ERÄS VIRKAHENKILÖ JA EPÄILYKSEN PIRU

Helsingin keskustassa eräässä mukavassa kerrostaloasunnossa, itse asiassa Erään Vihreän naapurikämpässä istui olohuoneensa sohvalla eräs virkahenkilö, tarkemmin sanoen Eräs Virkahenkilö ja naukkaili viiniä. Itse asiassa hän ei ollut enää virkahenkilö, vaan iltapäivästä alkaen hän oli ollut suuresti kunnioitettu ja pitkältä hallinnolliselta uralta eläkkeelle siirtynyt 65-vuotias rouvashenkilö. Joka tapauksessa hän tunsi itsensä edelleen virkahenkilöksi, koska tajusi virkansa muodostavan hyvin suuren osuuden hänen identiteetistään. Oikeastaan pelottavan suuren, ja hän mietti, mitä hän jatkossa olisi. Olisiko hän enää mitään? Mikä olisi ihminen viran takana, kun virka oltiin riisuttu? Hän tiesi, että viran kautta hänelle ei ollut kertynyt ystäviä. Vain alaisia, esimiehiä ja sitten samalla tasolla olevia ihmisiä, jotka hän mielsi aina kilpailijoikseen. Kilpailijaksi mistä, hän ei oikein osannut itselleen selittää, mutta hän oli jo pitkään myöntänyt itselleen, että termi mehiläiskuningatar ei ollut mitään urbaanilegendaa.

Hänen miehensä oli mennyt jo aikaa sitten nukkumaan. Heidän suhteensa oli ollut jo pitkään täysin väljähtynyt, mutta melko mielikuvituksettomat ihmiset eivät olleet saaneet eroa aikaiseksi.

Eräs Virkahenkilö oli mennyt nuorena tyttönä heti kirjoitusten jälkeen yliopistoon lukemaan yhteiskunnallisia aineita. Olemattoman elämänkokemuksen omaavan nuoren opiskelijan oli varsin helppoa uppoutua siihen materiaaliin, mitä hänelle opetettiin. Maisteriksi valmistuttuaan hän toimi jonkun aikaa projektisihteereinä erilaisissa sosiaalialan projekteissa ja sitä kautta onnistui sitten saamaan apulaisjohtajan viran eräässä laitoksessa ja sitä kautta tulleessa nosteessa hän päätyi sitten erään toisen laitoksen johtajaksi.

Nuo ajat olivat olleet Eräälle Virkahenkilölle varsin hämmentäviä, eivätkä kovin miellyttäviä. Itse tehtävä ei varsinaisesti vaatinut paljon. Varsinaiset työn suuntaviivat, ns. suuremmat linjat tulivat ylemmistä toimistokerroksista ja häneltä ei vaadittu muuta kuin ohjeistusten tinkimätöntä toimeenpanoa. Ja sehän häneltä onnistui, sillä hän ei kyseenalaistanut järjestelmää. Itse asiassa hän oli ymmärtänyt, ettei hänestä ollut sitä edes kyseenalaistamaan. Ei hän osannut sanoa, olivatko ylemmistä kerroksista lähetetyt määräykset hyviä vaiko huonoja, sillä hän oli tajunnut melko pian, ettei hän ymmärtänyt johtamansa laitoksen varsinaisesta työstä yhtään mitään. Kun se työ oli jotenkin niin erilaista verrattuna siihen, mitä hän oli yliopistolla lukenut.

Tilanne korostui päivittäisissä palavereissa varsinaisten suorittavan tason työntekijöitten kanssa. Heidän kertomansa raporttiasiat eivät olleet kirjoista. Ne olivat elävästä elämästä. Niitä ei voinut käsitellä teoreettisesti, sillä Eräs Virkahenkilö hahmotti nopeasti, tosin hänen oli hyvin vaikeaa hyväksyä sitä, että elävä ihminen on sellainen muuttuja, että se ei kuljekaan käsikirjoituksen mukaan, vaan toimii täysin sattumanvaraisesti mielijohteittensa mukaan, eikä se varsinkaan toiminut sen mukaan, mitä hän oli lukenut ja mihin uskoi. Itse asiassa se nauroi räkäisen naurun ja haistatti päälle pitkät.

Asia ei olisi sinänsä haitannut Erästä Virkahenkilöä. Kyllähän hän kuunteli sujuvasti. Ongelmana oli vain, että häneltä vaadittiin päätöksiä. Ja niitä hänen oli hyvin vaikea antaa, sillä tajusihan hän itsekin olevansa asioista aivan kuutamolla. Hän oppi, että viisainta hänen oli niin sanotusti ottaa asia harkintaan, olla tekemättä mitään ja toivoa, että asia hoituisi itsestään. Toisaalta hän oli eräänlaisessa oravanpyörässä. Hän olisi toki voinut delegoida päätösvastuun suorittavan tason työntekijöille ja jälkeenpäin allekirjoituksellaan hyväksyä heidän päätöksensä. Mutta siihen hän ei pystynyt. Hän oli melko kuivakka, pikkusieluinen ihminen jolle oppiarvo ja titteli oli se mittari, jonka mukaan ihmisarvo ja osaaminen määriteltiin. Ja kun hän oli kerran maisteri, niin ei hän voinut hyväksyä sitä ajatusta, että alemmman oppimistason ihmisillä voisi olla korkeampi osaamistaso. Niinpä hän kerta toisensa jälkeen vaati tehtäväkseen päätöksiä, jotka hän jätti sitten kerta toisensa jälkeen tekemättä.

Tietotekniikan kehitys oli helpottanut hänen asemaansa. Sähköposti, mikä ihana keksintö. Hän saattoi pysyä aina enemmän toimistossaan ja asioida työntekijöitten kanssa sähköpostin välityksellä. Tämä antoi hänelle myös ajatteluaikaa, ennen kuin hänen tarvitsi vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin. Ennen kaikkea se mahdollisti sen, että hänen täytyi olla aina vain vähemmän tekemisissä suorittavan tason ihmisten kanssa. He, heidän ajatuksensa, puheensa ja yleinen elämänfilosofiansa kun sotivat kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli yliopistolla oppinut ja omaksunut. Hän ei ymmärtänyt sitä, että näillä työntekijöillä pitkä kokemus ja käytäntö muokkasivat elämänfilosofiaa. Hänellä itsellään oli jo valmiit opinkappaleet, eikä hän halunnut niitä muuttaa. Eikä varsinkaan alemmin koulutettujen taholta.

Hän oli johtajan tehtävissään usein muistellut lämmöllä opiskeluaikaansa ja gradunsa tekoa. Niin vaivatonta. Valmiit oppirakenteet joihin uskoa, ja joihin myös vedota. Gradua tehdessä häneltä ei vaadittu, eikä edes oikein sallittu omia, uusia ajatuksia, sillä kaiken piti pohjautua jo olemassaolevaan lähdemateriaaliin. Tämähän sinänsä sopi hänelle mainiosti, sillä ei hänellä niitä omia ajatuksia ollutkaan. Hän oli tyhjä taulu, joka toisten oli helppo maalata.

Mutta oli yksi asia, minkä hän hallitsi hyvin. Ja se oli raporttien kirjoittaminen ylempiin byrokratian kerroksiin. Niissä raporteissa kaikki meni niin kuin pitikin. Sitä olisi tietysti voinut sanoa puhtaaksi valehtelemiseksi ja sitähän se olikin, mutta sillä tavoin hän takasi itselleenkin nousun niihin kerroksiin. Siirtyminen korkean hallintopäällikön asemaan tuntui kuin muutolta taivaaseen. Ei enää asiakkaita, ei enää kyynisiä laitostyöntekijöitä, ei enää ammatillista hämmennystä. Vain puhtaita toimistoja, paperia, sähköpostia, ja ennen kaikkea uusia projekteja ja niihin kuuluvan koulutuksen järjestämistä. Hän rakasti projekteja. Niissä yritettiin saada teoriasta häiritsevän paljon poikkeava todellisuus taipumaan teorian mukaiseksi. Vaikka tulokset eivät mairitelleet, asiasta saattoi kirjoittaa haluamansa tyyppisen raportin, mapittaa projektin ja sen jälkeen aloittaa uuden projektin.

Ja niin vuodet olivat edenneet. Hän oli nyt ansiokkaan hallinnollisen uran tehnyt, pikku hiprakassa oleva ensimmäistä eläkepäiväänsä viettävä nainen.

Ja hän odotti vierasta. Se tulisi varmaankin näillä hetkillä.

Hänen naapurinsa Eräs Vihreä oli pari viikkoa aikaisemmin päihtyneenä alkanut avautumaan Eräälle Virkahenkilölle. Eräs Vihreä luuli tulevansa hulluksi ja kertoi syyn siihen. Eräs Virkahenkilö saattoi lohduttaa häntä. Ei se rikinkatkuinen vieras mitään kuvitelmaa ollut. Epäilyksen Piru oli ollut hänenkin vieraanaan jo pari kuukautta. Kyllä se oli ihan todellinen.

Rikinkatkuinen pilvi levisi olohuoneen pöydälle ja siinähän se tuttu vieras olikin.

- Tulit sitten taas.

- No niinhän minä tulin, sanoi Epäilyksen Piru. Onnittelut eläkkeelle siirtymisestäsi. Olet varmaan varsin tyytyväinen itseesi ja uraasi?

- No, enkös minä ole tehnyt mittavan uran julkishallinnon virkahenkilönä? Ihan kaikilla mittareilla tarkasteltuna?

- Mittavanpa hyvinkin, niin. Meinaan, uran. Mutta oletko sinä sillä urallasi varsinaisesti tehnyt mitään?

- Mitä tuo nyt tarkoittaa? Jos tarkoitat sitä, että olenko koskaan varsinaisesti tehnyt alallani suorittavan tason työtä niin en, mutta on muutakin työtä. Muista kumminkin, että aloitin laitoksessa, jossa olin johtajan virassa.

- Mahtaiskohan sulla alitajunta toimia niin, että se haluaa tuoda julki totuuden? Nii-in. Sanamuotosi oli täysin oikea. Sinä olit johtajan virassa. Sinä et tehnyt johtajan virkaa. Milloin sinä oikeasti toimit johtajana? Milloin sinä johdit? Milloin sinä teit päätöksen tiukassa tilanteessa ja kannoit siitä vastuun? Tosiasiassa sinä vältit vastuuta kaikissa mahdollisissa tilanteissa että sinua ei olisi voitu syyttää virkavirheestä. Sanoit vain aina, että käyttäkää vuorovaikutuksellisia menetelmiä. Vaikket itsekään osannut sanoa, mitä se tarkoittaa. Ja aina kun töissä oli se tiukka tilanne, niin mikä sinulla oli ensimmäisenä ja päällimmäisenä mielessä? Muistatkos?

Eräs Virkahenkilö katsoi Epäilyksen Pirua ilmeettömänä. Hän ei halunnut vastata. Mutta Piru vastasi hänen puolestaan:

- Sinullahan oli päällimmäisenä mielessä se, että kenetkä sinä voit heittää tarvittaessa susille, jos se kuuluisa paska osuu tuulettimeen. Ja etkös sinä muutaman kerran niin tehnytkin? Niin laitoksessa kuin byrokratian yläkonttoreilla. Ja sinä sait johtajana aikaan anarkian. Työtä ei varsinaisesti enää voinut tehdä, joten se antoi sopivan narsistisille työntekijöille aikaa ryhtyä pätemään toisten työntekijöitten kustannuksella. Siis sama suomen kielellä, harjoittamaan työpaikkaterroria.

- Mutta siihen minä olen aina puuttunut!

- Olethan toki. Koko urasi ajan samalla lailla. Työpaikkaterrorin kohteeksi joutunut työntekijä siirrettiin muualle mikäli mahdollista ja jos mahdollisuutta ei ollut, hänet painostettiin irtisanoutumaan omin päin. Sinä olit työpaikkaterroristien puolella joka kerta, kun et uskaltanut asettua niitä vastaan. Vaikka sulla olisi tarpeelliset hallinnolliset natsat kaulassa ollutkin. Mahtoiko ihmisiä mennä jojoon sinun takiasi? Oletko koskaan miettinyt?

- Olenhan minä… ainakin viime aikoina… mutta en minä yksin voinut… en minä… se olisi vaatinut niin paljon… minä en ole sen luontoinen… nämä vastakkainasettelut ovat niin vaikeita… varsinkin naamatusten ihmisten kanssa… eikä sille asialle muutenkaan mitään mahdettu… koko alalla… ei minua voi yksin syyttää… helpompaa oli aina heivata yksi ulos hiljaisuudessa kuin kokonainen työryhmä julkisesti… se olisi heikentänyt julkista kuvaamme… mutta kyllä minä tein parhaani, että työpaikalle saataisiin mahdollisimman osaavaa henkilökuntaa. Sillä tavoin minä osaltani pyrin parantamaan työpaikan ilmapiiriä.

Epäilyksen Piru kallisti päätään ja katseli Erästä Virkahenkilöä kulmiensa alta pilkallisesti.

- Jaa, sinä tarkoitat varmaankin tuota koulutuskiimaasi? Ai se olikin työpaikan ilmapiirin parantamista? Kun ethän sinä osannut katsoa, minkälaisia ihmisiä tulisi palkata. Kuka osaisi työn? Kenellä olisi tarvittavaa kokemusta? Mitä työn osaaminen itse asiassa edes tarkoitti? Eihän sulla ollut siitäkään mitään hajua. Sinun oli helppo katsoa pelkkiä papereita ja julkishallinnon AMK-kiima tuli sinulle kuin tarjottimella. Näin ollen heivasit määräaikaisella sopimuksella olevat vähemmän koulutetut mutta hyvin kokeneet vanhemmat työntekijät huuthelvattuun. Ja palkkasit tilalle 25-vuotisia AMK-koulutettuja pimuja. Jotka olivat hommista liki yhtä kuutamolla kuin sinä. Erohan on tosin siinä, että heillä oli mahdollisuus työn kautta oppia. Sinulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin katsoa, löytyykö papereista ne kolme kirjainta.

Eräs Virkahenkilö katsoi Epäilyksen Pirua vihamielisesti, ja totesi:

- Etkö sinä voisi mennä vain pois? Etkö voisi vain kadota? Miksi sinä et anna minun olla rauhassa?

Epäilyksen Piru katseli häntä silmät kiiluen ja vastasi:

- No enhän minä voi. Katsos kun idea on siinä, että sinä kutsuit minut. Enkä minä voi mennä pois, ennen kuin karkoitat minut pysyvästi. Tai sitten alistut. Jolloin kollegani Omatunto ottaa paikkani.

Eräs Virkahenkilö tiuskaisi vihaisena:

- No hyvä on! Onhan se totta, että minä olin siinä hommassa aivan kädetön. Enkä minä hahmottanut sitä työtä. Enkä minä halunnutkaan hahmottaa. Se oli jotenkin… liian inhimillistä. Liian henkilökohtaista. Mutta se oli minulle astinlauta, jolla saatoin nousta ylöspäin. Ja siinä työssä minä sain aikaan paljon! Minä pidin alaa jatkuvassa kehitysprosessissa!

Epäilyksen Piru rähähti nauramaan, no, pirullista naurua ja sen päätteeksi yski vielä hieman rikin ja tulen sekaisia yskäisyjä:

- Ups, sori. Se oli vaan tuo kehitysprosessi, joka pisti naurattamaan niin pirusti. Arvaapas monenko virkahenkilön suusta olen tuon kuullut? Ja joka kerta se jaksaa huvittaa yhtä paljon. Meinaakkos tällä kehitysprosessilla niitä jatkuvia kehitysprojekteja, jotka olivat sinun silmäteräsi? Joihin palkattiin aina joku kaltaisesi huuhaamaisteri? Ihan vaan siksi, että sille piti saada jotain ns. arvoistansa työtä? Jonka palkan olisi oikein hyvin voinut käyttää siellä suorittavalla tasolla? Ja joka pisti suorittavan tason kerta toisensa jälkeen koulutukseen asiasta kuinka todellisuus asetellaan teorian mukaiseksi? Ja jonka vaikutus työhön oli parhaimmillaan nolla ja yleensä haitallinen, kun työ piti yrittää räätälöidä kehitysprojekti-ideologian mukaiseksi? Paljonkos sinä niihin projekteihin upotit rahaa? Ja paljonkos sinä pidit työntekijöitä huuhaakoulutuksessa sen sijaan että ne olisivat olleet niissä töissä, joista heille maksettiin? Sinä olet kuule vähintäänkin Kuuden Miljoonan Dollarin Nainen. Vähän muunnellen sitä 1970-luvun scifi-sarjaa. Kyllä sinä sen muistat.

Eräs Virkahenkilö heitti raivoissaan viinilasinsa kohti Epäilyksen Pirua, mutta se meni hänestä läpi päästäen vain rikinkatkuisen pöllähdyksen. Sen jälkeen lasi lensi vastapäiseen kirjahyllyyn ja särkyessään hajotti siitä ikkunan ja osan sen takana ollutta samppanjalasisarjaa. Aamulla olisi siivoamista.

- Haista sinä pikkupiru vittu noitten scifisarjojesi kanssa! Joka tapauksessa minä olen koko urani ajan ollut kehittämässä aina vaan toimivampaa organisaatiota! Sitä sinä et saatana soikoon voi kieltää!

- Toimivampaa organisaatiota? Niin, sinä tarkoitat näitä muutaman vuoden välein toistuneita organisaatiouudistuksia? Joita tehtiin ihan sen takia, että niitä piti tehdä. Viiden vuoden välein sotkettiin palikat, järjesteltiin ne uusiksi ja kehitettiin sen päälle uusi nimi. Juuri kun oltiin opittu elämään siinä entisessä organisaatiossa. Kun oltiin kerrankin saatu se jotenkuten edes auttavasti toimimaan. Ja ettei vaan näihin uudistuksiin vaikuttanut se, että serkkutytön mukula oli valmistunut joutomaisteriksi ja sille piti saada hommia? Ettei ollut vaan niin? Ja oliko mukana myös se, että sillä tavalla sait jonkun kaltaisesi ämmän,  jota inhosit siksi, että hän oli samanlainen vallanhaluinen paska kuin sinäkin muutaman korttelin päähän kauemmaksi itsestäsi? Ehkä jopa toiseen kaupunginosaan? Tosi on, että sinä olet koko urasi aikana nyhtänyt rahaa pois suorittavalta puolelta, ja samaan aikaan lisännyt sitä hallintoon. Turvottanut sitä vuosi vuodelta. Muistatkos, Eräs Virkahenkilö, vai lienetkö jo unohtanut, että mitäs varten se julkishallinto on alun perin perustettu?

Eräs Virkahenkilö oli pitkään hiljaa. Hän kävi uuden viinilasin hajoittamansa tilalle, täytti sen ja otti pitkät huikat. Sitten hän vastasi:

- Julkishallinnon tehtävä on tarjota kansalaisille välttämättömiä peruspalveluja. Niin kuin esmes terveys-, sosiaali- ja suojelupalveluja.

- Ja kuka niitä palveluja tarjoaa?

- Suorittavan tason työntekijät.

- Ja millä tavalla sinä olet omassa työssäsi heitä auttanut?Millä tavalla sinä olet edes kiinnostunut näistä palveluista?

Eräs Virkahenkilö tuijotti eteensä tyhjällä katseella. Hän ei pystynyt sanomaan mitään. Yllättäen Epätietoisuuden Piru alkoi puhua lämpimällä ja ystävällisellä äänellä:

- Tehtäväni on suoritettu, ja poistun elämästäsi. Kollegani Omatunto astuu paikalleni. Toivottavasti emme enää tapaa. Toivon niin vilpittömästi. Sinun vuoksesi. Sinun puolestasi. Olet eläkeläinen ja voit avautua julkisesti. Sinulla ei ole enää mitään menetettävää. Minun taas on aika mennä morjestamaan Erästä Vihreää. Hän on sinua paljon paatuneempi.

Epäilyksen Piru katosi savupöllähdykseen. Huoneeseen ilmestyi vaalea, läpinäkyvä, ja aaltoileva hahmo. Hahmo alkoi puhua:

- Hei, Eräs Virkahenkilö. Minä olen Omatunto. En ole sinulle vieras. Aikanaan olin sinussa. Mutta sinä karkoitit minut, ja unohdit minun olemassaoloni. Nyt minun on aika tulla sinuun takaisin.

Eräs Virkahenkilö tunsi lamauttavaa kauhua. Hahmo lähestyi. Mitä hänelle tapahtuisi? Jäisikö hänen mielensä vangiksi johonkin aivojen perukoille? Aivojen, jonka tunkeutuja ottaisi haltuunsa? Hahmo sulautui häneen. Eräs Virkahenkilö sulki silmänsä ja jätti jäähyväiset maailmalle ja elämälle.

Ja sitten hän aukaisi silmänsä uudelleen. Mitään ei ollut tapahtunutkaan. Hän oli edelleen hän. Täydessä kontrollissa itsestään.

Ja sitten hän muisti.

Hän muisti Omatunnon. Ja hän muisti uransa. Ja hän tajusi:

- Voi hyvä Jumala… mitä minä olen tehnyt… tai siis… enhän minä ole tehnyt mitään… koskaan… milloinkaan… ja olen estänyt muitakin tekemästä… urani… pelkkää lumetta… minä olen vain syöttiläs… joka palkkasi asiakseen toisia syöttiläitä… tästäkö minä kiitokseni sain… voi tätä häpeän määrää…

Eräs Virkahenkilö hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja purskahti katkeraan itkuun. Silti hän tunsi tavallaan helpotusta. Kupla oli puhjennut. Ehkä hän huomenna voisi alkaa opiskelemaan sitä, löytyisikö oppiarvon ja tittelin takaa vielä ihminen. Siihen voisi olla mielenkiintoista tutustua.