maanantai 21. syyskuuta 2020

OY MENNYT MAAILMA AB

 Riihimäki, joskus tuonnempana…

Tänään oli liittovaltiokansalainen Aaro Kolehmaisen kuukauden paras päivä. Oikeastaan se oli ainoa päivä kuukaudessa jolla oli hänen elämässään minkäänlaista merkitystä. Aaro, iältään 28-vuotias oli tottunut lapsuudestaan asti siihen elämään mitä eräänlaisena Euroopan Liittovaltion hiilijalanjäljettömänä luonnonpuistona mainostetun Suomen Hallintoalueen ihmisten elämä tai oikeastaan sen puute pääosin oli. Oli ollut jo kovin, kovin pitkään. Koko hänen, ja hänen vanhempiensa elämä. Hän oli syntynyt kuutioasuntoon kuutioasunnossa syntyneille vanhemmille ja muutti 18-vuotta täytettyään toiseen kuutioasuntoon.

Koulua hän oli käynyt pakolliset neljä luokkaa oppien lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Enempää ei tarvittu sillä suuren mittakaavan koulutus oli tarpeetonta koska Suomen Hallintoalue ei tarvinnut työvoimaa muuhun kuin hallintoon ja ne työpaikat olivat varattu Helsingin Erityishallintoalueella asuville nomenklaturan jäsenille. Kyseiselle hallintoalueelle puolestaan ei ollut mitään asiaa ilman sisäisen passin erityisviisumia. Joka käytännössä periytyi uusrälssin keskuudessa äidiltä tyttärelle. Oli tietysti infraa ylläpitäviä työntekijöitä mutta ne olivat pääosin keikkatyöläisiä muualta. Turha Suomessa oli ihmisiä kouluttaa. Yleensäkin mitä vähemmän Suomessa oli ihmisiä sen paremmin hallintoalue toimi Liittovaltion ilmastomannekiinina.

Tarpeettomilla kuhnurikansalaisilla ei ollut myöskään mitään asiaa Itä-Helsingin ja koko itäisen Uudenmaan kattavalle etniselle erityishallintoalueelle joka oli käytännössä täysin itsenäinen ylijäämäväestön kaatopaikka jonka Liittovaltio elätti. Elätti huomattavasti avokätisemmin kuin suomalaisia pääosin kuutioasunnoissa asuvia kansalaisia jotka asuivat lähes kokonaan Rauma – Kouvola-akselin eteläpuolella. Sen pohjoispuolella oli vain luonnonsuojelualuetta ja lisäksi metsänvartijoiden vartioimia erityisalueita joissa Liittovaltion eliitti kävi nauttimassa luonnon rauhasta sekä metsästämässä ja kalastamassa. Mikä harrastus oli suomalaisilta jo aikaa sitten kielletty. Olipa noilla alueilla suuren rahan kasinoita ja bordellejakin. Keskellä ei mitään sijaitsevista viihtymiskeskuksista oli tullut Liittovaltiossa jonkinlainen muoti mutta luonnollisesti ne tilittivät kaikki tulonsa suoraan Brysseliin.

Aaro eli Liittovaltion pienellä toimeentulotuella  ja elatukseen kuului myös ilmainen asumisoikeus kuuden neliön kuutioasunnossa. Aaro oli säästäväinen eikä tuhlannut rahaa Fed-Marketissa myytävään halpaan alkoholiin ja heroiiniin. Säästäväisyyteen kuului myös se, että hän kävi mahdollisimman usein hakemassa annoksen soijarouhepuuroa Riihimäen torilla jaettavasta Liittovaltion asevoimien kenttäkeittiöstä. Muukin Aaron ruoka oli erilaisilla mausteilla maustettua soijarouhepuuroa. Se piti hengissä ja vei jopa nälän pois kun ei pahemmin liikkunut. 

Ei sillä ollut väliä. Millään ei ollut väliä.

Paitsi sillä että Aaro piti itsensä hengissä. Jonkunlaisena ajattelemattomana zombiena. Aina kolmekymmentä päivää kerrallaan. Kolmenkymmenen päivän välin hän sai Liittovaltion rahan. Josta hän saattoi irroittaa puolet kuukautisesta toimeentulotuestaan kahteen minuuttiin joka hänen mielessään olisi kaksi viikkoa. Aitona kokemuksena. Niinpä hän nytkin marssi Riihimäen keskustassa lähes tarpeettomaksi muuttuneen rautatieaseman tiloissa sijaitsevaan liiketilaan. Hän joutui jonottamaan sillä hänen edellään jonossa oli jo kolmekymmentä suomalaista kuutiokansalaista. Firman kyltti kertoi firman toiminnasta:

MENNYT MAAILMA: ELÄ JA KOE ELETTY. AITONA KOKEMUKSENA.

Menneisyysmatkoissa Aaro sai elää pääosin jo kuolleitten ihmisten elämää. Nämä ihmiset olivat aikanaan luovuttaneet kehittyneen aivosiirrosjärjestelmän kautta valitsemiaan henkilökohtaisia muistoja menneiltä ja paremmilta ajoilta firman muistipankkeihin. Firman nettisivuilta asiakkaat saattoivat valita mitä ja kenen muistoja he voisivat kokea ja tehdä varauksen. Aaro oli käyttänyt suurimman osan vapaa-aikaansa tutustuen viestittimellään näihin tarjolla oleviin muistoihin. Hän oli jälleen valinnut itselleen pari. Jono eteni sinänsä nopeasti koska varsinainen toimenpide kesti vain pari minuuttia. Aivojen aika ja reaaliaika olivat vähän kaksi eri asiaa.

Aaron vuoro tuli. Hän maksoi istunnosta ja hänet johdatettiin toimenpidehuoneeseen jossa hän istui hammaslääkärin tuolia muistuttavaan istuimeen. Muistoteknikko kävi läpi hänen aikaisempia terveystietoja ja kysyi vielä:

- Niin, viime kerrasta on se kuukausi… onko mitään muutoksia terveydentilaan?

- No ei… ellei sitä jatkuvasti kasvavaa vitutusta lasketa.

Muistoteknikko naurahti ja totesi:

- Niin no, sehän ei ole vika vaan vallitseva ominaisuus.

Muistoteknikko oli onnellisessa asemassa. Hänellä oli työ ja siksi hän saattoi asua kerrostalon yksiössä yhdessä vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen he olivat molemmat joutuneet tekemään nanoteknologian avulla toteutettavan kastraation. Ilmastosyistä. Ihminen oli ilmastorikos. Ainakin tietyissa paikoissa maailmaa. Varsinkin täällä Suomessa. Afrikasta ja sen väestönkasvusta ei saanut puhua. Se olisi ollut viharikos. Jos muistoteknikon perhe olisi kieltäytynyt kastraatiosta niin heidänkin asuinpaikkansa olisi ollut kuutioasunto ja elantona niukka Liittovaltion raha. Muistoteknikko laittoi eräänlaisen kypärän Aaron päähän, teki vielä muutamia säätöjä valvontalaitteesta ja totesi sitten:

- Hyvää matkaa 1970-luvulle.

Ohjelma alkoi toimia ja alkuun Aaro näki ensiksi vanhan, ehkä 70-vuotiaan suomalaisen kaljupäisen ja harmaapartaisen miehen joka totesi Aarolle hymyillen:

- Morjens, muukalainen. Olen Ykä. Olen antanut sinulle muutaman muiston omasta elämästäni. Toivottavasti pidät niistä. Ehkä jopa nautitkin. Kun elät näitä muistojani niin minä olen varmaankin jo aikaa sitten kuollut. Ennen kuin siirryt hetkeksi menneeseen elämääni niin pyydän sinulta ja sukupolveltasi anteeksi siitä kaikesta minkä me saimme teille aikaiseksi. Minä panin hanttiin mutta hävisin.

Mies katosi ja Aaro huomasi olevansa seitsenvuotias poika vuosimallin 1971 Toyota Corollassa. Hän istui takapenkillä ja etupenkillä oli kaksi vierasta aikuista ihmistä mutta muiston kautta hän tiesi heidän olevan hänen vanhempiaan. Muisto-ohjelman kautta hän pystyi myös tuntemaan vanhempiensa häntä kohtaan tunteman rakkauden ja ennen kaikkea perheen antaman turvallisuuden tunteen. Corollassa oli radiokin ja se soitti Kai Hyttisen Dirlandaata. Mikähän biisi sekin oli? Aaro ei ollut koskaan ennen sitä kuullut. Corollaa ajava isä totesi:

- Siinähän se on. Ilomantsin Ruhkarannan leirintäalue. 

Mies/isä kävi alueen respassa maksamassa telttapaikan. Aaro nousi pois autosta ja katsoi Corollan rekisterikilpeä. Mustapohjainen ja valkokirjaiminen. Eikä siinä ollut sitä sinikeltaista liittovaltiolutikkaa. Se sai jotenkin niin hyvälle tuulelle. Vielä paremmalle tuulelle toi ajatus että tällaisella tavallisella duunariperheellä oli joskus voinut todellakin olla oma auto. Ja vielä alueella joka oli Aaron nykypäivässä ihmisiltä kiellettyä hiilinieluluonnonpuistoa. Elettiin todellakin aivan eri aikaa aivan eri maailmassa. Muistoperhe jonka jäsenyydestä Aaro nautti täysin rinnoin ajoi auton hieman eteenpäin ja pystytti teltan – sellaisen siihen aikaan suositun kupoliteltan – leirintäalueelle. Elettiin kesää 1972 ja paikka oli täynnä telttoja. Elettiin vielä telttamatkailun aikaa. Alueella oli yhteinen rantasauna jossa perhe kävi ja kävi saunareissullaan tietysti myös uimassa. Ja sen jälkeen teltalla Aarolla oli edessään ruokaparatiisi.

Primuskeittimellä keitettyä makaronia jonka sekaan sotkettiin tölkillinen lihapullakastiketta. Siis oikeita lihapullia. Tehty ihan oikeasta lihasta. Lisäksi ruisleipää ja oikeaa voita. Muisto-ohjelman säätöjen vuoksi Aaro ei oikein pystynyt esittämään suurempia mielenliikutuksia eikä pystynyt kertomaan muistovanhemmilleen että omassa todellisuudessaan hän ei ollut koskaan saanut näin hyvää ruokaa. Liha kun oli Suomen erityisilmastoalueella kokonaan kielletty. Tietysti vain suomalaisilta. Etninen erityishallintoalue oli toki aivan eri asia eikä nomenklaturankaan kohdalla oltu kovin tarkkoja. Ne olivat ihan eri asioita ne. Aaro joka oli omassa todellisuudessaan tottunut siihen että niitä eri asioita oli kovastikin olemassa mutta niitä ei koskaan varsinaisesti perusteltu eikä niistä varsinkaan saanut keskustella sai joskus ostettua mustasta pörssistä hieman venäläistä tushonka-säilykettä. Mutta harvoin. Sen sijaan tässä muistotodellisuudessa illan kruunasi vielä nuotiopaikalla paistettu lenkkimakkara. Ja sitä Turun Sinappia siihen päälle.

Mikä oli Aarolle paras kokemus oli tietenkin leirintäalueen rauhallisuus ja turvallisuus. Siellä oli vain suomalaisia jotka pitivät huolen omista asioistaan ja antoivat muidenkin tehdä niin. Ei mitään metelöintiä, ei mitään riitelyä. Ei varsinkaan väkivaltaa. Vain aivan tavallisia suomalaisia tavallisella lomareissullaan. Aaron muistoäiti tosin totesi:

- Onks tuon teltan porukka muuten ruotsalaisia?

Muistoisä kuunteli hetken verran ja totesi:

- Ei kun kyllä nuo on suomenruotsalaisia. Ei ne puhu riksvenskaa. Välikö sinänsä hällä.

Eikä asiaan palattu sen enempää. Ei ollut tarvetta eikä se kiinnostanut. Muistoperhe ja Aaro tietysti sen mukana siirtyi telttaan nukkumaan huoltoasemalta ostettuihin ruskeisiin makuupusseihin. Tottuneena muistomatkaajana Aaro tiesi että uni olisi paljon levollisempaa ja rauhallisempaa kuin hänen omassa todellisuudessaan. Matka eteni. Ensiksi Kainuun Sotkamoon ja lopulta Pohjois-Savon Vesantoon jossa muistoperhe kävi katsomassa joitain sukulaisiaan. He asuivat maalla joka Aaron todellisuudessa oli tyhjennetty hiiliutopian tieltä. Oikea maalaistalo. Ja sen ympärillä oli lehmiä. Helvetti soikoon, live-lehmiä. Muistojen perhe joi kahvit ja jatkoi matkaansa vaikka sukulaiset sanoivat:

- Elekkeekä vielä lähtekö… olokkeeka yötä…

Aaro ei päässyt takaisin Toyota Corolle vaan maisema sumentui ja sen kirkastuttua hän oli aikaa sitten ihmisistä tyhjennetystä Joensuusta etelään päin lähtevässä junassa. Elettiin vuotta 1975 ja hänen mukanaan oli kaksi aikuista. Muistotäti ja hänen miehensä. Aaro oli matkalla Helsinkiin. Helsinkiin, hitto vie. Sehän oli ollut passittomille kielletty alue koko Aaron eliniän. Matkan edetessä Aaro katseli junan ikkunasta ja ymmärsi mitä termi ”elävä maaseutu” tarkoitti. Täällä asuttiin. Täällä elettiin. Joka puolella näkyi peltoja ja niitä lehmiäkin. Ja ihmisiä puuhailemassa kuka mitäkin. Niillä oli autojakin. Ja pieniä taajamia aina toisensa perään. Eläviä ihmisiä.

Vantaan ja Tuusulan rajalla oikeasti 28-vuotias mutta muistomatkallaan kymmenvuotias Aaro odotti että juna pysähtyisi Tuusulan ja Vantaan rajalla ja junaan astuisi aseistetut sisäisen turvallisuuden viranomaiset tarkistamaan sisäisiä passeja. Mutta ensimmäistäkään koppalakkia ei tullut sisään ja juna jatkoi kaikessa rauhassa Helsingin rautatieasemalle. Jossa Aaro junasta noustuaan näki sen näyn jota ei ollut koskaan nähnyt omassa todellisuudessaan. Asemalla oli vain suomalaisia. Ei ensimmäistäkään somalia. Ei ensimmäistäkään arabia. Vain rauhallisia suomalaisia. Ja sitten käytiin muistotädin kanssa vielä aseman snagarilla syömässä höyrymakkarat. Joista Aaro omassa todellisuudessaan saattoi nähdä vain unta.

Edessä olisi pienen pojan viikko Helsingissä. Linnanmäellä, Korkeasaaressa ja muualla. Lentoasemallakin. Ilman ensimmäistäkään Liittovaltion viranomaista ja ennen kaikkea ilman ensimmäistäkään räyhäävää ja jalustalle nostettua etnisesti edistyksellistä joita Aaro oli oppinut omassa elämässään pelkäämään ja väistämään.

Aaro heräsi kaksi minuuttia kestäneeltä kaksiviikkoiselta matkaltaan. Muistiteknikko poisti kypärän Aaron päästä ja totesi:

- Tää herkku saattaa kuule pian loppua.

- Miksi ihmeessä? Täähän on ainoa asia minkä vuoksi minä yleensä jaksan elää.

- Liittovaltio on suunnitellut että menneisyysmatkat kielletään. Virallinen syy on siinä että ihmiset addiktoituvat niihin. Mikä on tietysti naurettavaa koska Liittovaltio myy halpaa heroiinia ja suorastaan pyrkii siihen että ihmiset addiktoituvat ja mieluummin vielä vetävät överit. Varsinkin täällä hiilivapaassa Suomessa.  Ruumis kun ei levottomuuksia saa aikaiseksi eikä sen elättäminen maksa mitään. Mutta tosiasiallinen syy on se, että nää menneisyysmatkat aikaansaavat levottomuutta. Ne kun kertovat ihmisille että joskus aikanaan oli paljon paremmin. Ja mehän eletään virallisesti täydessä utopiassa jota ei saa arvostella. Jos nää menneisyysreissut lopetetaan niin se tietää meikäläisellekin sitten työttömyyttä ja muuttoa kuutioasuntoon. Tässä täydellisyydessä ja utopiassa.

Aaro Kolehmainen poistui Oy Menneen Maailman tiloista ja mietti että mitä hän tekisi jos tämä henkireikä vietäisiin pois. Eihän hänella olisi sitten enää mitään. Ehkä hänkin alkaisi ostamaan Fed-Marketin halpaa heroiinia. Ja vetäisi överit. Sillä eihän tässä todellisuudessa ollut mitään, minkä vuoksi elää. Pelkkänä tarpeettomana kuhnurina kennossa. Ilman menneisyyttä, ilman tulevaisuutta ja pian ilman historiaakin.

Täydellisessä utopiassa.

Kiitos kommentoija Labrotalle inspiraatiosta. Ja varmaankin kirjoitus on myös hieman velkaa Total Recall-elokuvalle. 


14 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Ei niin hullua kuvitelmaa oo ettei todellisuus aja ohi.

Nimetön kirjoitti...

Että tulin surulliseksi.

/Eija

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Eijalle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Valitettavasti näin on.

Eija: Onneksi tätä ei ole tapahtunut. Vielä.

Qroquius Kad kirjoitti...

Lukiessani aioin kommentoida "Total Recall vuoden 1984 maisemissa", ellei kukaan ehtisi ensin.
Koska näin kävi, tai ainakin osittain, linkkaankin tämän:

https://junakohtaus.wordpress.com/2010/11/23/pohjoinen-ja-etela/

Kyseinen bloggaus nousi mieleen lukiessani Aaro/Ykän saapumista Helsingin rautatieasemalle, joka oli tuolloin niin perin erilainen kuin on ollut jo ikävän kauan ja pahempaa on vain luvassa.

Ajattelin junamatkustajaa, joka nousee kyytiin jollain pohjoisempana sijaitsevalla pienellä radanvarsipaikkakunnalla, joka ei ole saanut osakseen kulttuurinrikastusta, ja jää kyydistä pääteasemalla Helsingissä.

Siinä tulee tavallaan aika lailla pitempi matka kuin ratakilometreissä mitattuna:

Suomen maaseudulta eteläiseen kehitysmaahan.

klova kirjoitti...

Asian sivusta.
Joku perussuomalainen oli nimennyt siat parin poliitikon mukaan,Husu ja oliko Ibrahim.

No eihän tuo tietysti maailman suurin rikos ole eikä toisaalta mitään kovin fiksuakaan,varsinkin kun media ja vihervasemmisto oikein etsii koska saa oikeuden paskahalvaukseen.

Mutta jos tekee noin,niin sitten ei pyydellä anteeksi.Eivätkö nämä ymmärrä,että pyytämällä anteeksi myönnät tehneesi väärin.Tuollaisiin kommentoidaan,että mitä sitten,onko sikojen nimeäminen kiellettyä?

Tietty paras jos jättäsivät nämä Anot ja kumppanit nämä sisäpiirin vitsit sisäpiiriin,niillä ei kuin hävitä kannatusta ja karkotetaan varsinkin ns parempaa väkeä kannattajakunnasta.Ja media taatusti uutisoi asian niin negatiivisesti kun vaan voi.

Persujen suurin ongelma kunnallisvaaleissa onkin saada varsinkin maaseudulla ehdokkaaksi henkilöitä jotka eivät ole kylähullujen maineessa ja joiden äänestäminen ei aiheuta myötähäpeää.

Nimetön kirjoitti...

Mihin lähteä sitten kun kaikki on mennyttä täällä suomessa. Kävellen Venäjälle kai jos ei muuta ole. Siellä ei elämä kummoista ole nyt ainakaan mutta tohon verraten se on parempaa.

Suuri kiitos tarinasta vaikka kovin realistisen pahasta. Tuollainen fiilis mulla täällä itähelsingissä usein on.
T labrotta

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Qroquius Kadille, klovalle ja labrotalle & kiitos kommenteistanne.

Qroquius Kad: Pätkä mahdollisesta tulevaisuudesta joo. Mietin vaan että onkohan se Hommaforumin Junakohtaus se Joe K jonka kanssa aikanaan vähän riitelin Suomen Sisun sivustoilla. Ihan tolkullinen heppu kyllä.

klova: Anteeksi ei kannata pyydellä eikä muutenkaan suostua siihen että vastapuoli määrittelee kuinka asioista saa keskustella. Ja tästä tuli mieleeni – siis siitä sikaepisodista – että Helsingin Sanomat on vienyt asian paljon pidemmälle:

https://www.verkkouutiset.fi/wp-content/uploads/2018/07/trump_sika.jpg

Mutta koska HS on niinqu oikeessa niin senhän ei tarvitse pyydellä anteeksi mauttomuuttaan. Kunnallisvaaleissa äänestäminen ei sinänsä aiheuta myötähäpeää. Suomessa kun on salainen äänioikeus. Mutta persuilla on tietysti kova homma etsiä hyviä ehdokkaita.

labrotta: Mihin lähteä? En minä ja rouvani osaa lähteä täältä mihinkään. Moni muu on lähtenut. Ja kiitos sinulle inspiraatiosta.

Nimetön kirjoitti...

Kiitos ystävälleni Labrotalle tästä blogimestarin inspiraatiosta joka sai aikaan aika melankolisen tarinan, joka kuitenkin voi ja kykenee olla tulevaisuutta. Itsehän haluaisin myös käydä taas 80-luvulla, mutta en koulukiusattuna ja hakattuna rääpäleenä, vaan nykyisenä itsenäni. Siinä voisi joku muka-kovis pikkusen kylmentyä kun tulisin auttamamaan sen aikaista minuani.

Muuten... Koulukiusaus on nykyään aika paljon pahenpaa kuin silloin Joskus(tm) (no, jouduin kyllä yläasteen aikana pari kertaa tikattavaksi koska pahoinpitely. Jouduin myös menettämään paljon omaisuuttani, koska ryöstö. Jouduin myös nielemään ylpeyteni koska varkaus eikä kukaan sitä todistanut. Ja joo.. Olin yhdessä vaiheessa jo itsetuhoinen, mutta järjestelmän mietintö: Mitä Siitä!! )

--Madri

Nimetön kirjoitti...

Kun vielä joitakin vuosia sitten somessa pilkattu rauhallinen lintukoto, jollainen Suomi oli vielä parikymmentä vuotta sitten, on kohta utopiaa, on mielenkiintoista vilkaista, mitä saamme tilalle; twitterissä Heike HANKIn nimellä on lyhyitä videoita, kuinka nämä kaikkein haavoittuvammassa asemassa olevat kunnioittavat pelastajiaan. Kyllä kuutioasunto kelpaa suomalaisille, jotka nöyrtyen tulijoiden edessä ottavat vastuun heidän elämästään ja häpeävät orjalaivoihin toimittamaansa tervaa.


Rouva Ano

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Madrille ja Rouva Anolle & kiitos kommenteistanne.

Madri: Samanlaisia ja yhtä ikäviä muistikuvia 1970-luvulta.

Rouva Ano: Saksani on huono mutta löysin linkin:

https://twitter.com/heickeeee?lang=fi

Tulevaisuuttamme joo.

Nimetön kirjoitti...

Pahasti OT mutta silti.. Nimetä sika jonkun somalin mukaan??!! On kyllä jumalaton loukkaus noita töpselikärsiä kohtaan, nehän tuoksuvatkin paremmilta kuin ne joilta nimensä saivat.
Ja sitten asisaan. Olen kyllä hyvilläni kun sain elää sitä aikaa kun Corollan takapenkillä matkaa taitettiin. Ja syötiin lenkkimakkaraa. Ja jäätelöä. Ja kun suurin ihmetyksen kohde oli saksasta käymään tullut täti, ja sen poika joka ei jostain ihmeellisestä syystä osannut suomea. Mikähän sitäkin mahtoi vaivata ; )

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Niin. Ne sikaasyömättömät puolestaan saavat haukkua meitä mielensä mukaan. Eikä niitten meihin kohdistama väkivaltakaan ole sisäministeriölle suuri ongelma. Mutta joo, niitä saksalaisiahan oli 1970-luvulla Suomi ja varsinkin Lappi pullollaan. Nykyisin heitä ei ole juuri ollenkaan. Lienevätkö olleet niitä saksalaisia jotka olivat tehneet sen aikaisemman reissunsa kypärä päässä?

Nimetön kirjoitti...

- Tää herkku saattaa kuule pian loppua. No mie tässä vähän harrastin iteaattelua ja oikomista, tuli tuosta loppumisesta mieleen ne assan snagarin höyrymakkarat, ne hyvä entivanhaan olleet. Nehän loppuivat jo vuonna kuokka ja kirves. Taisi aikamatkaaja-ykä saada viimeiset.
Huru-ukko

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Huru-ukko. Ei ihan vuonna kuokka ja kirves. Minä pistelin assan snagarilla annoksen 2 kpl höyrymakkaroita + ketsuppi + pieni maito vielä joskus vuonna 1998. Onhan siitäkin tosin jo aikaa. Ja onneksi Suomessa on vielä snagareita.