VIIMEISEN STARBUN ILTAHÄMÄRÄ

Helsingissä, heinäkuussa 2024

Vanha mies kulki hiljakseen Läntistä Brahenkatua kohti Alppilaa. Hänen ikäänsä oli vaikeaa arvioida, sillä vaikka hänen kasvoistaan näki lukemattomat eletyt vuodet, oli hänen ryhtinsä suora ja katse älykäs, ehkä hieman pistäväkin. Mies ei ollut kovin suurikokoinen, mutta miehen olemuksesta uhkui sellaista tiettyä karismaa, joka kertoi miehen vielä vanhanakin pystyvän pitämään huolta itsestään, tarvittaessa rankemman jälkeen. Tuota miestä ei haluttu häiritä.

Mies oli asunut näillä kulmilla koko ikänsä, mutta hän ei enää tunnistanut aluetta omakseen. Tännekin olivat ilmestyneet pastellivärit, hyi helvetti. Ja Alppilan terveysaseman seinää koristi koko mitaltaan jonkunlainen afrotaideteos. Linnanmäen vesitorni oli maalattu sateenkaaren väreihin. Tom of nykyaikaa. Kapakatkin olivat muuttuneet. Mies käveli kohti Alppilassa Viipurinkadun ja Porvoonkadun kulmassa sijaitsevaa ravintola Vizionia, joka aikanaan tunnettiin Weeruskana. Eihän se enää ollut sellainen kansankuppila ja paikallisten olohuone kuin mitä ne olivat aikanaan olleet. Mutta saihan sieltä sentään kaljaa. Lähellä tätä ravintolaa sijaitseva, ennen Kultaisena Kulauksena tunnettu, nykyisin nimeä Sleazy Adonis kantava kuppila oli täysiverinen homokapakka. Ja hänen vanha kantapaikkansa, Helsinginkadulla sijaitseva Tenkka oli nyt opiskelijakahvila Universitas. Voi helvetin helvetti. Cafe au lattea ja mitä niitä olikaan. Tenkassa.  Ja Tenkassa sentään oli aikanaan perusannoksena aamupuuro ja iso tuoppi. Annoksen sai myös halutessaan ilman puuroa. Ja niinhän se yleensä haluttiin.

Ennen kaikkea ihmiset olivat muuttuneet. Hän oli yksi harvoja alkuperäisiä. Ja hänestä tuntui, että hänet oli vanhana miehenä heitetty keskelle jotain hippikommuunia.

Miehen nimi oli Manu. Hänellä oli ikää 84 vuotta. Hän oli syntynyt Helsingissä helmikuussa 1940 ja tahtimusiikin Manun maailmaan tulolle olivat antaneet punatähtisten pommikoneitten moottorit ja pommien räjähdykset. Ehkä juuri siksi Manusta oli tullut luonteeltaan sitkeä, eikä hän koskaan vähästä hätkähtänyt. Isäänsä Manu ei muistanut, sillä tämä oli kaatunut vihollisen kranaattikeskityksessä Itä-Karjalassa taistellessaan Ässärykmentin riveissä vuonna 1941. Manun lisäksi perheessä oli kolme vanhempaa siskoa, ja heidän yksinhuoltajaksi joutuneella äidillään oli kova työ ja vaiva lastensa elättämisessä. Sen vuoksi mukuloitten vahtiminen tuppasi jäämään varsin vähälle, vaikka kyllähän nahkaremmi pysyi äidinkin käsissä varsin tukevasti, niin kuin Manu eräänkin kerran oppi huomaamaan.

Koska isää ei ollut, niin sen toimen Manun elämässä hoitivat Sörnäisten, Kallion ja Alppilan kulmat. Tutuilla mestoilla Manusta kasvoi täysiverinen Sörkan jätkä. Eipä hän ollut juuri muualla koskaan käynytkään. Mitä nyt armeijassa Santahaminassa ja joskus 1970-luvulla jo edesmenneen vaimonsa kanssa Las Palmasissa. Koulujen käynti ei ollut Manulle maistunut, ja hän elätti pitkään itseään kaikenlaisilla hanttihommilla, mitä tuohon aikaan vielä oli varsin hyvin tarjolla. Aina hanttihommat eivät olleet ihan lain kirjaimen mukaisia, joten olipa Manu ehtinyt istua pari tuomiotakin. Toista, vuoden ja kahden kuukauden tuomiotaan istuessa oli tiili purrut ja Manu päätti pysyä jatkossa pois kiven sisältä.

Näin ollen hän kouluttautui ja meni töihin hitsaajaksi VR:n Pasilan konepajalle. Ja siellä myös pysyi eläkeikäänsä asti. Eläen siinä samalla sen normaalin elämän, jota elettiin paikkakunnasta riippumatta. Löysi elämänsä rakkauden, meni hänen kanssaan naimisiin ja väsäsi muutaman mukulan. Manu oli monella tavalla vanhanaikainen mies, eikä ymmärtänyt, että vaimosta tulisi jossain vaiheessa erota ja alkaa jollain ihmeen kummallisella tavalla toteuttaa itseään. Vaimo sopi Manulle hyvin, sillä hän oli yhtä lailla vanhanaikainen, asioitten pysyvyyteen uskova nainen. Toisin kuin nykyisin näillä kulmilla elävillä ihmisillä, heillä ei ollut mitään hankaluutta kestää arkea. Arki kuului ihmisen elämään ilman muuta. Jos elämä oli pelkkää juhlaa, niin miten sen enää juhlaksi tunnistaisikaan?

Mestoilla Manun maine tiedettiin. Hän oli mies, jolle ei vittuiltu. Ei häntä voinut pahapäiseksi sanoa, eikä edes äkkipikaiseksi. Mutta kulmakuppiloissa, jossa Manu oli vakioasiakas, tiedettiin, ettei hän kestänyt ihmisiä joille oltiin myyty opettajaviinaa. Niillä ihmisillä, joille tätä vääränlaista viinaa myytiin oli juopuessaan ikävä taipumus käydä etusormi pystyssä opettamaan viisauksiaan väärille ihmisille ja tunkemaan kärsänsä näitten ihmisten asioihin. Manu oli näitä vääriä ihmisiä, ja muutaman kerran hän oli antanut näille opettajaviinaa juoneille ihmisille oppitunnin, jonka sisältö oli nopea, tyly, mutta hyvin selvä.

Näillä kulmilla oli Manun mielestä ollut pitkään hyvä asua. Vaikka aluetta pidettiin Helsingissä rikollisten keskittymänä, mitä se varmaan tietyllä tavalla olikin, ei ihmisellä ollut näissä pahamaineisissa kulmakuppiloissakaan mitään hätää, jos hän piti huolen omista asioistaan. Pöydissä istui suhteellisen hiljaisella äänellä puhuvia miehiä, jotka eivät olleet mitään tyhjännaurajia. Duunareita olohuoneessaan. Alue oli vanhaa työväestön aluetta ja ylpeä siitä.

Ajan myötä kaikki oli muuttunut.

Kun Manu kulki kohti Vizionia, hän kuuli Viipurinkatua pitkin saapuvan sporan kolinaa. Muuta moottoriliikennettä täällä ei huoltoajoa lukuunottamatta ollut viiteen vuoteen ollutkaan. Vain raitiovaunuja ja niitä perkeleen pyöräilijöitä, joilla näytti olevan näillä mestoilla ihan omat liikennesääntönsä.

Tai eiväthän nämä mitään mestoja enää olleet. Tämäkin Brahenkentän sivussa kulkeva katu kuului Kallion-Sörnäisten-Alppilan-Vallilan erityishallintoalueeseen. Muualla Suomessa oltiin koko ajan siirrytty kohti suurempia hallintoyksiköitä ja olihan Helsinkikin nielaissut hallituksen päätöksellä itseensä Espoon, Vantaan, Sipoon ja Kirkkonummen, mutta tämä alue oli poikkeus. Erityishallintoalue, joka oli tiukasti punavihreässä kontrollissa. Valtio valtiossa. Eräänlainen Suomen Kristiania. Ja sen myötä asukaskunta oli muuttunut vanhoista ajoista aivan toisenlaiseksi. Manu oli yksi viimeisiä vanhoja kulmien miehiä, eikä pitänyt näkemästään. Talot olivat samanlaisia. Kadut olivat samanlaisia. Mutta ihmiset, ja sitä kautta koko alueen sielu olivat jotain aivan muuta.

Manu asteli Vizionin ovelle. Hän vieläkin mielsi paikan Weeruskana, mutta huomasi kyllä eron heti sisään astellessaan. Tuttu portsari morjesti häntä ovella. Aikanaan näissä ihmisten olohuoneina toimineissa kuppiloissa riitti järjestyksenpitoon kantajengin oma terve järki ja tarjoilijalla oleva ehdoton ase, eli porttarivalta. Nyt tarvittiin järjestysmiestä, sillä vaikka kapakka olikin täynnä vihervasemmistolaisia humanisteja, erityisesti paikalla istuvien naisten mopo lähti hyvin herkkään käsistä juodun alkoholimäärän kasvaessa, ja silloin portsaria tarvittiin. Portsari oli jo aikaa sitten todennut Manulle, että sen rääväsuisempaa ja epäkohteliaampaa olentoa tässä maailmassa ei ollutkaan kuin humalainen tiedostava nuori nainen. Ne hakkasivat törkeydessään jopa tietyn, raveja harrastavan kansanryhmän naiset.

Manu käveli tiskille, pyysi kohteliaasti ison stoben ja käveli nurkkapöytään. Aikanaan pöytä oli kulmilla talliaan pitäneen MC Cannonballin vakiopöytä. Siinä he olivat juoneet suosikkijuomaansa valkovenäläistä. Mutta nykyisin niin Cannonball kuin Kyläsaaressa majaansa pitänyt Bandidos olivat häipyneet muualle. Alue oli ehkä heidän nenäänsä haissut jo liikaa Greenwitch Willagelta, ja siinähän he olivat aivan oikeassa.

Manu istui nurkkapöytään, otti siemauksen tuopistaan ja katsoi ympärilleen nähdäkseen oliko paikalla vanhoja kavereita. Tiesihän hän toki, että ei niitä enää ollut. Hän oli viimeinen inkkari valloittajien keskellä. Jo 2000-luvun  alussa alueelle oli alkanut muuttaa taiteilijoita, opiskelijoita ja yleensä porukkaa, jota Manu ei osannut mieltää muuksi kuin hipeiksi. Siltähän ne näyttivätkin. Kiinteistöjen hinnat nousivat taivaista seitsemänteen taivaaseen ja 2010-luvulla vielä elossa olevat Manun vanhat kaverit möivät oman asuntonsa pois hyvällä hinnalla ja muuttivat joko Espooseen tai reunakuntiin.

Manu ei malttanut. Nämä olivat hänen mestojaan. Minnekäs hän täältä lähtisi? Kun hänen vaimonsa kuoli vuonna 2014, hän möi heidän kerrostalokolmionsa ja muutti samassa asunto-osakeyhtiössä sijaitsevaan yksiöön. Kauppahinnan erotuksesta jäi hänelle mukavasti sukanvarteen työeläkkeen jatkeeksi. Jäi varaa käydä kuppiloissa ottamassa muutama huurteinen.

Mutta sitä mukavaa, suht hiljaisella äänellä tuopin ääressä käytyä pulinaa ei enää ollut. Kun Manu katsoi kuppilassa ympärilleen, oli rastatukka edelleenkin päivän sana. Ja jonkunlainen tiedostava muoti, josta hän oli pudonnut kärryiltä viimeistään joskus 1980-luvulla. Erityisesti häntä inhotti näitten ihmisten puheenparsi ja sen nuotti. Vanha slangi oli kuollut, ja nämä ihmiset puhuivat helsinkiä. Ja se, miltä se kuulosti oli jotain tietoisesti tuotettua lespaamista ja lässytystä. Itsetietoista ja itsevarmaa kieltämättä, ainakin puhujien omasta mielestä, mutta siitä tietystä karskiudesta ja karuudesta, mikä teki vanhasta slangista omanlaisensa taiteen, ei ollut enää tietoakaan.

Tapa käydä kulmakuppilassa oli jäänyt Manulle selkäytimeen. Hän ei oikein osannut luopua siitä, vaikka tiesi tulevansa pahalle tuulelle joka kerta. Paikalla olleet, niin kovasti tiedostavat ja omaa erinomaisuuttaan täynnä olevat nuoret, tai paremminkin nuoruuttaan loputtomiin elävät ihmiset katsoivat Manua kuin amerikkalaiset reservaattiinsa karkoitettua intiaania. Manun ympärillä leijaili tosin sellainen selittämätön vanhan miehen karisma, että rääväsuiset rastatukkaiset naisetkin jättivät hänet rauhaan.

No, olihan herran hänen luokseen tullut eräs nuori nainen, joka oli pukeutunut juuri sillä lailla, kuin luontoa ja sen arvoja arvostava, tosin koskaan siellä luonnossa käymätön nainen voisi pukeutua, istui lupaa kysymättä Manun pöytään ja totesi, että nämä kulmat ovat vanhoja työläisalueita. Sinä olet ehkä vanha ja väistymässä, mutta me jatkamme proletaarista perinnettä. Manu oli katsonut hetken aikaa tuota naista, ajatellut itsekseen, että varsinaisesta työn tekemisestä hänellä oli todennäköisesti kymmenen kertaa enemmän kokemusta kuin koko tällä muulla kapakkayleisöllä yhteensä ja sanoi naiselle vain hiljaa että mene pois.

Nainen ymmärsi häipyä, mutta Manu kyllä kuuli, kuinka nainen vaahtosi omassa pöydässään Manun nuivasta asenteesta toisille samanlaisille kun kutsuun ei vastattukaan. Kun tuo vanha jätkänpaska ei ymmärtänyt hänen, 26-vuotiaan naisen olevan työväestön – tai ainakin jonkunlaisen kuvitellun idean työväestöstä – kirkkainta airutta. Manu oli käynyt uuden tuopin, hymyillyt sisäänpäin ja ajatellut, että kun hän tästä kuppilasta aikanaan ulos lähtee, niin asiakaskunnan kokemukset varsinaisesta työn tekemisestä vähentyvät täydet sata prosenttia.

Manu havahtui muistoistaan, käveli tiskille ja haki uuden tuopin. Tässä kaikessa oli jotain niin tuttua. Hän muisteli 1970-lukua. Silloinkin täällä oli ollut samanlaisia ihmisiä. Siellä Kulttuuritalolla ja sitä myötä näissä kuppiloissakin. Taistolaisia, nuoria, innokkaita. Niin aktiivisia. Niin tiedostavia. Ja omasta mielestään niin kiduttavan oikeassa. Eihän täällä siitä sukupolvesta ollut enää paikalla kuin Leif Salmén, joka näytti nytkin notkuvan samassa pöydässä nuorten tiedostavien ihmisten kanssa ja pyrki saamaan jotain ruokaa egolleen. Reliikkinä menneisyydestä, jota ne nuoret tiedostavat ihmiset elivät uudestaan. Siinä menneisyydessä tosin nämä kulmat olivat olleet täynnä oikeaa työväestöä.

Nyt täällä ei ollut enää muita kuin ihmisiä, jotka tykkäsivät puhua työstä ja työntekijöistä. Tosin vain teoreettisessa mielessä. Vasureita ja vihreitä. Oikeastaan Manu arvosti näissä kuppiloissa vasureita vielä yleisempiä vihreitä astetta enemmän, sillä ne eivät edes yrittäneet esittää välittävänsä työläisistä, vaan tunnustivat ihan suoraan elävänsä omissa utopioissaan. Mutta molemmat ryhmät olivat täällä suuri enemmistö. Ja Manu oli enää vain intiaani reservaatissa. Nämä kulmat olivat joskus Stadin sielu. Mutta Manu tiesi, että Stadi ei enää edes tehnyt kuolemaa. Se oli jo kuollut.

Olihan Manu kuullut näitten ihmisten puheita näissä kuppiloissa. Hekin olivat omasta mielestään niin kiduttavan oikeassa, aivan samoin kuin ne taistolaiset aikanaan. Ja yhtä lailla kuin taistolaisilla, hekään eivät keskittyneet siihen, mitä heidän tulisi tehdä, vaan he vaahtosivat sitä, mitä toisten ihmisten tulisi tehdä. Heillä oli esitettävänään vaatimuksia. Toisille ihmisille. He puhuivat luonnosta, vaikkeivat koskaan olleet siellä käyneetkään. He puhuivat työväenluokasta, vaikka he eivät olleet koskaan varsinaista työtä tehneetkään. He puhuivat ilmastonmuutoksesta ja siitä, kuinka haja-asutusalueitten ihmiset tulisi siirtää radanvarteen ja haja-asutusalue itse tulisi muuttaa hevosvetoiseksi kansallis- ja tuulivoimapuistoksi. Mutta heillä itsellään ei ollut mitään ongelmaa siinä, että he lensivät jonnekin hemmetin Intiaan kaksi kertaa vuodessa elämään ekologisesti. Ja he olivat kaikki niin yksilöllisiä. Juuri samalla tavalla kuin kaikki muutkin kaltaisensa. Manun silmiin he näyttivät lähinnä pelleiltä, jotka olivat ylpeitä pellen roolistaan.

Manu vei tyhjän tuoppinsa tiskille, kiitti, moikkasi vielä kertaalleen portsaria ja läksi kävelemään kotiinsa. Sillä aikaa kun Manu oli ollut kuppilassa, oli ulkona satanut, ja Manu nuuhki märän asfaltin tuoksua joka oli tullut hänelle vuosien kuluessa niin tutuksi. Muuta tuttua täällä ei enää ollutkaan. Brahenkentällä oli näköjään taas pystytetty joitain telineitä. Ehkäpä siellä oli huomenna tarjolla taas kertaalleen afrikkalaisia rytmejä ja Manun syvästi inhoamaa Suomi-räppiä. Helsingissä oli vuosittainen maailma kylässä-festivaali, mutta näillä kulmilla maailma oli kylässä joka helvetin päivä. Ainoana positiivisena asiana Manu mielsi sen, että Sörnäisten piritori oltiin puhdistettu.  Samalla Harjutorin narkkikämpät oltiin remontoitu ja laitettu myyntiin kovalla rahalla. Niin Sörnäisten kuin Kallion metroaseman ympärillä oli myös enemmän vartijoita kuin missään muualla Helsingissä, sillä tämä tiedostavien kulttuuri-ihmisten itselleen työläisiltä valtaama alue haluttiin kaupungin toimesta pitää rauhallisena näyteikkunana.

Manu aukaisi ulko-oven, käveli hissiin, nousi neljänteen kerrokseen ja aukaisi kotinsa ulko-oven. Hän otti jääkaapista rasian, jossa oli silakkalaatikkoa ja laittoi sen lämpiämään mikroaaltouuniin. Hän oli siinä mielessä perinteinen mies, että ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan ruuanlaittoa, ja kun hänen vaimonsa oli kuollut, Manun oli pakko todistaa, että tiukan paikan tullen koiraankin on pakko oppia poikimaan. Tiukille se otti, mutta nyt se sujui jo vallan hyvin.

Ruuan syötyään Manu lähti parvekkeelle polttamaan savukkeen. Nautinnollisia savua vedellessään hän huomasi, että parvekkeella oli toinenkin hahmo. Jaa, viikatemieshän se siinä.

- Morjesta, tulit sitten huitaisemaan viikatteellasi.

- No niinhän minä tulin. On tullut aikasi delata jengist veks.

- Mikäs siinä. Eihän mulla enää mitään jengiäkään ole enää jäljellä. Ehkäpä pääsen niitten luokse taas. Eikä vanhoja mestoja ole enää olemassakaan. Joutaahan tästä. Vaan maltatko odotella, että polttelen tämän tupakin loppuun ja otan moukun hyvää viskiä. Ei kai sulla niin kiire ole?

- Mikäs siinä. Sillä sinä olet erikoistapaus. Kun vien sinut mukanani, vien mukanani kokonaisen aikakauden. Yleensä en anna erivapauksia, minkä sinä varmaan ymmärrätkin työni kiireisyyden vuoksi, mutta kohdallasi teen poikkeuksen.

Manu poltti tupakkinsa loppuun, siirtyi parvekkelta sisälle, aukaisi baarikaapin ja kaatoi itselleen mukillisen kuusitoista vuotta vanhaa Lagavulin-viskiä. Erityistarkoituksia varten varattua. Ja kyllähän oma kuolema sentään varsin erityinen tapahtuma oli. Sitten hän kääntyi Kuolemaa päin ja kysyi:

- Niin muuten, minähän olen ihan epäkohtelias isäntä. Maistuiskos Kuolemallekin moukku hyvää viskiä? Kun hukkaanhan tuo loppupullo kumminkin jää.

- No kiitos, tokihan se maistuu. Ja täytyy sanoa, että harvemmin minulle on näitä tarjottu. Vaikka olen palveluammatissa, niin yleensä seurani mielletään varsin pelottavana eikä kovinkaan toivottavana.

Manu ja Kuolema skoolasivat viskilasejaan, heittivät jalon juoman ykkösellä huiviinsa sekä irvistivät ja ähkäisivät, niin kuin asiaan kuuluu. Sen jälkeen Manu meni pitkälleen sohvalle ja sulki silmänsä viimeisen kerran.

Sen kaupungin, joka aikanaan tunnettiin Stadina, taivaalle syttyi uusi himmeä tähti.