JOTAIN IHAN MUUTA XVIII

Eli kuinka eräs elokuvasarja jäi tekemättä

Hope, Washington, Yhdysvallat, joskus vuonna 1982

Yksinäinen mies käveli maantietä eteenpäin. Hän oli ylittänyt kunnanrajan puolisen tuntia aikaisemmin. Hänellä oli selässään reppu ja päällään armeijan maihinnousutakki. Hänen tukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ruokkoamaton. Kävely ei haitannut miestä. Hän oli tottunut tällaiseen tylsän toistuvaan suoritukseen. Sumuinen ilma lupaili pian alkavaa sadetta. Senkin kanssa mies pärjäisi. Oli hän tottunut pahempaankin. Tuumihan hän toisaalta, että saattaisihan tuo olla satamattakin. Mies jatkoi kulkuaan, kohti uutta kaupunkia, etsien toivoa ja uutta alkua, mutta varautui samalla uuteen torjuntaan ja pettymykseen. Niin kuin oli tapahtunut monta kertaa ennenkin. Kasvava katkeruus jyrsi pitkää tietä kulkevan miehen mieltä, mutta mies tuumi, että lopullisen periksiantamisen aika ei ollut vielä. Mies oli kärsivällinen, ja kärsivällisyyden hän oli aikanaan oppinut raskaimmalla mahdollisella tavalla.

Tietä pitkin kulkeva mies oli nimeltään John Rambo. Vietnamin sodan veteraani, joka oli taistellut Vietnamissa Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoissa. Palattuaan kotiin hän oli huomannut, että häntä ei otettukaan vastaan niin kuin toisen maailmansodan tai Korean sodan veteraaneja. Hippikesä oli muuttanut Amerikkaa. Hän ei ollutkaan juhlittu sankari. Häntä pidettiin vain murhaajana. Hän ymmärsi hyvin, miksi niin monen hänen aseveljensä oli vienyt pullo, pulveri ja piikki. Toiset olivat selvinneet, sillä heillä oli ollut ennestään jonkunlainen kiintopiste elämään. Joku palasi isänsä farmille, joku meni tuttuun tehtaaseen. Joillakin oli perhe. Jotkut jatkoivat armeijan palveluksessa.

Rambolla ei ollut kiintopistettä. Hän oli ollut vain sotilas. Nuoresta lähtien. Valtoihin palattuaan hän huomasi olevansa vain työtön. Ja hylkiö. Häntä ei haluttu. Hänen ympärillään näytti olevan huono aura. Tietä eteenpäin kulkiessaan hän tuumi, että jospa edessä olevan Hope-kaupungin nimi olisi enteellinen. Hän ei halunnut muuta kuin löytää paikan, johon asettua. Mutta hän valmistautui taas kertaalleen tylyyn kohteluun ja pettymykseen.

Rambo kuuli takaapäin auton moottorin äänen. Kyseessä oli poliisiauto, ja sitä ajoi paikallinen sheriffi Will Teasle. Teasle huomasi tietä pitkin kulkevan maihinnousutakkisen ja reppu selässään kulkevan leveäharteisen miehen. Tuntematon mies. Mahdollinen ongelma. Teaslen tehtävänä oli ottaa selvää tällaisista asioista ja mahdollisesti reagoida sen mukaan. Teasle mietti hetken, että huudattaako sireeniä kertaalleen, mutta tuumasi sitten, että mitä suotta. Hän ajoi autonsa miehen viereen, pysäytti sen ja avasi ikkunan.

- Mitäs miehiä?

- Sir, nimeni on John Rambo.

- Milläpä asialla?

- Sir, aion kävellä kaupunkiin ja etsiä töitä.

Teasle katseli Ramboa hetken ja sanoi sitten:

- Tiedätkös, Hope on rauhallinen pieni kaupunki, ja me emme välttämättä pidä vieraista. He saattavat tuoda ongelmia.

- Ymmärrän, sir, varsinkin kun vieras on tämän näköinen. Mutta sir, toivoisin teidän muistavan, että leveillä harteilla ei ole koskaan lyöty ketään. Nyrkeillä lyödään. Ja pitkän tukan saa lyhennettyä parturissa. Minä vaan satun olemaan hieman vähissä varoissa.

Teasle katseli vierasta ja puntaroi asiaa mielessään. Sitten hän jatkoi:

- Taidat olla veteraaneja?

- Kyllä sir. Ja nimenomaan sen vuoksi arvostan rauhallista ja tasaista elämää enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin vain mahdollisuuden löytää sen.

Teasle mietti taas hetken ja jatkoi:

- Jos hakee töitä, niin täytyy osata jotain. Mitä sinä luulet osaavasi?

- Sir, ruumiillista työtä minä voin tehdä mitä tahansa. Voin talikoida paskaa, kantaa betonisäkkejä ja hakata lautoja seinään. Ihan mitä tahansa. Sitten minulla on myös armeijasta opitut lääkintätaidot. Koneista ymmärrän varsin paljon. Ja sitten, no, aseista minä ymmärrän lähes kaiken mahdollisen, mutta se ei taida tässä tapauksessa auttaa.

- Aseista? Hallitsetko sinä myös asesepän hommat?

- Kyllä sir.

Teasle oli taas hetken hiljaa ja raapi päätään. Sitten hän sanoi:

- Come on in, son.

Rambo seisoi paikallaan ilmeettömänä.

- Se ei ollut käsky, se oli pyyntö. Ja siihen saattaa liittyä tarjous. En ole viemässä sinua putkaan. Jos olisin, tähtäisin sinua jo aseellani.

Rambo näytti rentoutuvan, käveli sitten sheriffin auton toiselle puolelle, aukaisi takaoven, heitti reppunsa sinne ja siirtyi istumaan apukuskin paikalle. Teasle käynnisti auton ja lähti liikkeelle.

- Niin että veteraaneja. Missäs palvelit, jos passaa kysyä?

- Erikoisjoukoissa, sir.

- Niin että taidat olla kovakin heppu?

- Aikanaan kuvittelin olevani. Mutta vietnamilaiset opettivat meillekin realismia. Olen oppinut sen, että jokaiselle löytyy sellainen hevonen, joka jää kengittämättä. Ja ne ovat menneitä aikoja. Niin kuin teille sanoin, minä haluan vain löytää työn ja paikan, johon asettua. Ehkä jopa olla osa jotakin.

Teasle ajoi autoa jonkun matkaa ja puhui sitten taas:

- Kuuntelepas Rambo, ja kuuntele tarkkaan. Ja ajatuksella. Meillä on Hopessa aseliike. Sitä pitää Matt Spencer. Matt on pitänyt liikettä niin kauan, ettei kukaan taida muistaakaan, kuinka kauan. Matt on myös aseseppä. Mutta Matt on myös vanha mies. Hän on etsinyt apumiestä helpottaakseen hommiaan. Ja ehkä jatkamaan hänen työtään joskus tulevaisuudessa. Hänellä ei ole omia lapsia, eikä osaavaa aseseppää kaupungissa ole. Aion nyt viedä sinut hänen luokseen. Ja sen jälkeen kaikki on itsestäsi kiinni.

Rambo katsoi Teaslea, ja hänen ilmeensä oli sekoitus kiitollisuutta ja samalla epäuskoa. Teasle ajoi kaupunkiin, ja pysäytti autonsa aseliikkeen eteen. Rambo katsoi liikkeen kylttiä. Spencer´s Guns, Ammo & Gunsmith. Miehet kävelivät sisään liikkeeseen. Spencer oli pienikokoinen vanha mies, jolla oli naama pysyvässä hymyntirrissä. Teasle sanoi Spencerille:

- Morjens Matt. Olet etsinyt apumiestä. Tässä olisi mies, joka väittää pystyvänsä siihen, mitä olet vailla.

Rambo esittäytyi Spencerille muodollisesti käyttäen sanaa sir. Hän ymmärsi, että tässä vaiheessa on turhaa heittäytyä liian tuttavalliseksi. Spencer katseli Ramboa aikansa, naama edelleen hymyntirrillä ja kysyi sitten:

- Jaa, että sinäkö osaat asesepän hommat?

- Kyllä osaan, sir.

- No, paskaakos me tässä kaupan puolella lätistään, mennään pajan puolelle ja otetaan asiasta selvää. Onkos sulla Will kiire minnekään? Tämä saattaa kestää vähän aikaa.

- No ei tällä hetkellä ainakaan. Ottavathan ne minuun asemalta yhteyden jos tarvetta on.

Spencer ja Rambo siirtyivät liikkeestä pajan puolelle ja seuraavan tunnin ajan sieltä kuului osien loksahtelua, työstökoneitten ääntä sekä Spencerin kovaäänistä narisevaa puhetta ja Rambon hiljaisempia kommentteja. Lopulta miehet palasivat takaisin liikkeen puolelle. Spencer totesi:

- Heppuhan on luonnonlahjakkuus. Palkkasin hänet juuri. Sitten hän katsoi Ramboa ja totesi:

- Tietysti minun täytyy opettaa sinua tämän tiskipuolen hommissa. On kirjanpitoa ja muuta sellaista.

- Sir, teen parhaani.

- Ja palkkahan ei tässä vaiheessa mikään suuri ole.

- Sir, kunhan se riittää elämiseen. Muulla ei ole väliä. Mutta minulla ei ole majapaikkaa.

- Niin, minulla ei ole tarjota kuin tuo sohvanraato tuolta pajan puolelta. Tietäiskös sheriffi jotain?

Teasle mietti hetken ja sanoi sitten:

- Niin no, tuntemamme leskirouva Myrtle Stephenson on etsimässä vuokralaista. Hänen talonsa yläkerta on joutokäytössä.  Ja hän haluaisi nimenomaan miesvuokralaisen.

Rambo katsoi sheriffiä hieman ihmeissään.

- Niin juu, ei hän etsi miestä sen takia, hän on kovasti vanha nainen, ja herttainen sellainen. Mutta hän on ajatellut, että vuokralainen tekisi samalla vähän talonmiehen hommia. Onnistuisiko sinulta sellainen.

- Ilman muuta, sir.

Tähän totesi sitten Spencer, että käykää hakemassa hepulle katto pään päälle, niin marssit sitten huomenna tänne kahdeksalta ja aloitetaan työt.

*

Kaksi tuntia myöhemmin Myrtle Stephensonin talon etuovella.

John Rambo: Sir, en tiedä kuinka paljon voisin teitä kiittää. Vielä hetki sitten minä olin hylkiö. Nyt minulla on työpaikka ja katto pääni päällä. Ja Myrtle on herttainen ihminen.

Will Teasle: Son, voit kiittää minua sillä, että olet luottamukseni arvoinen. Otin ehkä kanssasi tietyn riskin, mutta näytä minulle, että olin siinä oikeassa.

John Rambo: Sir, siitä voitte olla varma. Tulen tekemään parhaani.

*

Kolme viikkoa myöhemmin:

Sheriffi Teasle pysäytti autonsa paikallisen pubin eteen ja päätti käydä katsomassa, että kaikki on rauhallista. Hän aukaisi ulko-oven, ja rauhalliselta tilanne näyttikin. Hän huomasi baaritiskillä John Rambon, joka oli leikkuuttanut pitkäksi kasvaneet hiuksensa lyhyeksi jenkkitukaksi. Rambo istui tiskillä mustan, yhtä leveäharteisen miehen kanssa ja he näyttivät keskustelevan keskenään. Jaa, mutta sehän olikin Tyrone Smith, kaupungin lukion jalkapallojoukkueen valmentaja. Teasle päätti käydä moikkaamassa miehiä.

- Mitäs miehet? Tyrone, näytät tutustuneen Johniin?

Miehet havahtuivat keskinäisestä keskustelustaan ja kääntyivät ympäri sheriffin suuntaan. Molemmat tervehtivät sheriffiä ja Tyrone Smith alkoi puhua:

- Morjens, sheriffi. Joo, tutustuimme viikko sitten. Hän on ehtinyt jo käydä perheeni luona syömässäkin. Muistelimme tässä hieman Johnin kanssa menneitä. Sheriffihän tietää, että minäkin olen Vietnamin veteraaneja, mutta siitä ei ole tainnut olla koskaan puhetta, että minä palvelin Rangerseissa. Niin että taustani on pitkälti samanlainen kuin Johnilla.

- Näin on, sir, jatkoi Rambo. Menneistä ei välttämättä halua puhua kaikkien kanssa, mutta Tyronen kanssa se on jotenkin luontevaa. Hänellä on niin samanlaiset kokemukset.

- Se on varmaan selvää, totesi sheriffi Teasle. Mutta John, kuinka elämä on sinua täällä kohdellut ja kuinka ihmiset ovat ottaneet sinut vastaan?

- Sir, ihmiset ovat olleet minulle käsittämättömän hyviä. Ja aion parhaani mukaan vastata samalla lailla. Tyronen perheeseen ehdin jo tutustuakin, ja kerkesin olla jo pari päivää sitten erään paikallisyhdistyksen talkoissa. Kärräsin ja lapioin laastia. Ja vanharouva Myrtle on tietysti ihan oma lukunsa. Ei minulle ole ollut tarjolla milk and cookies kuin joskus ihan pienenä. Ja aina kun hän tekee ruokaa, hän vaati minut syömään. Täytyy vahtia, ettei ala lihomaan.

- Mutta sehän kuulostaa hienolta, totesi Teasle. Mitenkäs työ Mattin kanssa?

- Sir, työ itsessään sujuu tietysti helposti, sillä minä osaan sen jo entisestään. Mutta Matt on mahtava vanha huumorintajuinen mies. Minun on oikeastaan vaikeaa mieltää olevani työssä hänen kanssaan. Teen jotain, jonka osaan, josta pidän, mahtavan miehen seurassa ja saan siitä palkkaakin. Ja alan pikkuhiljaa oppia sen kauppapuolenkin. Ei siinä tarvita kuin huolellisuutta.

Rambo joi oluensa loppuun ja totesi, että on aika lähteä kotiin. Nyt kun hänellä kerrankin sellainen on. Tyrone totesi, että ota veikkonen seuraksi vielä yksi, mutta Rambo puisteli päätään ja sanoi, että aika on täysi. Sheriffi Teasle naurahti, ja kysyi, että onko vanharouva Myrtle asettanut Rambolle kotiintuloajan.

- No sir, sanoi Rambo. Minä itse asetin. Tämän jälkeen hän kätteli molemmat miehet ja poistui pubista.

*

Kolme vuotta myöhemmin:

Sheriffi Teasle ajoi autonsa tutun liikkeen eteen. Liikkeen kyltissä luki edelleen ”Spencer´s Guns, Ammo & Gunsmith”. Hän astui sisään liikkeeseen ja John Rambo heilautti hänelle kättään tervehdykseksi. Samalla hän latoi patruunarasioita paikalla olevalle asiakkaalle, laskutti ja kiitti. Asiakkaan lähdettyä sheriffi totesi:

- Tämä siis siirtyy sinulle?

- Kyllä sir. Pankin kanssa päästiin sopimukseen pari viikkoa sitten ja kauppakirjat tehtiin toissapäivänä. Tämä on nyt minun, ja Matt pääsee lopultakin eläkkeelle. On hän sen ansainnutkin. Tosin Mattin kanssa sovittiin, että hän voi tulla tänne puuhailemaan koska haluaa. Varmaankin hän haluaa katsoa sivusta, etten hoitele asioita ihan vituralleen.

- Muuttuuko siis liikkeen kyltti? ”Rambo´s Guns, Ammo & Gunshmith”?

- Sir, ei muutu. Tämä liike on palvellut kaupunkilaisia Spencerin nimellä niin pitkään, että en näe mitään järkeä muuttaa sitä, vaikka omistaja vaihtuukin. Ja kunnioitan sillä myös Mattin pitkää työuraa. Yleensäkin tämä kaupunki arvostaa pysyvyyttä, ja niin teen minäkin.

- Sehän kuulostaa hienolta. Kuinkas Tess voi, kysyi Teasle tarkoittaen Rambon kolme kuukautta aikaisemmin vihittyä vaimoa.

Rambon kasvoille ilmestyi leveä hymy.

- Sir, Tess voi hyvin. Ja meille on tulossa perheenlisäystä. Lääkäri sanoi, että tulossa on kaksoset. Tiedättekö, sheriffi, olemme Tessin kanssa aikoneet kysyä teitä lastemme kummeiksi. Olisitteko halukas? Se olisi minulle kovasti tärkeää. Kun teitte erään päätöksen aikanaan, se mahdollisti minulle kaiken tämän.

- John, se olisi ilo ja kunnia.

*

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin:

*

*

*

*