JOHN TOLVANEN, ALASKANSUOMALAINEN

Ted Stevens International Airport, Anchorage, Alaska, kesäkuussa 2001

Pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu jenkkitukka istui Anchoragen kansainvälisen lentokentän odotusaulassa ja odotti kuulutusta lennolleen New Yorkiin. Hän oli pukeutunut tavallisiin farkuihin ja hänen päällänsä oli ruskea nahkatakki. Vieressään hänellä oli suurikokoinen putkikassi. Näytti siltä, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen liikemies matkallaan jonnekin tehtäviin, missä tarvittiin attaseasalkkua. Olemukseltaan hän näytti sinänsä varsin tavalliselta perusjenkiltä, mutta hän luki sanomalehteä, jonka etusivulla olevat otsikot sisälsivät ohikulkijoille jotain käsittämätöntä kieltä. Tuota kieltähän sinänsä oltiin puhuttu Alaskassa jo vuosikymmeniä, ja sen puhujia oli melkein puolet väestöstä. Mutta sen kielen puhujat kohteliaasti puhuivat muille ihmisille virheetöntä amerikanenglantia.

Miehen nimi oli John Tolvanen. Hänen koko nimensä oli John Juhani Tolvanen. Hän kuului Alaskan yli puolimiljoonaiseen suomalaisvähemmistöön. Alaskansuomalaiset olivat säilyttäneet sukunimensä, mutta lapset ristittiin amerikkalaisilla etunimillä. Lapsen toinen nimi oli kuitenkin aina suomalainen. Suomen kieli, suomalaiset perinteet ja muisto Suomesta eli Alaskassa voimakkaana. John ei itse oikein osannut sanoa, oliko hänen äidinkielensä suomi vaiko englanti. Hän puhui kumpaakin niin täydellisesti, ettei osannut edes ajatella asiaa. Tietysti niin Johnilla kuin muillakin Alaskassa syntyneillä suomalaisilla täydellistä suomenkieltä korosti jenkkiaksentti. Mutta John ei osannut pitää asiaa mitenkään omituisena. Suomen kieli oli kehittynyt täällä omia polkujaan ja suomalaiset käyttivät myös jonkun verran eskimoitten kielistä otettuja lainasanoja.

John asusti Sisä-Alaskassa, Tananajoen laaksossa, niin kuin valtaosa Alaskan suomalaisista, jotka sinne kymmeniä vuosia sitten siirtyivät. John oli puolessa välissä neljääkymmentään, Persianlahden sotaveteraani ja pitkäaikaiselta ammatiltaan riistanvartija. Hänen kotinsa oli parinkymmenen tuhannen asukkaan Delta Junctionin kaupungissa, jossa hän asui yhdessä vaimonsa, kokonaan amerikkalaisen Samanthan ja poikiensa Tonyn ja Miken kanssa. John oli lähdössä pitkälle matkalle, ja perhe jäisi kotiin tällä kertaa. John aikoi käydä tunnustelemassa maastoa, niin kuin hän entisenä sotilaana ajatteli, ennen kuin lähtisi koko perheen kanssa uudestaan samalle matkalle.

John oli matkustamassa Suomeen. Ensimmäisenä sukunsa edustajana kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen.

Lento New Yorkiin kuulutettiin. John laskosti Alaskan Sanomat, laittoi sen putkikassiinsa, heitti raskaan kassin kevyesti olalleen ja käveli rauhallisesti kohti porttia.

*

Rovaniemen ja Tornion välinen tie, lähellä Torniota toukokuussa 1940

Hän oli yksi monista. Tie oli täynnä kulkijoita. Aika ajoin jostain kuului itkua ja valitusta, mutta pääosin ihmiset kulkivat hiljaa. He kuuluivat kansakuntaan, jolla ei ollut tapana pitää liikaa meteliä. Silloinkin, kun kansakunta teki kuolemaa. Eikä voimia kannattanut haaskata turhaan metelöintiin. Voimat oli säästettävä kulkemiseen. Oli ehdittävä Tornioon ja siitä rajan yli Ruotsiin ennen kuin ryssä tulisi. Ja se tulisi pian.

Hänen nimensä oli Kerttu Tolvanen. Hän oli 25-vuotias nainen, kotoisin Tervolasta. Hänen mukanaan kulki hänen 55-vuotias isänsä Olavi, joka toimi väestönsuojelutehtävissä käynnissä olevan, ja nyt pian katkerasti loppuvan sodan aikana. Ainoa väestönsuojelutehtävä oli enää taata mahdollisimman monen suomalaisen pääsy Ruotsiin. Sota oli jo menetetty, ja rintamilla taisteltiin enää vihollisen viivyttämiseksi että mahdollisimman moni siviili pääsisi turvaan. Pysäyttää sitä ei enää voinut.

Olavi oli tullut pari päivää sitten hakemaan Kertun kotoaan, käskenyt pakata reppuun välttämättömimmän ja lähteä niiltä sijoiltaan. Kuorma- ja linja-autoja oli vielä jonkun verran käytössä. Olavi oli kertonut tilanteen. Kaikilla rintamilla oli sovittu, että vastarintaa tekisivät enää yli kolmekymppiset miehet. Nuoremmat lähtisivät nekin evakkoon. Nuoria miehiä täytyi jäädä eloon, että suomalaiset saattaisivat jatkaa kansana elämäänsä jossain. Missä, sitä ei kukaan tiennyt. Rintamalle jääneet vanhemmat ikäluokat tiesivät kuolevansa. Viimeinen luoti säästettäisiin itselle. Tieto väistämättömästä ja siitä, että kuolemanpelolla ei ollut enää mitään merkitystä antoi heille vielä jonkun ihmeellisen kyvyn viivyttää vihollista. Siksi se ei pystynyt etenemään haluamallaan nopeudella, vaikka kaikki varsinaiset rintamalinjat olivatkin pitkän ja katkeran vastarinnan jälkeen romahtaneet.

Kerttu tiesi, että jossain tuolla luhistuneella rintamalla oli myös hänen miehensä Otto, ja kaksi omaa veljeään, Taisto ja Esko. Heistä ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan. Kenttäposti oli lakannut kulkemasta, lehdet ilmestymästä, radio oli vaiennut ja ainoa tietolähde oli aina yhtä luotettava Huhu. Viimeisin radiolähetys oli kertonut, että Helsinki oli vallattu, ja marsalkka Mannerheim oli itsekin kaatunut taistelussa. Sen jälkeen radiosta ei kuulunut enää kuin venäjää. Petroskoin Tiltukin oli vaiennut. Nähtävästi propagandalle ei nähty enää tarvetta.

Rajan yli ei päässyt enää kuin maitse. Viimeisenkin suomalaisen hävittäjän pudottua neuvostokoneet olivat pommittaneet satamat käyttökelvottomiksi, vaikka sotilaallista tarvetta siihen ei enää ollut. Samoin koneet pommittivat länttä päin eteneviä pakolaisjoukkoja. Kyse ei ollut enää muusta kuin äärimmilleen viedystä kostosta röyhkeille suomalaisille, jotka olivat uskaltautuneet panemaan hanttiin Stalinille.

Pommitus oli katkaissut myös Kertun ja Olavin autokyydin Keminmaalla. Vihollisen koneet olivat pudottaneet lastinsa pakolaiskaravaanin päälle. Koneet olivat lentäneet aina kolme rinnakkain. Keskimmäiset pudottivat pomminsa tielle ja reunimmaiset tien reunoille varmistaakseen mahdollisimman suuren tuhon metsään suojautuvien siviilien keskuudessa. Kaikki ajoneuvot tuhoutuivat ja tuho siviilien keskuudessa oli hirvittävä. Lääkäreitä ei ollut. Sidetarpeita ei ollut. Paareja ei ollut. Vakavammin haavoittuneita ei kerta kaikkiaan pystytty kantamaan. Heitä oli liikaa. Kertun isä Olavi ja muut väestönsuojelumiehet käskivät ihmisiä jatkamaan eteenpäin ja jäivät itse paikalle. Kerttu oli kulkenut muun kulkueen kanssa puolisen kilometriä, kun takaapäin alkoi kuulua vaimeita laukauksien ääniä. Kerttu tajusi kyllä, mitä tapahtui, mutta turrutti asian mielestään. Mitä muutakaan vaihtoehtoa hänellä olisi ollut? Ja mitä muutakaan vaihtoehtoa noilla miehillä olisi ollut? Hän vain alkoi hokea kulkiessaan itselleen aina uudestaan:

Tornioon… Tornioon… Tornioon…

Isä ja muut väestönsuojelumiehet saavuttivat edelläkulkijat muutaman kilometrin päästä. Tapahtuneesta ei puhuttu. Ei nyt eikä myöhemminkään. Sen sijaan isä sanoi Kertulle:

- Kerttu. Täytyy jaksaa. Tornio on lähellä. Kuuntele.

- Mitä? En minä kuule kuin ihmisten askelia ja valitusta.

- Juuri niin.

Ja silloin Kerttu ymmärsi, mitä isä tarkoitti. Jatkuvasti taustalta kuulunutta rintaman pauhua ei enää kuulunut. Viimeinenkin vastarinta oli loppunut. Erään kansakunnan joutsenlaulua ei soitettaisi konetuliaseitten sarjoina eikä kranaattien ja pommien jylinänä. Se jäisi soimaan alistuneina askeleina ja hiljaisena valituksena.

*

Jossain Atlantin yläpuolella, New Yorkin ja Frankfurtin välisellä lennolla, kesäkuussa 2001

John Tolvanen istui paikallaan ja luki John F. Kennedyn kansainväliseltä lentoasemalta ostamaansa Päivälehteä, joka oli ollut Suomen valtalehti vuoden 1991 jälkeen, jolloin maa itsenäistyi uudestaan Neuvostoliiton hajottua. Päivälehteä sai ostettua Alaskassakin ja John luki sitä usein mielellään, ei ainoastaan siksi, että se kertoi hänen sukunsa vanhan kotimaan tapahtumista kattavasti, vaan siksi, että se oli oikea sanomalehti, mitä Suomessa ei vuosien 1940 – 1991 välillä ilmestynyt. Maan, tai tarkemmin sanottuna Suomen sosialistisen neuvostotasavallan virallinen ja ainoa lehti oli Kansan Uutiset, joka oli käytännössä Pravdan päivän vanha etusivu suomennettuna.

Välillä John vilkuili mukanaan kuljettamia karttoja ja matkailuesitteitä. Kartalla katsottuna Suomi-neito näytti hyvin erilaiselta verrattuna aikaan ennen kohtalokasta sotaa. Suomi-neito oli katkaistu uumastaan. Lappi oli liitetty suoraan Murmanskin alueeseen. Maa näytti jotenkin torsolta. Tolvaset olivat kotoisin Lapin Tervolasta, ja vaikka Johnin isän puolen isovanhemmat olivat olleet hyvin mielissään Suomen vapautumisesta, oli Lapin jääminen kokonaan ja pysyvästi venäläisille heille liian katkera pala, eivätkä he suostuneet suostunut koskaan matkustamaan Suomeen, vaikka voimat olisivat siinä vaiheessa vielä antaneet myöten. Isoisä Otto kuoli vuonna 1992 ja isoäiti Kerttu vuonna 1998.

Äidin puolen isovanhemmat olivat kuolleet 1980-luvulla, eikä Johnin äiti, Mary Marjatta Tolvanen, os. Hynninen ollut itsekään halunnut matkustaa Suomeen. Hän pelkäsi sitä, mitä vuosikymmenten neuvostomiehityksen jälkeen näkisi, ja halusi mielummin säilyttää mielessään vanhempiensa kertomat kauniit muistot Kannaksen Kivennavalta, josta he puolestaan olivat kotoisin. Johnin isä, luutnantti Jack Jalmari Tolvanen oli kaatunut Vietnamissa vuonna 1970. Jack hädin tuskin muisti isäänsä, mielessä oli vain joitain hämäriä muistikuvia univormuun pukeutuneesta ryhdikkäästä miehestä joka puhui hänelle lämpimällä äänellä.  Isän kaatumisen vuoksi John oli jäänyt ainoaksi lapseksi.

Isänsä tavoin myös John oli värväytynyt aikanaan armeijaan ja taistellut oman osansa Persianlahden sodassa. Hyviksi sotilaiksi tiedetyt suomalaiset olivat haluttuja Yhdysvaltain asevoimissa, ja armeijan erikoisjoukkojen talvitaistelukoulutus oli hyvin suurelta osaltaan suomalaislähtöisten upseerien käsissä. Armeijan tärkein talvikoulutuskeskus sijaitsi juuri Alaskan suomalaisalueella, alueella jota kutsuttiin epävirallisesti, mutta laajalti nimellä New Finland. Siellä olivat olleet sotilaskoulutuksessa myös John ja hänen isänsä. Koulutuksen aikana John ajatteli, ja uskoi myös isänsä ajatelleen, että mikäli sotaan joudutaan, toivottavasti hänet lähetetään Norjaan. Ja sitä kautta mahdollisesti vapauttamaan Suomea. Kohtalo vei molemmat sotimaan paljon etelämmäs.

John ei ollut saanut aikaiseksi vielä Suomen matkaa. 1980-luvulla sodasta itsenäisenä selvinnyt, mutta siitä hintana Kiirunan kaivokset menettänyt Ruotsi oli mainostanut matkoja, jossa pääsisi Ruotsin ja Neuvostoliiton rajalle katselemaan Kalixjoen toisella puolella ollutta menetettyä maata. Vaikka silloin pidettiin varmuutena, että Suomi oli ikuisiksi ajoiksi menetetty, ei Tolvasia matka ollut kiinnostanut. Tornionjokea ei Kalixjoen länsirannalta nähnyt. Hittoako sitä entistä Ruotsin puolta asiasta tehden mennä tuijottamaan. Mutta nyt pitkä odotus oli päättymässä. John vaan ei oikein tiennyt, mitä odottaa. Sukulaisten kertomat kauniit muistot olivat 1930-luvulta. Valokuvat olivat mustavalkoisia. Muistikuvat varmasti olivat värillisiä, mutta John oli syntynyt Yhdysvaltojen Alaskassa 1960-luvulla, eikä hänellä ollut muistikuvia Suomesta.

Lentokone alkoi lähestyä Frankfurtin lentokenttää. Yhdysvalloista ei vieläkään ollut suoraa lentoa Helsinkiin, vaikka sellainen kuulemma oli jo suunniteilla. John kiinnitti turvavyönsä.

*

Luulaja, Ruotsi, toukokuu 1940

- Alaskaan?

Kerttu oli aivan pöllämystynyt. Ruotsin punaisen ristin suomenkielinen työntekijä oli juuri kertonut heille Tanana-suunnitelmasta. Yhdysvallat oli valmis asuttamaan suomalaisia Alaskaan. Ensimmäiset laivat olivat jo lähteneet Göteborgin satamasta Atlantin toiselle puolelle. Suomalaisille tarjottaisiin avustusta uuden elämän aloittamisessa ja punaisen ristin työntekijä oli myös kertonut amerikkalaisten suunnitelmista siitä, kuinka suomalaiset puolestaan pystyisivät kehittämään karun Alaskan elinkeinoelämää. Karuista oloistahan hekin olivat kotoisin. Ja olivat kotimaassaan päässeet jo hyvään alkuun. Mutta nyt kaikki näytti olevan lopussa. Alaska tarjoaisi uuden alun. Kaukana Euroopan sodasta.

Hyvin moni paikallaolijoista oli valmis lähtemään pitkälle matkalle. Ainakaan se ei olisi matka kohti täysin tuntematonta, mitä pakolaiselämä Ruotsissa tulisi olemaan. Tulevaisuus täällä oli kaikkea muuta kuin varmaa, mutta kaukaisesta Amerikasta oltiin aina puhuttu hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien tyyssijana.

Kerttu ei ollut vielä varma. Hän päätti miettiä asiaa, kunnes tapaisi isänsä Olavin. Ehkä hän oli kuullut jotain Otosta ja veljistään. Olavi oli auttanut pakolaisia viimeiseen asti Tornion puolella, kunnes oli joutunut juoksemaan Haaparannan puolelle kirjaimellisesti kuolema kannoillaan. Olavi oli kertonut, kuinka oli Haaparannan puolelta nähnyt Tornionjoen rantaan ilmestyneet neuvostopanssarit. Hetken aikaa oli vallinnut epätietoinen kauhu. Pysähtyisivätkö ne? Kauhua oli kestänyt muutaman minuutin. Sitten rajasillalle oli ajanut kuorma-auto, joka pysähtyi juuri ennen rajaa. Autosta oli purkaantunut neuvostosotilaita, jotka ottivat sillan Suomen puolen haltuunsa.

Auton kopista nousi ulos puna-armeijan eversti, joka käveli keskelle siltaa. Ruotsin puolelta käveli vastaan venäjänkielen taitoinen kapteeni. Tähän oltiin varauduttu. Ja tätä oltiin Ruotsin puolella myös toivottu. Toisen vaihtoehdon tapahtuessa ei kielitaidolla olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä. Eversti tervehti ruotsalaista kapteenia muodollisesti. Kapteeni vastasi ja miehet puhuivat hetken aikaa keskenään. Sitten miehet kääntyivät ympäri ja poistuivat kumpikin taholleen. Kuorma-autosta tulleet sotilaat alkoivat rakentaa piikkilankaestettä sillalle. Joukot eivät enää etenisi, oli eversti sanonut. Piikkilankaestettä rakentaessaan neuvostosotilaat näyttivät samalla vetävän esirippua erään maan ylle. Esirippua, joka tulisi aukeamaan vasta vuosikymmenten päästä.

Kerttu käveli kohti kansakoulua, johon pakolaisia oli majoitettu. Koulun pihalle saapuessaan hänen polvensa notkahtivat ja sydän jätti pari lyöntiä lyömättä. Isän seurassa oli Otto! Hänen miehensä oli selvinnyt! Kerttu juoksi Oton syliin ja unohti hetkeksi kaiken. Mutta irrottauduttuaan Oton syleilystä hän näki ilmeen niin Oton kuin Olavinkin kasvoilla, hänen riemunsa vaihtui kauhuun ja silmistä alkoi valua kyyneleitä.

- Taisto… Esko… älä vaan sano…

Miesten ilmeet kertoivat kuitenkin vastauksen. Myöhemmin, Kertun rauhoituttua, Otto kertoi:

- Me olimme aivan viimeisten joukossa. Meitä oli kahdeksan miestä. Päätimme ylittää rajan Alavojakkalassa. Ryssiä oli ehtinyt jo jonkun verran sinnekin, mutta tiesimme, että Tornio sillä oli suurimman huomion kohteena. Jouduimme ampumaan tiemme läpi. Otimme rannasta kaksi venettä ja läksimme ylittämään jokea. Minä olin toisessa veneessä, Taisto ja Esko toisessa. Ryssiä saapui rannalle, kun olimme ylittämässä. Ne alkoivat ampua. Minunkin veneestä meni yksi mies, mutta selvisimme. Toisesta veneestä ei selvinnyt kukaan. Kolme miestä putosi, Taisto yhtenä niistä, mutta Esko jäi kuolleena perätuhdolle.

- Vene lähti ajelehtimaan eteenpäin. Esko oli kuolleena veneessä, ja hänen kätensä roikkui vedessä. Aivan niin kuin joskus pienenä poikana, kun isä souti, ja me leikimme veneessä veden kanssa. Eskolla oli vielä päällään lumipuku. Vaikka se oli likainen, sen valkoinen väri näkyi vielä kauas veneen kaikotessa meistä. Sitten se lopulta katosi.

- Kerttu. Sen lumipuvun myötä katosi muukin valkoinen. Tuolla ei ole enää kuin verenpunaista. Hyvin on ryssä lippunsa värin valinnut. Minäkin olen kuullut Alaskasta. Lähdetään sinne ja aloitetaan uusi elämä yhdessä. Suomessa on enää kuolemaa. Norjassa ovat saksalaiset. Eikä ole ollenkaan varmaa, pysyykö sota täältä Ruotsistakaan poissa.

Kaksi viikkoa myöhemmin Kerttu, Otto ja Olavi olivat amerikkalaisen laivan kannella ja katsoivat kaukaisuuteen jäävää Göteborgia. Se oli viimeinen kerta, kun he näkisivät Eurooppaa. Tuhansia suomalaisia oli jo lähtenyt Alaskaan. Kymmeniä tuhansia tulisi perässä. He olivat myös kuulleet uutisia, että Suomeen jäljelle jääneitä suomalaisia kuljetettiin kymmenin tuhansin Siperiaan. Ei Neuvostoliitto sitä edes kieltänyt, vaan ilmoitti julkisesti, että kymmenet tuhannet valkobandiiteista vapautetut suomalaiset ovat vapaaehtoisina lähteneet etsimään onneaan ”tuhansien mahdollisuuksien Siperiasta”.

Suomen kansan diaspora oli alkanut.

*

Jossain Itämeren yläpuolella, Frankfurtin ja Helsingin välisellä lennolla, kesäkuussa 2001

Helsinki ja Suomi lähestyi John Tolvasta nopeasti. Hän istui mietteliäänä, ja ajatteli, mitä oikein odottaisi. Tolvasten suku oli tehnyt sukututkimusta ja löytänyt vapautuneesta Suomesta elossa olevia, joskin vuosien jälkeen tietysti jo kaukaisia sukulaisia. Yksi heistä, suurinpiirtein Johnin ikäinen Heikki Tolvanen, helsinkiläinen äidinkielen opettaja odottaisi häntä Malmin lentokentällä.

Johnille oltiin pidetty yllä muistoa Suomesta ja hän vaali sitä mielellään. Hän oli oikein hyvin tietoinen juuristaan, ja Alaskan suomalaisväestön keskuudessa asuessaan tavallaan asui kuin toisessa Suomessa. Mutta hän tunsi itsensä myös amerikkalaiseksi. Aikanaan suomalaisten oli ollut pakko amerikkalaistua. Alaskaan siirtyneet suomalaiset saivat kyllä avustusta Yhdysvaltain hallitukselta, mutta elättinä oleminen ei sopinut heidän luonnolleen joten he käärivät hihansa ja alkoivat työhön.

Aluksi se tuntui vain siltä, että ylöspidosta kuuluu maksaa, ja mielessä eli vielä toivo, että Suomi voisi jotenkin vapautua. Olihan Yhdysvallatkin liittynyt sotaan. Tosin olosuhteitten pakosta Stalinin liittolaisena, mutta toivottiin, että Yhdysvaltojen mahti olisi jotenkin saanut Stalininkin alistumaan ja vetäytymään Suomesta. Kun lopulta kävi, niin kuin kävi, ja toivo oli menetetty, alkoivat suomalaiset rakentaa amerikkalaista versiota Suomesta. Suomalaiset alkoivat kehittää voimakkaasti paikallista metsäteollisuutta, ja myös maanviljelys saatiin käyntiin, mikä auttoi huomattavasti pääosin tuontiruuan varassa olevaa Alaskaa.

Öljykenttien löydyttyä suomalaiset löysivät tiensä myös sinne, ja noin kolmasosa öljykentillä työskentelevillä oli suomalaisia. Suomalaiset tunnettiin öljykentillä sekä kovina työntekijöinä että vapaa-ajalla retevinä ryyppyveikkoina. Muualta tulleet työntekijät omaksuivat nopeasti rikkaan suomalaisen kirosanaperinteen, joka kieltämättä oli kuvailevampaa kuin amerikanenglannin vastaava, eikä ollut mitenkään tavatonta, että öljykentällä hankalan työtilanteen tullessa noituivat yhdessä perisuomalaista saatapeetä niin suomalainen, paikallinen eskimo, Teksasista tullut punaniska ja Louisianasta tullut musta työntekijä.

Tietysti sopeutuminen otti aikansa, samoin kuin paikallisen väestön hyväksyntä. Intohimoisia tappelukokouksia pidettiin aikanaan niin amerikkalaisten kuin paikallisen eskimoväestönkin kanssa. Elämä asettui kuitenkin vuosien mittaan uomilleen, varsinkin kun suomalaiset pyrkivät opettelemaan kielen mahdollisimman nopeasti. Amerikkalaiset alkoivat arvostaa suomalaisia, koska nämä olivat vielä kovempia työmiehiä kuin he. Eskimot oppivat arvostamaan suomalaisia, koska suomalaiset näyttivät olevan omalla tavallaan vielä hullumpia kuin he. Heillä oli niitä pieniä mökkejäkin, jotka ne lämmittivät haloilla sataan asteeseen, hikoilivat siellä ja juoksivat sieltä Tanana-jokeen. Tai talvella hankeen. Hulluja mitä hulluja.

Pikku hiljaa Alaskaan kehittyi New Finland, ja suomalaiset olivat jo olennainen osa amerikkalaista Alaskaa. Suomalaisia perinteitä, suomen kieltä ja muistoa Suomesta pidettiin edelleenkin yllä, mutta se alkoi vaikuttaa ajan myötä unelta, jota vanhemmat sukupolvet eivät halunneet unohtaa. Nuoremmille sukupolville se oli kaunis uni, jota he eivät olleet nähneet, ja siksi kuvittelivat, minkälaista se olisi nähdä. Suomea itsessään pidettiin menetettynä. Vanhassa Suomessa, niin kuin New Finlandissa sanottiin, eli kyllä edelleenkin suomalaisia, liki kolme miljoonaa, mutta sinne ei saatu yhteyttä. Se oli kiellettyä aluetta.

Kunnes vuonna 1991 kaikki muuttui, ja Alaskan suomalaiset alkoivat rakentaa Vanhaan Suomeen yhteyttä, joka oli ollut vuosikymmeniä poikki.

Fasten belts-valo syttyi, ja John Tolvanen noudatti käskyä. Kone oli laskeutumassa Helsinkiin, isien maahan.

*

Ravintola Oiva, Kolmas linja, Helsinki, kesäkuussa 2001

John ja Heikki Tolvanen istuivat ravintola Oivassa ja keskustelivat. Tai no, he olivat rehellisesti ryyppäämässä, mutta tulihan siinä pulistua samalla mukavia. John oli nyt ollut Helsingissä Heikin vieraana kolme päivää, ja Heikki oli näyttänyt neuvostokomennosta pikku hiljaa jaloilleen nousevaa kaupunkia. Myöhemmin oli tarkoitus ajaa Suomen läpi pohjoiseen ja käydä Venäjän Lapin puolella Tervolassa. Heikki oli hankkinut viisumit. Niitä sai nykyisin melko vähällä odottelulla.

Helsinki oli kaksijakoinen. Hyvin paljon näkyi vielä ränsistynyttä neuvostorakentamista. Mutta keskustaan oli alkanut nousta uusia liikerakennuksia, hotelleja ja tavarataloja. Moni niistä oli rakennettu niin, että vanhan rakennuksen kivijalan päälle oltiin tehty uusi moderni rakennus. Vanhaa ja uutta päällekkäin. Kaupungin keskustan tyyli oli hyvin vanhahtava. Aivan kuin kaikki oltaisiin tehty ennen vuotta 1940. Niin kuin itse asiassa pääosin olikin.

Mutta ihmisissä oli mukavaa intoa. Kymmenen vuotta vapautta oli antanut uuden toivon ja halun yrittää. Pelkkänä raaka-ainevarastona ja sotilaallisena suoja-alueena toiminut Suomi oli alkanut kehittää teollisuuttaan ja myös palvelujaan. Apuna oli ollut myös amerikansuomalainen yhteisö, ja sen suurimpana kärkenä alaskansuomalaisten perustama Almoto-yhtiö, maailman suurin metsäkoneitten valmistaja, joka oli perustanut tehtaat sekä Turkuun että Uuteenkaupunkiin.

Ihmisten kanssa puhuessaan John oli tajunnut, kuinka kauas kahden suomalaisryhmän kielet olivat kaikonneet toisistaan vuosikymmenten kuluessa. John ymmärsi, että hänen puhumansa suomi kuulosti paikallisten korvissa todellakin amerikkalaiselta, vaikka se sinänsä aivan täydellistä suomea olikin. Paikallisten puhetta kuunnellessaan hän taas tunsi astuneensa aikakoneeseen. Vanha Suomi oli ollut vuosikymmeniä eristyksissä, ja niin oli ollut sen kielikin. Johnin ja paikallisten kielen välillä oli vuosikymmenten ja tuhansien kilometrien ero. Silti paikalliset puhuivat hänen kanssaan mielellään. He totesivat, että kun pakkovenäjää oli kuunneltu kymmeniä vuosia, oli Johnin jenkkisuomi hunajaa korville.

Heikin kanssa Johnilla synkkasi heti. Johtuiko tuo sukulaisuudesta tai samantyyppisestä luonteesta. Saattoihan se johtua siitäkin, että heillä oli molemmilla sotakokemusta. Heikki oli joutunut palvelemaan Afganistanissa 1980-luvun lopulla. Heikki oli kertonut, että suomalaisia pidettiin 1960-luvulle asti lähinnä rakennuspataljoonissa, mutta sen jälkeen heitä oltiin alettu kouluttaa niin kuin muitakin. Lähinnä siksi, että neuvostosotilaat olivat huomanneet suomalaisten sotilasaineksen, aivan niin kuin amerikkalaiset kollegansa. Heikki kertoi, että suomalaiset oltiin lähetetty sinne, mihin venäläiset eivät olleet halunneet mennä. Ja he olivat tehneet sen, mihin venäläiset eivät olleet pystyneet.

Nyt istuttiin ravintola Oivassa. John ei enää tiennyt, monesko olut oli menossa, eikä välittänytkään. Hän puhui Heikille siitä ilosta, mitä tunsi, kun oli päässyt käymään tänne, ja siitä, että maa ja ihmiset olivat todellisia, eikä vain vanhojen sukupolvien hiipuvaa unta. Hän sanoi tulevansa tänne uudestaankin, perheensä kanssa ja myös vastavuoroisesti hommaavansa Heikin käymään Alaskaan.

Heikki oli kiitollinen, mutta totesi:

- Ei tämä maa pelkkää toivoa ja tulevaisuutta ole. Venäläisvähemmistö on eristäytynyt omille alueilleen. Me ajoimme tänne voimaan varsin kapitalistisen järjestelmän, joka antaa mahdollisuuden niille, jotka haluavat yrittää. Venäläiset eivät oikein koskaan päässeet siihen mukaan. Ne asuvat omissa porukoissaan, täällä Helsingissä ne ovat keskittyneet Itä-Helsinkiin. Muistatko, kun ajeltiin Kontulassa ja Myllypurossa? Siellä ei tule suomen kielellä toimeen.

- Muistanhan minä ne hirvittävät kerrostalokompleksit. Jotka näyttävät siltä, kuin rappingin lisäksi seinistä tippuvat pian parvekkeetkin. Ja sen vuoksi ymmärrän sen ratkaisun, minkä teitte kymmenen vuotta sitten. Vaikka silloin minun oli sitä vaikeaa sulattaa.

John muisti hämmästyksensä ja katkeruutensa, kun hän helmikuussa 1992 luki uutisen Alaskan Sanomista. Uutinen kertoi Suomen ja Venäjän Federaation uudesta rajasopimuksesta. John ei voinut ymmärtää. Suomi-neitoa oltiin pilkottu miehityksen myötä jo ennenkin. Koko Lappi oltiin viety. Ja samalla rajaa oltiin muutettu Kannaksella niin, että Suomen Neuvostotasavallan ja Venäjän Neuvostotasavallan välinen raja vedettiin viivasuorasti niin, että raja alkoi viisi kilometriä Viipurista itään ja päättyi Laatokkaan viisi kilometriä Käkisalmesta länteen. Sitä ylempi Laatokan Karjala jäi sentään Suomen Neuvostotasavaltaan.

Ja mitä ne Vanhan Suomen pölvästit menivät tekemään? Lahjoittivat vapaaehtoisesti lisää maata Venäjän Federaatiolle. Vuoden 1992 sopimuksen mukaan raja siirtyi Kymijoelle, kääntyi siitä itään, eteni Saimaan etelärantaa ja jatkui sitten Laatokalle hieman Lahdenpohjan eteläpuolelle. Kotka, Kouvola, Lappeenranta, Imatra, Käkisalmi ja ennen kaikkea Viipuri. Kaikki menetetty.

- Ymmärrät paremmin, kun kävit venäläislähiöissä, totesi Heikki. Tuolla menetetyllä tai siis vapaasti luovutetulla alueella ei ollut venäläislähiöitä. Se oli venäläislähiö. Nuo alueet olivat sataprosenttisesti venäläistettyjä. Ne ehkä virallisesti kuuluivat Suomeen, mutta eivät ne olleet vuosikymmeniin olleet Suomea. Pääsimme paljon helpommalla näin. Venäläisten osuus Suomessa oli viisikymmentä prosenttia, mutta tällä ratkaisulla se tipahti kerralla kahteenkymmeneen prosenttiin, mikä on jo hankala luku sinänsä. Lännempänä ja pohjoisempana maata ei ollut sellaista venäläisinvaasiota. Venäläiset eivät olleet oikein innostuneita. Ne halusivat mielummin Baltian maihin.

- Lisäksi sopimukseen kuului, että venäläiset joukot vedettiin Suomesta nopeutetulla aikataululla ja ne jättivät meille huomattavan osan raskaasta kalustostaan. Ilma- ja merivoimiakin. Se on ollut Suomen omien puolustusvoimien pohjana ja sen varaan on hyvä rakentaa. Me ollaan muuten saatu melko paljon aseapua Saksasta. Vanhaa Harppi-Saksan kalustoa ja jonkun verran uudempaakin. Ehkä niksmanni haluaa korvata hieman sitä, että se möi meidät aikanaan Stalinille. Ja on tässä sekin pointti, että raja siirtyi sen verran kauas Pietarista, että uskon meidän pääsevän Naton jäseneksi. Hakemus on sisällä niin meiltä kuin Baltian mailta.

- Mutta Ahvenanmaa jäi venäläisille, totesi John.

- Niin jäi, vahvisti Heikki. Ja niillä se pysyykin. Sitä on mahdotonta enää saada takaisin. Ei ryssä siitä luovu. Ja se on Kaliningradin kaltainen huume- ja aids-helvetti.

- Ja sielläkö ei ole enää ruotsalaisia? Tai ruotsinkielisiä? Tai no, whatever. Kyllä sinä ymmärrät.

- Ei ensimmäistäkään. Ne siirrettiin Ruotsiin 1940-luvun lopulla. Se on venäläinen ja venäjänkielinen Zhdanovgrad. Itämeren lukko, niin kuin sanovat.

John meni tiskille ja haki uudet tuopit. Suomalaista olutta, Karjala nimeltään. Lageria. Itse asiassa hemmetin paljon parempaa kuin se periamerikkalainen Budweiser. John laittoi tuopit pöytään. Miehet kopsauttivat tuopit yhteen ja Heikki sanoi:

- Ylihuomenna lähdetään sitten Lappiin. Hankitaanpa sen kunniaksi huono olo huomiseksi. Näyttäisin sinulle kyllä oikein mielelläni ihan oikeaa Suomen Lappia, mutta Venäjän Lapiksihan se jäi. Sille ei mahda mitään. Olen hankkinut meille oppaan, hän on nimeltään Anatoli. Tuttu mies minulle ennestään. Hän tekee matkailubisnestä molemmin puolin rajaa. Häneen voi luottaa ja hän tuntee paikat sielläpäin. Kohtaamme hänet rajalla.

*

Suomen ja Venäjän välinen raja, kesäkuu 2001

John ja Heikki kävelivät kohti raja-asemaa. Auton he olivat jättäneet maksulliseen parkkiin. Matka oli kestänyt kaksi vuorokautta, sillä John ei halunnut pitää kiirettä. Heikki ymmärsi tämän selittämättäkin ja oli varannut heille puolimatkan krouvin Viitasaarelta, jossa he yöpyivät mökkikylässä pienessä ja vaatimattomassa kahden hengen mökissä. Se riitti heille mainiosti, ja John nautti mielettömästi ateriastaan joka sisälsi irtolevyllä lämmitettyä suomalaista purkkihernekeittoa johon oli sotkettu sekaan makkaraa, nimeltään HK:n sininen ja sen lisänä ruisleipää.

Matkan varrella he olivat pysähtyneet usein. John halusi katsella, kuunnella ja haistella. Hän halusi tutustua Vanhaan Suomeen kaikilla aisteillaan. Lisäksi Johnilla oli outo tapa. Aina kun he pysähtyivät, John halusi kävellä lähimmälle mäelle. Mäen päällä hän laskeutui oikean polvensa varaan maahan, laittoi oikean kämmenensä maahan kiinni ja oli hiljaa paikallaan. Kun tätä oli tapahtunut pari kertaa eli toisin sanoen jo ennen Heinolaa, Heikki ei malttanut olla kysymättä mitä John teki. Oliko se jokin rituaali? John vastasi:

- Niin kuin tiedät, minä olen erämiehiä ja olen ammatiltani riistanvartija. Metsät ja vuoret Alaskassa ovat minulle toinen koti. Minulle on jo aikaa sitten tullut tavaksi tehdä noin. Sillä tavalla minä jotenkin tunnen maan, maaston ja ehkä luonnon hengen. Tunnen olevani tervetullut. Maa muistaa minut. Tai jotain minusta tai kaltaisistani. Se kertoo minulle, että olen kotona. Se rauhoittaa minua, tuo turvallisuuden tunteen ja saa minut hyvälle mielelle. Voi olla, että pidät minua hieman hulluna, mutta en minä siitä välitä. Minä vaan tunnen niin.

- Itse asiassa en pidä. Afganistanissa minulla oli se tunne, että irtokivetkin vihasivat meitä. Mutta mitä maa kertoi sinulle täällä? Kun et ole täällä koskaan ennen käynyt?

- Se toivotti minut tervetulleeksi. Se ei ehkä muista minua, mutta muistaa kaltaiseni.

Rajamuodollisuudet olivat tiukat, mutta Heikki sanoi Johnille, että tämä on nykyisin kevyttä keittoa. Aikanaan Lappiin olisi ollut mahdotonta päästä. Nyt rajamies vain tarkisti paperit, pyysi miehiä aukaisemaan kassinsa ja tönki ne päällisin puolin ja vinkkasi kyllästyneen näköisenä miehet eteenpäin. Miehet kävelivät eteenpäin ja Venäjän puoleisella parkkipaikalla heitä tuli vastaan suurikokoinen kaljupäinen mies, joka otti Heikin karhunhalaukseen. Sitten hän kätteli Johnia. Miehellä oli ystävällinen ilme, ja hän esitteli itsensä lyhyesti Anatoliksi. Kolmikko käveli parkkipaikalla odottavaan Lada Nivaan. John istui repsikan paikalle ja Heikki taakse.

Anatoli aukaisi hanskalokeron ja otti sieltä suurikokoisen pistoolin, jonka John sotilastaustastaan johtuen tunnisti Stetshkin-pistooliksi. Toimii myös sarjatulella. Anatoli laittoi aseen kainalokoteloon, kääntyi Johniin päin ja totesi rauhallisella äänellä:

- Ole huoletta. Tämä ei ole sinua varten. Heikki ei tainnut kertoa, että sen lisäksi että olen oppaanne, olen turvamiehenne. Täälläpäin sellaista saattaa tarvita. Tuohon aseeseen on muuten lupa.

- Sinähän puhut hyvin suomea.

- Totta kai puhun. Minä olen karjalainen. Kotoisin Prääsästä. Sukunimeltäni Kurkinen. Asuin pitkään Suomen neuvostotasavallassa, ja kun Neuvostoliitto romahti, olen pyrkinyt tekemään muutaman kaverini kanssa eräopas- ja matkailubisnestä. Suomen puolella se toimii paremmin. Täällä Venäjän Lapissakin olisi mahdollisuutensa, mutta kaikki on vielä niin alussa, eikä mitään oikein tahdo tapahtua. Se on jotain niin perusvenäläistä. Täällä olisi mahtavia tuntureita, joihin voisi tehdä laskettelukeskuksia. Mutta rikastuneet venäläiset menevät mieluummin Suomen puolelle Rukalle ja Tahkolle. Vaikka ne ovat semmoisia onnettomia nyppylöitä. Mutta tsuhna saa homman toimimaan. Sen takia meidän täytyy tehdä myös näitä turvamieskeikkoja. Molemmin puolin rajaa. Enemmän kyllä täällä Venäjän puolella.

- Ymmärrän, sanoi John, ja kääntyi Heikkiä kohti.

- Heikki. Sinä olet palkannut turvamiehenkin. Tämä on kallis keikka. Minä olen valmis maksamaan tämän kaiken. Olisit voinut kertoa etukäteen. Ei se olisi minulle ollut mikään ongelma. Halusin vain nähdä Tervolan, josta sukuni on lähtöisin.

Heikki ei ehtinyt vastata, sillä Anatoli ehti ensin:

- Tämä keikka ei maksa Heikille mitään. Eikä sinullekaan. Heikki pelasti henkeni Afganistanissa. Minä vien teidät vaikka Inariin, jos haluatte. Mutta varoitan sinua John. Et ehkä pidä siitä, mitä tulet näkemään. Suomen Lappi oli kymmeniä vuosia sotilasaluetta. Jonka ainoa tarkoitus oli toimia lähtöalustana hyökkäykseen Norjaan ja Ruotsiin. Ja se on sen näköinen.

- Täällä ei siis ole enää suomalaisia?

- Ei ensimmäistäkään. Ne siirrettiin Suomen Neuvostotasavallan puolelle. Ne, joilla oli tuuria. Eikä täällä on sen puoleen saamelaisiakaan. Osa pakeni Norjaan ja loput siirrettiin Kuolaan.

Anatoli käynnisti auton ja matka kohti Tervolaa alkoi.

*

Tervola, Venäjän Lappi, kesäkuu 2001

John Tolvanen astui ulos Anatolin autosta. Oltiin perillä Tervolassa. Vaikka Anatoli oli Johnia varoittanut, oli hänen mielensä hämmentynyt, järkyttynyt ja syvä katkeruus kumpusi pintaan. Matkan aikana Lappia katsellessaan hän tunsi, että Lappi, joka joskus kuului Suomelle, oli vain esine, jonka joku vahvempi oli voiman ja väkivallan oikeudella vienyt. Ei siksi, että se olisi sillä jotain tehnyt. Ei siksi, että se olisi halunnut sitä kehittää. Ainoastaan siksi, että sitä ei olisi kellään muullakaan. Ja että sitä kautta se vahvempi voisi tehdä rajan takana sijaitsevia alueita samanlaisiksi.

Aivan kuin joku öykkäri olisi vienyt lapselta rakkaan lelun, repinyt sen kappaleiksi, heittänyt palaset katuojaan ja nauranut ilkeää naurua pois mennessään. Kun John oli ylittänyt rajan, hän tuntui matkan aikana siirtyneensä toivoa täynnä olevasta värikkäästä Suomesta pysähtyneeseen mustavalkoiseen valokuvaan. Mutta se valokuva ei esittänyt niitä mustavalkoisia maisemia, joita hänen isovanhempansa olivat hänelle suurella kaipauksella esittäneet. Tämäkin maisema oli mustavalkoinen, mutta täysin vieras.

John läksi kävelemään läheistä kukkulaa kohti. Heikki ja Anatoli seurasivat perässä. Kukkulan päälle päästyään John laskeutui oikean polvensa varaan ja painoi oikean kämmenensä maata vasten. Hän kuunteli.

Ei mitään. Maa oli vieras. Se ei muistanut häntä. Se ei muistanut hänen sukuaan. Se ei muistanut hänen kaltaisiaan. Kaikki oli unohtunut. Ehkä jossain kaukana tuntureilla maa vielä muistaisi. Mutta Tervolan maaperä ei tunnistanut häntä. Vaikutti siltä, ettei se tunnistanut enää ketään. Se ei ollut enää alusta ihmisille, perheille, unelmille ja tulevaisuudelle. Se oli vain ryöstettyä ja tarpeetonta omaisuutta. John painoi päänsä ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella. Heikki tarttui hänen vasempaan olkapäähänsä ja puristi kovasti. Anatoli teki samoin oikealle olkapäälle. John ei ollut sanonut kukkulan huipulla sanaakaan, mutta he ymmärsivät.

Jonkun ajan päästä John nousi ja pyyhki silmänsä. Sitten hän puhui:

- Tulen aikanaan palaamaan Suomeen. Ja tuon perheenikin mukana. Haluan, että sinä Heikki tulet käymään luonamme Alaskassa. Ja sinäkin Anatoli olet tervetullut. Mutta täällä ei ole minulle mitään. En palaa enää koskaan. Tämän maan sielu on ryöstetty. Sitä ei ole enää. Nyt on aika lähteä takaisin Suomeen. Ja sieltä minä palaan Alaskaan. Kotiin.

Miehet kävelivät autolle. Anatoli käynnisti sen, ja miehet poistuivat maasta, jota ei enää ollut.