneet tietoomme…

Ja he kaikki ihmettelisivät että miten helvetissä poliisi oli saanut selville? Heille ilmoitettiin vain että kyse oli hyvästä ja perusteellisesta poliisityöstä. Siru, tai sen todellinen käyttötarkoitushan oli suuri salaisuus. Näitten tapausten myötä ihmiset alkoivat epäillä toisiaan ilmiantajiksi, alkoivat kytätä toinen toistaan ja tämä lisäsi eripuraa sekä epäluottamusta. Mikä miellytti niin Irmaa kuin liittovaltiota yleensäkin. Toisiaan kyräilevät ihmiset kun harvemmin yhdistivät voimiaan minkäänlaiseen järjestelmän vastaiseen kapinaan.

Jaakko Loposen yksiö, Naakkamo

- Emmää vaan tajua.

Näin totesi Jaakon kaveri Vellu joka oli ATK-alan ammattilainen. Jaakko oli soittanut hänelle kun oli huomannut että se näyttöön ilmestynyt valkoinen juova oli ilmestynyt uudestaan ja nyt se oli tullut jäädäkseen. Kerran minuutissa se pyyhkäisi näytön läpi parissa sekunnissa. Vellu oli käynyt Jaakon koneen läpi täikammalla etsiäkseen viruksia tai teknistä vikaa. Lopulta hän totesi:

- Emmää löydä tästä mitään vikaa. Näyttökin on kunnossa. Koneellasi ei ole minkäänlaista virusta. Tuo vaan tulee. Alan epäillä että vika on datatukiasemassa. Sun kannattaisi kysyä naapureiltasi että onko heillä sama ongelma. Eihän tää sinänsä suuri ongelma ole. Kaikki koneella toimii. Ja kone on vielä aivan kunnossa. Mutta ärsyttävähän tuo on. Vaan minä olen kyllä nyt ihan kädetön tässä asiassa. Konstit loppui. Pahoittelen.

Jaakko teki työtä käskettyä ja kävi kysymässä naapureiltaan. Saadakseen kuulla että minkäänlaisia häiriöitä heidän koneittensa ja käsiviestittimiensä näytössä ei ollut. Yksi naapureista tosin kertoi että hän oli nähnyt käsiviestittimessään samanlaisen viivan pari viikkoa sitten pari kertaa mutta sitä ei ollut sen jälkeen.

Käsiviestittimessä.

Jaakko oli varsin vanhanaikainen eikä juurikaan käyttänyt käsiviestitintään vaikka suurin osa ihmisistä kulki se kourassa koko ajan kuin zombiet. Hänellä oli se laatikossaan. Kaiken varalta. Hän avasi viestittimen. Virtaa näytti vielä olevan. Otetaanpa vaikka sääennuste. Sääennuste tuli.

Ja samalla tuli käsiviestittimen poikki kulkeva valkoinen värisevä viiva.

Mistä helvetistä tässä oikein on kysymys?

Radanvarsikaupunki, Fedpolin suojelu- ja turvallisuuskomitean hermoelektroninen valvontaosasto

Radanvarsikaupungin hermoelektronisen valvontaosaston päällikkö Irma Kreeselä kävi videoneuvottelua koko valtiomaakunnan turvallisuudesta vastaavan aluepäällikkö Kauko Kiljusen kanssa. Kiljunen totesi:

- Olen saanut lähettämäsi aineiston ja käynyt sen läpi. Se on raskauttavaa. Siis kaikkiaan kaksitoista?

- Kyllä, henkilö aluepäällikkö. Yhdeksän miestä ja kolme naista. He ovat selvästi yrittäneet käyttää keskinäisessä viestinnässään tietynlaista salausta mutta ovat sortuneet tuttavuuteensa, ehkä ystävyyteensäkin ja käyttäneet termejä joitten perusteella olemme voineet täsmentää Sirun etsintäaluetta ensiksi kaupunkiin, sitten kaupunginosaan, sitten katuun ja lopulta henkilöön itseensä. Jaakko Loposen kärähtämisen jälkeen meillä meni kaksi vuorokautta löytää seuraava, vuorokausi sitä seuraava ja siitä ketsuppipullo sitten aukesi.

- Onko mahdollista että tässä nationalistisessa ringissä olisi vielä muita jäseniä? Joita emme ole vielä löytäneet.

- Henkilö aluepäällikkö. Se on mahdollista mutta ei todennäköistä. Viimeiseen kolmeen päivään ei ole tullut enää uusia havaintoja. Ja kyseinen porukka käyttää itsestään NewTor-verkossa nimitystä Ryhmä Rämä ja siinä ryhmässä on vain kaksitoista jäsentä.

- No niin… jatkamme näillä tiedoilla. Tämän Ryhmä Rämän jäseniä on kaikkiaan seitsemällä paikkakunnalla. Olen jo antanut tarvittavat määräykset. Fedpolin järjestyspoliisit iskevät kohteisiin ensi yönä kello kolme. Ja ylikomisario Kreeselä.

- Henkilö aluejohtaja.

- Olette tehneet loistavaa työtä. Tämä ei jää huomaamatta eikä muistamatta.

- Kiitän, henkilö aluejohtaja.

Seuraava yö, Naakkamo, Jaakko Loposen yksiö

Jaakko havahtui unestaan. Mitäs… hetkonen, täällähän on valot päällä. Kyllä hän ne sammutti mennessään nukkumaan. Mitä vittua? Hän nosti päänsä tyynystään ja näki neljä konepistooleilla varustautunutta naamioitunutta poliisia. Unentokkurainen Jaakko hermostui, nousi sängyssään istuma-asuntoon ja huusi:

- Keitä te olette ja mitä vittua te täällä teette?

Se oli virhe. Yksi poliiseista otti vyöltään metallisen, noin parikymmensenttisen putken, osoitti Jaakkoa ja painoi nappia. Jaakko oli kuullut muilta ihmisiltä että poliisilla oli käytössään ase nimeltä vääristin ja nyt hän tutustui siihen itse. Häneltä katosi käsitys ajasta, paikasta ja lopulta omasta minuudesta pudottaen hänet jonkunlaiseen pohjattomaan olemattomuuden kauhunkuiluun, mutta ei kuitenkaan armahtavaan tajuttomuuteen. Hän tajusi joka hetken, eikä kauhun pudotus tuntunut loppuvan koskaan.

Tosiasiassa aikaa oli kulunut vain muutama sekunti ja kun poliisi lakkasi painamasta nappia Jaakko palasi välittömästi todellisuuteen. Todellisuus kertoi hänelle poliisin suulla:

- Liittovaltiokansalainen Jaakko Loponen. Olemme saaneet tietoomme että te olette nationalistisen viha-ajatteluryhmän jäsen. Olette pidätetty. Pukekaa päällenne ja tulkaa mukaanne. Mikäli vastustatte, tulemme käyttämään kaikkea käytettävissämme olevaa voimaa.

Jaakko ihmetteli itsekseen. Miten helvetissä ne olivat saaneet selville? Ei kai Ryhmä Rämässä ollut myyrää?

Joka tapauksessa Jaakko tiesi liittovaltion ja sen toimintatavat. Ja hän ymmärsi, että hänen kohdallaan kaikki oli lopussa.

Radanvarsikaupunki, Fedpolin suojelu- ja turvallisuuskomitean hermoelektroninen valvontaosasto

Ylikomisario Irma Kreeselä ja ylikonstaapeli Uolevi Liisterö istuivat Kreeselän toimistossa tyytyväisinä. Media hehkutti parhaillaan nationalistisen viha-ajattelijaryhmän pidätystä ja ylisti maasta taivaaseen Fedpolin tehokkuutta. Irma kiitti Liisteröä:

- Sinulla on suuri osuus tässä. Voit olla ylpeä itsestäsi.

- Joo, mutta Siru ja keskustietokonehan tässä sen varsinaisen työn tekivät. Minun osuus oli vain laitella valmiit palaset paikalleen. Joka tapauksessa on selvää että tuo porukka tulee saamaan pitkät tuomiot.

Irma hymyili hiljakseen ja sanoi sitten:

- Itse asiassa ne eivät tule tutkintavankeutensa lisäksi istumaan vankilassa päivääkään. Ne siirretään suoraan lataamoon josta ne eivät pääse kuin jalat edellä.

Euroopan Liittovaltion tautiluokitukseen oli muutama vuosi aikaisemmin lisätty breivikiläis-nationalistinen vihasyndrooma joka laskettiin skitsofrenian yhdeksi alalajiksi. Oli tosin käynyt ilmi että psykiatrit eivät hyväksyneet kyseistä – selkeän poliittista – syndroomaa ollenkaan vedoten lääkärin etiikkaan mutta liittovaltio ratkaisi asian yksinkertaisesti ja lisäkoulutti suuren määrän asialle suopeita psykologeja psykiatreiksi. Tässä tapauksessa lisäkoulutus tarkoitti lähinnä poliittista koulutusta.

Kuultuaan, mitä Irma oli sanonut pidätettyjen tulevaisuudesta muuttui Liisterön ilme vakavaksi:

- Niin… on tästä puhuttu ennenkin. Poliisityössä ja oikeuslaitoksen työssä minulla ei ole arvosteltavaa. Vaikka se olisi karuakin. Joskus raakaakin. Mutta tuo on kyllä… totanoin…

- Totanoin puoskarointia? No totta helvetissä se on sitä. Mutta ainakin se on tehokasta. Jos ihminen saa vankeustuomion, niin hän sentään tietää pääsevänsä joskus linnasta pois. Mutta tieto siitä, että hän hourailee zombieksi lääkittynä koko loppuikänsä on huomattavasti vankilaa tehokkaampi pelote. Sinun tulee muistaa, että poliisin tehtävä on ennaltaehkäistä rikoksia. Ja meidän osastollamme me ehkäisemme nimenomaan ajatusrikoksia. Tiedätkös, tuon sirun pystyisi virittämään sellaiseksi että se saa aikaan aivoinfarktin. Mutta eihän sellaisesta olisi mitään hyötyä. Parempi saada ajatusrikollinen kiinni, julkisesti ja loppuiän piinaan. Se pistää sen seuraavan ajatusrikollisen miettimään kaksikin kertaa että oliskos sittenkin viisaampaa pitää turpa kiinni.

Irma kohensi asentoaan tuolillaan ja jatkoi:

- Oletkos Uolevi koskaan nähnyt elokuvaa ”Platoon”?

- Jaa… en… en muista kuulleenikaan.

- Se on tehty kauan aikaa sitten. Amerikkalainen elokuva. Kertoo Vietnamin sodasta. Siinä muuan kersantti Barnes sanoo yhden lauseen, joka on yksi oman elämäni tunnuslauseista. Eli ”if the machine breaks down, we break down”. Uolevi, me olemme osa konetta. Konetta, joka ei saa hellittää otettaan. Muuten meille käy kuin Neuvostoliitolle. Se pehmeni, salli arvostelun ja kuoli. If the machine breaks down, we break down. Ja siksi sinunkaan ei kannata mutista poliittisista mielenterveysdiagnooseista. Ne suojelevat konetta. Ja sen myötä minua ja sinua. Mahdolliset viattomat uhrit ovat hyväksyttävää järjestelmän kitkaa. Totta kai niitäkin tulee. Ne täytyy vain hyväksyä.

Ymmärrän, totesi Liisterö ja poistui omiin tehtäviinsä. Näinköhän ymmärrät, tuumi Irma. Tuo Liisterö oli ihan kelpo tutkija ja mukava mies muutenkin mutta aivan liian pehmeä edetäkseen koskaan varsinaisiin johtotehtäviin. Luonnollisesti hänelle tästä menestyksestä tipahtaisi Liittovaltion Sinilipun Kunniamerkki. Mutta ei sitten muuta. Sillä johtotehtäviin vaadittiin poliisintyön osaamisen lisäksi ehdotonta ideologista luotettavuutta ja tietynlaista armotonta mielenlaatua.

Ja sitä ylikomisario Irma Kreeselältä löytyi. Jopa niin paljon että hän oli työnsä vuoksi katkaissut suhteensa vanhempiinsa. Vanhemmat olivat pyörittäneet koko ikänsä parinkymmenen hengen pienyritystä ja olivat saaneet sen pysymään pystyssä siitäkin huolimatta että PK-yritysten asema oli tietoisesti tehty äärimmäisen hankalaksi. Irman valinta anarkistisesta AMK-koulutuksesta oli ollut vanhemmille vaikeaa sulattaa. Yhtä vaikeaa kuin Irman uranvalinta Fedpolissa jonka he mielsivät – eikä syyttä – pelkäksi poliittiseksi valvontapoliisiksi.

Irma ei ollut pitänyt yhteyttä vanhempiinsa pariin vuoteen. Kun hän oli tavannut vanhempansa viimeisen kerran oli hänen isänsä kysynyt:

- Tiedätkö Irma, mihin kaikkeen tuo palvelemasi järjestelmä on valmis säilyttääkseen valtansa?

Irma oli vastannut hieman ihmetellen:

- Tyhmä kysymys. Totta kai tiedän. Se on valmis kaikkeen mitä tarvitaan. Niin kuin olen minäkin.

Kun Irma oli tehnyt lähtöään vanhempiensa luota oli hänen äitinsä vielä sanonut:

- Tuo sinun järjestelmäsi on päätynyt siihen tilaan että siinä hullut laittavat tervejärkiset selliin ja diagnosoivat ne hulluiksi.

Toimistossaan istuessaan Irma tuumi että epäilemättä äiti oli ollut oikeassa. Mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. Sillä Irmalla oli vyöllään virkapistooli ja taskussaan sen sellin avain.

Sillä, ja vain sillä oli merkitystä.

Kiitokset inspiraatiosta kommentoijille Taisteluvälineupseeri, Vittuuntunut NettoVeronmaksaja ja joppos123.