JOTAIN IHAN MUUTA LI

No niin joo. Tämä kirjoitus ei koske Li Anderssonia millään muotoa. Mutta kun julkaisin aikanaan samalla roomalaisella järjestysnumerolla Kaljupäisiä Uutishavaintoja niin minulta kysyttiin että missäs se Li luuraa joten tämä asiahan hoidetaan tässä kerralla pois kuleksimasta.

Kirjoituksen varsinainen aihe on pikku-Ykä ja scifi Kekkoslovakiassa. Tosin ystävämme Li saattaisi käydä myös scifi-hahmoksi sillä jos hänen utopiansa toteutuisivat sataprosenttisesti niin voisimme elää scifissä. Tosin siellä dystopian puolella. Mutta silloin kun Kekkoslovakia oli voimissaan niin Listä ei ollut tietoakaan joten jätämme hänet jatkossa rauhaan.

Scifihän oli silloin aikanaan pienelle ja kieltämättä varsin ylivilkkaalla mielikuvituksella varustetulle pojalle aivan loistava löytö. Sehän mahdollistaa matkailun omassa päässä jonnekin kauas, ajan, paikan, tieteen ja varsinkin fysiikan lakien ulkopuolelle. Joskus 1970-luvulla scifitarjonta oli peräti vähäistä ja jokainen tarjottu tuotos oli juhlahetki, mitä nykyisen älykännykkä kädessä kulkevan nuoren on ehkä vaikeaa tajuta. Onhan hänellä mahdollisuus saada sen masiinansa kautta unlimited everything, niin kuin se Saunalahden mainos sanoo.

Pitäydyn tässä kirjoituksessa - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - lähinnä tv- ja elokuvatarjonnassa ja keskityn pääosin Kekkoslovakiaan. Sillä silloin scifiä ei ollut tarjolla muuta kuin, no, mitä oli tarjolla. Eikä se ollut kovin paljon. Ei ollut edes VHS-kasetteja eikä DVD-levyjä laajakaistoista puhumattakaan. Tarjonta oli vähäistä joten kaikki mahdollinen tuli seurattua. Niin kuin tietysti myös ne TV2:n tajoamat Kuukauden Westernit joita porukalla sanottiin kuukauden vestnereiksi.

Mutta itse asiaan. Ensimmäinen varsinaisesti scifiin kuuluva tv-sarja johon pikku-Ykä törmäsi ja joka myös kolahti kybällä oli vuonna 1973 lyhyen aikaa esitetty nukkeanimaatio Myrskylinnut eli Thunderbirds.

Kyseisessä sarjassa pääosassa oli jonnekin tulevaisuuteen sijoittuva pelastuspartio (kuka tai mikä sen toiminnan kustansi jäi hieman epäselväksi ja eipähän tuota silloin tullut pahemmin ajateltuakaan) joka suoritti monenlaisia huimia tehtäviä ja jolla oli sekä pysyvä avaruusasema, avaruusaluksia, ilmakehäalus ja vedenalainenkin alus. Vaikka sarja oli nukketeatteria ja muistuttaa nykyajan näkövinkkelistä ehkä lähinnä itäsaksalaista Nukkumatti-animaatiota, niin vuoden 1973 kekkoslovakialaiselle pojanmöllille tuotanto oli sitä ehdottomasti kuuminta hottia. Tulee muistaa, että siinä vaiheessa Suomessa tarjolla oli Yle 1 ja Yle 2 ja siinä välissä hieman Mainostelevision ohjelmaa joten tarjonnan suhteen ei kannattanut pahemmin nirsoilla. Joka tapauksessa pikkuskideille Myrskylinnut oli rautaa.

Suurinpiirtein samoihin aikoihin pyöri TV2:lla jonkun aikaa se alkuperäinen Star Trek josta tuli sitten myöhemmin Scifin suurimpia brändejä.

Mutta pikku-Ykältä tämä sarja meni pääosin ohitse. Oliko niin, että sarja oli kuitenkin vielä liian korkealentoinen alle kymmenvuotiaalle räkänokalle? Vai vaikuttiko siihen se, että TV2 esitti ne kahdeksan jaksoa täysin randomissa järjestyksessä ilman mitään logiikkaa? Vai oliko pikkupojalla vaan jotain muuta luovaa pahantekoa silloin suunnitteilla? Epäilyksen Piru tietää vaan ei kerro. Näin jälkeenpäin voi sinänsä niin Star Trekistä kuin muistakin sen ajan scifi-pläjäyksistä todeta että sarjojen perusteella tulevaisuuden vaatemuoti on kovasti 1970-lukua. Mutta pikku-Ykää ei se millään tavoin haitannut sillä hän eli itsekin kyseistä vuosikymmentä, kulki leveälahkeisissa farkuissa jotka helposti jäivät fillarin kettinkien väliin ja katseli ajan hengen mukaan myös neuvostoliittolaista elokuvatarjontaa. Itse asiassa kyseiset filmit olivat (ainakin pikku-Ykän muistovinkkelistä) vallan mainioita mutta muistiin ei niistä nimeltään ole jäänyt muu kuin nuorten scifi-leffa Moskova-Kassiopeia.

Leffa kolahti ihan kybällä. Varsinkin siksi että se tuli katsottua naapureitten upouudesta väritelevisiosta. Ne kun eivät olleet siihen aikaan vielä kovin yleisiä. Samasta naapureitten väritelkkarista tuli katsottua myös Montrealin 10.000:n metrin finaali ja unohtumattomana jäi mieleen se kuinka viimeisen kierroksen alkaessa Lasse katsoi Carlos Lopezia joka oli enää ainoa häiskä joka oli pysynyt hänen mukanaan ja Lassen ilme kertoi että nyt Lasse lähtee ja sinä vaan perästä kattelet. Ja Lopez jäi ns. niin kuin tikku paskaan. Oliko pähee ja häpeämättömän suomalaisnationalistinen tunne silloin hei, oliko?

Lasse lähti niin että perävalot vaan näky

Viidentonnin juoksu sitten jäi katsomatta vaan se kuunneltiin Oy Firma Ab:n mökillä matkaradiosta ja sekin oli kyllä omalla tavallaan huikea kokemus. Takassa rätisi tuli ja selostaja huusi että Lasse voittaa!

Mutta jos palataan kyseiseen neuvostoelokuvaan niin iso-Ykä on tarkoituksella kieltäytynyt etsimästä elokuvan kopiota. Voi nimittäin olla että filmin uudelleen katselu olisi lievää suurempi pettymys. Jotkut muistot kannattaa jättää elämään niitä uudelleen tönkimättä. Mutta sen isokin Ykä muistaa että leffassa esiintyi MacGyver. Meinaan neuvosto-MacGyver eli Erikoistehtävien Suorittaja:

Kyseinen häiskä nimittäin soitti leffassa tupakkiaskilla ja lankapuhelimella videokaukopuhelun (tosin ilman ääntä) Moskovasta Kassiopeiaan ja se muuten olisi jäänyt varsinaiselta MacGyveriltakin tekemättä. Pikku-Ykä jatkoi sen vähän scifitarjonnan parissa mitä Kekkoslovakiassa tarjottiin ja olihan tarjolla sitten useampiakin tv-sarjoja. Alkuun kaksi Näkymätöntä Miestä:

Ensimmäinen Kekkoslovakiassa esitetty Näkymätön Mies oli brittiläinen ja siinä näkymätön mies oli kehittänyt itselleen muovisen/kumisen/jotain keinoihon jonka avulla hän saattoi olla näkyvä. Se toinen sarja puolestaan oli amerikkalainen ja siinä pääosaa esittänyt Ben Murphy napsautti itsensä näkymättömäksi digitaalikellollaan (ne olivat silloin uusinta uutta) ja älkää takertuko yksityiskohtiin kysymällä että miten se oli mahdollista.

Ja sitten oli Kuuden Miljoonan Dollarin Mies. Siinä onnettomudessa pahoin vammautunut ja Lee Majorsin näyttelemä astronautti rakennettiin jonkunlaiseksi kyborgiksi josta tuli niin kova jätkä että pitele ja varjele.

Huomattavaa on, että kaikki nuo mainitut kolme sarjaa olivat loppujen lopuksi aivan tavallisia rikossarjoja joissa oli vaan taustalla nuo scifi-elementit. Mutta se ei estänyt sitä että joka ristuksen jakso tuli taatusti katsottua. Mutta ehkä kaikkein huikein scifityyppinen tv-sarja tuolloin oli norjalainen Professori Drövelin Salaisuudet.

Siitä voidaan tietysti keskustella että oliko sarja scifiä ensinkään vaan oliko se yksinkertaisesti kieli totaalisesti poskessa tehty pläjäys. Mutta se kolahti ja – piru vie – saattaisi kolahtaa vieläkin jos sen saisi jostain katsottavaksi.

Scifiä oli hieman tarjolla myös sarjakuvalehdissä, erityisesti sekä Zoom- ja NonStop lehdessä olleessa ranskalaisessa varsin mainiossa Valerian-sarjakuvassa. Tämähän on mainittu jo aikaisemmin mutta toistetaan eli avaruusetsivä Valerianin kumppani Laureline oli epäilemättä sen ajan nörttien (vaikka termiä ei vissiin ollut silloin vielä keksittykään) äärimmäinen seksisymboli.

Jonkunlaista sarjakuvascifiä tarjosi myös Avaruuden Korkeajännitys joka jäi tosin vähemmälle varsinaisten Korkkareitten lukemisen kanssa. Tämmöinen hahmo kuin Jet-Ace Logan siellä kuitenkin seikkaili:

Näissä sarjoissa oli mukana myös Rick Random, josta Virtanen-yhtye teki silloin biisinkin:

No joo, täytyy tunnustaa, että toi biisi on aika paska. Sinänsä tuolla Moog Konttisen pumpulla oli ihan hauskojakin kappaleita.

Ja sittenpä päästään elokuviin. Siis ihan leffassa esitettyihin. Nyhtänköljässä ikärajoista pidettiin kiinni ja nulikat eivät päässeet katsomaan lapsilta kiellettyjä mutta kun se kaksitoista vuotta tuli täyteen niin tarjolla oli kaksi kappaletta 1970-luvun klassikkoja. Ja ensimmäinenhän oli tietysti Kolmannen Asteen Yhteys:

Kyseinen leffahan oli muutenkin loistava ja se oli ensimmäinen kerta kun pikku-Ykä pääsi näkemään jotain suurella rahalla tehtyä scifituotantoa joten efektit olivat sitten tietysti sen mukaiset ja pistivät pienen pojan pään pyörälle. Näin isona Ykänä puolestaan voi todeta että leffa on edelleenkin mainio mutta se on juoneltaan niin hitaasti etenevä että näinköhän yksikään suurempi amerikkalainen elokuvayhtiö olisi enää valmis rahoittamaan sitä? Vai jäisikö se jonkun pikkustudion tuotannoksi?

Se toinen 1970-luvun klassikko oli tietysti Tähtien Sota.

Tätä ei tarvinne hirveästi esitellä? Pikku-Ykästä isoksi Ykäksi kasvanut nykyisin varsin iso pojannulikka katsoi ne alkuperäiset kolme Tähtien Sotaa ja nautti suunnattomasti. Sitten tuli katsottua ne kolme seuraavaa – jo aikamiehenä – ja niistä tuli todettua että ihan ok mutta ei niin hyviä. Sitten kun kyseisen brändin omistusoikeudet siirtyivät Disneylle niin tuli puolestaan todettua että pakollista etnistä ja sukupuolista diversiteettiä on näemmä tarjolla eikä leffa muutenkaan kolahda joten ei niistä sen enempää. Ei pal kiinnosta.

Muistaakseni vuonna 1979 tuli nähtyä se yksi scifin kulmakivistä eli Nyhtänköljässä uusintana esitetty Avaruusseikkailu 2001:

Niin pikku-Ykän kuin ehkä isonkin Ykän mielestä leffan juoni eteni liian hitaasti vaikka hitaita hämäläisiä tässä itsekin ollaan. Ja se leffan loppu puolestaan oli aivan liian LSD:tä. Tosin vasta iso-Ykä oppi mitä on LSD. Mutta pikku-Ykä marssi leffan loputtua elokuvateatterista ulos ja tuumi että WTF?

Palataanpa sen ajan tieteissarjoihin. Pikku-Ykän ikäisille nulikoille 1970-luvun yksi kovimmista jutuista oli tietysti Avaruusasema Alfa

Sarjan ideahan oli se, että kuussa oli avaruusasema ja itse kuu jonkun mystisen ydinräjähdyksen myötä siirtyi pois radaltaan, lähti vaeltelemaan sinnetänne ja avaruusasema henkilökuntineen tietysti sen mukana siirtyen kaikenlaisiin seikkailuihin ympäri laajaa galaksia. Silloin jopa pikku-Ykä ihmetteli että pirunmoista haipakkata se kuu paineli kun se siirtyi joka jaksossa aina eri aurinkokuntaan vaikka niihin on ihan tolkuton matka valonkin nopeudella mutta hittoakos näihin yksityiskohtiin takertumaan. Ei takertunut Ykäkään kun sarja kumminkin miellytti scifinälkäistä pientä poikaa. Vasta kun kirjoitin tätä juttua ja kaivelin taustoja huomasin wikipediasta sellaisen asian jota en silloin tiennyt, eli:

Sarja esitettiin Suomessa MTV:llä vuosina 1976 (ensimmäinen tuotantokausi) ja 1978 (toinen tuotantokausi). Molemmilla esityskerroilla sarjan esittäminen Suomessa lopetettiin kesken television ohjelmaneuvoston vaatimuksesta. Muun muassa Suomen lastentarhanopettajat esittivät lopettamista sillä perusteella, että sarja aiheutti lapsissa voimakkaita kauhureaktioita.

Ylireagoiminen osattiin silloinkin. Minkäänlaisia kauhureaktioita ei kyllä tullut pikku-Ykälle eikä kavereillekaan vaan sarjasta tykättiin yhdellätoista mutta toisaalta noina samoina vuosina kiellettiin Sex Pistolsinkin esiintyminen Suomessa. Silloin meitä suojeltiin kuvitellultakin järkytykseltä virallisen koneiston toimesta. Nykyisin meitä suojellaan realismilta. No, kai sekin järkyttää. Ainakin joitakin.

Mennäänpä välillä kirjoihin. Meinaten, pikku-Ykä ei lukenut 1970-luvulla juuri mitään scifi-kirjoja mutta vuonna 1979 tuli erään luokkakaverin vinkistä törmättyä sellaiseen. Eli Arto Paasilinnan kirjaan Operaatio Finlandia:

Kyseinen kirja oltiin kirjoitettu vuonna 1972 ja se käsitteli Ruotsin ja Suomen välistä sotaa vuonna 1977. Lukija voi tietysti – varsin perustellusti – kysyä että mitäs scifiä tämä sitten oikein on? Mutta tulee muistaa, että iso-Ykä tykkää sekä tulevaisuusfiktioista että vaihtoehtohistoriasta. Onhan näitä tullut itsekin väsäiltyä. Kun kirja julkaistiin, se oli tulevaisuusfiktiota ja kun Ykä taas luki sen se oli silloin jo vaihtoehtohistoriaa. Valittaen on pakko sanoa, että kirja ei ole oikein kestänyt aikaa. Ja sen luoman tulevaisuusfiktion voi sanoa menneen hieman ja jopa hieman enemmänkin reisille. Meinaan, kirjassa Ruotsi oli fasismia lähestyvä maa joka sortaa vähemmistöjään. Nykyinen Ruotsihan on fasismia lähestyvä maa joka sortaa kantaväestöään. Niin kuin tietysti nykyinen Suomikin. Mutta vuonna 1979 kirja kolahti Ykälle ihan kunnolla.

Varsinaisesti Ykä rupesi lukemaan scifi-kirjoja vasta 1980-luvulla joten se on oma tarinansa mutta mainitaan muutama kirja joka on kolahtanut:

- Arkadi & Boris Strugatski: Stalker

- Stanislaw Lem: Solaris

- Stanislaw Lem: Futurologinen Kongressi

- Ursula K. Le Guin: Osattomien Planeetta

- Frank Herbert: Dyyni

- Brian Aldiss: Helliconia-Trilogia

- Robert A. Heinlein: Kuu On Julma

- Whitley Strieber & James Kunetka: War Day

- Stephen King: Tukikohta

- David Brin: Tähtisumu Täyttyy

Iso-Ykähän on blogissaan harrastanut sellaista ruohonjuuritason scifikirjoittamista mutta varsinaista ns. oikeaa scifiä on tullut väsättyä vain yksi ainoa kirjoitus eli Hyökkäys Avaruudesta. Sehän tuli kirjoitettua siksi, kun scifileffoissa ja sarjoissa on jo pitkään ollut muotia se idea että noin tuhat vuotta tekniikaltaan maan ihmisiä edellä olevat ulkoavaruuden hättiäiset hyökkäävät Maahan ja saavat säännöllisesti kuokkaansa rynkyillä ja sinkoilla aseistautuneilta ihmisiltä. Oma tarinani kertoi asian oikean laidan ts. ne jyrää meitin eli turpaan tulee että tukka taipuu.

Ja siirrytään sitten kirjoista takaisin kekkoslovakialaiseen televisiotarjontaan. Kun Kekkoslovakiassa siirryttiin 1980-luvulle, niin tarjolla oli scifisarja joka totta kai kolahti eli Taisteluplaneetta Galactica. Ja mikä ettei kolahtanut kun Perskeleilläkin oli silloin jo väritelevisio. Voi juku:

Kyseisessä sarjassa kaukaisen ihmisrodun (ei siis maapallon) ihmiset kulkivat avaruuslaivastolla karkuun paeten heidän planeettansa tuhonneita cyloneita jotka olivat siis koneita. Sarja kolahti silloin mutta jos sarjaa katsoisi nykyisin niin se vaikuttaisi epäilemättä varsin kököltä mutta sen myötä siirrytään hetkeksi ison-Ykän ajatuksiin. Iso-Ykä nimittäin tykkää scifistä vieläkin mutta katselee sitä nykyisin melko vähän sillä nykyinen scifi tuppaa usein vituttamaan.

Jaa miksikö?

No, otetaan esimerkiksi kyseisestä Taisteluplaneetta Galacticasta (Battlestar Galactica) 2000-luvulla tehty uusintaversio mikä sinänsä on itsessään ihan loistava sarja ja paljon parempi kuin se alkuperäinen. Mutta. Mikä siinä mättää? No se, että sarjan näyttelijöistä ja varsinkin niistä ns. kovista jätkistä on (vähintään) puolet naisia. Naisia, jotka mättävät miehiä turpaan mennen tullen. Iso-Ykä on omassa elämässään – joka ei ole scifiä –  tottunut siihen tosiasiaan että kun rähinä alkaa niin naiset väistyvät takavasemmalle ja miesten pitää hoitaa homma vaikka ei niin suuresti huvittaisikaan. Se on todellisuutta. Minkä ihmeen vuoksi nuo scifi- ja muutkin systeemit on ollut pakko tuupata täyteen noita supernaisia joista jokainen tietää että niitä ei ole olemassakaan? Kuka niitä oikeasti haluaa? Ovatko ne todella noille sarjoille ja elokuville välttämättömiä? Onko niille ihan oikea markkinarako? Mihin kysyntään se vastaa? Tuo totaalisesti kuvitellun naisenergian pakkosyöttö alkaa ihan oikeasti tympiä ja siksi isolla Ykälläkin suuresti rakastamansa scifin katselu on viime aikoina vähentynyt.

Siirrytään sitten takaisin nykyisestä pakkosyötetystä girlpowerista Kekkosen aikaan ja silloin esitettiin vielä melko mainio englantilainen scifi-sarja nimeltään Triffidien Kapina. Sen ideana oli kaksi erillistä asiaa eli maan ilmakehässä ollut valoilmiö joka teki suurimman osan ihmisistä sokeiksi ja sitten triffidit eli kävelevät kasvit jotka olivat ihmisille ihan pirun vaarallisia.

Silloin jo 16-vuotias Ykä tuumaili että sarja oli pirun hyvä ja epäilemättä se olisi sellainen nykyisinkin katsottuna. Mielenkiintoinen juoni, tarpeeksi tapahtumia mutta ei kuitenkaan sellaista amerikkalaistyyppistä yliräiskettä jota oli taas sarjan uusintaversiossa vuonna 2009.

Tehdään vielä syrjä- eli aikahyppy Koiviston ajan Suomeen ja muistellaan sarjaa Safiiri ja Teräs, jossa kaksi aikaulottuvuuksien välissä toimivaa agenttia korjaili ajassa tapahtuneita vääristymiä. Sarjaa tuli katsottua suurella mielenkiinnolla silloin (johtuen lähinnä tarjonnan vähäisyydestä) ja se kuuluu siihen osastoon jota ei välttämättä jaksaisi katsoa uudestaan eikä ehkä edes halua

Mainittavaa on, että sarjassa naispääosaa esitti Joanna Lumley, joka tuli myöhemmin suomalaisillekin tutuksi Todella Upeeta-sarjan megahutsuna. Tosin sekin sarja taitaa mennä nykyisin pahasti retron puolelle.

Mutta nyt tarinassamme on siirrytty jo Koiviston aikaan ja silloinhan mukaan tulivat myös VHS-nauhurit joilloin kaikenlaisen scifin löytäminen muuttui huomattavasti helpommaksi. Joittenkin kavereitten kotiin oli tullut noita videonauhureita ja Nyhtänköljän Videovuokraamo tarjosi viiden markan vuorokausihinnalla mainiota Ö-luokan scifiä samoin kuin kauhua ja pojat pani porukalla pennit jonoon ja nautti nykyajasta. Scifin saaminen helpottui olennaisesti. Joten lopetan muistelmani tähän. Tai ainakin melkein. Mikä oli se scifi-sarja joka on kolahtanut Ykälle kaikkein eniten? No, sehän on Babylon 5.

Kyseinen sarja ei oikeastaan ole scifi-sarja vaan Shakespeare-tyyppistä juonittelua ulkoavaruudessa. Tietysti senkin sarjan ongelmana oli nuo naiskiintiöroolit. Ja tämän lisäksi täytyy mainostaa jo 1960-luvulla esitettyä brittiläistä The Prisoner-sarjaa.

Sarja ei myöskään oikeastaan ole scifi-sarja vaan ”mistä v***sta oikein on kysymys”-sarja. Jos vain saatte tuon sarjan jostain käsiinne, niin kannattaa ehdottomasti katsoa. Mutta tässä olikin sitten kekkoslovakialainen scifi-katsaus. Kauhuleffat puolestaan jäivät käsittelemättä mutta mainostetaanpa vielä tällä hetkellä joka ristuksen tuutissa pyörivää psykologista kauhuelokuvaa jota ei todellakaan suositella herkkähermoisille ja jota ihmiset joutuvat katsomaan vaikkei huvittaisikaan:

That´s all folks. Tällä kertaa.