APULUKIO TAI JOTAIN SINNEPÄIN

Hotellin respassa törmättiin hieman jälkijunassa uutiseen, jonka mukaan opetus- ja viestintäministerimme Krista Kiuru meinaa poistaa nuorisotyöttömyyttä ja parantaa kansantaloutta oikein urakalla. Keinona hänellä on se, että lukiosta tai ammatillisesta koulutuksesta pitäisi tehdä pakollinen kaikille. Tällä tavoin saataisiin ns. koulupudokkaat takaisin yhteiskunnan rulliin ja ehkäistäisiin sitä kuuluisaa syrjäytymistä.

Jos asiaa ajattelee tyypillisen sosialidemokraattisesta näkökulmasta, ehdotushan on aivan erinomainen ja toimiva, eikä siinä pitäisi olla mitään hörisemistä. Sosialidemokraattisen ajatustavanhan mukaanhan on niin, että jos ihmisellä on viranomaisen myöntämä paperi, on hänellä tietenkin hallussaan sen paperin ilmoittama osaaminen. Ja sosialidemokraattisen ajattelutavan mukaan on myös helppoa sanoa mitä, miettimättä sitä hyvin loogista jatkokysymystä eli miten.

Täälläpäin kun ollaan oltu ammatikseen iät ja ajat tekemissä nimenomaan niitten koulupudokkaitten ja syrjäytymisvaaran kohteena olevien nuorten kanssa ja mietitty hyvinkin taajaan kysymystä miten, tuossa Kiurun esittämässä pakkokouluttaumisideassa on hieman ongelmia.

Ensimmäisenä, ja oikeastaan kaikkein suurimpana ongelmana nousee esille kysymys miltä pohjalta.

Sosialidemokraattisen ajattelutavan mukaan on luonnollisesti oletettavaa, että jos henkilöllä on hallussaan peruskoulun päästötodistus, hänellä on luonnollisesti myös päässään peruskoulun oppimäärä. Itse olen ollut pitkään tekemisissä erilaisten tuettujen opetusmuotojen kanssa ja voin kertoa sosialidemokraattiselle ministerille yllätyksenä että näin ei ole. Pääosin nämä oppilaat ovat saaneet päästötodistuksensa joko säälistä tai siitä syystä, että koulujen on yksinkertaisesti pakko saada oppilaille päästötodistukset, ja tämä on jo pitkään saanut aikaan sen, että heidän kohdallaan mennään siitä, mistä aita on matalin.

Näin ollen niin ammattikoulun kuin lukion rehtori osaa ottaa näitten päästötodistusten keskiarvoista pois paikasta riippuen 2 – 3 numeroa saadakseen selville oppilaan oikean osaamisen tason. Ja koska rehtori aivan hyvin tietää, että kyseisellä oppilaalla ei yleensä ole puutteellisen osaamistasonsa lisäksi myöskään pienintäkään mielenkiintoa jatkaa koulunkäyntiä peruskoulun jälkeen, hän on yleensä hyvin tyytyväinen, että kyseinen oppilas ei hänen harmikseen tule.

Entä jos systeemi muuttuu, ja on pakko?

Koska itse olen oppinut ajattelemaan että miten, tulee ensimmäisenä tietysti mieleen, että kuinka kyseinen oppilas sitten yleensä saadaan menemään vaikkapa koneistajalinjalle? Jos heppua ei huvita? Kantamallako ehkä? Jos kyseessä on laitokseen sijoitettu nuori, se olisi ollut aikanaan ollut vielä teknisesti mahdollista, muttei ole enää sielläkään. Ja täytyisikö ohjaajan olla vahtimassa koko koulupäivän ajan, että heppu pysyy ammattikoulussa? Silloin kohdataan henkilöstöongelma ja todetaan, että ei väki riitä.

Lisäksi voi huomauttaa ministerimme elävän siinä harhaluulossa, että nuori ihminen, tämä syrjäytymisvaarassa olevakin saa itselleen säännöllisesti peruskoulun päästötodistuksen tarkalleen norminmukaisessa noin 15,41 vuoden iässä ja silloinhan hän ehtii opiskella uuden pakkovelvollisuutensa aikana vaikka hurumykke. Tosiasiassa hän saa nippa nappa kitkuteltuaan itselleen sen päästöspettarinsa suurinpiirtein ikähaitarilla 16,58 – 17,54-vuotiaana.

Jolloin sitten joko laitoksen henkilökunta tai avopuolen tuki-ihminen yrittää sekä etsiä tyypille opiskelupaikan että lopulta saada hänet sinne jollain ihme konstilla motivoiduksi tai ainakin fyysisesti läsnäolevaksi ja kun tämä sessio on lopulta saatu näverrettyä valmiiksi, niin heppu on silloin iältään noin 17,08 – 17,86-vuotias ja ilmiselvää on, että hän ei ehdi käydä sitä pakollista koulua täyttä lukuvuottakaan, kunnes hän täyttää 18 ja toteaa että pitäkää tunkkinne.

Ei siis onnistu.

Jos siten keksitään joku ihmeellinen sosialidemokraattinen keino, jolla kyseinen heppu saadaan menemään sinne kouluun, törmätään toiseen, perustavaa laatua olevaan ongelmaan.

Heppu ei osaa.

Siis heppu ei osaa opiskella. Hänen peruskouluopetuksensa on ollut kovasti tuettua opetusta, jossa hänen kasvua ja kehitystä on tuettu kokonaisvaltaisesti ja häntä on tuettu löytämään ja kehittämään omia voimavaroja ja vahvuuksiaan ts. menty ali sieltä, mistä aita on matalin ja hepun osaamisen taso ei ammattikouluopiskeluun kertakaikkiaan riitä. Eikä siis tietenkään myös lukio-opiskeluun. Näitä tapauksia menisi myös sinne, koska sormien rasvaaminen ei läheskään kaikkia kiinnosta.

Eli meillä on nyt sitten käsissämme hyvin monta heppua ja hilmaa, jotka eivät osaa, jotka eivät kykene ja joita ennen kaikkea ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja heille sitten pitäisi saada virallisen päätöksen mukaan ammattipätevyys tai valkolakki.

Mikä neuvoksi?

No luonnollisesti. Valtavasti lisää tuettuja opetusmuotoja ja henkilökohtaisia kouluavustajia niin ammattikouluun kuin lukioon. Joitten avulla niin heppujen kuin hilmojen kasvua ja kehitystä jälleen tuetaan kokonaisvaltaisesti ja heitä tuetaan löytämään ja kehittämään omia vahvuuksiaan, mikä heille onkin jo ennestään tuttua. Samaan aikaan kuin muut opiskelijat itse asiassa yrittävät ihan oikeasti opiskella.

Kiurun ehdotuksen myötä tämä systeemi kohoaa toiseen potenssiin. Ja tässä vaiheessa olen kirjoittanut ainoastaan suomalaisista oppilaista. Kun otetaan huomioon se, että Kiurun ehdotus koskee luonnollisesti myös maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään, on oppilaitoksissa lopputuloksena yleinen hulina, joka ei kansantaloutta ainakaan kasvata.

Mikäli niin ammattikouluissa kuin lukioissa sitten päädytään systeemiin, että osa opiskelijoista aivan oikeasti valmistuu ammattipätevyyteen tai suorittaa lukion oppimäärän ja osalle taas on annettu vastaavat todistukset ilman oppimäärän tosiasiallista suorittamista, niin totta kai siihen omalla tavallaan reagoivat niin työmarkkinat kuin jatko-opiskelupaikat ja ne rupeavat hyvin nopeasti selvittämään, onko kyseessä:

ammattihenkilö

vaiko

ammattihenkilö™

tai

ylioppilas

vaiko

ylioppilas™

Yksityinen sektori, jossa ihan oikeasti tehdään työtä haluaa ja tarvitsee itselleen osaajia, ei osaajia™. Samoin on hyvin vaikeaa kuvitella, että alettaisiin perustaa apulukioitten lisäksi apuyliopistoja, tosin nykymeiningin huomioon ottaen en pidä sitäkään täysin mahdottomana. Joka tapauksessa ministerin keinoilla väkisin ammattikoulutettujen tai lukion käyneitten (ellei sitten täysi-ikäisyyttä nosteta takaisin 24:ään vuoteen) määrä olisi siihen upotettuihin veroeuroihin nähden kuitenkin niin pieni, että lopputuloksena olisi lähinnä tuulen huuhtoma, ja hyvin kallis perse.

Mikä sitten neuvoksi?

Yksi vaihtoehto on tietysti lyödä hanskat tiskiin ja tunnustaa, että elätettävien määrä jatkossakin vain kasvaa. Koska ovathan tässä syrjäytymisluvussa mukana myös ne, jotka eivät ole varsinaisia ongelmatapauksia. He vaan yksinkertaisesti eivät pärjää tässä nykyisessä ylikoulutusta ylistävässä yhteiskunnassa. Ei riitä lukupää. Ennen vanhaan he olisivat pärjänneet erilaisissa kouluttamattoman aputyöntekijän hommissa vallan hyvin ja eläneet ihan suht mukavan elämän ihan omalla vastuullaan ja kustannuksellaan. Mutta sellaisia töitä ei enää ole.

Entäpäs jos niitä yritettäisiin saada takaisin? Maahanmuuttajienkin kohdalla vaahdotaan, että työelämä kotouttaa, sopeuttaa ja estää syrjäytymisen ja siksi räätälöityä työtä on järjestettävä ja siinä ei hintaa lasketa. Miksi näin ei vaahdota kantasuomalaisten kohdalla?

Ajatellaanpa tilannetta, jossa sanotaanko vaikka suuri ABC-asema palkkaa pari aputyö-Annaa. Heillä ei ole oikein lukupäätä, eikä koulu edes kiinnosta. Mutta he osaavat kuskata ravintolan puolelta astioita, pyyhkiä pöytiä, tyhjentää roskiksia, siistiä paikkoja ja olla yleisenä apuna muutenkin. Niin kuin heitä joskus olikin. Sehän saisi jopa asiakkaalle aikaan palvelun tunnetta nykyisten työmaaruokalatyyppisten ravintolaratkaisujen sijaan.

Aputyö-Annan palkkakustannuksiin osallistuisi valtio. Niin no juu, tämähän maksaa. Pitää paikkansa. Siksipä valtio priorisoisi, miettisi mistä on hyötyä ja päättäisi aputyö-Annan palkatakseen jättää vastaavasti kouluttamatta yhden akateemi-Annin.

Tunnettehan akateemi-Annin? Sen typykän, joka kirjoittaa mainiot ylioppilaspaperit 19-vuotiaana ja sitten viettää välivuoden jolloin hän kokee ja matkustaa. Sitten hän menee yliopistoon lukemaan yhteiskuntatieteitä ja valmistuu maisteriksi 27-vuotiaana. Luonnollisesti Anni jatkaa opiskelujaan ja lopulta hän valmistuu tohtoriksi 32-vuotiaana ja alkaa sen jälkeen arvostetun uran Helsingin Yliopiston Klitoria-instituutin tutkijana, jossa hän pyrkii saamaan paikkansa historiassa etsimällä vielä muutaman uuden tavan, jolla patriarkaalinen järjestelmä sortaa naisia.

Samaan aikaan kun akateemi-Anni luo itselleen hulppeaa uraa, on aputyö-Anna korjannut paljon astioita, tyhjentänyt paljon roskiksia ja siistinyt paikkoja useamman vuoden. Jossain vaiheessa aputyö-Anna on huomannut, että tässähän alkaa saada tästä elämän kannikasta ihan mukavasti kiinni, ja hän päättää koettaa voimiaan pidemmälle. 24-vuotiaana hänestä tulee valmis laitoshuoltaja. Kun akateemi-Anni 32-vuotiaana valmistuu tohtoriksi, on aputyö-Anna, nykyisemmin laitoshuoltaja-Anna tehnyt tätä huomattavan tarpeellista ja tärkeää työtään jo kahdeksan vuotta.

Kummastakohan mahtaisi olla Suomelle ja suomalaisille enemmän hyötyä? Aputyö-Annasta vai akateemi-Annista?