UUSINTA: KUN LIITO-ORAVA SUOMEN PELASTI

Tämän kuun uusinnan julkaisin aikanaan nimellä Tarina Ohimennen. Kyseinen tarina ei liity oikeastaan mihinkään ajankohtaiseen vaan julkaisen sen uusintana pelkästään siksi, että minusta oli mukavaa naputella sitä. Käyhän sekin joskus ihan perustelluksi syyksi.

Kun liito-orava Suomen pelasti. Eli Venäjän armeijan musta päivä

10. kesäkuuta vuonna 2020, jossain Viipurin pohjoispuolella

Kenraali Ivan Kalugin istui maastossa sijaitsevassa komentopaikassaan, tutki karttojaan ja antoi käskyillään vielä viimeisiä hienosäätöjä muutenkin tarkkaan suunniteltuun operaatioon joka alkaisi hetken kuluttua. Päivä tulisi olemaan historiallinen. Venäjän Federaation armeija tulisi lopultakin lopettamaan Suomen itsenäisyyden, mitä niille tsuhnille ei olisi koskaan pitänyt antaakaan. Satakolme vuotta tuo epäluonnollinen maa oli ollut vuotavana haavana Äiti-Venäjän iholla. Nyt se haava lopultakin ommeltaisiin umpeen.

Suomalaisilla ei tulisi olemaan minkäänlaista mahdollisuutta. Maassa oltiin kyllä tehty täydellinen liikekannallepano, mutta huonosti aseistetut joukot eivät tulisi kestämään venäläisten murskaavaa materiaalista ylivoimaa. Suomalaiset maksaisivat nyt armeijaan kohdistuneista raskaista säästöistä. Lisäksi tsuhnat olivat ryhmittäneet joukkonsa päin persettä. Tiedustelun mukaan päähyökkäyssuunnissa ei tsuhnilla olisi joukkoja ollenkaan kolmenkymmenen kilometrin etäisyydeltä rajasta. Sen sijaan korpimaastoon ne olivat sijoittaneet varsin suuria joukkoja aivan rajan pintaan. No, jos ne halusivat ehdoin tahdoin motittaa joukkonsa, niin sopiihan se meille, tuumi Kalugin. Puolustusministeriksin ne torvet olivat nimittäneet vihreän.

Hävittäjä- ja rynnäkkökoneet olivat jo ilmassa. Samoin kuljetuskoneet, jotka pudottaisivat tuhansia VDV-laskuvarjojoukkojen eliittisotilaita Helsinkiin. Merellä Venäjän laivasto eteni myös kohti Helsinkiä ja oli valmiina laskemaan irti suurikokoiset Zubr-maihinnousualukset, jotka tekisivät myös maihinnousun Helsingin rannikolle ja purkaisivat sisuksistaan tuhansia merijalkaväen sotilaita ja niitä tukevia taistelu- ja rynnäkköpanssarivaunuja.

Kalugin antoi käskynsä. Hetkeä myöhemmin venäläisen tykistön lähtölaukaukset täyttivät ilman valtavalla pauhulla. Pian tsuhnalla olisi tukala olla, ajatteli Kalugin ja määräsi tiedusteluosastot ylittämään rajan. Se oli alkanut.

Ja pian se myös loppui. Kärkikomppaniat lähettivät jokainen samanlaista radioviestiä:

- Keskeyttäkää hyökkäys! Keskeyttäkää hyökkäys välittömästi!

Kalugin tiesi, että kärkikomppanioitten päälliköt olivat tehtäväänsä erityisesti valittuja taitavia ja kokeneita upseereita, ja hän ymmärsi, etteivät he antaisi tällaista määräystä leikinpäiten. Hän määräsi hyökkäyksen keskeytettäväksi ja ajoi itse rajan tuntumaan, jossa tapasi tiedustelukomppanian päällikön kapteeni Venjamin Volkovin.

- Mitä helvettiä siellä tapahtui? Miksi annoitte määräyksen keskeyttää hyökkäyksen? Eihän siellä ole edes tsuhnien joukkoja?

- Toveri kenraali, ei ole niin. Mutta siellä on jotain paljon pahempaa.

- Mikä voi olla pahempaa kuin hampaisiin asti aseistettu vihollinen?

- Toveri kenraali. Tsuhnat ovat kylväneet maaston täyteen liito-oravan paskaa. Aluetta ei saa käyttää sotatoimialueena.

Kaluginin suu aukesi järkytyksestä ammolleen. Tätä ei oltu hyökkäyksen valmistelussa muistettu ottaa huomioon. Ja tämä selitti suomalaisten joukkojen oudon ryhmityksen. Hän ryntäsi komentovaunuunsa ja alkoi ottaa yhteyden muihin päähyökkäyssuuntiin. Sama tilanne joka puolella. Kaikki päähyökkäyssuunnat olivat täynnä liito-oravan paskaa. Se olisi este, jota edes mahtava Venäjän armeija ei pystyisi ylittämään. Jäljellä olisi vain yrittää edetä tiettömien korpien läpi, mutta ne olivat täynnä suomalaisia joukkoja ja venäläisillä ei olisi siellä hyötyä materiaalisesta ylivoimastaan. Tilanne oli muuttumassa täydeksi katastrofiksi ja Kalugin tajusi, että hänellä ei olisi keinoja läpäistä suomalaisten kirjaimellisesti paskamaista puolustusta.

Äkkiä hän muisti jotakin ja kuristava kauhu valtasi hänen mielensä.

Helsinki!

- Ottakaa välittömästi yhteys Helsinkiin hyökkäävien VDV-joukkojen johtajaan eversti Petroviin!

Yhteys saatiin järjestettyä nopeasti.

- Eversti Petrov.

- Täällä kenraali Kalugin! Keskeyttäkää hyökkäys välittömästi ja palatkaa kotiin! Te olette menossa ansaan!

Radiossa oli jonkun aikaa hiljaista. Sen jälkeen Petrov vastasi alistuneella äänellä:

- Myöhäistä, toveri kenraali. Maihinlasku on jo tehty. Olemme tavoitteessamme. Joukkomme ovat niin Helsinki-Vantaan kuin Malmin lentokentillä. Ja alue on kylvetty täyteen liito-oravan paskaa. Tsuhnat ovat kolmen kilometrin päässä. Ne eivät ole ampuneet laukaustakaan. Ja miksi ampuisivatkaan? Emmehän me voi tehdä mitään. Kätemme ovat sidotut. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin antautua.

- Ymmärrän. Ja annan teille valtuudet siihen. Tämä ei ole teidän syynne. Meidät houkuteltiin ansaan. Toivottavasti suomalaiset ovat teille armollisia. Hyvästi, eversti Petrov.

Eversti Petrov kuittasi viestin, sulki radion ja antoi joukoille määräyksen. VDV:n sotilaat irrottivat aseistaan lippaat, laskivat aseet maahan, riisuivat sen jälkeen maihinnousukenkänsä, sitoivat ne nauhoista yhteen ja asettivat ne niskaansa riippumaan. Alueella mahdollisesti sijaitsevaa liito-oravapopulaatiota ei haluttu häiritä tuhansien raskaitten sotilassaappaitten rumpseella. Venäläiset erikoisjoukot alkoivat kävellä sukkasillaan kohti suomalaisia, jotka kolmen kilometrin päässä ottivat heidät sotavangeiksi. Suomalaiset lupasivat kohdella heitä hyvin.

Kenraali Kalugin istui komentovaununsa kannella ja painoi päänsä käsiinsä. Kaikki oli menetetty. Erikoisjoukot olivat vankeina Helsingissä. Rajaa ei voisi ylittää. Kalugin antoi määräyksen Suomea pommittavien koneitten kutsumisesta takaisin tukikohtiinsa. Me joutuisimme vielä maksamaan jokaisen tiilen, mitä siellä ehdittiin möyhiä. No, onneksi tämä ei voi mennä enää pahemmaksi, tuumasi Kalugin. Aallonpohja on saavutettu.

Siinä hän oli väärässä.

Tulenjohtotutkan miehet huusivat varoituksen:

- Tsuhnien puolelta ammutaan! Raskaita raketinheittimiä! JA KOHTI TULEE!

Kaikki suojautuvat parhaansa mukaan. He tiesivät, että hetken päästä heidän päälleen sataisi valtava määrä suomalaisten rypäleammuksia. He eivät olleet odottaneet suomalaisten iskua ja sen vuoksi eivät olleet kaivautuneet. Tuho tulisi olemaan hirvittävä. Kalugin näki pienen notkelman ja maastoutui siihen.

Suomalaisten raketit räjähtivät yllättävän korkealla, puolessa kilometrissä. Ja tulimerta ei tullutkaan. Sen sijaan joka puolella alkoi kuulua merkillinen ropina. Jotain kopsahteli Kaluginin kypärään ja siitä sitten hänen nenän eteensä. Ymmärrettyään, ettei räjähdystä kuulunut, hän aukaisi silmänsä ja katsoi, mikä hänen kypäräänsä kopsahti. Ja eihän se ollut enempää ja vähempää kuin Venäjän asevoimien totaalinen nöyryytys:

Voi paska, totesi Kalugin. Hän määräsi joukkonsa välittömästi selvittämään tuhon laajuuden. Kävi ilmi, että kakkakikkareita oli komentopaikalta vielä kymmenen kilometrin päässä idässä. Ja suomalaisten uusi keskitys lensi heidän ylitseen vielä idemmäksi. Kaikki oli menetetty. Hän määräsi joukkonsa välittömästi vetäytymään. Nyt oli poliitikkojen aika neuvotella aselevosta suomalaisten kanssa. Hinta tulisi olemaan kallis.

Kolme viikkoa myöhemmin, Sheremetjevon lentokenttä, Moskova

Venäjän viranomaiset odottivat, että suomalaisten valvontakomissiota kuljettava lentokone laskeutuisi. Välirauha oltiin solmittu pari viikkoa aikaisemmin ja hinta oli ollut venäläisille kova. Koko Petsamo siirtyi Suomelle, mukaan lukien koko Kalastajasaarento. Myös Salla ja Laatokan Karjala palautettaisiin suomalaisille. Kannaksella raja kulkisi melko suorasti Viipurin itäpuolelta Käkisalmen itäpuolelle. Myös Suursaari ja Suur-Tytärsaari palautettaisiin Suomelle. Pelottavinta oli kuitenkin se, että Venäjä joutuisi alistumaan suomalaisten valvontakomission alaisuuteen. Komissio olisi maassa seuraavat viisi vuotta, jonka jälkeen solmittaisiin lopullinen rauhansopimus. Venäjä sai säilyttää presidentinviran ja duumansa, mutta tosiasiassa maassa ei tehtäisi mitään ilman valvontakomission hyväksyntää.

Finnairin kone laskeutui, ja sisältä marssi ulos ilmeettömiä ja jotenkin robottimaisia jakkupukuisia naisia, jotka alkoivat marssia täsmällisellä tahtimarssilla kohti heitä odottavia linja-autoja. Heillä kaikilla oli rinnassaan Vihreät – De Gröna-pinssi ja käsissään pelottavan näköiset asiakirjasalkut. Valvontakomissio asettautui Lubjankaan, josta venäläiset tiedusteluviranomaiset oltiin karkoitettu.

Venäjällä alkaisivat Vaaran Vuodet.