YHTEISKUNTAJÄTTEENÄ LOPPUSIJOITETUT

Radanvarsikaupungin sosiaalitoimisto, joskus tulevaisuudessa

Radanvarsikaupungin sosiaalitoimiston eräässä toimistohuoneessa istui suomalainen aviopari. He olivat Veikko ja Vilma Värniö. Molemmat iältään 56-vuotiaita. Kahden,  jo kotoa maailmalle lähteneen lapsen vanhemmat. He tiesivät olleensa elämässään ehjän edessä monta kertaa, mutta näin tukalassa paikassa he eivät olleet vielä koskaan olleet. Vaikeinta heistä oli hyväksyä se tosiasia, että he olivat täysin avuttomia sen nöyryytyksen ja ihmisarvon riistämisen edessä minkä he tiesivät olevan tulossa. He olivat olleet molemmat työttömiä viimeiset kaksi vuotta. Peruspäivärahalla. Mitään liiton rahoja ei maassa ollut enää aikoihin ja elämä oli ollut melkoista kituuttamista. Kaksi vuotta oli se raja, milloin yhteiskunnan piti puuttua peliin ja sehän puuttui. Ankarimman jälkeen. Asuivathan Värniöt kuitenkin maksamassaan omakotitalossa ja omakotitaloasumista saattoi pitää huomattavan törkeänä ylikuluttamisena. Vaikka he pääosin elivätkin takapihallaan viljelemillä perunoilla ja vähillä säästöillään. Veikolla oli lisäksi salametsästysporukka joka kaatoi yhden hirvenvasan kerran syksyssä. Siitä sai neljän miehen porukka pakkaseen soppalihoja hyväksi aikaa.

Heidän edessään toimistopöytänsä takana istui virallista hymyä hymyillen Leilalyytiä Jolkkonen. Hän oli 29-vuotias Helsingin yliopistosta valmistunut sosiaaliterminaattorismin maisteri joka oli valmistunut vuotta aikaisemmin ja saanut heti valmistuttuaan vakituisen viran Radanvarsikaupungin sosiaalitoimiston aikuisväestön holhouksenalaiseksi julistamistoimistosta jota kansan keskuudessa myös roskaprässiksi kutsuttiin. Hän teki työtään sillä suurella innolla ja sekä oppiarvon että virka-aseman suomalla itseluottamuksella minkä nuori virallinen ja akateemisen koulutuksen saanut nainen vain saattoi tehdä. Ja miksei tekisi, sillä olihan hän suomalaisen nomenklaturan edustaja turvallisessa virassa, turvallisessa nykyisyydessä ja turvallisessa tulevaisuudessa. Järjestelmän osana ja sen uskollisena palvelijana. Jolkkonen katsoi tietokoneensa näyttöä, otti sitten kasvoilleen virkahymyn ja yliopistossa opetetun noin viidentoista asteen etukenon, jolla viestittiin asiakkaalle että hänestä todellakin välitettiin ja alkoi puhua Veikolle ja Vilmalle edelleenkin sydämellisesti hymyillen.

- Niin, käydäänpä läpi tätä teidän tilannettanne yksi kerrallaan. Sinä Veikko olet siis ollut viimeiset kaksi vuotta työttömänä. Olet ollut ammattimainen rekkakuski sitä ennen?

- No niinhän minä olin. Kolmekymmentä vuotta minä rekkaa ajoin. Kunnes ne latvialaiset ja liettualaiset firmat veivät koko pulaakin kontilleen. Firman omistaja totesi että ei mahda jätkät mitään. Ei näillä taksoilla. Pankrotti tuli että pätkähti. Rekatkin menee myyntiin. Noutohinnalla. Jos ne jollekin kelpaa. Silloinhan minä tiesin, että rekkakuskin hommat on lopun ikää lepo. Yritin minä sitten taksikuskin hommia mutta siihenkin tuli sitten se uusi määräys, että uudella taksikuskilla tulisi olla nelivuotinen AMK-taksikoulutus, johon littyi varsinaisen työn lisäksi totaalisyrjimätöntä asiakaspalvelua, valmistavaa työtä yliopistolliseen liikennetutkimuskoulutukseen, etnosensitiivisen työotteen perus- ja jatkolässyttävä kurssi, yhteiskunnallista tieliikenneasenteellista voimavaltauttavaa yleisbullshittia sekä taksiliikenteeseen liittyvää psykologista opettajapalkkaamiseen keskittyvää joutohöpöä. Sanoisinko että on yleensäkin harvinaisen perseestä, että tässä maassa mukulat opettavat vanhempiaan naimaan.

Sosiaaliterminaattori Jolkkonen katsoi Veikko Värniötä hieman huolissaan ja totesi:

- Vaistoan teistä jotenkin sen, että näette nämä ajanmukaiset koulutusvaatimukset jollain tavoin negatiivisena asiana. Kyllähän teidänkin täytyy ymmärtää, että yhteiskunnallinen psykologinen opettajapalkkaamiseen keskittyvä joutohöpö on yhteiskuntamme toiminnan kannalta erittäin tärkeää. Sillä sen ansiosta saadaan palkattua akateemisia ihmisiä pois kortistosta. Yhteiskunnan inhimillinen tila mitataan sillä mittarilla kuinka hyvin se kohtelee akateemisesti koulutettua väestönosaansa. Minä tiedän tämän, sillä minulle opetettiin se yliopistossa. Teillä ei ole sitä osaamista mitä minulla, joten ette ole virallisesti päteviä arvostelemaan eri ammattiin liittyviä pätevyysvaatimuksia. Ette kai te halua Suomesta jotain Pol Potin Kambodzhaa, jossa akateemiset ihmiset teloitettiin? Mutta jatketaan asiassa. Teillä siis ei ole mitään muuta ammatillista koulutusta kuin ammattiajokortti?

- No ei ole niin. Ja jotta voisin jatkaa rekkakuskin hommia, mikäli joku suomalainen firma vielä sattumoisin on vielä pystyssä mitä kyllä epäilen niin minun tulisi käydä kolmen vuoden mittainen täydennyskoulutus. Kun tässä työttömyyteni aikana tuli siitäkin se määräys. Jos minä menisin siihen koulutukseen, jossa minua opettaa opettajat jotka tietävät hommistani vähemmän kuin mitä minä olen ehtinyt unohtaa, niin valmistuttuani olisin 59-vuotias, Kuka minut enää silloin palkkaisi? Jos olisi edes joku, joka suomalaisia yleensäkään palkkaa?

Sosiaaliterminaattori Jolkkonen haukotteli hieman, hymyili sen jälkeen oikein kaunista virkahymyään ja totesi:

- Niin. Ei teitä kukaan palkkaa. Se on totta. Te olette hyödytön. Mutta käydäänpä läpi Vilman tilanne. Te olette siis koulutason lähikasvattaja joka on koulutettu joskus vuonna maunokoivisto ja teidät on irtisanottu työstänne Radanvarsikaupungin lastensuojelulaitoksesta koska ette ole vallitsevien kriteerien mukaan enää pätevä, eivätkä kunnat hyväksy kilpailutuksessaan sitä, että laitoksissa on palkkaamisensa jälkeen epäpäteväksi jälkikäteen määriteltyjä työntekijöitä vaikka heidät on joskus aikanaan pätevänä työhön palkattukin.

- No näinhän siinä kävi. Vaikka melkein kolmekymmentä vuotta vakituisessa toimessa olinkin. Ei ensimmäistäkään huomautusta eikä varoitusta. Nykyisin kun ei riitä näihin hommiin edes se sosionomi AMK-koulutus vaan pitää olla yliopistokoulutettu sosiopaattimaisteri. Se koulutus kestää tommosen seitsemän vuotta ja en kai minä tässä iässä enää siihen lähde. Ja vaikka se ei tietysti arvon sosiaalieksterminaattoria kiinnosta, niin tuon pätevyysvaatimuksen myötä näistä hommista on käytännössä karkoitettu kaikki miehet ja korvattu yliopistotypyköillä, mikä saa aikaan sen, että itse työ on jo pelkkää anarkiaa.

Sosiaaliterminaattori hymyili mikäli mahdollista vielä sydämellisemmin  ja totesi:

- Olette täysin oikeassa. Ei se minua kiinnostakaan. Paperilla teidän alallanne menee kaikki hyvin. Se riittää minulle ja silloin sen pitäisi riittää teillekin. Satun nimittäin tuntemaan laitoksenne johtajan, hän on oikein miellyttävä nainen ja hän on painottanut minulle sitä, mistä olen itsekin täysin samaa mieltä eli ei ole olennaista se, että menevätkö asiat päin vittua. Olennaista on se, että ne menevät päin vittua virallisen ohjeistuksen mukaisesti. Mutta joka tapauksessa on selvää, että teistä kahdesta ei ole enää mitään hyötyä yhteiskunnalle.

- Eli me olemme vain jonkunlaista yhteiskunnallista ongelmajätettä.

- Nimenomaan sitä. Täysin tarpeetonta. Joten valtuuksieni perusteella minun on tehtävä teitä koskeva päätös.

- Ja mikäs se on?

Sosiaaliterminaattori Leilalyytiä Jolkkonen naputteli hetken aikaa tietokonettaan, painoi sitten enteriä, aukaisi sitten työpöytänsä laatikon, otti sieltä esille Glockin ysimillisen pistoolin, veti liikkuvat taakse, asetti pistoolin eteensä työpöydälle ja totesi, edelleen sydämellisesti hymyillen:

- Tätä pistoolia ei teidän tule mieltää minkäänlaisena uhkana, vaan se on puhdas varotoimi. Olemme nimittäin huomanneet, että monet asiakkaamme ovat jostain syystä suhtautuneet päätöksiimme jopa aggressiivisesti. Ja se päätös, johon minä olen kohdaltanne pakotettu on se, että teidät asetetaan holhouksenalaiseksi sillä te olette yhteiskunnalle täysin turhia ja tuottamattomia yksilöitä enkä voi nähdä mahdollisena sitä, että teistä koskaan enää sellaisia tulisikaan.

- No mitä tämä sitten tarkoittaa?

- Sitä, että teidät siirretään välittömästi asumaan Radanvarsikaupungin sosiaalikuutioasuntoon. Teillä on siellä käytettävissänne kuuden neliön kuutioasunto jossa on kerrossänkypunkka teille molemmille, televisio joka näyttää kaikkia maksuttomia kanavia sekä wifi-yhteys, mikäli teillä on tietokone. Teille annetaan sosiaaliasuntokuutiokombinaatin toimesta puhtaat alusvaatteet kerran viikossa ja päällys- sekä petivaatteet kerran kuukaudessa. Ne vaihdetaan asuinkombinaatin rättivarastolla.

- Hä? Mutta meillähän on sekä alus- ja päällysvaatteita. Ja petivaatteita.

- No oikeastaan ei ole enää. Niin kuin ei ole myöskään asuntoanne eikä muutakaan omaisuuttanne. Omakotitalonne on siirretty päätökselläni Radanvarsikaupungin haltuun. Samoin kuin kaikki siellä sijaitseva irtain omaisuus sekä myös autonne. Hetken kuluttua soitan paikalle vartijat, joitten seurassa voitte käydä hakemassa takavarikoidusta asunnostanne itsellenne välttämättömät tarvikkeet, mutta muistutan, että tulevan kuutioasuntonne säilytystila on vain noin puolitoista kuutiometriä, joten kannattaa ottaa mukaan vain välttämätön. Mutta ei teillä siellä ole hätää, sillä teillehän tarjotaan viihtyisien asuintilojen ja tarpeellisten vaatteitten lisäksi aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala asuinkombinaation ruokalassa. Ruokalassa teillä on myös luettavananne Radanvarsikaupungin Lehti sekä Helsingin Sanomat.

- Minä olen kyllä kuullut paljon juttua niitten asuinkombinaattien ruokatarjonnasta eikä yksikään juttu ole positiivinen.

- Kas tässä vaiheessa minä siteeraan Tuntematonta Sotilasta sillä olenhan minäkin sen lukenut. Eli ruoka on ehtottomasti kaikki vaatimukset täyttävää. Jos valitatte siitä, teidän eteenne lyödään sellainen rätinki jolla perustellaan että teillä ei voi olla nälkä. Ja syöminenhän ei ole velvollisuus. Jos ruoka ei maistu, niin sen voi jättää syömättä. Lisäksi saattehan te kunnalta elatuksenne ja asumisenne lisäksi viidenkymmenen euron kuukausittaisen käyttörahan, jolla te voitte hankkia haluamaanne muonaa. Kuutioasunnossa on pieni jääkaappi, yhden pisteen keittolevy, kahvinkeitin ja mikroaaltouuni. Ei teillä pitäisi olla mitään valittamista.

- Mutta entäs meidän omakotitalomme? Ettehän te sitä noin vain voi meiltä viedä. Me ollaan se kuitenkin itse maksettu ja rakennettu.

- Totta kai voimme ja ilman muuta viemme. Meillä on siihen valtuudet. Omakotitalonne takavarikoidaan maksuksi loppuiän elatuksestanne. Mutta ei se omakotitalo hukkaan mene. Siihen sijoitetaan maahanmuuttajaperhe, jolle on ilman muuta  käyttöä myös jättämällenne irtaimelle omaisuudelle. He ovat somaleja, jotka ovat saapuneet Marokon kautta Suomeen turvaan paetessaan Syyriassa käytävää sotaa, joten tuon kauhujen tien kuljettuaan he ansaitsevat jotain parempaa. Katselin sopivia ehdokkaita tiedostoistani ja varasin asuntonne heille saman tien, itse asiassa jo ennen tätä tapaamistamme sillä sen lopputulos oli jo etukäteen täysin selvä. He muuttavat siihen heti kun vain olette käyneet hakemassa henkilökohtaisen omaisuutenne siihen puolentoista kuution säilytystilaan. Ja niin joo, pankkitilillänne teidän on turha käydä. Minä olen siirtänyt sen kunnan tilille maksuksi kuutioelatuksestanne. Minulla on siihenkin valtuudet.

- Mitä ihmeellistä siinä somaliperheessä on että te ryöstätte talomme ja omaisuutemme niille? Me ollaan kuitenkin tehty yhteiskunnan hyväksi töitä kymmeniä vuosia ja ne ovat olleet elättejä siitä päivästä alkaen, kun ne ovat tänne tulleet.

- Te ette ymmärrä suurempaa kuvaa. Se somaliperhe edustaa tulevaisuutta ja samalla se on velvollisuus. Sen sijaan te edustatte menneisyyttä ja te olette rasite. Pelkkä hyödytön kulu jolla ei ole edes humanistista merkitystä. Ei teitä voi käyttää tiedostavan ihmisen sosiaalisen egon pönkittämiseen. Teidän täytyy ymmärtää, että yhteiskunnan täytyy sekä satsata tulevaisuuteen että hoitaa velvollisuutemme. Teillä ne asiat saattavat mennä ehkä sekaisin ja aiheuttaa hämmennystä, mutta teillä ei olekaan asian vaatimaa akateemista koulutusta.

- Mutta yhtä kaikki, mikäli ette ole tyytyväinen päätökseeni te voitte toki kääntyä Valtiollisen eutanasiaviraston puoleen joka lopettaa kärsimyksenne nopeasti ja kivuttomasti. Teillehän myönnettäisiin siitä postuumisti Valtiollinen Uhrautumismitalikin. Joka tapauksessa se on teillä edessänne mikäli satutte sairastumaan syöpään, sillä ei holhouksenalaisille kalliita syöpähoitoja aleta kustantamaan. Olisitte tyytyväisiä. Ruotsissa kaltaisillenne yli 55-vuotiaille työelämästä syrjäytyneille kantaruotsalaisille tehdään valtion määräämä pakkoeutanasia ihan normaalina virastomenettelynä ilman valitusoikeutta. Me sentään sallimme teidän elää. Mukavassa kuutioasunnossa. Ja kun sitä Väinö Linnaa siteerasin tuossa aikaisemmin, niin siteeraan vielä kerran. Eli vastarinta ja kaikenlaiset mielenilmaukset ovat turhia. On viisainta alistua väistämättömään.

Muutamaa tuntia myöhemmin, kuutioasunnossa…

- Jaa, kumpikos meistä ottaa tuon yläpunkan?

- Ota sinä. Minä kun tuppaan pyörimään unissani. Putoan vielä lattialle.

Veikko ja Vilma aukaisivat kuutioasunnon seinällä olevan pienen television. Televisiokuvan alareunassa kulki niitten kansalaisten lista, joille oltiin kuluvan viikon aikana myönnetty Valtiollinen Uhrautumismitali. Yleisradion uutislähetyksessä vasemmistokokoomuslainen valtionvarainministeri valitti sitä, että suomalaiset varastavat yhteiskunnalta, koska he eivät tee työtä 68-vuotiaaksi mikä nykyisin oli eläkkeen rajana. Valtionvarainministeri piti tätä kestävän kehityksen kannalta täysin kestämättömänä. Sen jälkeen haastateltiin viherkeskustademareitten opetusministeriä joka totesi, että on hämmästyttävää, että suorittavalla taholla on vakituisissa töissä vieläkin aivan liikaa alikoulutettuja ihmisiä. Tilanne tulisi saada säällisen akateemiselle tolalle mahdollisimman pian sillä se oli kestävän kehityksen kannalta täysin kestämätöntä…

Vilma sulki television ja istui Veikon viereen alapunkalle.

- Mitä me Veikko nyt tehdään?

Veikko antoi suukon vaimolleen, kapusi yläpunkkaan ja vastasi:

- Kai me vaan ollaan näissä punkissamme mahdollisimman hiljaa ja liikkumatta ja opetellaan olemaan vainajia. Kas kun mehän ei olla enää mitään.

- Niin… kai se viisainta on. Hyvää yötä rakas.

- Hyvää yötä kulta. 

Veikko sammutti kuutioasunnon valot ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.