HIKINAUTIT JA KESTITYS KAUKAA

Männäsyksynä Häkälän kunnan alueella pohjoisessa eteläväli-Suomessa ajeli muuan varsin tuttu punainen Nissanin pick-up jonka kyydissä olivat tutut käppäukot Lötjösen Eelis ja Perskeleen Ykä. Miehet olivat ajamassa kohti Jatsinkajauttamankankaan metsästysaluetta jossa oli tarkoitus hieman mökkeillä ja käyttää pyssyjä ulkoilemassa.

Häkälän kunnan keskustaan oli matkaa vielä hieman ja kuskin paikalla oleva Lötjönen vinkkasi vasemmalle:

- Nääkkös tuon?

Näkihän Ykä. Siellä oli vanhoja, selvästi teollisuuskäyttöön tarkoitettuja pahasti ränsistyneitä rakennuksia ja pari jyrkkäreunaista lampea. Ne olivat epäilemättä olleet aikanaan monttuja joihin vesi oli aikaa myöten kerääntynyt. Lötjönen osasi sanoa:

- Tässä on tiedäkkös ollut aikanaan asbestilouhos. Taisi olla Suomen Mineraali Oy:n omistama. Oli avolouhos ja siitä nuo lammet ovat tulleet. Loppunut jo aikaa sitten.

- Niin… se oli sitä aikaa kun ei hoksattu asbestin vaarallisuutta. Mutta epäilemättä se antoi leivän aika monelle ihmiselle silloin aikanaan. Niin kuin muun muassa edesmenneen tätini edesmenneelle miehelle Tanelle joka oli myös koko uransa eräällä toisella asbestilouhoksella töissä. Mainio mies. Ja ruumiinavauksessa huomasivat että miehen keuhkot olivat lähes pelkkää asbestia. Vaan hei, tuossa on pienoinen levike. Eiköhän käydä kusta lorrauttamassa ja vetämässä voimasavukkeet?

Levikkeen kohdalla ei ollut muuta kuin vanhaa häpelikköä. Ei täällä oltu asuttu enää aikoihin. Hikinautit kusta lorrauttivat, sytyttivät voimasavukkeet ja…

- Hei… kuunteles… tuolta louhokseltahan kuuluu ääntä… sehän on täydessä käynnissä… ja tuossahan ajaa ikivanha Bedfordin kuormuri sinne…

- Joo, ja meidän Nissan on taas muuttunut Mossen pick-upiksi… hikinauttien hommiahan tämä… mutta miksi me ollaan vielä nykypäivän rumassa kaljupääpartakuosissa? Miksi me ei olla muututtu ajan kuosiin?

- Varmaankin siksi että minä ajattelin tarjota hikinauteille iltakahvit.

Käppäukoista hikinauteiksi muuttuneet Ykä ja Lötjönen huomasivat että levikkeen vieressä ollut häppelikkö oli hävinnyt ja tilalla oli pieni mökki. Sellainen mummonmökki. Valkoiseksi maalattu ja sen vieressä oli liiteri. Ja näkyi olevan kaivo käsipumpulla. Ennen kaikkea heidän edessään oli ruskea kukkamekko päällään oleva vanha nainen. Miehet ihmettelivät:

- Hä… tota… kuinkas te tiedätte?

Nainen hymyili ja vastasi:

- Minä olin kuulkaa tuolla asbestilouhoksella pitkään töissä siivoojana. Jäin sitten eläkkeelle. Lapset ovat maailmalla ja mieheni on tups´ahossa. Varmaan tuon asbestilouhoksen takia. Mutta minä olen tehnyt eläkeläisenä hieman sivubisneksiä Kalevi Keihäsen Aikamatkoille. Sain sitä kautta tiedon että te ajatte näitä aikoja tästä ohi. Ja kun teillä siellä nykyajassa kuuluu olevan sarvi ottassa jatkuvasti niin ajattelin tarjota teille rauhallisen hetken menneestä maailmasta.

- Tota noin… mikäs vuosi nyt on?

- Eletään Kekkosen vuotta 1971. Mitenkäs, maistuisiko ne kahvit?

- Jo vain maistuisivat.

Pienessä mökissä oli keittiötila jonka pöytään mahtui istumaan juuri kolme ihmistä, sitten olohuone eikä muuta. Olohuoneessa oli vanha heteka, pieni sohva jossa hyrisi kissi ilmeellä että mitäs ihmeen jätkiä nuokin ovat, televisio nurkassa sekä kirjahylly jossa oli kirjojen lisäksi kertyneitä pääosin mustavalkoisia valokuvia yhdestä ihmiselämästä. Seinällä oli käkikello joka raksutti mennyttä aikaa. No, sehän sopi hikinauteille joitten omatkin kellot raksuttivat mennyttä aikaa. Olivat raksuttaneet jo pitkään. Olohuoneen pöydällä oli pari maakuntalehteä.

Tietysti seinän takana oli sauna. Ulkohuusi oli liiterirakennuksessa. Keskellä taloa oli iso leivinuuni joka lämmitti tilan mainiosti. Mummo kattoi hikinauteille iltakahvit. Kahvi oli tietysti pannukahvia. Kannu oli odottamassa valmiina ja se oili peitetty vanhan ajan pannumyssyllä. Mummo kaatoi kahvia posliinikuppeihin ja pöydässä oli luonnollisesti tölkki punaista kulutusmaitoa. Mutta entäs se kestitys? Yksinkertaista, mutta parasta mahdollista. Mummon leipomaa pitkopullaa, mustikkapiirakkaa ja sitten niitä hymyileviä Hangon keksejä. Hikinautit totesivat:

- Aikanaan kun oltiin pieniä niin meilläkin se iltakahvi oli perinne. Joka ilta. Se taitaa olla aika pitkälle hävinnyt siellä meidän ajassamme. Liekö syynä se kahvinkeitin jolla kahvin tekeminen on niin helppoa. Pannukahvi kun piti tehdä hartaudella ja tarkkaan.

Hikinautit nauttivat tarjoilusta ja yrittivät olla ahmimatta. Se oli varsin vaikeaa sillä tarjoilun maku oli jotain, jonka muisti oli jo unohtanut ja riemastui kun pääsi kohtaamaan sen jälleen kerran, aikojen, pitkien aikojen jälkeen. Ehkä juuri tämä oli parasta hikinautin hommissa. Ykä ja Lötjönen ottivat luonnollisesti tarjotut santsikupit ja kuuntelivat samalla mummon kertomuksia omasta elämästään. Kannatti kuunnella, sillä kalenterista katsoen hikinautit olivat tällä hetkellä kuusivuotiaita pikkupoikia vaikka se ei kylläkään päälle päin näkynyt. Hikinautit tiesivät että tarina kannattaa kuunnella aina, varsinkin kun se pohjautuu elettyyn elämään.

Kaikki loppuu aikanaan, vaan konsanaan ei milloinkaan, niin kuin Kalevi Keihäsen Aikamatkoilla todetaan. Niinpä hikinauttien oli aika kiittää tarjoilusta ja jatkaa eteenpäin. Kun Ykä ja Lötjönen pääsivät autolleen se oli jälleen Nissan. Louhos oli enää veden täyttämä ränsistynyt raunio. Talo oli kadonnut ja häpelikkö tullut takaisin. Kun tarkkaan katsoi, näki vielä vähän kivijalkaa. Oli Ykän vuoro ajaa. Lötjönen aukaisi repsikan puolen oven ja sanoi:

- Paas Ykä vilkasten…

Repsikan penkillä oli rottinkinen astia jossa oli pyyhkeeseen kääritty pullapitko. Vielä lämmin. Mukana oli lappu:

Tässä on teille nuorille miehille vähän matkaevästä siellä tympeässä tulevaisuudessa.

Lämmin kiitos käynnistä täältä menneisyydestä.

- Jaahah, taisi olla niin että kun me kohta käydään Osuusliike Häkälän Nälässä niin ei tartte ostaa pahemmin leivonnaisia. Aito asia on aina aito asia. Ja onhan se aina mukavaa kun joku vielä tässä iässä sanoo meitä nuoriksi miehiksi.

Tästä oli hyvä jatkaa matkaa. Menneiden aikojen pullantuoksuisella hyvällä mielellä.