1944 KERTOMATON TARINA

24. 7. 1944, Normandia, Yhdysvaltain joukkojen etulinja

Yhdysvaltalainen kenraali Omar Bradley seisoi juoksuhaudassa ja odotti. Alueella oli ollut viimeisen vuorokauden aikana virallisesti julistamaton, mutta yhtä kaikki voimassa oleva tulitauko eikä laukaustakaan ollut ammuttu. Bradley ei halunnut ottaa mitään riskiä, vaan tarkasteli saksalaisten asemia haarakaukoputkella. Ei-kenenkään-maalla, jota Bradley tarkkaili, oli aikaisemmin ollut sekä yhdysvaltalaisia että saksalaisia pioneereja ja asemien välinen alue oltiin raivattu yhteisymmärryksessä kaikista miinoituksista. Molempien osapuolten pioneerit olivat tehneet raivaustyötään edeten kohti toisiaan. Asemien puolessa välissä raivaustyö viimeisteltiin yhdessä. Molemmilla puolilla oli ehdoton käsky, että mitään vihollisuuksia ei tässä raivaustyössä saisi esiintyä. Sillä juuri tässä kohtaa tapahtuisi hetkeä myöhemmin tapaaminen, joka saattaisi olla sodan tärkein. Tapaaminen oli sovittu saksalaisten aloitteesta.

Kenraali Bradley oli tapaamisen amerikkalainen osapuoli. Toiselta puolelta tulisi – niin kuin saksalaiset olivat kertoneet – erittäin korkea-arvoinen saksalainen upseeri. Bradley, niin kuin muutkin amerikkalaiset oli epätietoinen siitä, mikä Saksan tilanne tällä hetkellä todella oli. Muutama päivä aikaisemmin Saksan Radio oli ilmoittanut, että Führer oli kaatunut vihollisen pommituksessa ja maassa vietettäisiin kolmen vuorokauden suruaikaa. Tiedusteluraportit olivat epämääräisiä. Joistain hajanaisista taisteluista Saksan sisällä oltiin saatu havaintoja, mutta lähteitten mukaan maan hallinnolla oli ote tukevasti käsissään.

Ongelmana vain oli, etteivät amerikkalaiset tienneet, kuka sitä hallintoa edusti. Kuka sen lankoja piti käsissään? Ja mitkä olivat sen suunnitelmat sodan suhteen?

Kellon viisarit raksuttivat sovitulle kellonlyömälle. Bradleyn vieressä oleva luutnantti alkoi heiluttaa kepin varressa olevaa valkoista lippua. Bradley näki haarakaukoputkestaan, että saksalaisten puolella tehtiin samoin. Bradley nyökkäsi valkoista lippua heiluttaneelle luutnantti John Smithille, joka tulisi mukaan tulkiksi. Bradley huomasi, että juoksuhaudoissa moni mies oli painanut päänsä ja laittanut kätensä ristiin. Hän ymmärsi kyllä syyn. Miehet nousivat ylös juoksuhaudasta. Vastapuolelta nousi kaksi saksalaista upseeria, ja kaikki alkoivat kävellä kohti ei-kenenkään-maan puoltaväliä. Pian Bradley tunnisti kuka toinen häntä vastaan kävelevistä saksalaista upseereista oli ja hämmästyi syvästi. Miehet pysähtyivät kahden metrin päähän toisistaan ja tervehtivät toisiaan jäykän sotilaallisesti. Vielä ei ollut kädenpuristusten aika. Rintaman yllä leijui epätietoisen odotuksen tuntu. Bradley puhui ensimmäisenä:

- Tiesin, että vastassani on korkea-arvoinen saksalainen upseeri, mutta olen todella yllättynyt siitä, että se olette te, ja vielä aivan kunnossa. Olemme olleet siinä käsityksessä, että te haavoituitte vakavasti ilmavoimiemme iskussa viikko sitten.

Kenraali Erwin Rommel hymyili hiukan ja vastasi:

- Mutta niinhän minä haavoituinkin. Virallisesti olen sotasairaalassa kriittisessä tilassa. Ne Spitfirenne antoivat meille oikeastaan loistavan lahjan. Se auto, minkä ne tuhosivat ei ollut minun autoni. Olin parisataa metriä taempana toisessa autossa. Mutta ymmärsimme käyttää tilannetta hyväksemme. Se antoi minulle kolme tärkeää vuorokautta keskittyä tekemään tiettyjä järjestelyjä niin että minuun ei varsinaisesti kiinnitetty huomiota, sillä olinhan virallisesti tekemässä kuolemaa. Ja niistä järjestelyistä on nyt aika puhua. Osaan jonkun verran englantia, mutta varmuuden vuoksi esikuntapäällikköni kenraali Hans Speidel toimii tulkkinani. Hän puhuu kieltänne erinomaisesti.

- Onko Hitler siis todella kuollut?

- Kuollut kuin kivi.

- Mutta kun katsoo ajankohtaa, niin ei hän ole voinut kuolla pommituksessamme. Silloin me emme pommittaneet Berliiniä. Emme me eivätkä britit.

- Ei hän teidän pommituksessanne kuollutkaan. Hän kuoli meidän asettamaamme pommiin.

- Te salamurhasitte Hitlerin?

- Totta kai. Eikö se vaihtoehto edes juolahtanut mieleenne? Ja se tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Se mielipuoli oli tehnyt selväksi, että hän aikoo jatkaa sotaa äärimmäiseen loppuun saakka hinnalla millä hyvänsä.  Niin Saksan kuin suurimman osan Eurooppaa totaaliseen tuhoutumiseen saakka. Vaikka on jo pitkään ollut ilmiselvää, että me tulemme häviämään. Oikeastaan se on ollut selvää siitä saakka, kun te amerikkalaiset tulitte mukaan. Me emme voi teidän teolliselle voimallenne mitään. Massa puhuu. Hitler oli saatava raivattua pois tieltä.

- Mutta Hitler oli kuitenkin vain natsivallan terävin kärki. En voi millään uskoa, että koko natsikoneisto olisi ollut mukana siinä, mistä te nyt kerrotte.

- Ei ollutkaan. Mutta Wehrmacht terävimmältä kärjeltään taas oli. Meillä kesti kolme päivää vakiinnuttaa tilanne, eikä se onnistunut verettömästi, mutta nyt Saksan hallinto on käsissämme.

- Kuka sitä hallintoa johtaa?

- Toissapäivänä perustettu Saksan pelastushallitus. Sen johtajana toimii Abwehrin päällikkö amiraali Wilhelm Canaris. Lisäksi siihen kuulun minä, joka toimin samalla armeijan ylipäällikkönä, kenraali Friedrich Olbricht, eversti Claus von Stauffenberg, kenraalieversti Erich Hoepner, pastori Alfred Delp, lakimies Josef Wirmer, kenraalimajuri Henning von Tresckow, Berliinin poliisiylipäällikkö Wolf-Heinrich von Helldorf sekä tohtori Carl Goerdeler. Valta on tiiviisti pelastushallituksen käsissä ja se pohjaa Wehrmachtin tukeen. SS:n korkein johto on joko teloitettu, vangittu tai vapautettu tehtävistään, SS-joukot ovat alistettu Wehrmachtille ja niitä ollaan muuttamassa tavallisiksi maavoimien divisiooniksi.

- Entä natsijohto?

- Suurin osa on vangittuina. Osa kuoli vangittaessa ja osa teki itsemurhan. Mutta meillä on tarjota teille pääosa natsihallinnon korkeimmasta johdosta.

- Tarjota meille? Ettekö aio tuomita niitä itse?

- Toki olisimme sen tehneet, mutta tarvitsemme heitä teille luovutettuna enemmän. Verirahaksi, jos näin voisi sanoa. Mutta siihen asiaan palaamme myöhemmin. Nyt on tärkeintä saada tämä sota loppumaan. Tämä tilanne antaa siihen mahdollisuuden. Jos se ei onnistu nyt, suurin osa Eurooppaa tulee tuhoutumaan.

- Jos mielessänne on se, että solmimme rauhan, te vetäydytte sotaa edeltäville rajoillenne ja sitten elämme happily everafter, niin ymmärrättehän itsekin että mahdollisuus siihen on mennyt jo aikaa sitten.

- Ymmärränhän toki. Emme me sellaista aikoneet ehdottaakaan.

- Mitä siis ehdotatte?

- Saksa antautuu ehdoitta ja suostuu, että maamme asetetaan teidän miehityshallintonne alaisuuteen. Te siis saatte miehittää Saksan laukaustakaan ampumatta.

- Tuo kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Tässä täytyy olla jokin koukku mukana.

- No yksi sellainen siinä kyllä on. Me nimittäin antaudumme ainoastaan teille. Siis länsiliittoutuneille. Emme Neuvostoliitolle. Ja te puolestanne käännätte takkinne ja petätte Stalinin.

Bradley oli älykäs mies eikä ollut päässyt asemaansa suotta. Ja kun hän katsoi Rommelia, hän näki, ettei mies pilaillut. Eikä Rommelin tasoinen mies tulisi tarjoamaan hänelle jotain puolivalmista kyhäelmää. Koska hänellä ei ollut erityisemmin sympatiaa myöskään kommunismia kohtaan, hän jatkoi keskustelua.

- On tietysti selvää, että me emme käännä aseitamme Stalinia vastaan, mutta oletan, että te ette sellaista tullut meille ehdottamaankaan.

- Oletatte oikein. Suunnitelmamme on tiivistettynä seuraavanlainen. Lopetamme sotatoimet länsirintamalla mahdollisimman nopeasti, Saksa antautuu ja solmii sopimuksen länsiliittoutuneitten kanssa kaikkien Saksan joukkojen hallussa olevien alueitten miehittämisestä. Saksa alistuu mukisematta länsiliittoutuneitten miehityshallinnon alaisuuteen.

- Kaikkien Saksan joukkojen hallussa olevat alueet? Tämä siis koskee myös sitä aluetta, jota itärintamalla miehitätte?

- Kyllä.

- Alan päästä jyvälle. Olkaa hyvä ja jatkakaa.

- Välittömästi kun sotatoimet länsirintamalla ovat päättyneet, länsiliittoutuneet hyväksyvät että me alamme siirtää kaikkia moottoroituja yksiköitämme ja koko ilmavoimamme itärintamalle. Länteen jäävät hitaammat ja heikommat jalkaväkiyksiköt, jotka alkavat vetäytyä ja luovuttaa alueita yhdessä sovitun aikataulun mukaisesti. Aina alueen luovutettuaan kyseisen alueen luovuttanut yksikkö luovuttaa teille myös aseensa ja antautuu sotavangiksi. Voitte tietysti vaatia, että kaikki nämä yksiköt luovuttavat aseensa kerralla ja vangitaan välittömästi, mutta logistisesti tämä on teille helpompaa. Kontollenne ei tule kerralla liian suurta vankimäärää käsiteltäväksi. Lisäksi saksalaiset ovat kurinalaista kansaa, ja teidän edessä vetäytyvät joukkomme auttavat teitä huomattavasti kansan sopeutumista miehityshallintoon. Kun käsky tulee saksalaiselta, sitä on helpompi noudattaa. Kansa kun ei ole vielä niin tietoinen rintamilla tapahtuneen katastrofin laajuudesta kuin mitä me upseerit olemme.

- Ymmärrän, ja tämä on mahdollista hyväksyä. Ihan käytännön syistä. Entä siitä eteenpäin?

- On tietenkin selvää, että Stalin pyrkii etenemään idässä niin pitkälle kuin mahdollista. Lännestä itään siirtyneet joukkomme ja ilmavoimamme pystyvät viivyttämään puna-armeijaa tehokkaasti vielä vähintään useita kuukausia. Ja sillä aikaa te saattekin miehitettyä koko Saksan ja joukkonne ovat edenneet sinne, missä itärintama tällä hetkellä on. Silloin myös itärintaman joukkomme antautuvat teille. Neuvostojoukoilla on sen jälkeen vastassaan vain liittoutuneitten joukkoja. Luonnollisesti Stalin pitää teitä tietenkin siinä vaiheessa jo vihollisenaan, mutta ei ole niin typerä, että ryhtyisi sotimaan amerikkalaisia vastaan. Varsinkin, jos teette erään olennaisen päätöksen siinä vaiheessa kun solmimme sopimuksen.

- Ja tämä päätös olisi mikä?

- Se, että Atlannin laivasaattueista ei enää ensimmäinenkään laiva etene Murmanskiin. Lopetatte Neuvostoliiton sotilaallisen avustuksen. Neuvostoliitto olisi todennäköisesti jo hävinnyt meille ilman valtavaa tukeanne. Saattueitten tyrehdyttyä ja huomatessaan, että saksalaisten tankkien sijasta itärintaman etulinjassa onkin amerikkalaisia Neuvostoliitto ei uskalla ottaa enää riskiä, vaan toteaa tapahtuneen ja hyväksyy asiantilan. Pitkin hampain ja kostoa suunnitellen, mutta tiedätte hyvin itsekin, että tämän sodan loputtua Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteet tulevat joka tapauksessa viilenemään. Olette valtioina ja yhteiskuntajärjestelminä toistenne vastakohtia. Vain yhteinen vihollinen on yhdistänyt teidät ohimenevän hetken ajaksi. Tottakai Stalin saa saattueitten loppumisesta raivokohtauksen, mutta te voitte vastata siihen, että Saksa on jo antautunut, joten sotatoimet sitä kohtaan ovat tarpeettomia eikä Yhdysvalloilla ole mitään tarvetta tukea niitä.

Bradley oli hetken ajan hiljaa ja jatkoi sitten:

- Tunnustan, että suunnitelmanne kiinnostaa minua. Se säästäisi lukemattoman määrän ihmishenkiä Samalla se pelastaisi koko Itä-Euroopan Stalinin miehitykseltä. Me olimme lähteneet siitä oletuksesta, että ne väistämättä menetetään kommunismin ikeen alle. Henkilökohtaisesti olen kiinnostunut ehdotuksestanne. Mutta päätös ei ole minun. Entä jos vastaus on ei?

Rommel puolestaan oli hiljaa ja katsoi Bradleytä tiukasti silmiin:

- Silloin me joudumme jatkamaan taistelua. Epätoivoista sellaista. Me tiedämme, että idän suunnasta tulee uhka, joka pyrkii hävittämään kansamme. Mikäli te ette suostu ehdotukseemme, emme voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että te pyritte samaan. Silloin Saksan kansan on jatkettava taistelua. Siitä muodostuu kansallinen itsemurha, sillä silloin ainoa tavoitteemme on vuodattaa mahdollisimman paljon vihollisen verta. Tulemme aseistamaan naiset ja lapsetkin. Te voitatte, ja ehkä lopetatte kansallisen olemassaolomme, mutta oletteko halukas maksamaan hintaa? Te olette vielä tällä hetkellä päässeet etenemään vasta Normandian yhteen nurkkaan. Sieltä on pitkä matka Saksaan. Ja voi olla, että puna-armeija on siellä ennen teitä.

- Henkilökohtaisesti en halua, että näin tapahtuu. Siksi arvostan rehellisyyttänne. Pidän tämän mielessäni, kun vien viestin eteenpäin.

- Kenraali Bradley, muistutan teitä vielä siitä, että tässä vaiheessa sotaa Stalin tietää jo voittaneensa ja hän  on enää puhtaalla ryöstöretkellä. Hän pyrkii saamaan haltuunsa mahdollisimman suuren osan Eurooppaa, eikä hän tule laskemaan sitä käsistään. Ainoana esteenä sille on tällä hetkellä Saksan asevoimat. Emmekä me pysty pidättelemään vihollista loputtomiin. Jos se saa aikaan ratkaisevan läpimurron, se voi odottaa teitä Saksan länsirajalla. Se voi ottaa haltuunsa jopa Hollannin ja Belgian. Saksan kansalle se tietää tuhoa. Eikä Saksan kansa ole ainoa uhanalainen. Itä-Eurooppa, Baltia, Skandinaviakin. Stalinin valta tietää niille kansoille orjuutta. Ehkä tuhoakin. Ne ovat vielä rintamalinjojemme takana, mutta kuinka kauan? Teillä on mahdollisuus pelastaa kokonaisia kansakuntia. Ettekös te amerikkalaiset olleet niitä hyviä heppuja? Kenraali Bradley, viisaana miehenä te ymmärrätte, että emme puhu tässä vain tämän hetkisestä sodasta, vaan vääjäämättä tulevasta seuraavasta. Jossa te olette vastakkain Neuvostoliiton kanssa. Itse asiassa me saksalaiset tarjoamme teille voittoa sen sodan ensimmäisestä taistelusta. Ja keinon estää Stalinia nousemasta liian mahtavaksi.

Bradley pohti mielessään, että nyt on se kuuluisa tuumailutupakin paikka. Hän kaivoi taskustaan Lucky Strike-askin, tarjosi Rommelillekin, sytytti, veti muutamat sauhut ja jatkoi sitten:

- Tässä on vielä sellainen pienoinen ongelma, että tällä järjestelyllä Saksasta antautuessaankin tulee käytännössä meidän liittolainen. Jos pysäytätte Stalinin itärintamalla ja me tulemme tilalle, niin tosiasiassa meidän on annettava teidänkin pitää siellä olevat joukkonne valmiudessa mikäli Stalin päättää silti yrittää. Ja siinä tilanteessa itärintamalla on se armeijanne tehokkain nyrkki. Stalin ei ole tästä ollenkaan mielissään.

- Ei tietenkään ole. Ja käytännössä meistä todellakin tulee antautumisemme myötä liittolaisianne. Mutta te olette siinä liitoutumassa kurkoja. Te määräätte, mitä tehdään. Me olemme siihen täysin valmiita. Me olemme käskyvaltamme alaisia. Ajatelkaa vielä kerran, mikä olisi se toinen vaihtoehto.

- Olette oikeassa. Onhan tietysti totta, että tässä on kyseessä maailmanhistorian suurin petos. Mutta yleensä valtioitten välisten petosten seurauksena kuolee ihmisiä. Nyt niitä saatetaan pelastaa. Mutta olisiko teillä tarjota vielä jotain, jolla voisin suostutella johtajiani tähän suunnitelmaan? Vaikka en kiistä sen etuja enkä järkevyyttäkään, niin tällaista päätöstä ei ole vielä koskaan tehty, eikä sen tekeminen ole helppoa, kaikista eduistaan huolimatta. On ihmisiä, jotka arvostavat enemmän järjetöntä kostoa kuin rauhaa.

- Itse asiassa meillä on vielä tarjottavaa. Tiedämme, että teillä on ydinaseohjelma. Niin on meilläkin, joskaan ei niin pitkällä kuin teidän. Me tarjoamme käyttöönne kaikki sen ohjelman tiedemiehet, samoin kuin suihkuhävittäjiämme ja rakettiteknologiaamme suunnittelevat tiedemiehet ja insinöörit. He ovat itse asiassa suostuneet tähän vapaaehtoisena, sillä he ymmärtävät, että me emme voita sotaa kuitenkaan, ja mikäli häviämme Stalinille, heidät viedään kaikki Neuvostoliittoon. Ajatus saksalaisesta teknisestä osaamisesta Stalinin käytössä ei varmaan miellytä teitäkään. Mutta heidän avullanne saatatte saada tulevaisuudessa huomattavan etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden.

- Tuo on erittäin mielenkiintoinen tarjous. Mutta kuinka aiotte saada Saksan kansan hyväksymään antautumisen ja miehityksen?

- Sillä keinolla millä saimme sen hyväksymään sodankin. Eli propagandalla. Siis paskanpuheella. Huomenna kansalaisille ilmoitetaan, että Hitler ei tosiasiassa kuollut teidän pommituksessanne. Vaan hänet murhattiin natsijohtajien salaliiton toimesta. Ilmoitus pommituksesta oli hämäys, jotta valta siirtyisi heille. Kerromme myös, että Hitler sairasti parantumatonta syöpää ja halusi ennen kuolemaansa tehdä rauhan ja pelastaa Saksan kansan sodasta ennen sen täydellistä tuhoutumista. Mutta korkea natsijohto esti voimiltaan heikentynyttä Hitleriä toteuttamasta hänen toivettaan. Kun salaliittolaiset olivat murhanneet Hitlerin, toimi Wehrmacht puolestaan nopeasti ja esti heitä ottamasta valtaa ja päätti toteuttaa Hitlerin toiveen sodan lopettamisesta keinolla millä hyvällä. Ja ilman muunnettua totuuttakin saksalaiset ymmärtävät, että idästä tulee tuho. Kaikki muut vaihtoehdot ovat parempia kuin se.

- Entäs sitten jatkossa? Totuuden aika on kuitenkin joskus.

-  Kun miehityshallintonne on vakiinnuttanut asemansa, kerromme kansalle totuuden ja pistämme sen katsomaan itseään peiliin. Tai todennäköisesti sen siinä vaiheessa teette jo te. Sillä nyt päästään niihin verirahoihin, joista aikaisemmin puhuin. Saksan kansa on syyllistynyt hirvittävään rikokseen.

- Sodan aloittaminen on aina hirvittävä rikos.

- Te ette täysin tajua, mitä tarkoitan. Mutta teillä on jonkunlainen käsitys siitä, että maassamme on keskitysleirejä, joissa on pääosin juutalaisväestöä. Ne ovat tosiasiassa kuolemanleirejä. Me olemme tappaneet ihmisiä järjestelmällisesti ja teollisesti. Annan teille lähtiessäni kansion, jossa on sekä suunnitelmamme rauhan aikaan saamiseksi, että pääpiirteinen selvitys maamme toteuttamasta kansanmurhasta. Siksi emme ole tappaneet natsijohtoa, vaan luovutamme ne teidän tuomittavaksenne. Itse asiassa jos suunnitelma onnistuu, minulle on henkilökohtaisesti se ja sama, saanko minäkin teiltä kuulan kallooni. Vaikken ole juutalaisten tuhoamisesta millään lailla vastuussa. Sain asian itsekin tietooni vasta muutama kuukausi sitten. Minulle on pääasia, että kansani pelastuu. Ja siinä sivussa pelastuu moni muukin kansa.

- Ovatko nämä kuolemanleirit vielä toiminnassa?

- Niitten toiminta lakkautettiin heti Hitlerin kuoltua. Vangeille on alettu antaa niin asiallista hoitoa, kun mihin sotaa käyvässä maassa pystymme. Kuitenkin tuhansia, pahimmassa tapauksessa kymmeniä tuhansia tulee vielä kuolemaan, sillä osa on yksinkertaisesti aivan liian heikossa kunnossa.

Rommel ojensi kansion Bradleylle. Bradley otti sen vastaan ja totesi:

- Tulen viemään ehdotuksenne ja suunnitelmanne välittömästi eteenpäin. Ymmärrätte toki, etten voi yksinäni luvata mitään, mutta siitä huolimatta ehdotan, että tätä julistamatonta tulitaukoa jatketaan, eli jos te ette ala ampua, niin emme mekään ammu. Tulen ehdottamaan, että tulitauko pidetään voimassa myös ilmassa, eli pommituksemme pidetään keskeytyksessä. Ja voisi olla viisasta vetää yhteyskaapeli ei-kenenkään-maan läpi, että joukkomme voivat pitää yhteyttä. Mutta esitän uutta tapaamista viikon kuluttua tässä samassa paikassa samaan aikaan. Toivottavasti voimme silloin jo kätellä.

Miehet tervehtivät toisiaan yhtä jäykän muodollisesti kuin tapaamisen alussa. Rommel käveli Speidelin kanssa juoksuhautaan ja ilmoitti:

- Viesti on lähetetty. Tulitaukoa jatketaan. Tulenavaus ainoastaan, jos kimppuunne hyökätään.

Sen jälkeen Rommel käveli komentokorsuun Speidelin kanssa kaivaen samalla laukustaan kirjallisen määräyksen ojentaen sen Speidelille.

- Annan välittömästi määräyksen itärintamalla Keskustan Armeijaryhmälle vetäytyä puolustuksen kannalta edullisempiin maastokohtiin ja lopettaa sen hirveän miesten tuhlaamisen, mihin Hitler syyllistyi. Ja seuraavaksi toteutamme tämän. Välittömästi.

Speidel katsoi määräystä. Vaikka hän osasi jo aikaisemman perusteella aavistella sen sisältöä, se hirvitti siitä huolimatta.

Ensimmäinen määräys: Lähettäkää Von Klugen Armeijaryhmä B:n ensimmäinen, seitsemäs ja viidestoista armeija sekä viides panssariarmeija välittömästi itärintamalle. Lisäksi lähetetään Modelin kaikki kolme panssariarmeijakuntaa. Kaikki Luftwaffen taistelukoneet siirretään itärintamalle.

Toinen määräys: Länsirintamalle jääneitten yhtymien kaikki tykistö-, ilmatorjunta- ja pioneerijoukot lähetetään itärintamalle.

Kolmas määräys: Toteutetaan vetäytyminen Italiasta, Kreikasta ja Jugoslaviasta. Vetäytymisen kärkenä moottoroidut joukot, jotka siirretään välittömästi itärintamalle.

Itärintamalle suuntaavat joukot ovat ensisijaisia sekä maantie- että rautatiekuljetuksissa kaikkialla Saksassa. Jokainen, joka pyrkii viivyttämään kuljetuksia, voidaan ampua välittömästi.

- Herr Generalfeldmarschall, tämä jättää meidät täällä käytännössä avuttomaksi, mikäli länsiliittoutuneet eivät suostu ehdotukseemme.

- Ei sen ole väliä. Mitä todennäköisimmin ne suostuvat. Ei tuollaista tarjousta voi jättää käyttämättä. Sillä totta kai ne jo tässä vaiheessa pähkäilevät, että mitä helvettiä ne sen Stalinin kanssa tekevät sodan jälkeen. Siinäkin mielessä ehdotuksemme on niille taivaan lahja. Ja jos ne eivät suostu, niin olen antanut länsirintaman joukkojen komentajille määräyksen, että mikäli liitoutuneet hyökkäävät, joukkomme yksinkertaisesti nostavat tassut pystyyn ja antavat vihollisen kävellä ohi. Siinäkin tapauksessa ne ehtivät miehittää Saksan mahdollisimman pitkälle ennen ryssiä. Me pidämme idässä ovea kiinni sen aikaa. Ja olen antanut määräyksen, että Unkarin, Romanian ja Bulgarian armeijan johdolle ilmoitetaan tilanteesta välittömästi. Uskon, että se antaa niitten haluttomille joukoille hieman lisää intoa tapella etenevää vihollista vastaan. Ne eivät pidä meistä. Mutta kommunisteista ne pitävät vielä vähemmän.

Toisella puolella Bradley saapui juoksuhautaan ja sanoi miehille:

- Sana etenemään. Jatkamme ehdollista tulitaukoa. Puolustaudumme, jos meitä kohtaan ammutaan, mutta muuten olemme hissuksiin.

Bradleyn adjutantti kysyi hiljaa, niin että muut miehet eivät kuulleet:

- Mitä se hunni tarjosi?

- Ei sen kummempaa kuin sekä toisen että kolmannen maailmansodan voittoa laukaustakaan ampumatta. Minä lähden välittömästi tapaamaan Eisenhoweria. Ja sinä puolestasi saat mennä Washingtoniin ASAP. Lähdet tapaamaan Rooseveltia. Mutta ennen Rooseveltia sinun on tavattava muutama muu mies. Roosevelt on sinisilmäinen hölmö, joka uskoo liikaa Stalinia. Voi olla, että hallinnossamme on tehtävä pienimuotoinen vallankaappaus. Teen sinulle tarvittavat muistiinpanot, kun lennämme Lontooseen.

30. 7. 1944, Pohjanmeri, liitoutuneitten laivasaattue JW 59

Niin kuin moni saattue ennen sitä, eteni JW 59 Pohjanmerellä aaltoja kyntäen kohti Murmanskia. Saattueessa oli kaikkiaan 34 kauppalaivaa ja sitä suojasi ristelijä Jamaica, saattuetukialukset Striker ja Vindex sekä sen lisäksi seitsemän hävittäjää ja viisi korvettia. Saattue oli lähtenyt Skotlannin Loch Ewestä kolme päivää aikaisemmin ja sen oli tarkoitus saapua Murmanskiin seitsemäs elokuuta.

Yksi saattueen aluksista oli Charles A McAllister, tavallinen Liberty-luokan kauppa-alus, joita Yhdysvalloissa oli valmistettu jatkuvalla syötöllä. Tavaran kulku yli Atlantin oli elintärkeää. Tällä kertaa Charles A McAllister oli täynnä säilykkeitä. Aluksen komentosillalla olivat aluksen kapteeni Michael Bunker sekä perämies Archie Stivic. Miesten tausta oli varsin erilainen, irlantilaistaustainen Bunker oli kotoisin Floridan Key Westistä ja meri oli ollut osa hänen elämäänsä jo pienestä lapsesta. Puolalaistaustainen Stivic taas oli kotoisin sisämaasta, Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeelta, pienestä Arkansasin osavaltion Danvillen kaupungista, josta hän oli nuorena miehenä häipynyt maailmalle, liittynyt kauppalaivastoon ja jäänyt sille tielleen.

Bunker ja Stivic olivat tehneet yhteistyötä jo monen saattueen aikana ja reitti Murmanskiin oli heille tuttu. Tutuksi oli tullut myös kauppalaivaston miehille osaksi tullut avuttomuuden tunne ja sitä myötä takaraivossa kaivertava jatkuva pelko. He olivat täysin kauppa-aluksia suojaavien sota-alusten armoilla, ja vaikka laivasto oli jatkuvasti läsnä, ei koskaan voinut olla varma, koska saksalaisen sukellusveneen torpedo osuisi heidänkin alukseensa, parhaassa tapauksessa lopettaen heidän elämänsä välittömästi ja huonoimmassa yhtä aikaa sekä hukuttaen että krematoiden heidät aluksesta valuvan palavan öljyn ja jääkylmän meren yhdistelmässä.

Nyt heille oltiin annettu ymmärtää, että tilanne olisi toinen. Ainakin toistaiseksi. He olivat ehtineet kuulla uutisen Hitlerin kuolemasta. Oli myös huhua siitä, että vaikka itärintamalla taisteltiin edelleen katkerasti, Normandiassa oltiin käyty muutama päivä sitzkriegiä, vaikka mitään varsinaista aselepoa ei oltu julistettukaan. Joka tapauksessa ennen lähtöään he olivat saaneet tiedon, että saksalaiset sukellusveneet eivät olleet tehneet muutamaan päivään minkäänlaisia iskuja missään, eikä pelätyistä saksalaisista meritiedustelukoneista ollut havaintoja.

Matka oli edennyt ennakkotietojen mukaan. Kolmen vuorokauden aikana ei ollut ensimmäistäkään hälytystä. Se ei tietenkään ajanut kokonaan karkuun takaraivossa jäytävää kuolemanpelkoa, mutta helpotti oloa silti huomattavasti. Bunker ja Stivic katselivat komentosillalta heistä nähden paapuurissa höyryävää ilmatorjuntaan suunniteltua HMS Jamaica-risteilijää ja siunasivat mielessään sen raskasta arsenaalia. Vaarahan ei välttämättä ollut ohi.

Aluksen radisti juoksi kapteenin luo ja antoi viestilomakkeen. Kapteeni luki sen ja katsoi eteensä ihmettelevän näköisenä. Stivic kysyi:

- Mitä siinä on?

Bunker antoi lomakkeen Stivicille ja sanoi:

- Lue itse.

Stivic otti lomakkeen:

”Saattue kääntyy välittömästi ympäri ja suuntaa takaisin Loch Eween. Uudet määräykset annetaan siellä. Täysi radiohiljaisuus.”

- Mitäs helvettiä tämä tarkoittaa?

- Kai ne sen perillä kertovat. Ja luulen, että me pärjäämme ilman tätä Murmanskin reissua aivan mainiosti. Hermoille ne käy joka tapauksessa, vaikkei saksalainen olisikaan kimpussa.

Bunker antoi käskyn ja näki, että muutkin saattueen alukset alkoivat kääntyä ympäri. Kuusi vuorokautta aikaisemmin Bradley ja Rommel olivat tavanneet ei-kenenkään maalla.

31. 7. 1944. Ei-kenenkään maa, Normandia

Muutamia yksittäisiä laukaustenvaihtoja lukunottamatta rintamalla oltiin eletty tosiasiallista tulitaukoa. Yksikään lentokonekaan ei ollut ylittänyt rintamalinjoja. Juoksuhaudoissa puhuttiin molemmilla puolilla ja pidettiin yllä toivetta. Jos tämä loppuisikin tähän? Saksalaisella puolella oli vielä monta natsimielistä sotilasta, jotka tuumivat, että hanttiin pannaan ja viimeiseen asti, mutta heidän turpansa oltiin tukittu kokeneen rintamamiehen realismilla. Kokeneet saksalaiset sotilaat olivat aivan hyvin selvillä siitä – varsinkin nähtyään käydyissä taisteluissa länsiliittoutuneitten ilma- ja materiaaliylivoiman – että heillä oli vain kaksi vaihtoehtoa. Joko hävitä sovinnolla ja järkevästi tai sitten hävitä taistellen ja kaiken menettäen.

Kenraali Bradley oli palannut juoksuhautaan ja odotti. Hän oli omasta puolestaan ehdottanut, että saksalaisten ehdotukseen on ehdottomasti suostuttava. Samaa mieltä oli lähes koko Yhdysvaltain ja Iso-Britannian sotilaallinen johto. Esteenä oli Roosevelt, joka oli aivan liikaa Stalinin lumoissa. Tai lähinnä Stalinista luomansa mielikuvan. Hän uskoi todella Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton aitoon ja luottamukselliseen ystävyyteen. Tarvittiin tosiasiallinen sotilas- ja virkamiesvallankaappaus, josta tosin amerikkalainen yleisö ei saisi koskaan tietää. Muutenkin liian liberaali varapresidentti Henry A. Wallace astuisi syrjään tehtävästään terveydellisin syihin vedoten. Hänen tilallaan vannoisi virkavalan Harry S. Truman, jonka demokraattien puoluekokous oli kymmenen vuorokautta aikaisemmin valinnut Wallacen tilalle seuraaviin presidentinvaaleihin. Tässä sattuma oli tullut avuksi.

Roosevelt saisi johtaa Yhdysvaltoja presidenttinä virallisesti. Tosiasiassa hän lähinnä keskittyisi marraskuisiin vaaleihin ja Truman toimisi maan tosiasiallisena johtajana. Roosevelt voittaisi vaalit selvästi, olisihan hän virallisesti yksi uudempien aikojen suurimpia amerikkalaisia sankareita, mutta vaalien jälkeen hänkin jäisi terveydellisistä syistä pian eläkkeelle ja siirtäisi vallan virallisesti Trumanille, jolla se tosiasiallisesti jo olikin. Roosevelt ei sinänsä pitänyt tilanteesta mutta tajusi, että koko armeija olisi häntä vastassa ja mikäli hän ei suostuisi suunnitelmaan ja vaatisi sodan jatkamista se vuotaisi joka tapauksessa julkisuuteen sen, että kymmeniä- ellei satojatuhansia nuoria amerikkalaisia miehiä oltiin tapatettu turhaan hänen vuokseen. Niinpä hän valitsi itselleen sankarin kruunun ja marionettihallitsijan aseman. Ja olihan hänen kuntonsa heikentynyt muutenkin radikaalisti. Ehkä hän ei olisi jaksanut muutenkaan.

Käytännölliset englantilaiset olivat tehneet omat järjestelynsä. Siellä astui tehtävään virkamieshallitus, jonka tehtävä oli johtaa Iso-Britannia rauhaan ja sen jälkeen maassa pidettäisiin uudet vaalit. Virallisesti virkamieshallituksen pääministerinä toimi kuningas Yrjö VI, tosin hänen asemansa oli lähinnä muodollinen. Hänen arvovaltansa antoi kuitenkin mahdollisuuden saattaa saksalaisten ehdottama ja Stalinin pettävä rauhansuunnitelma voimaan.

Churchill oli syrjäytetty. Hän ymmärsi kyllä suunnitelman järkevyyden ja sen, että Stalin muodostaa tulevaisuudessa vielä suuremman vaaran kuin Natsi-Saksa, mutta hän ei pystynyt luopumaan henkilökohtaisesta kostonhimostaan. Hän halusi laittaa Saksan kansan kärsimään mahdollisimman paljon. Niin Britannian armeijassa, virkamieskoneistossa ja parlamentissa taas ymmärrettiin, että rauha ja tulevaisuuden turvaaminen Neuvostoliitolta menee yli kostonhalun. Saksa olisi jatkossakin kuitenkin osa Eurooppaa mutta Stalinin Neuvostoliittoa ei sellaiseksi saattanut sanoa. Siksi Britannian parlamentin salaisessa äänestyksessä sekä ala- että ylähuone oli antanut Churchillin hallitukselle selvän epäluottamuslauseen. Kuninkaan johtama virkamieshallitus oli jo astunut virkaansa, mutta siitä ilmoitettaisiin virallisesti vasta sen jälkeen, jos sopimus saksalaisten kanssa vahvistettiin.

Sovitulla kellonlyömällä, jota rintamalla oltiin kiihkeästi odotettu, heilutettiin asemien molemmilta puolilta jälleen valkoista lippua. Bradley ja luutnantti Smith kömpivät ylös juoksuhaudoista. Toiselta puolelta nousivat Rommel ja Speidel. Miehet kohtasivat toisensa ei-kenenkään-maan puolessa välissä tervehtien toisiaan jälleen jäykän sotilaallisesti. Bradley aloitti keskustelun:

- Olette olleet varsin optimistinen ehdotuksenne suhteen. Olemme toki tietoisia siitä, että olette siirtämässä valtaosan voimistanne itärintamalle.

Rommel hymyili ja vastasi:

- Optimismille on varmaankin ollut aihetta. Ensinnäkin en pidä teitä tyhminä ja toisekseen, mikäli olisitte olleet ehdotustamme vastaan, olisi tarkka-ampujanne ampunut minut sillä hetkellä, kun olisin noussut juoksuhaudasta ja tällä hetkellä tykistönne olisi aloittanut musertavan keskityksen.

- Olette oikeassa. En halua pitää teitä turhassa jännityksessä, joten kerron, että olemme suostuneet ehdotukseemme. Se tosin vaati meiltäkin tiettyjä varsin radikaaleja hallinnollisia toimenpiteitä, jotka ilmoitetaan niin Yhdysvaltain kuin Iso-Britannian tiedotusvälineissä tuntia myöhemmin siitä hetkestä kun me kaksi olemme päässeet sopimukseen.

Rommel viittasi kädellään ensin omien juoksuhautojensa ja sen jälkeen amerikkalaisten suuntaan todeten:

- Niin kuin näette, molemmilla puolilla miehet ovat nousseet ylös. He odottavat. Mitä teemme nyt?

Bradley katsoi myös tilanteen ja vastasi:

- Minulla ei ole valtuuksia allekirjoittaa varsinaista antautumisasiakirjaa. Ehdotan, että se allekirjoitetaan tässä paikassa vuorokauden kuluttua. Varsinaisen asiakirjan allekirjoittaa puolestamme Eisenhower. Oletan, että saatte Wilhelm Canariksen allekirjoittamaan asiakirjan?

- Oletatte oikein. Itse asiassa hän on tuossa muutaman kilometrin päässä.

Bradley kaivoi mukanaan kantamastaan leipälaukusta kansion:

- Mutta minulla on valtuudet allekirjoittaa virallinen tulitauko antautumisasiakirjan allekirjoittamista odotellessa. Ja oletan, että teillä on samat valtuudet.

- Oletatte jälleen oikein. Pistetäänkö toimeksi?

Bradley otti asiakirjan ja kynän, ojensi sen Rommelille ja tajusi samalla, että hän ei ollut älynnyt ottaa mukaan minkäänlaista alustaa, mitä vasten se kirjoitetaan. Rommel piti asiakirjaa kädessään, huomasi saman ongelma ja totesi:

- Jospa te…

- Ilman muuta…

Bradley kääntyi selin, Rommel laittoi asiakirjan hänen selkäänsä vasten ja allekirjoitti tulitauon. Sen jälkeen hän ojensi asiakirjan ja kynän Bradleylle ja käänsi puolestaan selkänsä. Bradley allekirjoitti tulitaukoasiakirjan Rommelin selkää vasten. Miehet kääntyivät, katsoivat toisiaan silmiin ja kättelivät. Nyt oli sen aika.

Niin saksalaisten kuin amerikkalaisten asemista alkoi kuulua spontaani hurraahuuto. Bradley kaivoi laukustaan vielä kansion ja ojensi sen Rommelille.

- Meiltä olisi tulossa Berliiniin jo kuluvan vuorokauden sisällä pari lentokoneellista henkilökuntaa. Osa heistä valmistelee yhdessä pelastushallituksenne kanssa maanne siirtymistä miehityshallinnon alaisuuteen. Ja osan pitäisi päästä jatkamaan Varsovaan. He ovat Puolan pakolaishallituksen edustajia. Varsovassa on lähipäivinä alkamassa puolalaisten organisoitu kapina. Sodan tässä vaiheessa sen aloittaminen olisi silkkaa hulluutta ja täysin turhaa. Tuossa paperissa on suunnitelmamme siitä, kuinka asia voidaan hoitaa. Oletan, että pystytte järjestämään asian.

Rommel luki suunnitelman nopeasti, vihelsi hiljakseen ja totesi:

- Jos tätä olisi ehdotettu vielä kaksi kuukautta aikaisemmin, siitä olisi saanut hyvän sketsinäytelmän. Mutta kyllä, kyllä me pystymme järjestämään tämän. Itse asiassa suunnitelma on paras mahdollinen vaihtoehto kaikille osapuolille.

Miehet kättelivät vielä kertaalleen ja siirtyivät omille puolilleen. Oli paljon työtä tehtävänä.

31. 7. 1944, liittoutuneitten laivasaattue JW 59, Loch Ewe, Skotlanti

Liberty-luokan aluksen perämies Archie Stivic katsoi, kun hänen alustaan Charles A McAllisteria tankattiin. Tankkaamisella oli kuulemma kiire, sillä keskeytetyn Murmanskin purjehduksen jälkeen kerrottiin, että aluksilla oli kiire toiseen päämäärään. Mikä se oli, sitä ei Stivic vielä tiennyt. Aluksen kapteeni Michael Bunker oli mennyt komennettuna käskynjakoon, ja hänen palattuaan varmaan asia selviäisi. Stivic oli saanut tiedon siitä, että Saksa oli antautunut ja liittoutuneitten joukot olivat alkaneet edetä sovitun aikataulun mukaan Ranskassa ja saksalaiset kulkivat heidän edellään luovuttaen pikkuhiljaa sekä alueita että omaa aseistustaan ja antautuen samalla sotavangeiksi.

Stivic oli myös kuullut radiouutisista, että vaikka Saksa oli antautunut länsiliittoutuneille, sen joukot kävivät edelleenkin ankaraa vastarintaa Neuvostoliiton joukkoja vastaan itärintamalla. Myös Saksan liittolaismaat taistelivat edelleenkin neuvostojoukkoja vastaan. Stivicin oli vaikeaa hahmottaa, että mistä oikein oli kysymys. Stivicin suku oli tullut Puolasta kaksi sukupolvea aikaisemmin Yhdysvaltoihin, ja vaikka Stivicin äidinkieli oli englanti, hän silti puhui varsin sujuvaa puolaa. Ja hän tiesi, että niin Saksa kuin Neuvostoliitto olivat pilkkoneet, paloitelleet, ryöstäneet ja raiskanneet hänen esi-isiensä maan. Hän ei ollut varma siitä, kumpaa hän vihasi enemmän, Saksaa vai Neuvostoliittoa. Nyt hän oli kuullut, että Saksa oli antautunut. Sitä myötä hän ymmärsi, että jossain vaiheessa yhdysvaltalaiset joukot miehittäisivät Puolankin ja antaisivat sille vapauden. Siksi hän huomasi toivovansa, että saksalaiset joukot pystyisivät pitämään puolensa ja estäisivät Stalinin joukkoja tunkeutumasta Puolaan.

Stivic oli myös epävarma omasta tulevaisuudestaan ja laivansa tehtävästä. Selväähän oli, että eivät saattueen laivat voisi loputtomiin jäädä tänne Skotlannin pohjoiseen kärkeen. Asia selviäisi pian. Kapteeni Bunker oli tulossa komentosillalle. Ensimmäisenä hän kysyi:

- Tankkaus?

- Pian valmis. Laiva on muutenkin kunnossa. Olemme valmiita lähtemään. Mutta minne me oikein menemme?

Kapteeni Bunker katseli hieman aikaa satama-aluetta ja sanoi sitten.

- Saattue jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa menee Ranskan Cherbourgiin. Toinen osa menee Tanskan Esbjergiin. Ja se kolmas osa, mihin me kuulumme, sisältää kymmenen pelkästään amerikkalaista alusta ja me menemme Hankoon.

- Mihin helvetin Hankoon?

- Suomeen.

- Suomeen, hei hetkonen, annas se…

Stivic kaivoi esiin maailmankartan ja hahmotti siitä, missä Suomi oli. Hän oli kyllä kuullut maan nimen joissain uutiskatsauksissa, muttei ollut koskaan keskittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Nyt hän hoksasi, että sehän oli kovasti lähellä sitä Murmanskia, minne he olivat niin monta kertaa menneet. Hän ihmetteli:

- Mutta Itämerihän on vielä sotatoimialuetta. Saksalaiset tappelevat siellä neuvostoliittolaisten kanssa. Kuka meitä siellä suojaa?

Kapteeni Bunker väänsi kapteenin hattunsa lippaa taaksepäin, hymyili ja sanoi:

- Sehän tässä huvittavinta onkin. Meitä suojaa Saksan laivasto…

1. 8. 1944 klo 16.30, Varsova

Puolan Kotiarmeijan apulaiskomentaja Tadeusz Bór-Komorowski oli sekavien ja hämmentyneitten tunteitten vallassa. Jos alkuperäinen, jo aikaa sitten lukkoon lyöty suunnitelma olisi toteutettu, olisi puolen tunnin kuluttua hänen komennossaan olleet 23.000 puolalaista vastarintasotilasta aloittaneet avoimen kapinan saksalaisia joukkoja vastaan. Myös Bór-Komorowski oli saanut tietoja länsirintaman epäselvistä tapahtumista, mutta ei ollut uskonut niitten vaikuttavan tilanteeseen Puolassa. Tosin hän oli huomannut, että Varsovan läpi kuljetettiin itärintamalle rautateitse saksalaisia joukkoja ja raskasta kalustoa yhtenä köytenä, juna toisensa perään. Kuitenkin kaksi päivää aikaisemmin hän oli saanut Puolan pakolaishallitukselta radioviestin, joka muutti tilanteen:

Tilanne on muuttunut. Hyökkäystä on ehdottomasti lykättävä. Odottakaa uusia määräyksiä.

Puolan Kotiarmeija odotti. Edellisen päivän iltana oli tullut uusi viesti. Viestin vastaanottanut ja koodia purkava viestimies oli koodin purkamisen aikana todennut ääneen että mitä helvettiä. Saman oli hetkeä myöten todennut myös Bór-Komorowski. Eihän tämä voi olla totta. Vai voiko sittenkin? Viestin koodimerkinnät olivat oikeita ja osoittivat viestin tulevan Lontoosta. Bór-Komorowski käski viestimiehen pyytää varmistus eri taajuudella ja eri koodeilla. Vastaviesti tuli nopeasti ja sisälsi samat tiedot. Bór-Komorowski mietti hetkisen, puntaroi riskit ja mahdollisuudet ja päätti noudattaa saamaansa määräystä. Hän sanoi viestimiehelle:

- Otat tuon radion mukaasi ja lähdet kanssani toiseen varmistettuun paikkaan. Jos kyseessä on kuitenkin saksalaisten juoni, on parempi, ettemme paljasta tämän paikan sijaintia.

Varapaikassa viestimies otti yhteyden viestissä annetulla taajuudella ja lähetti sovitun kutsun:

- Wolnosc. Toistan, wolnosc.

Hiljaisuutta kesti vain kymmenen sekuntia, ja sen jälkeen kuului vastaus:

- Wybush. Toistan, wybush. Täällä puhuu eversti Jürgen Anthes. Ilmoitan teille,  että saamanne tiedot ovat oikeita. Teidän tarvitsee vain ilmoittaa tapaamispaikka, niin pääsemme operaation seuraavaan vaiheeseen. Saavumme teille mainittujen henkilöitten kanssa ilmoittamaanne paikkaan haluamanne aikana ja mukanamme on ainoastaan ryhmän verran sotilaita. Valitkaa paikka niin, että pystytte tarkkailemaan aluetta varmistaaksenne, ettemme yritä petosta. Toivon, että tapaaminen järjestyy mahdollisimman pian. Ehdotan, että mietitte viisi minuuttia ja otamme uuden yhteyden.

Bór-Komorowski katseli mukanaan olevaa Varsovan karttaa, etsi mielestään sopivimman paikan ja ajankohdan. Sen jälkeen viestimies ilmoitti tiedot nopeasti suuntimisen vaikeuttamiseksi. Saksalainen eversti kuittasi ajan ja paikan ja sen jälkeen kuittasi lopettavansa lähetyksen.

Ja nyt Bór-Komorowski odotti sovitussa paikassa miehineen. Hänellä oli mukanaan komppanian verran sotilaita. Saksalainen ei ollut esittänyt vaatimuksia puolalaisten miesvahvuuden suhteen. Jos hän oli hämmentynyt, niin muutamaa tuntia aikaisemmin oltiin nähty myös hyvin hämmentyneitä ihmisiä Berliinin Tempelhofin lentokentällä. Luonnollisesti viestit ja käskyt oli saapuneet perille saksalaisella tehokkuudella ja niitä myös noudatettiin saksalaisella perinpohjaisuudella mutta siitä huolimatta kentälle laskeutunut yhdysvaltalainen matkustajakone, jota oli saattanut sekä kaksitoista yhdysvaltalaista Mustang-hävittäjää sekä myös kaksitoista saksalaista Focke Wulf-hävittäjää pisti lentokentän henkilökunnan raapimaan päätään.

Koneesta tuli ulos sekä univormupukuisia ihmisiä että siviileitä. Sovitusti suurin osa siirrettiin linja-autoihin, josta he jatkoivat matkaansa kohti Berliinin keskustaa. Viisi siviilipukuista saatettiin valmiiksi odottavaan Junkers Ju 52-koneeseen. Kone nousi ilmaan ja sen mukaan starttasi kahdeksan lentokentällä odottanutta Messerschmitt Me 109-hävittäjää. Lentäjille oltiin ilmoitettu, että tuo matkustajakone suuntasi Varsovaan, ja hävittäjälentäjät vastasivat hengellään, että se pääsisi ehjänä perille. Junkersissa viisi koneeseen noussutta siviiliä katsoivat saksalaisia hävittäjiä ihmeissään. Jos heille olisi sanottu kuukautta aikaisemmin, että he lentäisivät pian Berliinistä Varsovaan saksalaisten hävittäjien suojaamana, he olisivat päästäneet kaikkien räkäisten naurujen äidin.

Tästä lennosta Bór-Komorovski ei ollut vielä selvillä. Hän vain toimi käskynsä mukaan sovitulla paikalla ja odotti epävarmojen tunteitten ja jäytävän pelon vallassa. Sovitulla kellonlyömällä paikalle saapui kuorma-auto. Autosta purkautui ryhmän verran saksalaisia sotilaita, eversti ja sen lisäksi viisi siviilipukuista henkilöä. Eversti aukaisi näkyvästi pistoolikotelonsa, näytti pistooliaan ja laittoi sen sitten maahan. Tämän jälkeen hän lähti kävelemään kädet ylhäällä kohti puolalaisia. Siviilipukuiset henkilöt kulkivat parikymmentä metriä heidän perässään. Saksalainen saapui Bór-Komorowskin luo ja esittäytyi:

- Olen eversti Anthes, jonka kanssa puhuitte eilen radiossa. Tulin aseistamattomana, ja jään tarvittaessa panttivangiksenne. Varsinaisen asian kanssanne toimittavat perässäni kulkevat siviilihenkilöt, joista saatatte osan tunteakin. Saanen muuten laskea käteni?

Anthes sai luvan ja sen jälkeen Bór-Komorowski tunnisti siviilien joukosta erään miehen. Tässä vaiheessa hän varmistui, ettei heitä ollut kusetettu. Ellei saksalaiset olleet sitten vallanneet salaa Lontoota.

- Terve, Tadeusz, eipä olla aikoihin nähty, totesi Puolan pakolaishallituksen pääministeri Stanisław Mikołajczyk.

Miehet halasivat toisiaan. Bór-Komorowski oli selvästi liikuttunut ja sanoi:

- Vasta nyt uskon tämän todeksi. Saksa on siis todella antautumassa.

- Saksa on itse asiassa jo antautunut. Amerikkalaiset tulevat tänne mahdollisimman pian. Mutta saksalaiset ovat suostuneet siihen, että joukkosi muuttuvat täällä Varsovassa kapinajoukoista miehitysjoukoiksi. He ovat valmiita vetämään pääosat joukkonsa pois Varsovasta odottamaan amerikkalaisten tuloa kaupungin ulkopuolelle.

- Pääosat?

- Kyllä. Sillä heillä on yksi vaatimus. Ja siihen meidän on pakko suostua.

- Ja se on mikä?

- Varsovan läpi kulkeva rautatie ja Varsovan rautatieasema pysyy amerikkalaisten saapumiseen saakka heidän hallinnassaan. Saksalaiset eivät antaudu Stalinille. Ainoastaan lännelle. Ne taistelevat idässä koko aika puna-armeijaa vastaan. Ja meidän on annettava niille mahdollisuus.

- Se kuulostaa näitten vuosien jälkeen aika katkeralta.

- Minä tiedän sen. Mutta mikäli Stalin valtaa Puolan, hän asettaa tänne kommunistihallinnon, jos nyt yleensä sallii Puolan olemassaolon ensinkään. Sen jälkeen sitä Puolaa, jonka me tunnemme, ei koskaan enää ole. Ja sinun joukkojasi Stalin pitää rikollisina. Hän hyväksyy ainoastaan kommunistisen vastarintaliikkeen. Voi olla, että päädytte aseveljienne viereen Katyniin luoti takaraivossanne. Ennen amerikkalaisten saapumista saksalaiset ovat ainoa, joka tukkii vyöryn. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta.

- Mutta muuten Varsovan hallinto siirtyy joukoilleni.

Mikołajczyk kääntyi eversti Anthesia kohden ja puhui hänelle saksaa. Anthes kuunteli, kaivoi puolalaisten tarkistamasta asiakirjasalkustaan papereita ja puhui vuorostaan:

- Tässä vaiheessa on minunkin hyvä liittyä keskusteluun. Vastaus kysymykseenne siitä, siirtyykö hallinto Varsovassa rautatietä lukuunottamatta joukoillenne on kyllä. Ja rautateitten pyörittämiseen tarvitsemme lähinnä pioneereja, huoltojoukkoja ja siviilihenkilökuntaa. Varsinaiset miehitysjoukkomme siirtyvät leireille Varsovan ulkopuolelle. Annan teille hetken kuluttua asiaan liittyvän selventävän kartan, mutta sitä ennen annan teille toisen asiakirjan. Se liittyy kertomaanne katkeruuden tunteeseen ja voi osaltaan auttaa.

Anthes ojensi Bór-Komorowskille lapun, jossa oli ainoastaan kolmekymmentäkaksi nimeä.

- Nämä nimet tunnistatte varmaan itsekin. Ne ovat niitä henkilöitä, jotka ovat päävastuussa natsihallinnon Varsovassa tekemistä julmuuksista. Heidät on kaikki pidätetty ja Wehrmachtin hallussa. Mikäli pääsemme sopuun, luovutamme heidät teille, emmekä kysele perään siitä mitä te heille teette.

Bór-Komorovski otti lapun, luki nimet ja nyökkäsi. Sen jälkeen hän sanoi Anthesille:

- Ette muuten taida itse olla natsi?

- En ole koskaan ollut. Olen saksalainen ja ylpeä maastani ja kansastani. Tiedän, että olemme syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin ja joudumme vastaamaan teoistamme. Mutta mielestäni kansallani on oikeus elää. Niin kuin teidänkin kansallanne. Ja siksi pyydän, rukoilen, että suostutte ehdotukseemme. Amerikkalaiset ovat tulossa niin nopeasti kuin vaan pystyvät. He takaavat kansojemme olemassaolon. Mutta eivät ne tänne päivässä ehdi. Siksi tekin tarvitsette vielä armeijaamme itärintamalla. Ettei Stalin ehdi tänne. Jokainen menetetty kilometri idässä voi olla menetetty ikuisiksi ajoiksi.

Bór-Komorovski katsoi saksalaista hetken ajan silmiin. Hän ei nähnyt siellä vakaumuksellista natsia, vaan rehellisen, huolestuneen miehen.

- Suostumme ehdotukseenne. Voitte palata autoonne ja lähettää viestin, että suostumme ehdotukseenne. Emme tarvitse teitä panttivangiksi.

Mikołajczy puuttui keskusteluun:

- Lähden Anthesin mukaan sopimaan käytännöistä ja aikatauluista. Koralscky ja Lato jäävät neuvonantajiksenne ja perehdyttävät teidät tarkemmin laajempaan tilanteeseen.

Bór-Komorovski sanoi vielä Anthesille:

- Suostumme siis ehdotukseenne. Saksan armeija voi jatkaa kuljetuksiaan Varsovan läpi. Mutta minulla on yksi erityinen vaatimus.

- Kertokaa.

Bór-Komorovski kertoi, Anthes kuunteli, nyökkäsi ja poistui sitten paikalta. Tuntia myöhemmin Varsovan rautatieasemalla, jossa junat kuljettivat saksalaisia sotilaita kohti epävarmaa tulevaisuutta liehui jälleen Puolan lippu.

1. 8. 1944, itärintama

Neuvostoliiton armeijan ensimmäisen Valko-Venäjän Rintaman komentaja kenraali Rokossovski seurasi tilanneraportteja hyvin huolestuneena. Kesäkuun 22. päivä alkanut operaatio Bagration oli edennyt ensimmäisen kuukauden aikana suunnitelmien mukaisesti. Neuvostojoukoilla oli murskaava ylivoima niin maalla kuin ilmassakin ja Hitlerin uppiniskaisuus oli maksanut saksalaisille hirvittävän hinnan. Koska Hitler ei ollut antanut vetäytymislupaa Vitebskissä oleville saksalaisille joukoille, olivat puna-armeijan joukot saartaneet ja tuhonneet siellä kaikkiaan neljä divisioonaa. Kolmas heinäkuuta päästiin etenemään jo Minskiin.

Sitten tuli uutinen Hitlerin kuolemasta. Melkein välittömästi saksalaisten taktiikka muuttui, eivätkä ne enää yrittäneet jäykkää puolustusta, vaan vetäytyivät puolustuksellisesti edullisempiin asemiin käyden vetäytyessään pelkkää viivytystaistelua. Melko pian neuvostotiedustelu osasi kertoa, että taistelut Normandiassa olivat keskeytyneet, vaikkei virallista tulitaukoa oltu julistettu missään. Pian sen jälkeen saatiin tieto saksalaisten massiivisista joukkojenkuljetuksesta lännestä itään. Kuljetuksiin oltiin varattu kaikki mahdollinen saksalainen rautatiekalusto, mitä sieltä saatiin irroitettua, ja huomattavaa oli, etteivät länsiliittoutuneet olleet millään tavoin häirinneet massiivista voimienkeskittämistä Rokossovskin kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä haisi petokselta ja sitähän se olikin, mutta ammattisotilaana Rokossovski keskittyi tehtäväänsä, eikä antanut spekuloinnin häiritä.

Saksalaiset olivat toimineet nopeasti ja tehokkaasti, ja elokuun ensimmäisen päivän aamuna Rokossovski oli saanut viestin alaiseltaan, 65:n armeijan komentajalta kenraali Batovilta. Viesti oli hälyttävä. Suoraan liikkeestä hyökkäykseen siirtyneet kaksi saksalaista panssaridivisioonaa tuntemattomasta yhtymästä oli tehnyt kaksipuolisen saarrostuksen etenevälle Batovin kärkidivisioonalle, motittanut sen ja tuhonnut perässä etenevästä divisioonasta kärkirykmentin pakottaen Batovin keskeyttämään etenemisensä.

Samanlaisia uutisia oli alkanut kuulua pitkin itärintamaa, vaikka tiedettiin, etteivät saksalaiset olleet vielä saaneet läheskään kaikkia joukkoja ryhmitettyä. Tiedettiin myös, että Luftwaffen vahvuus oli nopeassa ajassa kaksinkertaistunut ja oletettavaa oli, että se vahvistuisi lähipäivinä vielä lisää. Länsirintaman tapahtumista tai paremminkin tapahtumattomuudesta oltiin keskusteltu, kerrottu huhuja ja valettu kannuja. Kannunvalanta oli Rokossovskin kohdalta loppunut muutamaa tuntia aikaisemmin, sillä hänen esimiehensä marsalkka Zhukov oli lähettänyt adjutanttinsa kertomaan hänelle lännen petoksesta. Saksa antautuisi ehdottomasti, mutta ainoastaan länsiliittoutuneille, jotka miehittäisivät maan. Saksalaiset joukot taistelivat edelleen neuvostojoukkoja vastaan, ja Rokossovski tiesi, että ne tekisivät sen lisääntyneellä taistelutahdolla. Sama koskisi Saksan liittolaismaita. Neuvostoliittoa pelättiin huomattavasti enemmän kuin länsiliittoutuneita. Rokossovski tiesi hyvin, että saksalaiset joutuisivat mieluummin amerikkalaisten miehittämäksi kuin ensiksi neuvostojoukkojen jyräämäksi ja sen jälkeen terrorisoimiksi. Rokossovski oli älykäs mies, eikä hänellä ollut pienintäkään harhakuvitelmaa siitä, mitä Saksassa tulisi neuvostomiehityksen aikana tapahtumaan.

Oikeastaan Rokossovski suorastaan ihaili saksalaisten ratkaisua. Vielä ahdingossakin ja kaiken toivon jo mentyä ne perkeleet onnistuivat löytämään keinon, millä voittaa sota. Ja se keino oli hävitä sota. Kunhan hävisi oikealle osapuolelle. Jossain vaiheessa amerikkalaiset joukot ilmestyisivät saksalaisten tilalle, eikä Neuvostoliitolla olisi mahdollisuutta jatkaa sotaa niitä vastaan. Zhukovin adjutantti oli kyllä jättänyt Rokossovskin pohdittavaksi senkin kysymyksen, pystyisivätkö he lyömään myös länsiliittoutuneitten joukot. Varsin nopean pohdinnan jälkeen hän päätyi vastaukseen ei. Siihen eivät vaikuttaisi pelkästään sodan lait vaan myös vielä niitä tärkeämmät teollisuuden lait. Rokossovski tiesi, että lännestä ei tulisi enää ensimmäistäkään saattuetta ja Yhdysvallat oli saanut valtavan teollisuuskoneistonsa valjastettua sodan palvelukseen. Peli oli sillä pelattu.

Nyt Rokossovski päätti keskittyä siihen tärkeimpään tehtäväänsä, mitä hänellä vielä oli. Saksalaiset tulisi ajaa mahdollisimman kauas länteen, ennen kuin amerikkalaiset tulisivat. Rokossovski aikoi ehdottaa, että painopiste hyökkäykselle olisi Rokossovskin joukoista luoteeseen, kohti Itä-Preussia. Mikäli neuvostojoukot valtaisivat Itä-Preussin ja etenisivät Itämerelle, jäisi Baltia samalla mottiin. Puna-armeija tuskin uskaltaisi koettaa onneaan jenkkien kanssa, mutta Rokossovski laski, etteivät jenkitkään ryhtyisi maihinnousuun saarrettuun Baltiaan. Riskit olisivat sille liian suuret, eivätkä jenkitkään varmasti halunneet uutta sotaa heti edellisen loputtua. Mikäli Rokossovskin suunnitelma onnistuisi, varmistaisi Neuvostoliitto sen, ettei sen laivasto olisi pysyvästi saarroksissa Suomenlahden itäisimmässä pohjukassa.

Ongelmana oli vain se, että saksalaiset varmasti tajusivat puolellaan sen, mitä Rokossovski suunnitteli. Ne taistelisivat viimeiseen asti. Ja ne tajuaisivat, että nyt niillä oli pitkästä aikaa toivoakin. Jos ne pystyisivät pitämään linjansa parikin viikkoa, se riittäisi.

7. 8. 1944, Pieni Hügelsheimin kaupunki Saksan ja Ranskan rajalla, kilometrin verran Saksan puolella

Yhdysvaltain armeijan jalkaväkikomppanian päällikkö kapteeni John Mackensen ei tiennyt, mitä hänellä oli odotettavissa, kun hän joukkoineen oli tulossa miehittämään ensimmäistä saksalaista kaupunkia. Tietyt joukko-osastot olivat jo saksalaisten rautateitä pitkin etenemässä kohti Berliiniä ja itärintamaa, jossa saksalaiset vielä taistelivat puna-armeijaa vastaan. Mackensen oli ehtinyt saada taistelukokemusta Normandian maihinnoususta ja hän oli saanut jo sen jälkeen kuluneen puolentoista kuukauden aikana sodasta enemmän kuin tarpeekseen. Häntä kiinnosti vain päästä takaisin kotiinsa San Fransiscoon. Vaikkapa juomaan olutta ja surffaamaan.

Mutta sen aika ei ollut vielä. Mackensenin komppania toimi nyt miehitysjoukkona. Ranskan kohdalla tämä toiminta ei tuottanut ongelmia. Saksalaiset olivat vetäytyneet mahdollisimman nopeasti. Samalla he olivat jättäneet miehittäjille raskaan aseistuksensa, mutta säilyttäneet itsellään henkilökohtaiset aseensa. Raskasta aseistusta ei tosin miehittäjän haltuun paljoa kertynyt, sillä saksalaiset olivat vieneet pääosan raskaasta aseistuksestaan itärintamalle, missä käytiin vielä ankaria taisteluja. Mackensen mietti itsekseen, että joutuisikohan hän miestensä kanssa vielä tappelemaan neuvostojoukkoja vastaan. Asia ei häntä hirveästi huvittanut, sillä johan hän tämänhetkisen sotilasuransa perusteella voisi palata San Fransiscoon sankarina.

Mackensenin komppania saapui ajoneuvoillaan kaupungin keskustaan. Vastassa oli saksalainen komppania ja näytti myös siltä, että koko kaupungin siviiliväestö oli kerääntynyt paikalle. Mackensen aisti pelon. Mackensen nousi ajoneuvostaan ja käveli kohti miestä, joka selvästi näytti saksalaisten sotilaitten päälliköltä. Mies tervehti Mackenseniä sotilaallisesti ja sanoi:

- Olen kapteeni Hans Grüber ja puhun englantia. Komppaniani on varmistanut kaupungin. Siviileille on kerrottu tilanteesta ja natsihallinnon edustajat on pidätetty. Luovutamme heidät teille. Odotamme määräyksiänne.

Mackensen oli ihmeissään saksalaisen tyyneydestä. Kai kyseessä oli kansa, joka oli tottunut noudattamaan määräyksiä.

- Niin no… sopimuksen mukaan… jos te ensiksi luovuttaisitte aseenne.

Kapteeni Grüber karjaisi saksankielisen komentosanan. Hänen komppaniansa otti asennon. Grüber karjaisi seuraavat komentosanat. Hänen komppaniansa sotilaat ottivat aseensa, asettivat ne maahan, kaivoivat ylimääräiset lippaat, patruunat ja käsikranaatit laittaen ne maahan aseitten viereen ja ottivat sen jälkeen uudestaan asennon. Tämän jälkeen Grüber sanoi:

- Joukkoni ovat antautuneet teille. Odotamme käskyjänne.

Mackensen mietti hetken. Mikään ei ollut valmistanut häntä tätä hetkeä varten. Hän oli valmistautunut taistelemaan saksalaisia vastaan aina Berliiniin saakka. Nyt nämä samat kurinalaiset saksalaiset luopuivat kurinalaisesti aseistaan hänelle. Hän kysyi Grüberilta:

- Tota noin… onko teillä kenttäkeittiö ja muonaa, että voitte ruokkia miehenne? Ja mikä on ruokatilanne tässä kaupungissa? Siviilitkin täytyy ruokkia.

Mackensen näki Grüberin silmissä helpotuksen. Hän oli selvästi varautunut johokin pahempaan. Hän vastasi:

- Komppaniallani on annoksia muutamaksi päiväksi. Ja olemme selvittäneet kaupungin elintarviketilanteen. Siviilit pärjäävät ehkä jonkun viikon, mutta sen jälkeen ne tarvitsevat apua. Autamme siviileitä parhaamme mukaan. Tietysti siinä tapauksessa, että ette vangitse meitä. Sehän on teistä kiinni.

Mackensen antoi käskynään, että saksalaiset joukot auttaisivat jatkossa miehityshallinnon alaisena siviileitä ja alkoi sen jälkeen kulkea joukkojensa kanssa kaupungin pääkadulla. Kadun vierukset olivat täynnä saksalaisia siviileitä. Tilanne oli täysin erilainen kuin vielä hetki sitten, jolloin he olivat vapauttamassa ranskalaisia kaupunkeja. Siellä ihmiset olivat riemuinneet. Mutta tässä saksalaisessa kaupungissa siviilit katsoivat kaupunkiin edenneitä amerikkalaisjoukkoja pelokkaasti. Näytti siltä kuin ne olisivat odottaneet teurastusta. Kun Mackensen jatkoi etenemistään pitkin kaupungin pääkatua, eräs pieni tyttö juoksi hänen luokseen ja antoi hänelle arasti ruusun. Mackensen oli hämillään. Kuinka hän vastaisi? Sitten hän hoksasi, että hänellä oli leipälaukussaan suklaata. Hän antoi suklaalevyn tytölle ja kiitti tyttöä ruususta kielellään, jota tyttö ei ymmärtänyt. Tyttö otti suklaalevyn. juoksi pois ja huusi mennessään:

- Danke!

Ehkä tilanne laukesi siinä. Ihmisten ilmeet alkoivat osoittaa helpotuksen tunnetta.

11. 8. 1944 klo 12.00, Mikkeli, Päämaja

Mannerheimin toimistossa oli vakavailmeisiä miehiä. Mannerheimin lisäksi paikalla oli kenraaliluutnantti A. F. Airo, kenraali Erik Heinrichs,  presidentti Risto Ryti, pääministeri Edwin Linkomies ja puolustusministeri Rudolf Walden. Heidän oli nyt tehtävä raskaita Suomen tulevaisuutta koskevia päätöksiä. Mannerheim aloitti:

- Hyvät herrat. Käyn läpi sotilaallisen tilanteen itärajallamme. Joukkomme ovat onnistuneet pysäyttämään vihollisen hyökkäyksen Kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Olemme saaneet tiedon, että vihollinen on perunut suunnittelemansa hyökkäyksen Ilomantsiin ja siirtämässä joukkoja etelämmäksi taistelemaan saksalaisia vastaan. Myös niin Kannakselta kuin Laatokan Karjalasta on vihollinen siirtämässä joukkojaan huomattavassa määrin pois. Katsoimme vielä heinäkuussa kuiluun ja näytti siltä, että Suomen maan ja kansan tarina oli loppumassa. Mutta armeijamme sitkeyden ja Saksan antautumisen myötä tilanne on muuttunut. Yllättävälläkin tavalla. Päämajoitusmestari Airo jatkaa:

Airo nousi seisomaan ja jatkoi:

- Olen tavannut Yhdysvaltain sotilasasiamiehen. Hän vahvisti sen, minkä olemme jo melko varmaksi tienneetkin, eli länsi pettää Stalinin. Länsiliittoutuneet miehittävät Saksan ja vievät Neuvostoliitolta palan suusta. Ja tässä on meillekin uusi mahdollisuus. Yhdysvallat ei ole sodassa kanssamme, muttei se myöskään millään muotoa virallisesti tue sotilaallista toimintaamme. Mutta käytännössä se tekee sen. Saksan välityksellä. Maahamme on saapunut uusi saksalainen divisioona, joka on ryhmittynyt Ihantalaan. Lisäksi meille on tullut Saksasta neljäkymmentä Stu 40-rynnäkkötykkiä sekä kaksikymmentäkaksi neuvostojoukoilta sotasaaliiksi saatua T 34-vaunua. Lisäksi maahamme on lennätetty neljäkymmentä Messerschmitt Me 109-hävittäjää sekä kaksi saksalaista Junkers Ju 88-pommikonelaivuetta. Panssaritorjunta-aseistuksemme määrää on myös lisätty laivakuljetuksina ja aikaisemmatkin aseet on saatettu kokonaisuudessaan rintamajoukkojemme käyttöön. Myös uudenaikaista tykistöaseistusta olemme saaneet lisää toistasataa putkea. Lisäksi amerikkalaiset laivat ovat tuoneet maahamme elintarvikkeita ja muutakin huoltomateriaalia ja saattueita on tulossa lisää.

Presidentti Ryti kysyi:

- Tämä kaikki on siis tapahtunut amerikkalaisten suostumuksella?

Airo jatkoi:

- Kyllä, herra presidentti. Yhdysvaltain sotilasasiamies teki selväksi, että he haluavat varmistaa, ettei Stalin saa Skandinaviaa käsiinsä. Luonnollisesti on selvää, että amerikkalaiset eivät halua ryhtyä sotatoimiin venäläisiä vastaan, joten vastuu on meillä ja pohjoisessa olevilla saksalaisilla joukoilla. Ne ovat Saksan antautumiseen nähden niin sanotusti harmaalla alueella, joten amerikkalaiset katsovat niitten toimia vielä sormien läpi. Ja siksi saksalaiset ovat siirtäneet sotilaallista materiaalia maahamme. Kaikki on tapahtunut amerikkalaisten aloitteesta. Mikä meidän kohdallamme on tärkeintä, on se, että Yhdysvaltain sotilasasiamiehen mukaan – ja hän toimii kaikkien hallituksensa tietojen varassa – sotatoimien loppuessa rajat sovitaan pääosin sen hetkisten rintamalinjojen mukaan.

Pääministeri Linkomies kysyi puolestaan:

- Mitä tämä tarkoittaa meidän osaltamme?

Mannerheim vastasi:

- Sitä, että me voimme vielä hyökätä. Neuvostojoukot ovat Kannaksella huomattavasti vähäisempiä kuin mitä ne olivat vielä kuukausi sitten. Stalinilla on kiire edetä etelämpänä ja vihollisella on Kannaksella enää luurankomiehitys verrattuna siihen, mitä sillä oli suurhyökkäyksen alkaessa. Armeijamme on kärsinyt tappioita, mutta se on vielä silti melko hyvässä kunnossa. Sen moraali on korkealla, sillä se on kuitenkin pystynyt pysäyttämään ylivoimaisen vihollisen etenemisen. Meillä on mahdollisuus hyökätä Ihantalassa ja vallata Viipuri takaisin. Koko Kannaksen valtaamisesta on tietenkin turha haaveilla, mutta tähän voimamme voivat riittää.

Airo jatkoi:

- Olemme siirtäneet Kannakselle aikaisempien joukkojen lisäksi Laatokan Karjalasta 5:nen divisioonan, 7:nen divisioonan sekä 15:n prikaatin  ja lisäksi rintamalle on tullut jo aikaisemmin mainittu uusi saksalainen divisioona. Pystymme murtamaan vihollisen linjan, saartamaan Viipurin ja etenemään Koiviston tasalle.

Presidentti Ryti kommentoi:

- Mikäli tämä hyökkäys onnistuu, ja amerikkalaisten läsnäolo Itä-Euroopassa pystyy pysäyttämään Stalinin, meillä olisi mahdollisuus saada Viipuri takaisin. Myönnytyksiä olisi luonnollisesti tehtävä, mutta ehkä raja Kannaksella voisi jäädä tasalle Koivisto – Käkisalmi. Laatokan Karjalan, Sallan ja Petsamon kohdalla taas voimme käyttää vaihtovaluuttana sitä, että joukkomme ovat vielä syvällä Vienan Karjalassa. Mutta asiassa on yksi mutta. Kuinka Yhdysvallat varmistaa sen, ettei Neuvostoliitto hyökkää uudestaan kimppuumme siinä tapauksessa, kun Saksa on kokonaan miehitetty ja amerikkalaisjoukot neuvostojoukkoja vastassa? Täällä ei ole amerikkalaisia joukkoja.

Mannerheim vastasi puolestaan:

- Tunnustan sen, että olemme toimineet ohi suomalaisen poliittisen koneiston. Sillä Suomeen on saapumassa divisioonan verran amerikkalaisia. Ne ovat itse asiassa hiljattain ohittaneet Juutinrauman ja ne etenevät Saksan laivaston suojeluksessa. Amerikkalaiset ovat ehdottaneet, että ne ottavat rintamavastuun Kannaksella siinä vaiheessa, kun sotatoimet Neuvostoliiton kanssa ovat päättyneet. Amerikkalaiset ovat käyttäneet näistä joukoista termiä ”rauhanturvajoukot”. Näkisin, että amerikkalaisten apua kannattaa käyttää. Venäläiset eivät uskalla käydä sotatoimiin niitten kanssa.

Linkomies kysyi:

- Mutta tavallaanhan me suostumme silloin eräänlaiseen amerikkalaisten miehitykseen.

Ryti kommentoi:

- Mikä sinänsä on noin miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin ryssien miehitys. Ja tällä suunnitelmalla me voimme vielä saada takaisin Viipurin. Mutta kuinka kauan meillä on aikaa? Missä vaiheessa amerikkalaiset itärintamalla korvaavat saksalaiset joukot? Oletan, että siinä vaiheessa meidänkin on lopetettava hyökkäyksemme. Turhia riskejä ei voida ottaa. Mutta jos saamme tällä tavoin Viipurin takaisin, näen, että se on riskin arvoinen. Ja lisäksi näen, että meidän on otettava amerikkalaisten välityksellä yhteys englantilaisiin. Mehän olemme sotatilassa käytännössä koko Brittiläisen Kansanyhteisön kanssa, ja välimme on pyrittävä normalisoimaan mahdollisimman nopeasti.

Airo vastasi tähän:

- Herra presidentti, meillä on aikaa noin kymmenen vuorokautta. Siihen mennessä amerikkalaiset ovat edenneet venäläisten joukkojen tasalle. Ja tällä hetkellä näyttää siltä, että venäläisten yritys Itä-Preussin ja Baltian valloittamiseksi on epäonnistumassa. Saksalaisten linjat pitävät. Suomenlahden eteläpuolella ei tule olemaan Neuvostoliitto, vaan itsenäinen Viro. Sotilasasiamies kertoi, että he lähettävät näitä rauhanturvajoukkoja myös Baltiaan.

Ryti kysyi vielä:

- Entä Lapissa olevat saksalaiset taistelujen päätyttyä?

Airo vastasi:

- Ne vetäytyvät Norjaan, jossa ne antautuvat sinne laivattaville liittoutuneitten joukoille. Mutta meillä on tiedossa, että niillä on lupa pitää asemansa niin kauan, kunnes aselepo neuvostojoukkojen kanssa on solmittu. Saksalaisten miehittämän Lapin itärajalle siirtyy samalla amerikkalaisia rauhanturvajoukkoja.

Miehet katsoivat toisiaan. Hiljaisuus valtasi huoneen. Ryti nyökkäsi. Heinrichs nyökkäsi. Walden nyökkäsi. Linkomies nyökkäsi. Sen jälkeen Mannerheim sanoi:

- Hyökkäys alkaa huomenna kello 03.00. Kaikki valmistelut on jo tehty. Jumala meitä auttakoon.

12. 8. 1944, Karjalan Kannas, jossain Ihantalan itäpuolella, kello 02.50

Neljännen divisioonan vahvuuteen kuuluvan KTR 1:n toisen patteriston tuliportaan miehet lepäsivät teltoissaan ja odottivat tulevaa, jonka tiesivät tulevan aivan hetken kuluttua. Viikkoa aikaisemmin heidän  122 H/09-30-kalustonsa oltiin vaihdettu upouuteen saksalaiseen 150 H 40-kalustoon. Heidän vanhemmat tykkinsä oltiin viety hiljattain perustetun erillisen patteriston kalustoksi. Miehet tiesivät, että tykkejä oli maastossa enemmän kuin koskaan ennen, kaikki mahdollinen käytettäisiin ja joka ainoalla putkella ammuttaisiin. Ammuttaisiin paljon. Lisäksi he tiesivät, että muutakin kalustoa oli enemmän kuin koskaan ennen. He olivat nähneet, kuinka niin saksalaisia rynnäkkötykkejä kuin suomalaisilla tunnuksilla varustettuja T 34-vaunuja oli kulkenut kohti etulinjaa.

Enemmän kuin koskaan ennen.

Se kuulosti hyvältä. Sitä patterinpäällikkökin oli sanonut, kun huolto oli alkanut kuskata patterin alueelle kranaattilaatikoita. Patterinpäällikkö oli sanonut, että kun seuraavan kerran ammutaan, ammutaan sitten useampi tunti yhtä soittoa. Ryssä jauhetaan kappaleiksi. Patterinpäällikkö oli sanonut, että alueelle on kuskattu yli neljäsataa putkea. Plus kranaatinheittimet.

Tiedettiin, että nyt vielä kerran hyökättäisiin. Nämä samat miehet olivat olleet kuukautta aikaisemmin pysäyttämässä vihollisen vyöryä. Nyt rintamilla oltiin käyty asemasotaa. Miehet olivat saaneet tietoonsa, että vihollinen oli siirtänyt porukkaansa urakalla etelämmäksi. Hyökkäämään Saksaan. Käymään kilpajuoksua. Miehille oltiin kerrottu se, mitä Saksassa oli tapahtunut. Hitler oli kuollut. Saksa oli antautunut. Mutta se taisteli silti. Itärintamallaan. Patterinpäällikkö oli kertonut, että kerran vielä pitäisi yrittää. Otettaisiin kuitenkin Viipuri takaisin. Ehkä jopa vähän enemmän.

Hyökkäys jännitti. Mutta jännitystä rauhoitti täysi vatsa. Ennen puoltayötä he olivat saaneet sapuskaa. Patterin Lapualta kotoisin oleva talousaliupseeri oli huutanut miehille:

- Tulukaahan poijjaat ottamahan ameriikan muonaa!

Ja sitähän se oli ollut. Perunasopassa oli ollut roima annos amerikkalaista säilykelihaa. Amerikkalaiset laivat olivat tulleet suomalaisiin satamiin. Enemmän kuin uudet tykit, enemmän kuin valtava määrä kranaatteja, enemmän kuin etulinjaan kulkevat panssarit tämä amerikkalainen liha toi heille annoksen luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen.

Olivatko amerikkalaiset ihan oikeasti heidän puolellaan?

Näitä amerikkalaisia säilykkeitä oltiin jaettu miehille vanikan lisäksi reppuihinkin. Hyökkäys alkaisi pian. Täydennyksen kanssa ei ollut niin varmaa. Miehet katselivat säilykepurkkeja ihmeissään ja katselivat niissä olevaa tekstiä, jota he eivät ymmärtäneet. Harva tässä porukassa amerikankieltä osasi. Mitä nyt muutama upseeri osasi solkata saksaa. Mutta nuo säilykepurkit miehille olivat kuin uuden ajan ja uuden toivon airuita.

Enemmän kuin koskaan ennen.

Kello tuli 02.51 ja silloin kuului se, mitä olivat odottaneet:

- Tulikomentoja!

17. 8. 1944, Berliini

Saksan pelastushallituksen jäsenet seisoivat Berliinin Valtiopäivätalon ulkopuolella, ja katsoivat, kun amerikkalaiset joukot etenivät Valtiopäivätalon eteen. Amerikkalaisia joukkoja oli toki ollut Berliinissä jo hyvän aikaa, mutta ne olivat jatkaneet matkaa kohti itää. Pelastushallituksen lisäksi amerikkalaisia miehitysjoukkoja odottivat myös lentämällä tulleet liittoutuneitten niin sotilas- kuin siviilihallituksen jäsenet. He olivat olleet tähän mennessä lähinnä neuvonantajien asemassa, sillä miehittäjäkin ymmärsi, että saksalaista järjestelmällisyyttä kannatti käyttää hyväkseen, mikäli se kerran olisi halukas toimimaan heidän kanssaan yhteistyössä.

Nyt tilanne muuttuisi. Panssareitten mukana eteni yksi jeeppi, pysähtyi Valtiopäivätalon eteen ja siitä nousi kenraali Omar Bradley. Bradley käveli pelastushallituksen jäsenten luo ja kätteli heitä kaikkia. Mukana ollut Erwin Rommel totesi Bradleylle:

- Suunnitelmamme sitten onnistui. Ehkä pystymme välttämään suuremman pahan.

Bradley vastasi:

- Kyllä, siltä näyttää. Nyt on tietysti odotettava vielä Stalinin reaktiota. Mutta nyt minä otan haltuuni koko toiminnan. Minut on nimitetty koko miehitetyn Saksan komendantiksi.

Amiraali Canaris jatkoi:

- Entäs me? Pidätättekö meidät? Olemme valmiit siihen ja vastaamme tarvittaessa hengellämme maamme rikoksista, jos se vain pelastaa siviiliväestömme.

Bradley vastasi:

- Teitä ei pidätetä. Te tulette jatkamaan miehityshallinnon alaisena neuvoa-antavana elimenä. Koska Saksa on antautunut vapaaehtoisesti, niin näen, että sitä on täysin turhaa alistaa enempää kuin on tarve. Ja esimieheni ovat samaa mieltä. Stalin voi olla eri mieltä, mutta uskon, että sota itärintamallakin loppuu siinä vaiheessa, kun joukkomme saapuvat sinne. Mutta pidätyksiä tulee tapahtumaan. Samoin oikeudenkäyntejä. Ja myös raskaita tuomioita. Haluamme natsihallinnon johtajat haltuumme. Olemme pikkuhiljaa pääsemässä käsitykseen siitä, mitä te olette tehneet juutalaisille. Asemaanne tietysti parantaa se, että olette purkaneet keskitysleirijärjestelmän heti vallan vaihduttua ja antaneet heille hoitoa.

Kenraalieversti Erich Hoepner totesi:

- Minä voin varmaankin auttaa teitä tässä. Kaikki, tai ainakin suurin osa haluamistanne henkilöistä on hallussamme Berliinin lähellä sijaitsevassa kasarmissa. Wehrmacht vartioi heitä ja he ovat tietoisia siitä, että kun teidän joukkonne saapuvat, he luovuttavat vangit teille ja samalla luovuttavat aseensa. On ehkä viisainta, että saavun sinne teidän mukananne. Kaikkien mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi. Kuinka muuten aiotte menetellä heidän kanssanne? Ammutteko heidät saman tien? Niin me olisimme tehneet, mutta näimme viisaimmaksi luovuttaa heidät teille. Me kun kumminkin hävisimme tämän sodan.

Bradley vastasi:

- Heistä tehdään esimerkki. Aiomme perustaa kansainvälisen oikeusistuimen, joka käsittelee heidän rikoksiaan. Olemme jo ottaneet yhteyttä sveitsiläisiin ja oikeudenkäynti tullaan käymään Genevessä. Toivomme, että sitä voidaan käyttää esimerkkinä tulevaisuutta varten. Että hyökkäyssotaa suunnittelevat ihmiset ajattelisivat jatkossa kaksi kertaa, ennen kuin hyökkäävät. Ja… niin… tiedän, että Stalinia ja Neuvostoliittoa ei saada tähän oikeudenkäyntiin. Tiedän kyllä, mitä he tekivät niin Puolassa, Baltian maissa kuin Suomessakin. Oikeus seuraa voittajan miekkaa ja Stalin oli kuitenkin yksi voittajista. Joskaan ei ehkä siinä mittakaavassa kuin hän olisi halunnut. Nyt käy niin, että natsit varmaankin hirtetään, mutta kommunistit selviävät kuin koira veräjästä. Sille emme voi mitään, mutta elämme toivossa, että Stalin ymmärtää pysäyttää hyökkäyksensä. Se pelastaa suuren osan Eurooppaa. Japanin kanssa meillä on sota tietysti vielä kesken, mutta se on oma ongelmamme ja me tulemme selviämään siitä.

20. 8. 1944, Grodno, Valko-Venäjän ja Puolan rajalla

Hyvänä ja joukoistaan huolehtivana upseerina kenraali Batov halusi tutustua säännöllisesti tilanteeseen etulinjassa. Operaatio Bagration ei ollut edennyt niin kuin oli suunniteltu. Batovin joukot olivat päässeet etenemään tähän Valko-Venäjän ja Puolan rajalla sijaitsevaan kaupunkiin, mutta pelkona oli se, että saksalaisten vastahyökkäys pakottaisi joukot jälleen perääntymään kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä ja aloittamaan kaiken alusta. Saksalaisten voimat olivat lisääntyneet huomattavasti sen jälkeen, kun ne olivat pystyneet tyhjentämään koko länsirintamansa. Voimien lisäännyttyä myös saksalaisten taistelumoraali oli parantunut. Vihollinen oli selvästi nyt käymässä puolustussotaa maansa, ei Hitlerin hyväksi. Ja se kävi sotaansa sitkeästi.

Stalin oli antanut ehdottoman käskyn siitä, että Itä-Preussi oli vallattava, ennen kuin amerikkalaiset tulisivat etulinjaan. Batov oli varma siitä, että miehitys ei onnistuisi. Aika loppuisi kesken. Henkilökohtaisesti Batov toivoi, että sota loppuisi ja täysin typerä ihmishenkien haaskaaminen päättyisi. Stalinin vaatima kosto jäisi saamatta, mutta Batov mietti itsekseen, että eikö se riittäisi, että hyökkääjä oltiin kuitenkin ajettu pois Neuvostoliiton alueelta. Mitä Stalin halusi kostoksi? Mikä Stalinin kostoksi riittäisi? Batov ei ollut ollenkaan varma, haluaisiko hän osallistua siihen kostoon. Jos sen aika tulisi, hän olisi pakotettu siihen. Hänellä ei olisi vaihtoehtoja. Mutta hän oli sotilas eikä teurastaja, ja hän toivoi hetki hetkeltä enemmän sodan loppumista.

Batov kulki juoksuhaudassa, jossa rintamavastuussa olevan komppanian päällikkö kertoi hänelle sen hetkisestä tilanteesta. Batovin rauhalliset ja asialliset kysymykset ja kommentit herättivät juoksuhaudoissa oleviin miehiin luottamusta kenraalia kohtaan. Batov tiesi, että sitä luottamusta tarvittiin, sillä ideologia ei rittänyt enää kannustamaan näitä miehiä eteenpäin. Hekin tiesivät, että tämä kaikki saattoi loppua hetkellä millä hyvänsä. Oli vaikeaa saada miehiä etenemään kohti turhaa kuolemaa.

Haarakaukoputkella etumaastoa tarkkaileva sotilas huusi:

- Toveri kenraali! Tulkaa katsomaan!

Batov katsoi haarakaukoputkeen. Ensiksi hän ei hahmottanut mistä oli kysymys. Mutta kun sotilas näytti hänelle tarkemman suunnan hän ymmärsi. Haarakaukoputkessa näkyi panssarivaunu. Se oli amerikkalainen Sherman-vaunu. Ja panssarin päällä istuva mies heilutti Yhdysvaltain lippua.

Batov antoi määräykseen joukoilleen. Ampuminen lopetetaan. Mikäli joukkoja vastaan ei hyökätä. Ampuminen sallittu vain itsepuolustukseksi.

Samaan aikaan rintaman yläpuolella neuvostoliittolaisen La 5-hävittäjäkoneen ohjaaja ilmoitti radioon:

- Näemme Messerschmitt Me 262-hävittäjiä. Ne lentävät rintamalinjaa pitkin, mutta eivät lennä puolellemme.

- No mikä helvetin ongelma siinä on? Käykää kimppuun ja ampukaa ne alas!

- On siinä ongelma. Niissä kun on amerikkalaiset tunnukset…

22. 8. 1944, Kreml

Marsalkka Georgi Žukov oli mies, joka ei ollut tottunut pelkäämään. Hän oli mies, joka johti armottomasti, ja jota itseään pelättiin. Mutta tällä hetkellä hän tunsi lamauttavaa pelkoa. Ja hän ajatteli, että seuraava asia, jonka hän tuntisi saattaisi olla pistoolinpiippu niskassaan. Hän seisoi politbyroon edessä ja hänen oli tehtävä sille selko tilanteesta rintamalla ja edellytyksistä sodan jatkamiseen. Hän tiesi, että Stalin halusi jatkaa hyökkäystä Saksaan, vaikka se veisi Neuvostoliiton sotaan Yhdysvaltoja ja länsiliittoutuneita vastaan.  Žukov oli ehkä armoton mies, ja oli uhrannut sumeilematta omia sotilaitaan. Mutta hän oli tehnyt sen silloin, kun tiesi sen mahdollistavan voiton. Nyt hän tiesi tilanteen olevan toinen. Kuoleman uhallakin hän päätti olla rehellinen. Stalin avasi keskustelun. Hänen äänensä oli pelottavan pehmeä ja rauhallinen:

- Marsalkka Žukov olkaa hyvä, ja kertokaa tilanne.

- Toveri Generalissimus. Kun amerikkalaiset tulivat, hyökkäys oli edennyt Puolan, Itä-Preussin ja Baltian maitten rajoille. Rintamalla vallitsee tällä hetkellä tulitauko. Missään vaiheessa sitä ei ole virallisesti julistettu, mutta tilanne on se, että länsiliittoutuneet, siis pääosin amerikkalaiset ovat ottaneet saksalaisten paikan etulinjassa. Sieltä ei ole ammuttu laukaustakaan meitä kohtaan. Sieltä ollaan esitetty neuvotteluja, mutta määräyksenne mukaisesti emme ole niihin vielä suostuneet. Saksalaiset joukot ovat siirtyneet noin 30 – 40 kilometriä etulinjan taakse. Ne ovat liittoutuneitten valvonnassa ja ne ovat luovuttaneet kaiken raskaan aseistuksensa. Mutta niillä on vielä hallussaan kevyt aseistuksensa ja ne pystytään hyvin nopeasti muuttamaan taas toimiviksi taisteluyksiköiksi. Tilanne on tällainen aina Virosta Mustallemerelle. Amerikkalaisilla on joukkojamme vastassa sinänsä vielä luurankomiehistö, pääosa joukoista on pysähtynyt 80 – 100 kilometriä etulinjan länsipuolelle. Oletan heidän toimivan tällä tavalla siksi, että saadaan aikaan virallinen aselepo, eivätkä he halua provosoida meitä.

Stalin pysyi ilmeettömänä ja jatkoi:

- Entä Luoteinen Rintama?

- Toveri Generalissimus, suomalaiset siis tekivät Kannaksella vastahyökkäyksen. Koska pääosa joukoistamme sieltä oltiin siirretty tai oltiin siirtämässä saksalaisia vastaan, suomalaiset saavuttivat rajoitettua menestystä ja etenivät linjalle Koivisto – Vuosalmi. Sen jälkeen ne eivät ole yrittäneet edetä ja ovat etulinjassa tällä hetkellä suorastaan passiivisina. Vuoksen itäpuoleinen osa niillä oli hallussaan jo ennestään. Laatokan Karjalassa linjat olivat asettuneet paikalleen jo heinäkuun puolella. Pohjoisempana tilanne on sama kuin ennen suurhyökkäystämme, eli niin suomalaiset kuin saksalaiset joukot ovat syvällä Itä-Karjalan alueella. Koska suuri osa joukoistamme vedettiin etelämmäksi, emme ole yrittäneet hyökätä. Mutta mainittavaa on, että Suomeen on saapunut amerikkalainen divisioona laivakuljetuksena ja toinen Norjan puolelta pohjoisesta. Saksalaiset tulevat antautumaan pohjoisesta tulleille amerikkalaisjoukoille ja Etelä-Suomeen saapuva divisioona on etenemässä kohti itää. Tiedustelumme mukaan se siirtyy Kannakselle ja Laatokan Karjalaan. Suomalaiset siirtyvät etulinjasta taaksepäin, mutta täydessä ryhmityksessä. Yhdysvallat kun ei ole sodassa suomalaisten kanssa, niin ei ole tarvetta antautuakaan. Amerikkalaiset käyttävät operaatiostaan Suomessa nimitystä ”rauhanturvaoperaatio”.

Stalin lataili piippunsa huolella ja kiirehtimättä, sytytti sen ja aloitti sitten sen puheenvuoron, mitä Žukov oli eniten pelännyt. Tätä ennen puhuttiin vain nykypäivästä. Nyt mentäisiin tulevaisuuteen.

- Niin… katsokaas Žukov… minä kun olen keskustellut Yhdysvaltain suurlähettilään kanssa. Ja hän on kertonut maansa hallituksen näkevän asian niin, että hyökkääjävaltio Saksa on voitettu. Se ei uhkaa enää ketään. Joten sotaa on turha jatkaa. Amerikkalaiset ovat sanoneet, että jatkossa tullaan käymään oikeutta natsihallintoa vastaan ja me pääsemme sinne syyttäjien penkille mukaan ilman muuta. Ja päätellen siitä, mitä amerikkalaiset ovat itsekin sanoneet, niin köyttä on luvassa eräisiinkiin kauloihin. Ja jenkkien suurlähettiläs sanoi myös, että amerikkalaiset ovat pistämässä pikavauhtia pystyyn niin sanottua Marshall-projektia, jolla rahoitettaisiin jälleenrakennusta. Tarjoavat sitä meillekin. Jos lopetamme sotimisen.

Stalin otti taas piipustaan muutamat mietteliäät savut:

- Niin että tässä näyttäisi amerikkalaisten mielestä käyneen niin, että kun Hitler tapettiin, niin pääsi vahingossa puhkeamaan rauha. Mutta eihän tämä helvetti soikoon minulle riitä. Tämähän tarkoittaisi sitä, että Sovetski Sojuz jäisi niille rajoilleen, mitä sillä oli ennen sotaa. Neuvostoliitollehan ei jäisi kuin tuulen huuhtoma perse. Ja sitähän minä en siedä. Ei tässä ole kyse pelkästään vihollisen voittamisesta, vaan huomattavan korvauksen saamisesta. Haluan vähintään Itä-Euroopan, Baltian maat ja mielellään Saksankin. Miksei Skandinaviankin. Se antaisi meille aivan uuden pääsyn Atlantille. Ne kaikki sovjetisoidaan ja liitetään Neuvostoliiton valtapiiriin. Amerikkalaisillahan on pelkkä luurankomiehitys etulinjassa. Kertokaapas nyt, marsalkka Žukov, mikä estää meitä hyökkäämästä nyt samantien, kun meillä on huomattava miehistö- ja materiaaliylivoima ja etenemästä syvälle Eurooppaan? Eihän siellä linjoilla kuitenkaan vielä tällä hetkellä ole keskimäärin kuin amerikkalainen komppania meikäläistä rykmenttiä vastassa.

Žukov pyyhki hikeä otsaltaan ja aloitti sen luennon, mitä ei olisi koskaan halunnut aloittaa:

- Toveri Generalissimus. Näin alkuun minun tulee muistuttaa, että STAVKA on laskenut ja te olette hyväksyneet sen arvion, että mikäli Saksa käy kahden rintaman sotaa, niin pystymme valloittamaan Berliinin aikaisintaan jossain vaiheessa vuotta 1945. Ja nythän Saksa ei käy kahden rintaman sotaa. Tämä tuo esille tiettyjä erittäin vaikeita ongelmia.

- Ensimmäinen ongelma: Vaikka amerikkalaisilla on kiistatta etulinjassa luurankomiehitys, se pystyy huomattavan nopeasti siirtämään joukkonsa hyökkäystämme vastaan. Luonnollisesti silloin myös saksalaiset yhtyvät taisteluun. Sen näkee saksalaisten ryhmityksestä. Ne antautuvat lopullisesti vasta kuin uhka meidän puoleltamme on ohi. Ja tämä tapahtuu lännen suostumuksella. Eivät ne ole tyhmiä. Sama koskee muuten Saksan tähänastisia liittolaisia. Ne ovat tapelleet viimeisen kuukauden aikana kovemmin kuin koskaan ennen. Ehkä ne mielsivät lopultakin käyvänsä sotaa, joka oli heidän omansa. Lisätään tähän vielä suomalaiset, jotka ovat tapelleet kovasti koko sodan ajan ja Suomen Lapissa olevat saksalaiset. Siinä suunnassa taas meillä on alimiehitys, emmekä pysty kuin puolustustaisteluun. Skandinavian valtaamisesta on siis turha puhuakaan.

- Toinen ongelma: Me emme pysty hyökkäämään saman tien. Joukkomme ovat Operaatio Bagrationin jäljiltä uupuneita ja viimeisilleen ajettuja. Ne tarvitsevat lepoa, täydennystä, huoltoa ja uudelleenryhmitystä. Kaiken tämän länsi kyllä huomaa ja osaa varautua.

- Kolmas ongelma: Sotataloutemme ei kestä tätä hyökkäystä. Tulee muistaa, että amerikkalaisten saattueet Murmanskiin ovat loppuneet ja niillä on ollut sotataloudellemme huomattava merkitys. Saattueet jatkuvat kyllä, mutta tällä kertaa meitä vastaan ja amerikkalaisilla on loputtomat voimavarat. Lisäksi meillä ei ole edes murto-osan mahdollisuutta häiritä Atlantin saattueita samassa mittakaavassa kuin saksalaisilla oli, ja saksalaisetkin epäonnistuivat. Atlantti on täysin avoin huoltokanava, ja mikäli hyökkäämme, se kanava toimii meitä vastaan.

- Ja vielä neljäs, ja ehkä ratkaisevin ongelma: Ilmasota. Lännen ilmavoimat ovat vahvemmat kuin meillä. Lisäksi tähän on lisättävä vielä toimintakykyiset Saksan ilmavoimat. Ilmaherruus siirtyy lännelle. Ja se ei siirry vain rintaman yläpuolella. Se siirtyy syvyydessäkin. Amerikkalaisten pommikoneet pystyvät iskemään syvälle sekä sotateollisuuttamme että liikenneyhteyksiämme, siltoja, sähköverkkoa ja muuta välttämätöntä kohtaan. Muistuttaisin tässä, että tiedustelumme ilmoituksen mukaan Eurooppaan on ilmestynyt ensimmäiset laivueet vielä nykyisiä kykenevämpiä B 29-pommikoneita. Länsi pystyy pommittamaan sotateollisuutemme raunioiksi.

- Toveri Generalissimus, tämän perusteella minun on pakko ilmoittaa mielipiteenäni, että me emme pysty aloittamaan sotaa länttä vastaan. Meillä ei ole mahdollisuutta voittaa. Meidän tulee pyrkiä rauhaan. Sanon tämän sotilaana, en poliitikkona ja sanomani perustuu pelkästään sotilaallisiin realiteetteihin.

Stalin tyhjensi piippunsa tuhkakuppiin. Niin Žukov kuin politbroon muut jäsenet näkivät, että hänen kätensä hieman vapisivat. Sen jälkeen hän heitti tuhkakupin seinään ja sai raivokohtauksen, jota ei oltu nähty Kremlissä sitä ennen eikä sen jälkeen. Paikalla olevilla miehillä ei luonnollisesti ollut käsitystäkään, että vuonna vuonna 2008 tehtäisiin Venäjällä elokuva ”Pettymys”, jossa aikalaisten muistiinpanojen perusteella venäläinen näyttelijä Ivan Zaitsev tekisi elämänsä roolisuorituksen tulkitessaan Stalinin raivokohtauksen.

Mutta nyt ei oltu vuodessa 2008, vaan vuodessa 1944 ja Stalin jatkoi raivoamistaan. Lopuksi hän huusi Žukoville:

- Ja sinä, perkeleen maanpetturimarsalkka olet kuollut seuraavan tunnin aikana! Minulla on kokemusta pettureitten kanssa toimimisesta ennenkin ja minä voin vieläkin tapattaa upseerikuntamme saatana vaikka kenraaleista majureihin saakka ja minähän teen sen, kunnes löydän jonkun, joka noudattaa käskyjä.! Taidanpa ampua sinut itse! Minä kaivan vaikka jonkun kapteenin jostain kuppaisimmasta siperialaisesta vankileiristä ja pistän sen armeijamme johtoon ja voit olla varma, että määräyksiäni noudatetaan ja amerikkalaisia vastaan hyökätään ja…

Ja sen jälkeen Stalin ei sanonutkaan mitään sillä huoneessa kajahti neljä laukausta. Oliko niin, että Kremliä vartioivat miehet eivät olleet tarpeeksi tarkkoja vai oliko syynä joku muu, mutta politbyroon jäsen Nikita Hruštšov oli kaivanut esille housuihinsa kätkemänsä pistoolin ja ampui neljällä laukauksella niin Stalinin, Molotovin, Berijan kuin Ždanovinkin. Sen jälkeen hän laittoi pistoolin taskuunsa ja sanoi:

- Toveri Mihail Kalinin, onnittelen teitä uudesta asemastanne Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäisenä pääsihteerinä!

Politbyroon kokoushuoneen ovet potkaistiin auki, ja sisään ryntäsi konepistoolein aseistettuja miehiä. Hetkeä aikaisemmin ajasta ikuisuuteen siirtynyt Stalin oli pitänyt huolen siitä, että puolueen palveleminen oli heidän elämänsä ensimmäinen ja ainoa prioriteetti. Miehet oltiin valittu sillä perusteella. Ehkä hän oli tehnyt siinä virheen, sillä joukkoa johtava ja konepistoolia kädessään pitävä eversti tilanteen nähtyään kysyi:

- Pitääkö Neuvostoliitossa valtaa edelleenkin kommunistinen puolue?

Mihail Kalinin nousi seisomaan ja sanoi:

- Valta on edelleenkin, ja tulee aina pysymään puolueella. Minä olen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virkaa tekevä ensimmäinen pääsihteeri.

Eversti katsoi lattialla olevia ruumiita ja vakavailmeisiä pöydän ympärillä olevia miehiä. Sitten hän sanoi:

- Odotan määräyksiänne, toveri pääsihteeri.

Kalinin antoi määräyksensä:

- Ensiksi. Suljette Kremlin. Kukaan ei pääse tänne sisään ja täältä ulos ilman politbyroon hyväksyntää.

- Toiseksi. Vaimoni on vankileirillä. Edesmenneen Stalinin panttivankina. Toimitatte hänet välittömästi Moskovaan.

- Kolmanneksi. Politbyroosta puuttuu jäseniä. Tässä tilanteessa tarvitsemme sotilaallisten realiteettien tajua. Marsalkka Žukov on hyvä ja istuu pöytään. Onnittelen teitä politbyroon jäsenyydestä. Ja te eversti, toimittakaa marsalkat Konev ja Vasilevski sekä kenraali Rokossovski välittömästi Kremliin. Myös heistä tulee politbyroon uusia jäseniä.

- Neljänneksi. Toimittakaa nuo ruumiit kellariin. Ilmoitamme niitten kohtalosta myöhemmin. Nyt jättäkää meidät keskustelemaan jatkosta. Lisää määräyksiä on tulossa.

Everstin miehet kuljettivat Stalinin, Molotovin, Berijan ja Ždanovin ruumiit pois ja sulkivat oven. Kalinin totesi:

- Olen itsekin tietoinen, että asemani Neuvostoliiton johtajana on väliaikainen. Oletan, että politbyroo antaa tukeni ehdotukselle, että johdan Neuvostoliiton rauhaan. Sen jälkeen Hruštšov saa ottaa paikkani.

Politbyroon eloon jääneet jäsenet nyökkäsivät. Kalinin jatkoi ja katsoi samalla Hruštšovia:

- Olemme varmaan kaikki samaa mieltä, että tarvitaan tietty väliaika, ehkä kaksi vuotta, ennen kuin otat paikkani. Minä en halua pitää sitä sen kauempaa. Mikä on ajatuksesi ajasta sen jälkeen?

Hruštšov nousi ylös ja sanoi:

- Tärkeintä on tietenkin saada aikaan välitön rauha. Tosiasia on se, että meiltä vietiin pala suusta, länsi voitti tämän sodan  emmekä saavuttaneet mitään ylimääräistä. Jäimme omille rajoillemme. Mutta Neuvostoliitto jää olemaan ja kommunismi on voittava ideologia. Meidän täytyy rakentaa maatamme voimakkaammaksi, keskittyen raskaaseen teollisuuteen ja sotilasvoimamme jatkuvaan kasvattamiseen. Mutta meidän täytyy keskittää myös hieman huomiota kulutustavarapuolelle pitääksemme neuvostokansan tyytyväisenä. Tietysti kun ajatellaan Neuvostoliiton nälkäistä nykytilannetta, siihen ei itse asiassa paljoa tarvita. Stalin unohti tämän kokonaan. Tärkeintä on kommunismin levittäminen. Ja neuvostokansan tyytyväisenä pitämisessä sekä jälleenrakentamisessa käytämme hyväksemme sitä Marshall-apua, jota amerikkalaiset tarjoavat. Olemme nyt kilttejä poikia ja jälleenrakennamme maatamme seuraavat kymmenen vuotta. Mikäli amerikkalaiset ovat niin hölmöjä, että haluavat tukea meitä, se tietysti sopii meille.

- Kymmenen vuoden päästä aloitamme projektimme uudestaan. Jatkamme sotilaallisen voimamme rakentamista, mutta sen lisäksi meidän on otettava käyttöön ideologiset keinot. Alamme tukea niin Euroopan kuin Yhdysvaltain vasemmistolaisia liikkeitä. Niin rahallisesti kuin ideologisesti. Pyrimme hajottamaan länttä sisältäpäin ja samalla heikentämään sitä. Heikentämään sen moraalia ja halua puolustaa itseään. NKVD:llä on siihen tarvittava tietotaito. Meidän aikamme tulee vielä. Ei nyt. Mutta ehkä 1970-luvulla. Ehkä 1980-luvulla. Me emme sitä näe, mutta aate on tärkeämpi kuin yksi ihminen ja hänen henkilökohtaiset haaveensa.

Summa, Suomen ja Venäjän välinen raja 19. 5. 2002

Haminan lukion toisen luokan oppilaat olivat luokkaretkellään kulkeneet bussilla Summan kylään ja jatkaneet siitä jalkaisin opettajansa ja kahden rajavartijan saattamana rajalle. Rajavartijat olivat muistuttaneet, että vaikka raja oli ollut jo kauan aikaa rauhallinen ja tällaisia vierailuja saatettiin tehdä, oli rajavyöhykkeella valokuvaaminen silti kuitenkin kielletty. Luokka saapui rajalle ja pysähtyi Suomen puolella oleville sinivalkoisille rajatolpille. Venäjän puolella oli käytössä edelleen neuvostoaikaiset punavihreät tolpat.

Luokanvalvojana toimi historianopettaja Jan Sundström, iältään 52 vuotta ja hyvin pidetty opettaja Haminan lukiossa. Hän oli alun perin ahvenanmaalainen, kotoisin Eckeröstä. Hän oli lukion jälkeen suorittanut varusmiespalveluksensa Ahvenanmaan Rannikkojääkäripataljoonassa, josta oli kotiutunut alikersanttina. Opiskeluaikanaan Åbo Akademissa hän oli tavannut tulevan vaimonsa Mirja Laaksosen, joka oli kotoisin Viipurista. Elämä oli johdattanut polkunsa niin, että he olivat asettuneet Haminaan, Viipurin lääniin. Sundström katseli rajaa ihmettelevää luokkaansa hetken ja sanoi sitten:

- Niin. Teille kenellekään ei liene epäselvää se, kuinka raja asettui tälle kohdalle vuonna 1944 niin kuin se asettui. Suomalaisten viimeisessä hyökkäyksessä rintamalinja siirtyi linjalle Koivisto – Vuosalmi. Rauhanneuvottelussa sovittiin, että Suomi luopuu Käkisalmen eteläpuolisesta Itä-Kannaksesta ja raja sovittiin rauhanneuvotteluissa suoralle viivalle Koiviston eteläpuoli – Käkisalmen eteläpuoli. Suursaari ja Tytärsaari jäivät suomalaisille. Lavansaaresta ja Seiskarista luovuttiin. Laatokan pohjoispuolella jäivät Tarton rajat voimaan. Suomi, niin kuin muukin Eurooppa liittyi NATOon ja Suomen jälleenrakennusta auttoi voimakas amerikkalaisten antama Marshall-apu. Suomessa kiellettiin niin IKL kuin kommunistit ja kielto on ollut voimassa tähän päivään asti. Tämä ei ole teille vierasta. Mutta kerrataanpas sitä, mitä tapahtui toisella puolella rajaa?

Eräs lukiolainen aloitti:

- Opettaja. Neuvostoliitossa alkoi pari vuotta sodan jälkeen Hruštšovin aika. Maa kehitti jatkuvasti sotilaallista koneistoaan, mutta käytti Yhdysvalloilta saamaansa Marshall-apua kulutusteollisuuteen ja neuvostokansan hyvinvointi kasvoi. Yhdysvallat tuki maan jälleenrakennusta taloudellisesti pyrkiessään estämään uuden sodan. Hruštšovin Neuvostoliitto harjoitti ahkeraa yhteistyötä eurooppalaisten vasemmistolaisten liikkeitten kanssa ja pyrki levittämään sanomaa siitä, että Neuvostoliitto oli sodassa petetty, mutta rauhaan ja ystävyyteen perustuva järjestelmä. Vaikka kyseessä oli Neuvostoliiton puolelta tietty teennäisyys, niin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa voi pitää rauhallisena aikana. Historiankirjoittajat sanovat, että Hruštšov oli suunnitellut koko ajan Neuvostoliiton vaikutusvallan levittämistä, mutta olisi sitten muuttanut mielensä neuvostokansan hyvinvoinnin kasvaessa ja hänen suosionsa lisääntyessä.

Toinen lukiolainen jatkoi:

- Mutta vuonna 1959 valta siirtyi Brezhneville, jolloin alkoi Kylmä Sota. Brezhnevin juntta katsoi, että Hruštšov oli unohtanut sen, mitä hän piti Neuvostoliiton tavoitteena vuonna 1944 ja keskittynyt liikaa neuvostokansan elinolojen parantamiseen sotilaallisen kyvyn lisäämisen kustannuksella. Hruštšov syrjäytettiin vallasta, Neuvostoliitto keskittyi sotilaallisen voimansa ja raskaan teollisuutensa kasvattamiseen kaiken muun kustannuksella. Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa vuonna 1965 ja sen jälkeen alkoi ydinasekilpa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä.

Kolmas lukiolainen:

- Voi sanoa, että Neuvostoliitto oli ydinasekilpailussa koko ajan huomattavasti länttä jäljessä, koska sen tekniikka ei koskaan päässyt lähellekään lännen tasoa. Joissain oppikirjoissa on sanottu, että Neuvostoliitolla olisi ollut tarkoitus kaapata saksalaiset tiedemiehet, mikäli se olisi onnistunut valtaamaan Saksan vuonna 1944, mutta tämähän epäonnistui. 1970-luvulla neuvostoliittolaiset onnistuivat kuitenkin kehittämään mannertenvälisiä ohjuksia joitten huonon tarkkuuden ne pyrkivät korvaamaan ydinlatausten suuruudella ja 1970-luvun loppupuolella alkoi maailmassa elää pelko molemminpuolisesta ydintuhosta. Siinä vaiheessa Neuvostoliitto oli katkaissut kaikki suhteensa länteen, eikä länsimainen vasemmistoliikekään enää lämmennyt NKVD:n lähestymispyrkimyksille. Neuvostoliitto alkoi eristäytyä muusta maailmasta entistä enemmän. Sen voimavarat eivät riittäneet kuin oman valtakuntansa ylläpitämiseen, joten niin Aasian kuin Afrikan maat alkoivat itsenäistyä enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä, mutta niistä lähes kaikki valitsivat itselleen kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Kuubassahan kommunistit ottivat kyllä vallan, mutta Fidel Castro normalisoi välinsä Yhdysvaltain kanssa vuonna 1977. Suurimmassa osassa arabimaailmaa on olemassa eräänlainen arabisosialismi, mutta niitä maita voidaan kuitenkin kutsua lähinnä sotilasdiktatuureiksi, ja niissä maissa ihmisten elämä on loppujen lopuksi varsin rauhallista.

Sundström totesi:

- Erinomaista. Läksyt on luettu. Entäs sen jälkeen?

Eräs lukiolainen vastasi:

- Neuvostoliitossa ei oikeastaan koskaan tapahtunut minkäänlaista uudistumista. Sama linja jatkui Brezhnevin  kuoltua vuonna 1982, jolloin hänen seuraajakseen valittiin Juri Andropov, joka pysyi vallassa vuoteen 1990. Hänen kuoltuaan valta siirtyi Gennadi Janajeville, joka jatkoi samalla brezhneviläisellä linjalla. Neuvostoliiton talous ei kestänyt valtavan sotilasteollisuuden ylläpitämistä, joten Neuvostoliitto, niin sosialistinen kuin se olikin, meni vararikkoon vuonna 1996. Maassa tuli nälänhätä ja lyhyt sisällissota, joka päättyi siihen, että Neuvostoliiton silloiset osavaltiot itsenäistyivät, eikä Neuvostoliiton suurin osa Venäjä halunnut enää puuttua niitten asioihin. Eihän sillä olisi ollut siihen voimavarojakaan.

Toinen lukiolainen jatkoi:

- Venäjän Federaatio, kaksivuotisen sotilasvallan jälkeen järjesti vapaat vaalit vuonna 1999 ja silloin maassa astui valtaan useista puolueista koostuva hallituskoalitio, joka hyväksyi sen, että osa Neuvostoliitosta läksi omille teilleen ja päätti muuttaa jäljelle jääneen Venäjän Konfederaatioksi ja keskittyä kehittämään Venäjän taloutta ja ihmisten hyvinvointia. Nyt, vuonna 2002 näyttää siltä, että venäläiset ovat pikkuhiljaa onnistumassa tavoitteissaan, pienin askelin tietysti, mutta eteenpäin siellä ollaan menossa. Mikä lienee meille suomalaisille, NATOn jäsenmaalle tärkeintä on se, että Venäjän sotilaallinen aktiivisuus on jo pitkään ollut täälläpäin varsin olematonta. Ne ovat keskittäneet toimintansa lähinnä Kiinan rajoille, jossa aikanaan maolaiset lyönyt tšiangilainen kansallinen, teknologisesti hyvin kehittynyt Kiina on katsellut Siperian suuntaan aika ajoin varsin ahneesti.

Tähän Sundström totesi:

- Teillä on oppi hyvin hallussa. Kannattaa muistaa se, että Kiinan sisällissodan hävinneet maolaiset kommunistit vetäytyivät Taiwanin saarelle ja eristäytyivät sinne. Sitten kun Mao kuoli, vallan ottanut Teng-Shiao Ping neuvotteli Kiinan kanssa Taiwanin takaisin yhdistymisen Kiinaan vuonna 1979. Ehkäpä lähdemme takaisin linja-autoon. Seuraavan yön vietämme hotelli Äyräpäässä ja jatkamme sitten Laatokan Karjalan puolelle Nietjärvelle.

Eräs lukiolaisista kysyi vielä:

- Opettaja hei, minä muuten törmäsin joku aika sitten mielenkiintoiseen artikkeliin. Siinä spekuloitiin, että jos toisessa maailmansodassa Hitleriä ei olisi tapettu saksalaisten toimesta ja Neuvostoliitto olisi ottanut haltuunsa puolet Eurooppaa, niin se olisi saanut aikaan Kylmässä Sodassa sen tilanteen, että mittaa oltaisiin käyty avaruudessakin. No, kehitettiinhän ne mannertenväliset ohjukset nytkin ja onhan avaruus täynnä satelliittejakin, mutta jutussa kerrottiin, että jos Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olisivat olleet tasavahvoja, niin ne olisivat kehittäneet avaruusmatkailun jonkunlaiseksi kunniakysymykseksi. Siinä jutussa spekuloitiin, että vuoden 1965 – 1975 välillä jompikumpi osapuoli olisi käynyt Kuussa. Ihan vaan näyttääkseen, mistä kana pissii. Nythän Neuvostoliitolla ei ollut siihen tietysti varaa, eivätkä jenkitkään viittineet rahaansa tuhlata. Mutta mitäs tuumitte tuosta skenaariosta?

Sundström mietti hetken ja vastasi:

- Voisihan se tuollaisessa vaihtoehtohistoriassa ehkä pitääkin paikkansa. Se on tuo kunnia, mikä pistää ihmiset tekemään uskomattomia tekoja. Mutta nythän tuo mollukka saa olla vielä ihan yksinänsä. Ei siellä ole vielä ihminen käynyt. Saas nähdä käykö koskaan? Henkilökohtaisesti en kyllä usko, että yksikään valtio ottaisi niin massiivisen kalliin projektin hoitaakseen. Vain saadakseen lippunsa tuon möhkäleen pinnalle. Ei, en jaksa uskoa…

Suomen ja Venäjän raja Petsamossa, syyskuussa 2015

Sen jälkeen, kun Suomi oli alkanut saada tuottoa Jäämeren öljyteollisuudesta, oli valtio satsannut myös reuna-alueittensa tiestöön. Yksi teistä vei Raja-Joosepista (jonka nimi oli pysynyt ennallaan, vaikkei rajaa siinä ollut enää kymmeniin vuosiin) Korvatunturille, josta alkavasta vaellusreissusta oli alkanut jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kehittyä eräänlainen vaeltajien tulikoe eli ”Petsamon Ravi”. Ravi tarkoitti vaeltamista Korvatunturilta Liinahamariin viivasuoraa kahdensadan kilometrin rajaa pitkin. Neuvostoliiton aikana tämä ei olisi ollut mahdollista, mutta Venäjän Konfederaatio oli todennut, että rajaa pitkin kulkevat siviilit eivät sitä häiritse. Luonnollisesti kulkijoitten tuli vieläkin hakea suomalaisita viranomaisilta lupa kulkea rajavyöhykkeellä. Mihinkäs vanhoista valtioitten välisistä tavoista kokonaan pääsisi.

Kaksi pariskuntaa oli viettänyt yönsä teltoissaan ja olivat aamutoimissaan puuronkeitossa. He olivat valinneet ”Petsamon Puoliravin”, sillä velvollisuudet muualla sitoivat, eikä aikaa ollut enempään. Tämä oli silti kummallekin sellainen kerran elämässä-keikka, joka oli pakko tehdä. He olivat aloittaneet matkansa Isohuutojärveltä, johon valtio oli vetänyt ajokelpoisen tien. Matkan lähtöpaikkaansa he olivat tehneet taksilla Kolosjoelta, jonne he olivat jättäneet autonsa. Matkan pää olisi Liinahamarissa, josta me menisivät takaisin Kolosjoelle toisella taksilla ja jatkaisivat siitä yhdessä kauas etelään. Matka oli edennyt hyvin, säätkin olivat suosineet ja viimeisen päivän vaellus olisi enää kymmenen kilometriä.

Pariskunnat viimeistelivät aamiaisensa, pesivät astiansa, löivät leirin kasaan ja aloittivat päivävaelluksensa. Heitä vastaan tuli vartiojotoksella kulkevat rajavartioston vääpeli ja ylikersantti. Porukat tervehtivät toisiaan ja rajamiehet kysyivät:

- Kokonaisellako olette vai puolikkaalla vaan?

- No puolikkaalla. Ei tässä iässä oikein tuo extreme jaksa houkuttaa. Ja onhan sitä lontimista ollut tässäkin.

- Jos katottais ne teidän rajavyöhykeluvat kumminkin.

Luvat kaivettiin esille ja papereita tarkastava vääpeli mutisi hiljakseen:

- Hjuu, Brown Jaska ja Salli, Viipurin Maalaiskunnasta juu, ja Perskeles Yrjö ja Ylva Lahdenpohjasta… ihan kunnossahan nää näyttää olevan… kaukana kotoanne olette… Karjalan poikii…

- No ollaanhan me, mutta on kiva käydä välillä kaukana kotoa, että muistaa, miten mukava sinne on palata. Mitenkäs teillä tuon naapurin kanssa täällä muuten menee?

- Jaa venäläinen… no eihän ne… sen kummempaa… ihan asiallista touhua siellä on jo pitkän aikaa ollut… jotoksella olevat NKVD:n rajavartiomiehetkin vaan moikkaa mennessään, kun ohi kuljetaan.

Pariskunnat jatkoivat taipalettaan ja saapuivat lopulta Liinahamariin. Paikallisesta mökkikylästä oli varattu heille saunallinen mökki ja tälle ei-enää-niin-raikkaanhajuiselle kulkueelle sillä olikin tarvetta. Luonnollisesti ennen mökille menoa tuli käydä mökkikylän kahviossa nauttimassa sivilisaatiosta eli kaikki ostivat itselleen kahvit ja viinerit. Petsamon raja-alueella eivät kännykät toimineet, joten pariskunnat olivat olleet pitkään täysin uutispimennossa ja heidän silmäänsä pistikin kahvilan tiskillä myytävän iltalehden lööppi, ja Jaska kävi ostamassa lehden:

- Hei, kiinalaiset taikonautit ovat eilen laskeutuneet Kuuhun.

- Kaikkee se kiinalainen keksii…