KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LVII

1. Lähijunassa on tunnelmaa

Hotellin respassakin on pantu merkille (ei niinkään harvinainen) uutinen, että Helsingissä lähijunaliikenne pysähtyi, kun ulkomaalaisporukka pisti siellä hulinaksi. Tapaukseen liittyy tietysti se normaali menettelytapa, että kun yksi (1) suomalainen mies oli pyytänyt porukkaa rauhoittumaan, hän sai sitten turpaansa useammalta. Tällaiseen olen sinänsä työni puolesta tutustunut jo 1990-luvun puolella. Tietyissä kulttuureissa yhdeksän yhtä vastaan mielletään kunnialliseksi. Sen sijaan yksinään nämä hemmot ovat suorastaan sävyisiä tyyppejä, kun ei olekaan porukan ylivoimaa takana.

Tästä päästään VR-konsernin tilaan noin yleensäkin. Olen joskus aikaisemminkin maininnut, että kavereihini lukeutuu Helsingin lähijunien konduktööriporukkaa eli kippareita, niin kuin he itse sanovat. Sieltä saadun tiedon mukaan tällainen hälinä on hyvin yleistä, mutta kippareilla on vielä oma vaikutusvaltansa junissa, sillä heillä on vielä ihan oikeat toimintavaltuudet ja –välineet. Kipparithan muuten jo viisi vuotta sitten vahvistivat että Vantaankosken rataosuudella liikkui kolmenkymmenen somalin joukko, joka etsi suomalaisia nuoria pahoinpideltäväksi. Mitään mainittavaa se porukka ei silloin saanut aikaiseksi, mutta kaavahan oli ihan sama, mikä tämän vuotisissa pahoinpitelyissä. Nyt asia vain pullahti julkiseksi.

Kippareitten kertoman mukaan VR oli vielä kymmenisen vuotta sitten erittäin hyvä työpaikka, joka oikeasti piti huolta työntekijöistään. Tilanne on muuttunut muutaman vuoden aikana hyvin radikaalisti, ja syynä on tietenkin raha, sen säästäminen tai ainakin kuviteltu sellainen. Toisaalta VR:n täytyy, niin kuin tämän kaltaisilla suurilla organisaatioilla tapa on, jatkuvasti ”uudistua”, mistä esimerkkinä voi kertoa vaikka kippareitten uuden lipunlukulaitteet, jotka piti väkisin saada toimintaan, vaikka entistenkään hankkimisesta ei pitkä aika ollut.

Näissä lukulaitteissa on se mainio piirre, että niissä verkkoyhteys on tolkuttoman hidas, ja käytännössä se tarkoittaa että varsinkin ruuhkajunissa noin 90% asiakkaista voisi halutessaan mennä pummilla, sillä kipparit eivät vaan kerta kaikkiaan ehdi lukea lippuja.

Luonnollisesti VR kantaa myös internationaalista vastuutaan, sillä kippareita on koulutettu myös etnisesti edistyksellisistä suunnista. Heidän tärkein työvälineensä on älypuhelin, jolla pidetään yhteyttä muihin etnisesti edistyksellisiin kavereihin.

Joka tapauksessa konduktöörit ovat niitä ainoita tekijöitä, jotka pitävät junissa edes jonkunlaista järjestystä yllä. Mutta pitkän juoksun suunnitelma on, että Helsingin lähijunissa luovutaan konduktööreistä kokonaan ja korvataan ne konnareita halvemmilla lipunmyyjillä, joilla taas ei ole mitään toimintavaltuuksia. On jokseenkin selvää, mitä tämä saisi aikaiseksi. Lähijunat muuttuvat YYA-juniksi, eli yleinen ja yhtäläinen anarkia kaikille. Jolloin ne ihmiset, jotka itse asiassa ovat ostaneet lipun matkalleen alkavat käyttää mieluummin omaa autoaan. Tämähän tietää VR:lle ankaraa persnettoa, mutta VR on säästänyt, maksoi mitä maksoi.

Itsehän muutin Helsingistä pois jo ajat sitten. En viihtynyt Helsingissä. Syy ei ole varsinaisesti tavallisten helsinkiläisten, sillä siellä löytyy roppakaupalla järkeviä ja asiallisia ihmisiä. Olin vain itse väärä mies väärässä paikassa. Mutta inhosin jo silloin Helsingin rauhatonta ja etnisesti rikastettua joukkoliikennettä. Sääliksi vaan käy niitä järkeviä ja asiallisia helsinkiläisiä, jotka niissä rööreissä joutuvat liikkumaan. Heillä kun ei ole käytössään eduskunnan taksiseteleitä.

Annettakoon muuten Hotellin Journalistipalkinto Iltalehden toimittaja Jarmo Luuppalalle. Kas kun junassa riehui ulkomaalaisporukka, Luuppala kirjoitti että junassa riehui ulkomaalaisporukka, eikä sössöttänyt mitään ”nuorisosta”. Kiitokset Luuppalalle.

2. Ylellä havaittavissa paikallista ajatustoimintaa

Tämän blogin lukijoillehan ei ole minkäänlainen uutinen se tietty paradoksi, joka leimaa pohjoismaista feminismiä. Feminismithän etsimällä etsivät ja jos eivät löydä, niin keksivät räikeitä epäkohtia joilla nimenomaan heitä sorretaan ja sittenhän onkin mukavaa selvittää kurkkua ja päästää ilmoille oikein komea itkunsekainen joukkorääkyminen. Hyvä esimerkki oli tämä tuorein naisiin kohdistuva ihmisoikeusrikos, kun huomattiin, että Ruotsissa naisten mukaan nimetyt kadut ovat lyhyempiä kuin miesten mukaan nimetyt.

Sen sijaan kun tulee puhe siitä, kuinka islamilaisista elinpiireistä tulleita naisia kohdellaan sen oman elinpiirin miesten taholta, tapahtuu feministin aivojen puhelohkossa ns. opillinen äkkihalvaus ja suu napsahtaa kiinni.

Ei mitään uutta auringon alla. Mutta on ilahduttavaa huomata, että Ylen toimittaja tunnustaa asian olevan juuri näin, niin kuin toimittaja Jussi Mankkinen tässä jutussaan kirjoittaa.

Valtamediassammehan niin feminismi, maahanmuutto kuin islamkin ovat tabuja, joista ei saisi kirjoittaa muuten kuin positiivisesti. Ja nyt Yleltä palkkansa saava Mankkinen ottaa talikon ja röyhäisee kaikkia kolmea sontakasaa kerralla. Joten toinen Hotellin Journalistipalkinto lähtee hänelle. Onnea ja menestystä. Suomalainen media on sen verran mädäntynyt, että noita harvoja valopilkkuja Ulla Appelsinin ohella kannattaa aina tuoda esille.