1939: KERTOMATON TARINA OSA III

Maaliskuu 1945, jossain Leppävirran syrjäisessä korvessa…

Sissien vartiomies huomasi kuinka nuori nainen, oikeastaan tyttö hiihti kohti sissien piilokorsua. Vartiomies veti hälytyslangasta muutaman kerran hiljaiseen tahtiin niin että korsussa tiedettiin ettei kyseessä ollut varsinainen hälytys. Aarno Korhonen ja muutama muu mies saapui vartiopaikalle jonne nuori tyttö hiihti. Hän tiesi selvästi minne tulla ja kun hän tuli lähemmäksi niin miehet tunnistivat että kyseessä oli Savolaisen Anna, erään heitä tukeneen ja kolhoosiin pakotetun viljelijän tytär. Anna oli vetänyt hiihtäessään ahkiota jossa oli säkki. Hän totesi sisseille:

- Siellä on ruisleipiä ja pikkuisen kuivattua lihaa. Muuta ei ole. Eikä jatkossa tule valitettavasti olemaankaan.

- Miksi? Syyhän siihen varmasti on. Eikä se voi olla se, että ryssä on taas miehittänyt koko maan. Miehitetyllä alueellahan tässä ollaan tapeltu koko ajan.

- No ei ole niin. Eikä se halusta olisi kiinni. Mutta koko Leppävirta pakotetaan yhteen ainoaan sovhoosiin. Siis ryssien valtiontilaan. Siis Leppävirran suomalaiset viljelijät. Sillä tänne tuodaan parasta aikaa ryssiä asumaan. Suomalaiset viljelijät siirretään asumaan keskitetysti asumisparakkeihin joita meidän miehemme ovat tällä hetkellä pakotettu rakentamaan. Ja meidän taloihimme tulee tilalle ryssiä. Lisäksi kaikki ne pellot mitkä ovat olleet lähimpänä teidän toiminta-aluetta muutetaan pelkälle karjanrehulle.

Tyttö oli vähän aikaa hiljaa ja jatkoi sitten:

- Sieltä vietiin useampi perhe pois. Paikalle tullut politrukki, suomalainen vielä, perkele, sanoi että muutamia epäilyttävimpiä tapauksia viedään Siperiaan ihan puhtaasti varoituksena muille. Ja jatkossa pieninkin epäily sissien auttamisesta, toisin sanoen liikkuminen alueella mihin meillä ei ole sisäisen passin mukaista kulkuoikeutta – minkä sallima alue on pieni –  tietää välitöntä ampumista ilman mitään oikeudenkäyntiä. Niin että on parempi alkaa opetella kuuliaiseksi neuvostokansalaiseksi ja sovhoosin tuottavaksi jäseneksi. Näin se politrukki totesi. Yrittäkää ymmärtää miehet, meidänkin on pakko elää.

- Ymmärretään me. Mene äkkiä perheesi luo ettei sinua epäillä. Olet tällä hetkellä suuressa vaarassa. Kiitos sinulle rohkeudestasi. Ja kaikkea hyvää. Voi olla, ettemme enää koskaan tapaa.

Aarno komensi erään miehensä viemään tiedon Vuorisen miehille joitten korsu oli parin kilometrin päässä. Sitten hän sanoi miehilleen:

- No niin, pojat. Nyt sitten alkaa se varsinainen mieron tie. Ruokaa ei saa kuin mitä kalastetaan ja ammutaan joku ohimennyt teeri. Oikein hyvällä tuurilla hirvi. Ja sitten ryssiltä ampumalla tai sovhoosista varastamalla. Parempi tehdä jo valmiiksi vyöhön muutama reikä lisää. Vai haluaako joku lopettaa?

Kysymys sai aikaan huvittuneita hymähdyksiä. Miehet tiesivät että varsinkin sen jälkeen kun varsinainen rintamasota Suomessa oli loppunut, heitä vastassa olivat lähinnä NKVD:n joukot. Ja siinä, missä tavallinen puna-armeijalainen saattoi tuntea jonkunlaista kunnioitusta vihollistaan kohtaan ja lopettaa tämän siististi ampumalla tai ottaa jopa vangiksi niin NKVD:n joukkojen käsiin joutuminen tiesi joutumista sadistien käsiin. Mielummin kuolema taistelemalla. Muutahan ei tainnut olla enää tarjolla. Jotkut kyllä jaksoivat pitää yllä toivoa siitä että Amerikka tulisi ja jollain ihmeellisellä tavalla auttaisi. Tosin sekin toivo hiipui päivä päivältä. Lähinnä se oli jo toive joulupukista joka toisi lahjoja kilteille lapsille. Nyt Suomesta olivat lahjat loppuneet ja joulupukki siirtynyt kauas pois. Jäljelle jäi vain julma ja alistava idän Pakkasukko.

Aarno oli luopunut siitä toivosta jo silloin kun oli nähnyt ryssillä olleita amerikkalaisia säilykkeitä. Ja hän ymmärsi myös että sissisodasta oli tullut heille ainoa tapa elää. Vihollinen ei antaisi heille muuta mahdollisuutta. No, tapellaan sitten katkeraan loppuun saakka. Ja myydään nahka mahdollisimman kalliilla.

Se, mitä tapahtui Leppävirralla tapahtui kaikkialla Suomessa ja erityisesti niillä alueilla joilla sissit olivat toimineet aktiivisesti. Vihollinen oli ymmärtänyt että ampumalla sissejä ei ehkä saisi lopettamaan mutta näännyttämällä kyllä. Sissisota jatkui mutta sen merkitys käytävässä suursodassa väheni. Kuitenkin suomalaisia sissejä vastaan suunnattu toiminta sitoi edelleenkin useita kymmeniä tuhansia pääosin NKVD:n sotilaita.

Valloitetussa Suomessa – vaikka sota muualla oli vielä käynnissä – pyrki Neuvostoliitto rauhoittamaan ja neutralisoimaan tilanteen sekä toteuttamaan Suomen sovjetisoinnin joka oli jäänyt kesken. Äärimmäistä valtaa niin Suomessa kuin Baltian maissa piti maitten uudelleenmiehityksen jälkeen edelleenkin Andrei Zhdanov mutta valtaa alettiin pikku hiljaa siirtämään paikallisille siviilielimille joita Suomessa edusti NKP:n alaosasto Suomen Kommunistinen Puolue ja aluediktaattorin valta siirtyi vähitellen sen ensimmäiselle sihteerille Aimo Aaltoselle.

Suomalaisten kommunistien suurin nimi Otto Wille Kuusinen ei palannut Suomeen vaan jatkoi uraansa Moskovassa. Hänen tyttärensä Hertta Kuusinen toimi SKP:n keskuskomitean kakkosnimenä ja aiemmin Suomen miehityksen pääministerinä mahdollistanut Hella Wuolijoki nimitettiin Neuvostoliiton Radion Suomen alueen pääjohtajaksi. Wuolijoen hallituksen sisäministeri Mauri Ryömästä tuli NKVD:n Suomen alueen päällikkö.

Tilanteen normalisointiin kuului luonnollisesti se että kaikki Suomen alueella saksalaisten kanssa  yhteistoiminnassa olleet pidätettiin. Pidätykset olivat usein täysin mielivaltaisia. Onnekkaimmat heistä päätyivät montun syrjälle välittömästi ja vähemmän onnekkaat kohtasivat nälkä- ja nääntymiskuoleman gulageilla joita Neuvosto-Suomeenkin perustettiin nopeassa tahdissa niin Kainuuseen kuin Itä-Lappiin. Neuvostovalta vahvisti otettaan ja teki selväksi että sen kanssa ei leikitä. Viesti meni perille.

*

Porvoo, helmikuu 1946…

Entinen puna-armeijan kersantti ja suomalaisissa sisseissä taistelevan Aarno Korhosen pikkuveli Aappo Korhonen oli mukana raivausporukassa johon hänet oli komennettu kun hän oli kotiutunut puna-armeijasta jonka palvelukseen hänet oli pakolla värvätty kesäkuussa 1941. Raivausporukan tehtävä oli tyhjentää raunioiksi ammuttua Porvoota kaikesta romusta jotta rakennusporukat pääsisivät tekemään uusia asuntoja. Tällä hetkellä pääosa porvoolaisista – niin kuin Aappon raivausporukkakin – asusti tilapäisissä ja pika pikaa rakennetuissa parakeissa.

Aappo – niin kuin kymmenet tuhannet suomalaiset nuoret miehet jotka eivät olleet ehtineet piiloutua – oli pakkovärvätty puna-armeijaan. Pikakoulutuksen jälkeen hän, ja hänen aseveljensä oli komennettu taistelemaan Leningradin rintamalle. Suomalaiset oli hyvin nopeasti huomattu hyviksi sotilaiksi joten heidät oltiin aina komennettu hankalimpiin paikkoihin. Täysin suomalaisiin ei luotettu sillä Aapponkin komppanianpäällikkönä oli venäjänkarjalainen kommunisti. Joukkueenjohtajat sentään olivat suomalaisia. Aappon joukkueenjohtajaksi oli vuoden 1942 aikana tullut kersantista luutnantiksi ylennyt Antti Mutanen joka oli miestensä keskuudessa pidetty, luotettava ja taitava esimies.

Niin Aappolla kuin muillakin hänen aseveljillään, tai tovereiksi heitä kai piti sanoa oli ollut ongelmana tilanteen kaksijakoisuus. He taistelivat saksalaisia vastaan. Saksalaiset yrittivät tappaa heidät. Niinpä he tappoivat saksalaisia mahdollisimman tehokkaasti. Siinä ei ollut ongelmaa. Mutta ei heistä kommunisteja ollut yksikään. Pakkovärvättyjä tsuhnia vain. Ja he tiesivät että Saksa oli vallannut osan Suomea. Joka oli ollut vielä hetki sitten itsenäinen maa.

Aappo ja toverit olivat oppineet neuvostoliittolaisen pelon kulttuurin hyvin nopeasti. Asioista ei kannattanut puhua ääneen. Koskaan ei tiennyt, laulaisiko joku toinen ääneen lausutut ajatukset komppanianpäällikölle tai – saatana soikoon – politrukille. Se tietäisi vähintään lähtöä rangaistuspataljoonaan tai todennäköisimmin kuulaa otsaan. Mutta Aappo tiesi – tai ainakin arvasi – että hän, ja lähes kaikki hänen aseveljensä toivoivat Saksan voittoa. Se antaisi ainakin pienen toiveen siitä että joku jota voisi kutsua nimellä Suomi voisi jatkaa olemassaoloaan.

Mutta kyseinen ajattelu piti piilottaa aivojen syvimpään sopukkaan ja pitää asiasta turpa totaalisesti kiinni. Eikä liikaan ajatteluun ollut aikaakaan. Sotiminen vei kaiken ajan ja hengissä pysyminen oli hyvä kannustin sotia tehokkaasti. Onneksi heitä ei sentään oltu komennettu SS:n riveissä sotivia suomalaisia vastaan. Kun Leningradin piiritys oli murrettu niin suomalaiset puna-armeijan sotilaat siirrettiin Valko-Venäjälle jossa he Operaatio Bagrationin mukana etenivät aina vain eteenpäin länteen ja lopulta kohti Saksan ydinalueita. Berliiniin suomalaiset eivät koskaan päässeet vaan olivat mukana valtaamassa Itä-Preussia ja etenivät lopulta silloin Saksalle kuuluneeseen mutta myöhemmin Puolaan liitettyyn Stettiiniin saakka. Aappo oli ylennyt sodan aikana sotamiehestä kersantiksi sekä ryhmänjohtajaksi ja saanut itselleen Isänmaallisen sodan kunniamerkin. Sitä hän ei koskaan pitänyt Suomessa näkyvillä.

Aappon joukko-osasto oli jonkun aikaa valloitetulla alueella miehitysjoukkona mutta lokakuussa 1945 se lopulta kotiutettiin. Tyhjän päälle jäänyt Aappo määrättiin raivausprikaatiin Porvooseen ja se sopi hänelle. Oli sentään jotakin. Palkka oli mitätön ja työ tylsää, raskasta ja tympeää mutta olihan tarjolla sentään niukka ruoka ja katto pään päälle parakkimajoituksessa. Mieli tietysti teki takaisin Varkauteen mutta Aappo ei oikein osannut sanoa itselleen että uskaltaisiko hän sinne mennä. Hän oli ehtinyt nähdä sen että hänen veljensä oli paennut ja ryhtynyt sissiksi. Hän oli tuskin enää hengissä. Isä, äiti ja sisko oli kyyditetty Siperiaan hieman ennen kuin hänet oltiin pakkovärvätty. Aappo oli sotareissullaan oppinut neuvostotodellisuuden erittäin hyvin eikä pitänyt yllä mitään illuusiota siitä että joskus näkisi heidät. Lisäksi jos esitti halun palata takaisin kotiseudulleen niin se herätti uudessa komennossa aina epäilyksiä. Jos ihmisellä ei ollut hyvä olla siellä, mihin järjestelmä oli määrännyt niin sehän oli selvä epäily ja arvostelu järjestelmän toimivuutta kohtaan.

Aappolla – niin kuin hänen muutamalla aseveljellään – ei ollut muuta vaatteita kuin puna-armeijan sotilasvermeet joista oli vain poistettu arvomerkit ja joukko-osastotunnukset. Kukaan heistä ei pitänyt niistä mutta palkka oli niin pieni että uusien vaatteitten hankkiminen oli vielä pelkkää unelmaa. Jos sellaisia olisi ollut edes myynnissä. Hän oli ajatellut että kuinka muut suomalaiset suhtautuisivat hänen asusteisiinsa. Ehkä vihamielisesti. Mutta hän oppi nopeasti että suomalaiset olivat oppineet nopeasti uuden taidon jota ennen sotaa ei ollut. Taidon katsoa muualle. Liian pitkä katse ruskeaan univormuun saattoi olla vaarallista. Eihän sitä tiennyt kuka sitä kantoi. Parempi katsoa muualle. Olla näkymätön. Olla olematon. Olla kävelevä varjo johon kukaan ei kiinnitä huomiota. Olla neuvostokansalainen.

Aappo oli tekemässä normaalia raivaustyötään joka tapahtui neuvostoliittolaisen tehottomasti ja haluttomasti. Hän huomasi että miliisin auto ajoi paikalle ja miliisit katselivat mitä tapahtui. Normitilanne. Miliisit tarkkailivat. Harvemmin ne puuttuivat mihinkään. Niitten kanssa tuli paljon paremmin juttuun kuin NKVD:n miesten joita onneksi oli Porvoossa varsin vähän. Miliisienkin kanssa tietysti haluttiin olla mahdollisimman vähän tekemisissä ja Aappo säikähti persjuuriaan myöten kun eräs miliisikapteeni huusi hänelle:

- Perkele! Onkos se Korhosen Aappo?

Saatana. Sehän oli Mutasen Antti joka oli nyt miliisien luutnanttina. Miehet vaihtoivat keskenään muutaman sanan mutta se jäi vähäiseksi sillä Mutanen sanoi:

- Nythän on lauantai. Teilläkin on vapaata huominen. Niin sattuu olemaan minullakin. Tule parakkiini käymään. Jutellaan. Minulla on luksusolosuhteet.

Mutasella oli todellakin luksusolosuhteet sillä hänellä oli omassa asuinparakissaan noin kuuden neliön oma huone jossa saattoi puhua rauhassa. Hänellä oli myös pari pulloa votkaa, ruislimppua ja voita. Mistähän pirusta hän oli senkin saanut hankittua? No, miliiseillä oli epäilemättä tiettyjä etuoikeuksia. Mutanen tarjosi Aappolle votkamukin ja samalla voilla voideltua ruisleipää. Hän kohotti mukinsa ja sanoi:

- Niille veljillemme jotka pakotettuna vierasta kokardia kantaen ja vieraskielisiä käskyjä totellen uupuivat armottoman kovalla matkallamme.

- Veljillemme.

Votkan jälkeisen ähkäyksen jälkeen Mutanen oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- Saatat ehkä ihmetellä ratkaisuani. Mutta tosiasia on se, että tuo perkeleen punalippu on täällä ja se pysyy täällä. Ihmisen on pakko elää. Ja mietipä, kuka suhtautuu suomalaisiin inhimillisemmin? Suomalainen, täällä asunut ja elänyt miliisi vaiko jostain muualta miliisiksi tuotu jätkä joka ei edes osaa paikallista kieltä?

- Taidat olla oikeassa. Vaikka se kuulostaakin aika toivottomalta.

- Sitä se on. Kaikki toivo on menetetty. Meillä se meni jo silloin kun meidät pakotettiin lyömään lätsiimme se punatähtikokardi. Mutta miliisi haluaa värvätä riveihinsä suomalaisia. Se haluaa normalisoida tilanteen ja Suomen sovjetisoimisen mahdollisimman nopeasti. Miliisi haluaa mielellään juuri sotaveteraaneja. Puna-armeijan sellaisia tietysti. Saisin sinut remmiin samantien. Jos vain haluat. Saat parin viikon pikakoulutuksen. Enempää et tarvitse. Sen jälkeen saat säännöllisen paremman palkan ja samanlaisen muutaman neliön yksityisen lukaalin kuin minulla. On siinä sentään oma punkka, pöytä ja kaappi. Keittiö- ja käymälätilat ovat sentään yhteisiä. Eihän tässä yhteiskunnassa sentään kapitalistiriistäjiksi ruveta…

Viimeisen lauseen Mutanen sanoi katkerasti naurahtaen muistaen aikaa ennen neuvostomiehitystä. Aappo mietti hetken ja tuumi sitten että onko hänellä oikeastaan varaa torjua tämä tarjous? Raivausprikaatin jäsenenä hänet saatettaisiin viikon päästä komentaa jonnekin helvetin Kirgisiaan.

Kolme viikkoa myöhemmin miliisikersantti Aappo Korhonen aloitti uransa Porvoon miliisissä. Hän tuumi että ehkä tässä tuli myytyä sielu Saatanalle lopullisesti. Mutta Jumala ei ollut tarjonnut missään vaiheessa apuaan eikä varsinkaan ruokaa. Ja syöminen oli ihmisen pääelinkeino.

Leppävirta, kesäkuu 1947

Kuinka ihminen puhuu silloin kun hän tietää että hän kuolee muutaman hetken kuluttua? Yleensä ihminen on silloin kauhun ja paniikin vallassa. Sen sijaan jos ihminen on kokenut liian paljon pelätäkseen tai edes välittääkseen niin hän saattaa olla kuoleman edessä hyvinkin rauhallinen. Niin kuin oli Vilho Vuorinen. Sissikomppanian päällikkö. Tosin komppania oli kutistunut pitkään kestäneessä epätoivoisessa taistelussa kahdeksaan mieheen joista yksi oli Aarno Korhonen. Vuorinen totesi rauhallisella äänellä:

- No niin pojat. Kierroksessa ollaan. Ryssä on joka puolella. Poispääsyä ei ole. Veljeni, kiitän teitä yhteisestä taistelustamme. Ammutaan nyt vielä muutama ennen kuin itse kuollaan. Me sentään yritettiin parhaamme. Ei meidän tekojamme hävetä tarvitse. Ja ehkä ne joskus vielä muistetaankin. Vaikka nyt kaikki onkin meidän kohdaltamme lopussa.

NKVD:n sotilaat olivat saartaneet Vuorisen miehet erään kalliopaaden luokse jonka edessä olevien kivien taakse sissit olivat suojautuneet. Ylös ei pystynyt nousemaan ja kaikkialla edessä oli vain NKVD:n sotilaita. Mitään ruki vehriä ei huudettu. Heidät haluttiin hengettömäksi. Mielellään niin että kuolema olisi hidas. Niitä taisi olla helvetti soikoon kokonainen komppania. Niillä perkeleillä oli kranaatinheitinkin joka alkoi tulittaa. Ensimmäinen kranaatti osui miesten takana olevaan kallioon ja räjähdyksestä tullut sirpale puhkaisi Vuorisen takaraivon.

Nyt ei ollut enää kyse siitä että mitä tapahtuu vaan milloin. Ryssät etenivät pikkuhiljaa ja napsivat sissit hengettömäksi yksi kerrallaan. Aarnolla oli konepistoolissaan viimeinen lipas puolillaan menossa. Hän kuuli kun eräs ryssä huusi kiven alta esimiehelleen ja esimies huusi kiivasti takaisin. Taisi nuori jätkä olla liian innokas ja halusi tehdä sankaritöitä. Tuolla kiven takana se on… ja tuossa lähempänä on isompi kivi… tuohon se pyrkii…

Aarno arvasi oikein. Hän oli suunnannut konepistoolinsa piipun oikeaan suuntaan ja kun NKVD:n sotilas pyrki eteenpäin hän joutui Aarnon ampumaan luotisuihkuun. Sitten konepistoolin liikkuvat loksahtivat eteen. Lipas oli tyhjä. Uutta ei enää ollut. Aarno otti vuonna 1941 kaatuneelta ryssältä takavarikoimansa Tokarev TT33-pistoolin, totesi että hänen kanssaan nuo ryssät eivät pääse pitämään hauskaa, työnsi piipun suuhunsa ja mietti hetken lapsuudestaan tuttua laulua:

Makeasti oravainen… makaa sammalhuoneessansa… sinnepä ei hallin hammas… eikä metsämiehen ansa… ehtineet milloinkaan…

Sitten hän painoi liipaisinta, siirtyi oravan kanssa sammalhuoneeseen ja eräs suomalainen tarina oli päättynyt. Tarina, jota ei koskaan kerrottaisi jälkipolville.

Kaksi päivää myöhemmin NKVD:n joukot kuljettivat paikalle suomalaisia sovhoosiin pakotettuja viljelijöitä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun heidät komennettiin vastaavaan tehtävään. Ensimmäisellä kerralla he olivat olleet kauhuissaan kun heidät ”davai, davai”-huutojen myötä pakotettiin kuorma-auton lavalle. Tähänkö tämä loppui? Ampuvatko ne meidät?

Mutta kyseessä olikin hautausoperaatio ja niin se oli tälläkin kertaa. Yksi miehistä oli Heikki Savolainen jonka tytär Anna oli vienyt sisseille ne viimeiset leivät joita oli mahdollista antaa. Pieneltä metsätieltä oli vielä kaksi kilometriä kävelymatkaa, NKVD:n sotilaat osoittivat miehille lapioita jotka he ottivat. Matka päättyi erään kallionpaaden viereen jonka juurella oli kahdeksan kaatunutta sissiä. Ryssät osoittivat miehille elekielellä että kaivakaa haudat. Olisihan se viesti muutenkin ymmärretty.

Miehet kävivät lapiotyöhön ja Heikki tunnisti suuren osan kaatuneista sisseistä. Hän päätti panna mieleensä nimet ja paikan ja kertoa nimet lapsilleenkin. Joskus tulevaisuutta varten. Ehkä joskus… ehkä jollain ihmeellä… ehkä kaikki vielä muuttuisi… vaikka kaikki tuntuikin nyt niin epätoivoiselta ja Heikki oli varma että hän itse ei sitä muutosta näkisi.

Mutta ehkä joskus. Ja sitä päivää odottaessa oli hyvä kertoa tuleville sukupolville ettei maata annettu sentään vieraalle ilmaiseksi. Kymmenet tuhannet sissit olivat panneet hanttiin. Ehkä se tällä hetkellä turhalta tuntunut toivoton taistelu kylväisi tulevaisuudessa siemenen uuteen toivoon. Uuteen aikaan.

Pihtipudas, vuonna 1955

NKVD:stä KGB:ksi muuttuneen organisaation kapteeni Jevgeni Vinogradov tiesi että hänen urakkansa alkoi pian olla lopussa ja edessä oli siirto muihin tehtäviin. Hän ei pannut sitä pahakseen sillä viimeiset vuodet hän oli ollut komppaniansa kanssa metsästämässä suomalaisia sissejä joitten määrä pakkokollektivisoimisen jälkeen oli romahtanut kaikenlaisen huollon puutteessa murto-osaan. Nyt hänen joukkonsa oli saartanut ja pidättänyt niistä kolme. Varmasti yksiä viimeisiä.

Itse asiassa Vinogradov – joka oli ollut koko sodan ajan rintamasotilas ja siirtynyt NKVD:n palvelukseen vasta paljon myöhemmin – arvosti noita sitkeitä suomalaisia. Ne olivat täisiä, likaisia ja nälkiintyneitä mutta olivat silti pystyneet pysymään piilossa ja tekemään nopeita sissi-iskuja toivottomassa taistelussaan. Nyt heidän taistelunsa oli ohi. Miehet olisivat epäilemättä ampuneet itsensä mutta heillä ei ollut enää ensimmäistäkään patruunaa.

Rintamasotilaan taustan omaava Vinogradov oli pitänyt komppaniansa tiukassa kurissa. Myös vihollisen kohtelun suhteen. Hän tiesi että monet NKVD:n ja vielä KGB:nkin yksiköt olivat pitäneet sadistista hauskaa vangittujen sissien kustannuksella. Vinogradovin komppaniassa sellaista ei tapahtunut vaikka sisseille ei annettukaan armoa. Käsky oli selvä. Virallisen totuuden mukaan Suomi oli vapaaehtoisesti liittynyt neuvostokansojen perheeseen vuonna 1940 ja vähäinen sekä merkityksetön vastarinta oli loppunut kun Neuvostoarmeija oli vapauttanut saksalaisten Neuvosto-Suomesta valloittamat alueet. Todistuskappaleita muusta todellisuudesta ei kaivattu ja neuvostojärjestelmällä oli tehokkaat keinot hävittää todistuskappaleet.

Vinogradov katsoi vielä sissejä jotka olivat iältään maksimissaan nelikymppisiä mutta jotka näyttivät seitsenkymppisiltä vanhuksilta. Hän antoi käskyn miehilleen jotka nopeilla konepistoolisarjoilla päästivät sissit kärsimyksistään.

Kolme päivää myöhemmin Vinogradov luki esikunnasta tullutta tiedotetta ja kirosi. Yleinen armahdus niin suomalaisille sisseille kuin Baltian maitten metsäveljille. Vinogradov ei nauttinut tappamisesta ja harmitteli että käsky tuli kolme päivää liian myöhään. Mukana oli myös toinen käsky jossa hänet ylennettiin majuriksi ja siirrettiin takaisin neuvostoarmeijan palvelukseen. Hänet komennettiin Zhdanovgradiin joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Ahvenanmaa. Vinogradov oli komennuksesta mielissään. Mieluummin säännöllisessä kasarmipalveluksessa kuin teloittajana. Tappaminen saisi luvan loppua. Toivottavasti koko loppuelämäksi.

Niin Suomessa kuin Baltiassa oli yksittäisiä sissejä vielä 1970-luvulle saakka mutta he olivat lähinnä erakkoja jotka halusivat elää itsekseen ja jotka eivät käyneet enää minkäänlaista varsinaista sissisotaa. Kunhan pyrkivät säilymään hengissä.

*

Marquette, Michiganin yläniemimaa, Yhdysvallat, sodan jälkeen...

Toisen maailmansodan aikana alkoi vielä yksi suomalaisten muuttoliike joka suuntautui pääosin Yhdysvaltoihin. Erityisen paljon suomalaisia oli jo aikaisemmin asunut Michiganin yläniemimaalla mutta nyt sinne ilmestyi ainakin 50.000 suomalaista lisää muuttaen mm. Hancockin, Houghtonin, Copper Harborin, Ontonagonin ja Ironwoodin suomalaisenemmistöisiksi. Yksi muuttajista oli Antti Korhonen perheineen. He olivat paenneet jo kesällä 1941 ennen saksalaisten hyökkäystä. Ruotsi oli heille vain välietappi ja monen muun suomalaisperheen tavoin he olivat menneet Göteborgista ruotsalaisella rahtialuksella ensin New Yorkiin ja sieltä Hancockiin jossa asui Antin vaimon Mirjan sukulaisia. Heidän toinen lapsensa Voitto syntyi laivamatkan aikana.

Hancockissa Antti toimi aluksi maa- ja metsätöissä mutta pääsi varsin nopeasti omaan ammattiinsa opettajaksi sillä alueella oli paljon suomalaistaustaisia lapsia. Tehtävä oli omalla laillaan vaativa sillä normaalin opetuksen lisäksi lapsille piti opettaa tietenkin välttämätöntä englantia ja Antti puolestaan oli oppinut koulussa saksan joka sattuneesta syystä oli uudessa ympäristössä varsin hyödytön. Paikalliset amerikkalaiset olivat tietysti olleet varsin epäileväisiä suuren suomalaismäärän vuoksi mutta he olivat oppineet jo ennestään että suomalaiset olivat sopeutuvaisia ja hyviä työntekijöitä ja niin näkyi olevan tässä uudessakin suomalaisaallossa. Siinä mielessä uusi aalto erosi vanhasta että vasemmistolaiset aatteet eivät saaneet heidän keskuudessaan suurta kannatusta. Syyn saattoi arvata. Suomalaisista saattoi aistia valtavan katkeruuden menetetyn kotimaansa johdosta.

Aikaa myöten Antillekin alkoi muodostua suhteita paikallisiin ihmisiin ja erään suhteen ansiosta Korhosen perhe muutti Hancockista Marquetteen jossa Antti aloitti toimittajana yläniemimaan The Mining Journal-valtalehdessä. Hänen vaimonsa Mirja oli opiskellut sairaanhoitajaksi ja työskenteli paikallisessa sairaalassa. Toimittajan työnsä ohella Antti avusti Hancockissa toimitettua Kotimaa-lehteä joka ilmestyi kaksi kertaa kuussa ja jota piti yllä Hancockissa toimiva Suomen pakolaishallitus. Pakolaishallituksen johtajana oli entinen suomalainen kansanedustaja ja professori Edwin Linkomies joka oli välttänyt niukasti NKVD:n pidätyksen ja paennut maasta hieman ennen kuin saksalaiset olivat hyökänneet.

Pakolaishallituksen toiminnassa olivat myös tiiviisti mukana sissisotaan osallistuneet ja lopulta Suomesta  paenneet Valo K. Nihtilä, Alpo Marttinen, Olavi Alakulppi ja Aito Keravuori jotka palvelivat Suomesta paettuaan Yhdysvaltain armeijassa. He olivat aikanaan yrittäneet saada YK:n sotarikoksia tutkivan komission käsiteltäväksi Neuvostoliiton Suomessa suorittamat murhat, pakkosiirrot ja siviiliväestön terrorisoinnin mutta komissio ei ottanut asiaa edes käsittelyyn Neuvostoliiton painostuksesta. Sen sijaan Neuvostoliitto vaati miehiä sotarikollisina tuomittavaksi Neuvostoliittoon mutta koska kylmä sota oli jo alkanut niin Yhdysvallat jätti vaatimuksen omaan arvoonsa.

Antti Korhonen piti kaksi kertaa kuussa ilmestyvän Kotimaa-lehden toimittamista erittäin tärkeänä vaikka siinä oli uutisia lähinnä amerikansuomalaisista ja heidän ylläpitämästään perinteestä sekä muisteluja menetetystä Suomesta. Uusia uutisia siinä ei ollut sillä Suomi oli muuttunut mustaksi aukoksi. Maa oli täysin suljettu sotilaallinen suoja-alue josta ei tullut mitään uutisia. Tiedettiin ainoastaan että maassa oli huomattava määrä Neuvostoliiton sotilastukikohtia ja maa oli neuvostotaloudessa lähinnä sellun sekä paperin tuotantoon sekä karjatalouden rehuntuotantoon määrätty alue. Antti oli jopa tilannut Ruotsissa ilmestyvän neuvostoliittolaisen Valittujen Palojen vastineen eli Världen och Vi-lehden mutta sekin kertoi lähinnä muista Neuvostoliiton alueista. Suomi oli lakannut olemasta.

Vuodet kuluivat. Vuonna 1970 kuultiin uutinen että Suomessa valtaa pitävän NKP:n alaosaston Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen ensimmäinen sihteeri Aimo Aaltonen jäi eläkkeelle ja hänen seuraajakseen valittiin yhtä lailla tiukan linjan stalinisti Markus Kainulainen.

1970-luvulla tietoon tuli myös suomalaisten – tietysti Neuvostoliiton riveissä urheilleitten – urheilijoitten menestys. Kotimaa-lehdessä kerrottiin Juha Väätäisestä, Lasse Virenistä, Pekka Vasalasta, Hannu Siitosesta, Jorma Kinnusesta, Antti Kalliomäestä, Martti Vainiosta ja muista jotka saavuttivat säännöllisesti arvokisoissa kultamitaleita Neuvostoliitolle. Myös jääkiekkoa dominoineen Neuvostoliiton maajoukkueen ykköspakkipari Timo Nummelin – Seppo Lindström tuli tunnetuksi.

Ehkä suomalaisten menestys oli Moskovan näkökulmasta liian suurta ja herätti ei-toivottuja kansallisia tuntoja joten suomalaisten urheilijoitten määrä Neuvostoliiton maajoukkueessa alkoi 1980-luvulla radikaalisti vähentyä. Uutiseksi nousi vielä jääkiekon nuorten MM-kisoissa länteen loikannut Jari Kurri joka teki menestyksekkään uran NHL:ssä. Antti Korhonen jäi varsinaisesta työstään eläkkeelle vuonna 1980 mutta jatkoi Kotimaa-lehden toimittajana. Vuonna 1982 hän otti itselleen päätoimittajan pestin ja muutti vaimoineen Hancockiin. Heillä oli kaikkiaan kolme lasta, kaksi tytärtä ja poika Voitto joka oli kaatunut Vietnamissa vuonna 1968. Voitto ehti saada amerikkalaisen vaimonsa kanssa yhden pojan jonka nimeksi tuli William mutta jota Antti kutsui aina Villeksi.

Suomesta tulleet tiedot olivat aina masentavia. Ne vähät mitä niitä oli. Venäläisiä oli aina lisääntyvässä määrin siirretty Suomeen, tosin ei suhteessa yhtä paljon kuin Baltiaan joka oli venäläisten suosikki. Itse asiassa Hruštšovin aikana varsin paljon Suomeen siirrettyjä venäläisiä ja muita kansoja muutti Suomesta pois kun sai siihen luvan. Paikka oli heidän makuunsa liian karu ja kylmä. Suomalaisia – hyviksi todettuja – sotilaita oli myös ollut tuhansittain sotimassa Afganistanissa. Kaiken kaikkiaan näytti siltä että niin Suomen kuin Baltian maitten tilanne oli toivoton.

Suomessa Antti ei päässyt käymään eikä oikeastaan halunnutkaan mutta hän oli käynyt vuonna 1977 Ruotsissa. Ruotsissa oli tapahtunut ns. ruotsittuminen, maa oli jo vuonna 1949 solminut Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen ja Ruotsia pidettiin de facto Neuvostoliiton liittolaisena vaikka se oli virallisesti jyrkän puolueeton. Antti oli käynyt Haaparannassa joka kuului Ruotsin ja Neuvostoliiton väliseen rajavyöhykkeeseen. Kaikki valokuvaaminen oli kielletty ja Antille tehtiin jopa ruumiintarkastus ettei hänellä vain ollut mukanaan kameraa. Mutta hän pääsi erikoisluvalla aivan Ruotsin ja Neuvostoliiton rajalle.

Käynti oli järkytys. Torniota ei ollut enää olemassakaan. Tornionjoen itäpuolella oli vain muutama bunkkeri ja sotilasparakkeja. Samalla matkalla hänelle tarjottiin mahdollisuutta lähteä risteilylle laivalla joka oli nimetty tunnetun neuvostosuomalaisen taiteilijan Kristiina Halkolan mukaan. Risteily menisi Tukholmasta Helsinkiin ja siellä olisi ollut mahdollisuus osallistua valvottuun bussimatkaan Helsingissä. Antti oli todennut että mielipahaa tällä reissulla on tullut jo tarpeeksi, jätti risteilyn väliin ja palasi Yhdysvaltoihin. Tilanne näytti toivottomalta.

Sitten tuli Gorbatšov. Tuli perestroika. Ja tuli Glasnost. Ja tuli liikehdintää. Ensin se alkoi Itä-Saksassa, Itä-Euroopassa ja Baltian maissa. Hitaat suomalaiset tulivat perässä mutta vuonna 1990, joulukuun kuudentena eli vanhana Suomen itsenäisyyspäivänä pidettiin soihtumarssi johon osallistui satatuhatta suomalaista. Neuvostomiliisit vahtivat mielenosoitusta mutta eivät puuttuneet siihen. Ennen kaikkea neuvostoarmeija pysyi kasarmeissaan. Samaan aikaan hyvin epäsuositun Markus Kainulaisen tilalle SKP:n ensimmäiseksi sihteeriksi valittiin maltillinen kommunisti Kalevi Kivistö.

Vuosi vaihtui, tuli Neuvostoliiton vallankaappausyritys joka epäonnistui ja nyt Antillakin heräsi toivo. Baltian maat julistautuivat itsenäiseksi 6. syyskuuta 1991. Suomi teki samoin 11. syyskuuta. Neuvostoliitto tunnusti Suomen itsenäisyyden melko pian ja lopetti oman olemassaolonsa 21. joulukuuta 1991. Antti tuumasi että jokohan oli aika käydä vanhassa kotimaassa. Valitettavasti Mirjalle se ei onnistuisi. Hän kuoli syöpään kesällä 1992. Onneksi hänkin ehti nähdä että hänen vanha kotimaansa sai vapautensa takaisin.

Leppävirta, heinäkuu 1993

Metsätieltä noin kilometrin päähän, erään kalliopaaden eteen oli kivestä tehty muistomerkki jossa oli laatta joka sisälsi kahdeksan miehen nimen ja muiston. Oli menossa siunaustilaisuus johon osallistui noin sata Leppävirran ja Varkauden asukasta. Itsenäistymisen jälkeen sissien muistoa oltiin alettu vaalia suurella hartaudella. Olihan heidän taistelunsa sentään merkki siitä että ei Suomea kuitenkaan ihan ilmaiseksi oltu ryssälle annettu. Tilaisuudessa oli mukana myös 78-vuotias Antti Korhonen sekä hänen 25-vuotias pojanpoikansa William Korhonen joka oli lupautunut kuskiksi koska Antin näkö oli huono. Hän myös halusi kovasti nähdä maan josta hänen sukunsa oli kotoisin. Hän oli jopa onnistunut pitämään itsellään jonkinlaisen suomen kielen taidon vaikka sinänsä täysin amerikkalainen olikin.

Korhosten road trip oli alkanut Helsingistä. Antti oli heti Suomen itsenäistyttyä ottanut yhteyden suomalaiseen hallintoon ja alkanut tiedustella sukulaistensa kohtaloa. KGB:n arkistot haltuunsa ottanut väestörekisteri otti kyselyn vastaan ja pahoitteli että asia etenee hitaasti koska kyselyjä on tullut kymmeniä tuhansia ja samalla pitäisi jonkinlainen suomalainenkin hallinto saada aikaiseksi. Yllättävän nopeasti – noin puolessa vuodessa – hän sai tietoja. Hänen isänsä, äitinsä ja siskonsa oli viety Siperiaan vuonna 1941 ja heistä ei ollut sen enempää tietoja. Todennäköisesti he eivät olleet enää hengissä koska Hrustsevin aikaan suomalaisten sallittiin palata takaisin Suomeen eikä heidän paluustaan ollut tietoja.

Hänen pikkuveljensä Aarno oli taistellut suomalaisten sissien riveissä ja todennäköisesti kaatunut taistelussa. Hänen vangitsemisestaan ei ollut tietoa. Sen sijaan hänen pikkuveljestään Aapposta oli tietoa. Hän oli taistellut puna-armeijassa ja toiminut sodan jälkeen Porvoon miliisissä kuolemaansa saakka vuoteen 1983. Hän oli kuollut varsin nuorena ja Antti kysyi oliko hänen läheisiään elossa. Vastaukseksi Antti sai Porvoossa asuvan Aappon lesken Martan osoitteen ja puhelinnumeron. Road trip alkoi matkalla Helsingistä Porvooseen. Suomessa ei ollut vieläkään muuta matkatoimistoa kuin Inturist joka sentään toimi suomalaisin voimin ja sieltä Korhoset saivat vuokrattua itselleen Lada 2105-auton. Puikkoihin hypännyt ja kotonaan Michiganissa autoja harrastava William totesi autoa opetellessaan:

- Siis ajaako nää tosiaankin täällä tällaisella?

Antti oli todennut tähän:

- Veikkaanpa että täällä tiet ei ole läheskään yhtä hyvässä kunnossa kuin kotona Valloissa joten tämä saattaa olla jotain Camaroa huomattavasti käyttökelpoisempi työkalu.

Porvoossa he tapasivat Martan. Hän kahvitti vieraat ja kertoi:

- Niin… Aappohan kuoli viinaan… ei hän silti mikään huono mies ollut… hyvä aviomies, hyvä isä eikä hän koskaan juonut rähinäviinaa… kunhan joi… liikaa… aivan liikaa… siihenhän hän kuoli… meillä oli neljä lasta ja kun heistä nuorin joutui Afganistaniin ja kaatui siellä niin juominen lisääntyi… tuntui siltä niin kuin Aappo kantoi syyllisyyttä koko ikänsä… hän sanoi olleensa väärän kokardin alla koko ikänsä… vaikka pirunkos hän sille mahtoi… tälle kaikelle… ei meistä kukaan sille mitään mahtanut… pakkohan meidän oli elää…

Matka jatkui Varkauteen. Matka oli masentava sillä se Suomi mihin Antti oli tottunut oli enää tyhjän autiuden välissä olevia neuvostotyyppisiä massiivisia asuntokomplekseja. Samanlainen oli Varkaus jossa toimi edelleenkin ikivanhalla tekniikalla toimiva sellutehdas jonka haju sai varsinkin Williamin pään pyörälle.

- How in hell can they live here… in this smell…

- Yes they can… and they must… do you think they have any choice… this is not Michigan, you know…

Varkaudessa he yöpyivät vaatimattomassa hotellissa ja heidän vierailulleen oli muutakin syytä kuin tutustuminen vanhaan, nyt pahasti neuvostokuosissa olevaan kotikaupunkiin. Juuri ennen matkaa Antti oli saanut kirjeen Varkaudesta eräältä Anna Savolaiselta, ikäihminen jo hänkin. Anna oli saanut tiedon siitä että Antti etsi sukulaisiaan. He tapasivat Varkaudessa ja Anna antoi Antille katsottavaksi kymmeniä vuosia vanhan lapun:

- Isäni kirjoitti tämän. Hän oli hautaamassa suomalaisia sissejä vuonna 1947. Ja hän tunnisti miehet.

Listassa oli kahdeksan miestä. Yksi heistä oli Aarno Korhonen.

- Oliko isäsi aivan varma.

- Aivan varma. Hän tunsi ne kaikki miehet. Ja huomenna osallistumme tilaisuuteen jossa veljesi ja ne muut miehet siunataan. Muistomerkki sinne on jo tehty.

Siunaustilaisuus meni hartaasti ja koruttomasti. Se oli Antille tuttua siitä Suomesta jonka hän tunsi. Kun Antti ja William palasivat hotelliin William selasi Suomen historiasta kertovaa vihkosta:

SUOMEN MENETYKSET TOISESSA MAAILMANSODASSA:

Rintamasodassa kaatuneet niin Saksan kuin Neuvostoliiton armeijassa yhteensä n. 120.000.

Sissisodassa kaatuneet n. 40.000

Neuvostoliiton murhaamia suomalaisia sotilaita ja poliiseja n. 40.000.

Sotavankeina kuolleet n. 60.000.

Sodassa kuolleita siviileitä n. 70.000.

Suomesta Neuvostoliittoon karkoitettuja n. 350.000. Näistä palasi aikanaan Suomeen noin 60.000.

Suomesta länteen paenneita n. 250.000.

Suomen väkiluku 1993: 3,9 miljoonaa joista venäläisiä 1,2 miljoonaa.

William katseli vihkosta aikansa, kääntyi sitten isoisäänsä päin ja kysyi:

- Grandpa… olisiko tämän kaiken voinut välttää… entäs jos… entäs jos suomalaiset olisivatkin sanoneet että ei, me emme suostu… mobilisoineet voimansa… ja panneet hanttiin…

Antti oli hetken aikaa hiljaa. Aika pitkänkin hetken. Sitten hän vastasi:

- Niin… mikäs on mielenkiintoisempaa kuin jossittelu… olen minä sitä itsekin ajatellut… se on niin vaikea sanoa… olisiko se onnistunut… no, sitä me emme saa koskaan tietää… toivotaan että Suomi nousee niistä raunioista jonka saivat aikaan jotkut toiset…

TÄMÄN TARINAN LOPPU

Aikaisempia kertomattomia tarinoita:

2002: Suomi Itä-Euroopan suursodassa

1991: YYA-Ruotsi

1986: Tornionjokilaakso ydinsodan jälkeen

1977: Miehitetty Suomi kolmannessa maailmansodassa

1944: Saksan ja länsiliittoutuneitten ikävä ylläri Stalinille

1940: Italian takinkäännös kakkosrähinässä

1939: John Tolvanen, alaskansuomalainen

1918, 1919 ja 1919: Punaisten voitto Suomen sisällissodassa

1808, 1808: Ruotsin voitto Suomen sodassa ja sen seuraukset Suomelle

1808: Kun Aleksanteri I talvisodan voitti