NELJÄNNEN VALTAKUNNAN VIRKAMIES

Euroopan Komission alaisen EU:n poliittisen strategian keskuksen apulaiskansliapäällikkö Udo Hofmann istui mukavassa toimistotuolissaan ilmastoidussa toimistossaan ja katseli tehdyn työpäivän saldoa tietokoneeltaan. Hofmann oli kansallisuudeltaan saksalainen, hän oli syntynyt vuonna 1962 ja hän oli tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran Euroopan Unionin virkamiehenä.

Hofmann oli julkisuudessa toistuvasti mainostanut Euroopan Unionin välttämättömyyttä eurooppalaisen rauhantilan ylläpitäjänä ja jatkuvana oppimisen projektina, joka vahvisti Euroopan Unionin asemaa suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden suurvaltana. Puoluekannaltaan sosialidemokraattinen Hofmann tunnettiin pitkäaikaisena rauhanaktivistina, äärimmäisenä rasismin vastustajana ja Euroopan ulkopuolisen maahanmuuton vankkana puolestapuhujana. Alun perin Hofmannin kynästä oli lähtöisin myös se lause, jonka oli hiljattain lausunut EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker:

– ”Kyllä sanoin "je m’en fous" (en välitä paskaakaan). Koska: olennaista on, että pääsimme sopuun 40 000 plus 20 000 henkilön sijoittamisesta. Sillä, tapahtuuko se vapaaehtoisesti vai pakolla, ei ole minulle merkitystä. Minulle merkitsee 60 000 ihmistä, ei 28 jäsenmaata.”

Tämän kaltaisten lauseitten luominen oli Hofmannille hyvin helppoa, sillä loppujen lopuksi kyseessä oli vain muutaman ulkoa opetellun hokeman toistaminen kerta toisensa jälkeen. Ne menivät läpi virkamieskunnassa, ne menivät läpi hyödyllisiä idiootteja täynnä olevassa Euroopan Parlamentissa ja ennen kaikkea ne menivät läpi mediassa, mikä olikin tärkeintä. Henkilökohtaisesti – huolimatta julkisesta maineestaan – Hofmann inhosi niitä lausumiaan hokemia ja ennen kaikkea niitä ihmisiä, jotka niihin tosissaan uskoivat. Sillä tosiasiassa apulaiskansliapäällikkö Udo Hofmann oli ollut koko ikänsä piinkova natsi. Ja koska hän oli kaltaistensa kanssa hyvin lähellä sitä tilannetta, jolloin he voisivat tarttua vallankahvasta kiinni ja palauttaa Euroopan kuriin ja järjestykseen, hän oli oppinut pitämään tunteensa kurissa, naaman peruslukemilla ja pitämään tiukasti kiinni peiteroolistaan.

Jos eurooppalaiset vasemmistohumanistit olisivat tienneet, kuinka moni Euroopan Unionin virkamies tosiasiassa oli vakaumuksellisia natseja, heidän sydämensä olisi jättänyt muutaman lyönnin väliin. Virkakoneiston ylimmässä osassa eli komissaarin viroissa ei natseja ollut. Ne virat oltiin varattu joko utopioissaan eläville vasemmistopelleille tai sitten lipeville opportunisteille, niin kuin vaikka sille niljakkaalle suomalaiselle, sille Kataiselle, joka tulisi aikanaan palvelemaan natsihallintoa aivan yhtä suurella antaumuksella kuin hän palvelisi nyt eurooppalaista suvaitsevaisuuskoneistoa. Sen miehen takki olisi käännettynäkin aina oikein päin. Mies oli täysiverinen poliitikko ja hänestä saisi vaikka keskitysleirin johtajan, jos niin tarvittaisiin. Hän oli mies, joka ei koskaan kyseenalaistaisi järjestelmän antamia käskyjä.

Udo Hofmann oli kasvatettu lapsesta alkaen vakaumukselliseksi natsiaatteen kannattajaksi. Hänen isoisänsä, Wehrmachtin eversti Kurt Hofmann oli yksi niistä henkilöistä, joka jo vuonna 1942, 20 vuotta ennen Udon syntymää, olivat ymmärtäneet Hitlerin johtaman Natsi-Saksan tuhoutuvan muutamassa vuodessa. Hitlerin mahdollinen salamurhaaminen ei siinä tilanteessa auttaisi vihollista vastaan, Saksa häviäisi joka tapauksessa, joten nämä miehet olivat alkaneet valmistella aatteen siementen kätkemistä. Niitten siementen, joista aikanaan nousisi Neljäs Valtakunta. Se vain nousisi piilosta ja salaisesti, eivätkä sen eteen työtä tekevät ihmiset edes välttämättä ymmärtäisi toimivansa natsismin puolesta.

Neljännessä Valtakunnassa Adolf Hitleriä kunnioitettaisiin aatteen esi-isänä, mutta tunnustettaisiin hänen tekemänsä virheet. Ensimmäinen virhe oli naurettavan rotuopin kehittäminen ja sitä myötä koko juutalaisväestön taidon ja osaamisen sulkeminen Natsi-Saksan tarpeitten ulkopuolelle. Toinen,  kohtalokas virhe oli Hitlerin liiallinen kiire, ja luulo siitä, että natsismia voitaisiin levittää ainoastaan sodalla ja ainoastaan Saksan johdolla. Neljäs Valtakunta taas olisi todellinen Neuropa, eurooppalaisten kansojen yhteinen nousu natsiaatteeseen. Siihen löytyisi aikanaan keinot, mutta toisen maailmansodan jälkeen oli tärkeintä organisoitua ja ennen kaikkea organisoitua hiljaisuudessa.

Tehtävä ei ollut niin hankala kuin äkkiseltään olisi saattanut kuvitella. Niin Saksassa kuin miehitetyillä alueilla löytyi paljon ihmisiä, jotka olivat lämmenneet natsiaatteelle. Heidän kanssaan oltiin suunniteltu tulevaisuutta, joka odottaisi joskus kymmenien vuosien kuluttua. Kiire tuli nyt hylätä. Päämäärä oli tärkein. Nämä henkilöt saattoivat toimia toisessa maailmansodassa jopa natseja vastaan taistelevina vastarintamiehinä. Sillä ei ollut sodan kannalta käytännön merkitystä, sillä se oli jo muutenkin menetetty ja sitä kautta he saivat myös itselleen täydellisen suojamuurin. Kukapa olisi kuvitellut, että mies, joka taisteli sankarillisesti Kolmatta Valtakuntaa vastaan olisi täysin rinnoin rakentamassa Neljättä.

Niinpä nyt, vuonna 2015, oli liikkeellä uskollinen ja hiljainen ja ennen kaikkea varsin laaja kannattajakunta kaikkialla läntisessä Euroopassa. Myös Ruotsissa oli voimakas natsisolu. Jostain syystä taas Natsi-Saksan aseveljinä mainiosti taistelleet suomalaiset eivät olleet koskaan lämmenneet aatteelle, eikä siellä ollut vieläkään yhtään vakavasti otettavaa solua. Neljättä Valtakuntaa suunnittelevalla liikkeellä oli toisen maailmansodan kaaoksessa ollut helppoa realisoida natsivaroja ulkomaille. Tuo raha poiki lisää rahaa, ja tänään natsien hallussa oli bulvaanifirmojen kautta kymmenien miljardien eurojen omaisuus. Sille olisi aikanaan tarvetta.

Hofmann, niin kuin muutkin vakaumukselliset natsit tiesivät että länsieurooppalaisia maita ei pystyisi muuttamaan natsivaltioiksi väkisin. Kansojen tulisi vaatia sitä vapaaehtoisesti. Kansalaisten tuli ottaa natsit vastaan pelastajina. Kun toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset kansat muuttuivat vakaiksi ja vauraiksi läntisiksi demokratioiksi, ei sellaiseen vapaaehtoisuuteen ollut minkäänlaista tilausta. Ihmisillä oli suhteellisen hyvä olla. Siksi natsisolut uinuivat ja niitten jäsenet toimivat länsimaisten yhteiskuntien aktiivisina kannattajina ja näkyvinä voimahahmoina. Tälle oli tarvettakin, sillä tuolloin Eurooppaa uhkasi neuvostokommunismi, jolta läntistä Eurooppaa tuli suojella. Muuten jäljellä ei olisi mitään, minkä natsit voisivat aikanaan periä.

Neuvostoliiton romahdettua tuli natsien tilaisuus. Että länsieurooppalaiset kansat vaatisivat maittensa siirtymistä natsivaltaan, tulisi maat ensin ajaa niin pahaan kaaostilaan, että natsien tarjoama – joskin vielä sopivasti naamioitu – diktatuuri nähtäisiin pelastuksena. Pohjimmiltaan järkevät ja asialliset eurooppalaiset kansakunnat eivät sellaista kaaosta saisi itse aikaiseksi, joten kaaos oli tilattava muualta. Ja natsit tiesivät, mistä sen saattoi tilata.

Saksaan oli kohdistunut jo 1960-luvulla voimakas turkkilainen maahanmuutto. Sitä ei saattanut sanoa silloin haittamaahanmuutoksi, sillä Saksan talousihme vaati aina vain enemmän työvoimaa. Mutta natsit ymmärsivät jo silloin, minkälaisia ongelmia maahanmuutto voisi tulevaisuudessa aiheuttaa. Siksi sitä olikin suosittava, ja maahanmuuttajia piti saada lisää nimenomaan Afrikasta ja Aasian islamilaisista maista. Mitä kauempana maahanmuuttaja oli kulttuuriltaan vastaanottavaa maata ja mitä hyödyttömämpi ja kalliimpi hän olisi yksilönä vastaanottavalle maalle, sen varmemmin hän sai aikaan hankaluuksia, ja kun maahanmuuttajien määrä ylittäisi kriittisen pisteen, hankaluudet muuttuisivat kaaokseksi.

Missään nimessä maahanmuuttajat eivät saaneet sopeutua länsieurooppalaiseen yhteisöön. Ei silti, että heillä siihen olisi suuremmin halua ollutkaan, mutta varma oli aina varmaa, ja vihervasemmistolaisina esiintyneet natsit olivat olleet omalta osaltaan aikaansaamassa lumivyöryefektiä, jonka lopputuloksena maahanmuutosta tuli Euroopassa kyseenalaistamaton itseisarvo itsensä vuoksi, ja sen arvostelijoita syytettiin natseiksi ja rasisteiksi. Kauneinta yhtälössä oli se, että jotkut kovaäänisimmistä natsikortin käyttäjistä olivat tosiasiassa itse natseja. Erityisesti Ruotsissa kehitys oli jopa odotettuakin nopeampaa ja tällä hetkellä, vuonna 2015 näytti siltä, että Ruotsi saavuttaisi totaalisen kaaospisteen ensimmäisenä. Sitä seuraisivat useat Euroopan maat muutaman vuoden kuluessa.

Tätä auttoi natsien kehittämä puolestaloukkaantumiskoneisto, joka etsi, tai lähinnä keksi jatkuvasti maahanmuuton hyviä puolia ja puolestaan kehitti itseisarvoksi läntisten, täysin toimivien yhteiskuntien halveksimisen. Pienen alkusysäyksen jälkeen läntinen Eurooppa oli täynnä hyödyllisiä idiootteja, akateemisia ihmisiä, jotka nostivat asemaansa ja egoaan halveksimalla omaa kulttuuriaan ja vaatimalla aina vain enemmän lisää haitallista maahanmuuttoa. He palvelivat natseja sitä itse tajuamatta.

Hofmann oli laskenut, että kriittinen piste saavutettaisiin lopullisesti vuonna 2025 – 2030. Silloin eurooppalaiset yhteiskunnat olisivat niin pahassa kaaoksessa, että tavalliset ihmiset alkaisivat saada tilanteesta tarpeekseen ja vaatia turvallisuutta. Silloin alkaisi natsien käynnistämä ketjureaktio. Useassa maassa nousisi esiin – kuin tyhjästä – voimakas natsipuolue. Tosin nämä puolueet eivät olisi nimeltään natsipuolueita. Eurooppaan nousisi uusi, tasapainottava poliittinen aate nimeltään stabilismi. Stabilistiset puolueet eivät käyttäisi myöskään tunnuksenaan hakaristia, vaan kalliiden mainostoimistojen suunnittelemia hienovaraisia ja tyylikkäitä logoja. Natsien takana olevalla miljardiomaisuudella ostettaisiin valtavasti media-aikaa. Puolueitten ohjelma sinänsä olisi täysin natsistinen, mutta koska ne lupaisivat vakautta ja turvallisuutta kaoottiseen Eurooppaan keinolla millä hyvänsä, ne vastaisivat siihen tilaukseen, mihin muut puolueet eivät pystyisi. Hitto vie, muut puolueethan olivat ongelman aiheuttajia. Kuinka niistä olisi sen ratkaisijaksi? Stabilististen puolueitten johtoon nousisi tehtäväänsä huolellisesti valmisteltuja, siihen asti täysin epäpoliittisina esiintyneitä, tehtäväänsä huolellisesti koulutettuja virkamiehiä ja liike-elämän edustajia joihin ihmiset luottaisivat.

Sitten seuraisi ketjureaktion toinen osa. Huomattava osa EU:n virkamiehistä, mukana Hofmann itse, avautuisi julkisuudessa ja tunnustaisi olleensa koko ajan väärässä. Hofmannkin sanoisi suoraan, että hän on toiminnallaan omaltaan osalta aiheuttanut Eurooppaan hirvittävän kaaoksen, pyytäisi anteeksi ja ilmoittaisi eroavansa tehtävästään, koska hän ei ollut sen arvoinen. Hofmann toteaisi, että stabilismi oli ainoa vaihtoehto pelastamaan Euroopan siltä kaaokselta, jota hänkin oli ollut saamassa aikaan. Tietenkin Hofmannin talous olisi turvattu ja hän toimisi taustavaikuttajana stabilistipuolueessa. Näin oltiin suunniteltu jo aikaa sitten.

Stabilistipuolueet alkaisivat saada vaaleissa suurvoittoja ja useissa maissa jopa enemmistöasemia. Lopulliset vallankaappaukset olisivat lähinnä kosmetiikkaa, sillä vastarintaa ei olisi luvassa kuin maahanmuuttajien ja muutamien elämyksiä etsivien idioottien taholta. Armeija ja poliisi oli pitkäjänteisellä työllä myös pitkälle solutettu, ja demokratiaa kannattavat merkittävimmät upseerit joko pakotettaisiin eroamaan, vaihtamaan puolta, tai sitten he yksinkertaisesti katoaisivat. Ja sen jälkeen katoaisi paljon muutakin. Nacht und Nebel. Se haittaväestö, jota tarvittiin mahdollisuuden luomiseksi olisi nyt turhaa, ja Neljännellä Valtakunnalla olisi hallussaan kaikki ne keinot, jotka Kolmas Valtakunta oli jo kertaalleen kehittänyt. Eikä haittaväestö ollut koskaan pystynyt kuin mellakointiin ja ottamaan haltuun tiettyjä alueita, ja nekin vain siksi, koska niitten annettiin niin tehdä. Tällä kertaa alueille tultaisiin ensin rynnäkkökoneilla ja sitten tankeilla ja haittaväestö saisi oppia, kuinka toimii koulutettu valtion väkivaltakoneisto. Hofmann tiesi, että niin armeijoissa kuin poliisiorganisaatioissa oli liipasinsormi syyhynnyt jo vuosikausia. Natsit antaisivat heille luvan painaa liipaisinta.

Ja yöhön ja usvaan katoaisivat myös ne hyödylliset idiootit, jotka olivat saarnanneet monikulttuuriepistolaansa tosissaan. He eivät olisi vain maanpettureita, vaan myös maanosan pettureita ja Neuropalla olisi heille lääke, jonka he ansaitsisivat. Hofmann tiesi myös, että niin Venäjä, Kiina kuin Japanikaan eivät väräyttäisi eväänsä. Kiina ja Venäjä olivat käytännössä itse fasistisia ja käytännölliset japanilaiset näkisivät myös Neuropassa ainoastaan vakautetun ja rauhallisen alueen, jonka kanssa oli mahdollista käydä kukoistavaa kauppaa. Win-win-tilanne hyvin monelle. Paitsi niille, jotka häviäisivät, mutta Neljättä Valtakuntaa ei rakennettaisi häviäjiä varten.

Ensin kaaos. Sitten vielä syvempi kaaos. Sitten puhdistus ja stabilisointi. Suunnitelma oli edennyt pitkälle. Mutta Hofmann oli silti huolissaan. Oli tullut uusi uhkatekijä. Maltilliset kansallismieliset poliittiset liikkeet. Ympäri Eurooppaa. Ne olivat ymmärtäneet, mitä haittamaahanmuutto saisi aikaiseksi ja halusivat lopettaa sen sekä kääntää virran taaksepäin. Siihen natseilla ei ollut varaa. Kriittistä pistettä ei oltu vielä saavutettu, eivätkä maltilliset kansallismieliset lämminneet ajatukselle natsismin paluusta. Päinvastoin, ne olivat demokratian kannattajia ja pyrkivät samanlaiseen maltilliseen ja nimenomaan demokraattiseen Eurooppaan kuin mitä se oli ollutkin. Natseille demokratia oli syöpä, joka oli kitkettävä. Nämä maltilliset kansallismieliset olivat Hofmannille jotain samanlaista kuin sosialidemokraatit olivat kommunisteille.

Maltilliset kansallismieliset liikkeet oli pysäytettävä ja tukahdutettava. Siksi median ja virkakoneiston oli entisestäänkin kiihdytettävä suvaitsevaisuuspropagandaansa ja näitten liikkeitten sekä niitten edustajien demonisoimista. Samalla näitten liikkeitten johtohahmojen fyysistä koskemattomuutta oli suojeltava. Missään nimessä ei ollut varaa marttyyreihin. Siksipä mm. Geert Wildersillä, Jimmie Åkessonilla ja Jussi Halla-aholla oli ollut tietämättään jo vuoden verran perässään natsiliikkeen järjestämät henkivartijat. Vain natsit tiesivät, että eräs muslimiaktivisti oli katsellut Åkessonia jo kertaalleen kiikaritähtäimen ristikon läpi. Mutta natsit olivat ennättäneet ensin ja epäonninen salamurhaaja makasi nyt Itämeren pohjassa.

Kun stabilismiksi itsensä naamioinut natsikoneisto olisi vallassa, olisi näilläkin maltillisilla kansallismielisillä vaihtoehtona joko alistua ja hyväksyä tilanne tai sitten kuolla. Missään nimessä he eivät saisi voittaa. Hofmann huokasi ja nojasi taaksepäin toimistotuolissaan. Vielä olisi paljon tehtävänä. Hänkin joutuisi vielä paljon huoraamaan. Julistamaan aatetta, jota hän kiihkeästi vihasi. Eikä hänestä koskaan tulisi tunnettua natsijohtajaa. Hän olisi vain eläkeläinen. Eläkeläinen, joka valmisti tietä Neljännelle Valtakunnalle. Mutta se kaikki olisi sen arvoista. Ihmiset olivat sivuseikka. Vain päämäärällä oli merkitys.