HYLÄTYT LAPSET JA DEMARIN ILO

Tavallinen Demari istui kotonaan ja häntä harmitti. Tai no, eihän hän ollut ihan Tavallinen Demari, vaan demarien kansanedustaja, mutta yhtä kaikki hän oli Tavallinen Demari arvoiltaan ja asenteiltaan. Ja hän ei sietänyt sitä, että hänen arvonsa ja asenteensa kyseenalaistettiin. Vielä vähemmän hän sieti sitä, että hänen asemansa kyseenalaistettiin. Hänen asemansa demarina.

Hän oli ollut jo sen verran pitkään poliittisessa koneistossa, että hän oli oppinut demareilla olevan rajattoman jakamisoikeuden. Hän oli oppinut, että oli kakku, joka tuli jakaa. Ja ennen kaikkea jakajana olivat demarit. Kakusta jaettiin niille, jotka eniten tarvitsivat. Ja määritelmän siitä, jotka eniten tarvitsivat, tekivät luonnollisesti demarit. Ja erityisesti kakusta tuli jakaa, mikäli tarve tuli etnisesti väreilevistä suunnista. Niin kuului olla. Niin oli ollut ennenkin. Ja niin tulisi olla jatkossakin. Sitä ei tarvinnut perustella, sillä se oli Oikein.

Demarien ihmemaailmassa oltiin päästy siihen ihanteelliseen tilaan, että useissa peräkkäisissä hallituksissa ei ollut muita kuin pelkästään kakun jakamiseen erikoistuneita demareita. Useisiin puolueisiin jakautuneina tietenkin, mutta demareita yhtä kaikki. Järjestelmä toimi. Etniselle taholle jaettiin sen halujen ja tarpeitten mukaan. Edistykselliset demarit kaikista puolueista keksivät etniselle taholle aina uusia haluja ja tarpeita, mikäli joku sattui etniseltä taholta itseltään unohtumaan. Ja kantasuomalaiset kustansivat kiltisti kaikki tarpeet, mitä demarit vain sattuivat keksimään. Näin tultaisiin jatkamaan ajasta iäisyyteen.

Ja siksi Tavallista Demaria jurppi suunnattomasti se, että tämä jatkuvaan kakun jakamiseen perustuva toimiva järjestelmä oltiin viime aikoina kyseenalaistettu. Ja väitettiin jopa, että jonkun se kakku on leivottava, ennen kuin sen joku toinen voi jakaa. Väitettiin röyhkeästi myös, että kakun tarveaineet oli jonkun vielä ennen leipomista hankittava. Ja sitä myötä esitettiin niinkin hävyttömiä väitteitä, että kakun jakamisessa tulisi hieman laskea, minkä kokoinen se kakku oikein alun perin olikaan. Siitä ei kuulemma voisi jakaa koko maailmalle oman, demarimielen mukaan.

Naurettavaa puhetta, tuhahti Tavallinen Demari. Kakku oli aina ollut olemassa. Ja se tulisi aina olemaan olemassa. Oikeus jakaa sitä oli hänellä. Sen mukaan, mikä hänestä tuntui hyvältä. Se riitti perusteeksi. Ei ollut hänen tehtävänsä miettiä, kuinka se leivotaan. Helvetti sentään, onhan tämä kumminkin kehittynyt yhteiskunta. Ja kehittyneessä yhteiskunnassa on työnjako. Yhdet keräävät tarveaineita. Heillä on siihen kyky. Toiset leipovat. Heillä on siihen kyky. Mutta ei kai tuommoisella kädet taikinassa rötväävällä rahvaalla ole kykyä määritellä, kuinka kakku jaetaan? Se kuuluu osaavammalle, ymmärtävämmälle ja tiedostavammille henkilöille. Niin kuin esimerkiksi Tavalliselle Demarille. Eikä hänen ennenkään ollut tarvinnut perustella sitä, miten hän kakun jakaa.

Perusteita. Perusteita. Niitä saatanan perkeleen perusteita. Voi että Tavallinen Demari vihasikaan sitä, että häneltä vaadittiin perusteita. Ja faktoja. Hittoako niistä. Eivätkö pelkät ideat riittäneet? Niin kuin tämä uusi, ihana idea luvattomasti maassa oleskelevien terveyspalvelujen laajentamisesta. Ja luvatta maassa olevat alaikäiset saisivat kaikki tarvitsemansa terveydenhuollon palvelut. Voisiko kakkua enää kauniimmin jakaa? Voisiko suurempaa oikeudenmukaisuutta ollakaan?

Mutta se helvetin perussuomalainen kansanedustaja meni sitten tyrmäämään idean. Mutisi jotain siitä, ettei tavallisille suomalaisillekaan riitä palveluja. Miten se kehtasi? Mitäs sitten, jos ei riitä? Eihän tässä edes puhuttu tavallisista suomalaisista. Ne ovat massaa. Eivät ne ole mikään idea. Ei niistä tule hyviä väreitä. Ei niillä pääse pätemään.

Mutta kun se piru meni puhumaan niistä verovaroista. Ja siitä, että suomalaiset kustantavat. Joku kai sitä sitten kuuntelikin. Vaatii varmaan vielä niitä kirottuja perusteita. Nyt pitäisi sitten keksiä jotakin, millä hiljentää tuon persun suu.

Tavallinen Demari mietti aikansa, ja sitten hänellä sytytti. Lapset! Siinähän se olisi! Kuka voisi olla tunnoton lasten hädälle? Mitenkäs sen muotoilisi? Joo…

” Eniten palveluiden puuttumisesta ovat kärsineet tähän turvattomaan tilanteeseen syntyneet lapset. Perussuomalaisia heidän kohtalonsa ei luonnollisesti kiinnosta.”

Siinähän se. Mielikuvia. Ah, niin ihania mielikuvia. Niillähän sitä politiikkaa tehdään, eikä millään tylsillä faktoilla. Niitä kun ei tarvitse perustella. Ne vaan tulevat ja riittävät perusteeksi itsestään. Ajatellaan nyt:

- julmakatseinen persu repimässä kanyyliä irti romanialaisen mustalaislapsen kämmenselästä.

- jo valmiiksi ylipainoinen persu ryöstämässä vellilautasta nälkäisen afrikkalaislapsen kädestä ja äyskäröimässä höystön omaan ahneeseen suuhunsa.

Toimii kuin junan vessa. Tuolla saatiin turvat tukkoon. Ja minä keksin sen. Jos tästä ei irtoa poliittisia irtopisteitä, niin ei sitten mistään.

Ja minä keksin sen yhdennellätoista hetkellä. Muuten joku persuista olisi pian kysynyt, että monenkos sadan miljoonan ihmisen vellilautanen meidän tulee täyttää, ennen kuin piikki on täynnä. Sillä eihän sellaista saa kysyä. Ei piikki voi tulla täyteen. Ei koskaan. Ei sellaista saa ajatellakaan.

Ja nyt sitten vielä ottamaan asiaan sopiva valokuva. Juu, ensiapukyltin viereen. Siinä on hyvä paikka. Otanpa vielä stetoskoopin käteeni. Muistutan, että olen lääkäri. Ei lääkärille saa väittää vastaan. Ja sitten väännetään vielä teennäinen hymy päälle. Minä suojelen maailman lapsia. Persujen mielivallalta. Muistattehan äänestää minua myös ensi vaaleissa.

Tavallinen Demari oli niin onnellinen.