1919 KERTOMATON TARINA OSA II

jatkoa osalle yksi

Murhavuori, noin kymmenen kilometriä Keuruusta länteen, kesäkuussa 1997

Ihmisiä oli saapunut tälle syrjäiselle alueelle paljon. Hyvin paljon. Heitä oli ehkä tuhat. He olivat tulleet sen vuoksi, että nyt sai muistaa jotain ja puhua ääneen siitä, joka aiemmin oli ollut kiellettävä ja tallennettava korkeintaan unohduksen arkistoon jonne sen jonkun toisen käskystä vaadittiin katoavan. Jotain, jota ei ollut olemassakaan koska siitä oli puolueen päätös. He eivät varsinaisesti tienneet, oliko Murhavuoren ja sen lähellä sijaitsevien Murhalammien nimi tullut käyttöön 1920-luvun loppupuolella vai oltiinko näitä paikkoja kutsuttu sillä nimellä jo aikaisemmin. Sopivalta paikan nimi kuitenkin kuulosti, sillä nämä ihmiset olivat kokoontuneet yhdessä ja julkisesti muistamaan edesmenneen Neuvostoliiton suomalaisiin kohdistamaa valtioterroria. Nyt se oli mahdollista, sillä Suomikin oli vuonna 1992 muuttunut itsenäiseksi valtioksi. Tosiasiallisesti ensimmäisen kerran koko historiansa aikana.

Vaikka tänään olikin kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä, itse alue oli varsin tylyn ja tympeän näköinen. Ei alueen historian vuoksi sinänsä, vaan siksi, että viimeisiään vetelevä Neuvostoliitto oli vuosina 1989 - 1990 antanut alueelle läksiäislahjan parturoimalla noin kymmenen neliökilometrin avohakkuun josta puunrungot oltiin kuljetettu valtavan Lievestuoreen sellukombinaatin pohjattomaan nieluun. Nyt alueella kasvoi silmänkantamattomiin muutaman vuoden ikäinen taimisto. Tiettyyn paikkaan alueella, Murhavuori-nimisen mäen juurella taimet oli poistettu hehtaarin kokoiselta alueelta jonka keskelle oltiin pystytetty vapaaehtoistyönä parin metrin välein kivipaaseja, niitten väliin laitettu kettingit ja kyseisen aarin keskellä oli muistokivi. Kiveen laitetussa kyltissä oli teksti:

VUONNA 1925 - 1930 NÄLKÄMURHAN AIKANA NEUVOSTOTERRORIN MURHAAMIEN SUOMALAISTEN MUISTOA KUNNIOITTAEN

Tälle alueelle oltiin tuotu teloitettavaksi ne keskisuomalaiset ihmiset, jotka olivat niin sanotun Nälkämurhan aikana yrittäneet pitää perheitään hengissä piilottamalla elintarvikkeita. Mikä siihen aikaan oli ollut valtiolta varastamista ja sen vuoksi kuolemalla rangaistava rikos. Heidän tarkkaa lukumääräänsä ei tiedetty, mutta arvioitiin, että heitä makasi tässä maastossa noin kahdeksansataa. Se oli tietysti pieni luku verrattuna koko Nälkämurhan aikana kuolleeseen noin pariinsataan tuhanteen suomalaiseen, mutta nälkään ja tauteihin kuolleita oltiin haudattu silloin aikanaan summamutikassa sinne tänne. Heidän tarkkaa määräänsä ei pystytty laskemaan millään eikä kaikkien hautojen löytäminen ollut millään muotoa mahdollista. Sen sijaan viranomaisten teloittamat ihmiset oltiin yleensä ammuttu samoilla paikoilla ja niistä oli jäänyt jonkinlaista arkistomateriaalia, joka oli hiljattain avautunut julkisuuteen. Tuon materiaalin pohjalta oli tämäkin muistomerkki valmistettu ja tämä muistotilaisuus järjestetty.

Nyt tälle paikalle haudatut murhatut ihmiset tulisivat saamaan kirkollisen siunauksen. Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi ja Suomi oli muitten neuvostotasavaltojen mukana itsenäistynyt, oli maan presidentti Aarne Saarinen antanut niin evankelis-luterilaiselle kuin ortodoksiselle kirkolle vapaat kädet toimia. Varsinaisesti Neuvostoliiton aikana kyseisillä kirkoilla oli myös ollut jonkunlainen toimintaoikeus, mutta ne olivat hallinnon tiukassa talutusnuorassa eikä niitten toiminnalle oltu annettu minkäänlaista rahoitusta.  Erityisesti venäläisyydelle vieraan vanhan luterilaisen perinnön ylläpitäminen oli jäänyt pelkästään yksityiskoteihin.

Perintöä oltiin pidetty yllä loppujen lopuksi varsin onnistuneesti, hiljaa, salassa mutta tietynlaisen suomalaisen luterilaisen sielun säilyttäen. Sen myötä saattoi sanoa, että evankelis-luterilainen usko oli Suomessa jossain määrin säilynyt. Ainakin perinteenä, jos ei kovin hartaana uskona. Yksi henkilö, jolle kristillinen perintö oltiin suusanallisesti siirretty oli pian siunauksen toimittava Suomen uuden evankelis-luterilaisen kirkon Keski-Suomen alueen kiertävän pastorin työhön valittu Jari Hulkko, iältään vain kolmekymmentäkolme vuotta.

Hulkko oli alun perin kotoisin Sodankylästä. Sisällissodan - tai vallankumoukseksihan sitä Neuvosto-Suomessa kutsuttiin - loppuvaiheessa alueelle edenneet punaisten puolella taistelleet ja alueen miehittäneet venäläiset bolshevikkijoukot olivat ampuneet hänen isosetänsä, joka oli toiminut alueella kappalaisena. Hulkot olivat ymmärtäneet oikein hyvin - punaisen terrorin auttaessa ymmärtämään kielellä joka ei jättänyt mitään epäselväksi - mistä suunnasta tuuli puhalsi ja olivat olleet siitä lähtien virallisesti vakaumuksellisia kommunisteja. Sukupolvesta toiseen. Yleensäkin Lapissa kannatti pitää suunsa kiinni epämiellyttävistä asioista sillä varsinkin toisen maailmansodan jälkeen alue oli laajaa Naton vastaista sotilasaluetta jossa asioihin suhtauduttiin neuvostokoneiston puolelta vielä tavallistakin huumorintajuttomammin.

Mutta kotonaan Hulkot olivat pitäneet yllä kristillistä perinnettä. Hiljaa. Siitä metelöimättä. Jouluisin luettiin jouluevankeliumi. Pääsiäistä vietettiin oman perheen kesken siitä sen suurempaa meteliä pitämättä. Ei ollut oikein selvää, oliko kyse varsinaisesta kristillisyydestä vaiko pienen ihmisen hiljaisesta mielenosoituksesta vallitsevaa ja alistavaa järjestelmää kohtaan. Jonkunlaisen siemenen ylläpitämistä jolle joskus ehkä annettaisiin mahdollisuus kasvaa. Löytyi Hulkoilta Raamattukin.  Ja se teki nuoreen Jariin vaikutuksen hyvin varhaisessa iässä. Hän oli nähnyt neuvostojärjestelmän valheellisen todellisuuden. Todellisuuden, joka ei pystynyt muuhun kuin kulisseihin, julisteisiin ja iskulauseisiin. Jos ne kyseenalaistettiin, se turvautui pakkoon, alistamiseen ja väkivaltaan. Kristillisyys antoi hänen elämälleen syvemmän tarkoituksen. Hän halusi papiksi. Jo hyvin nuoresta. Hän kertoi haaveestaan ensimmäistä kertaa isälleen viisitoistavuotiaana.

Jarin isä oli työnjohtajana Kevitsan kaivoksessa. Suurin osa sodankyläläisistä työskenteli tässä kaivosmassiivissa jonka asuntokombinaatti oli suurempi kuin varsinainen Sodankylän keskusta. Kaivos oli vuosien myötä lanannut suuren Kevitsanmäen ja oli sittemmin muuttunut valtavaksi avolouhosmontuksi. Läntisillä mittapuilla aluetta pidettäisiin suuren luokan ympäristökatastrofina mutta Neuvostoliitossa ei sellaisista asioista sen kummemmin välitetty joten Kevitsan iskulauseena oli ”aina miljoona tonnia enemmän malmia suuren sosialistisen isänmaamme hyväksi”. Lapsikuolleisuus alueella oli varsin suuri ja kaivosmiesten suurimmat kuolemansyyt olivat syöpä, erilaiset keuhkosairaudet sekä niitten yhdistelmä. Mutta jostain leipä oli revittävä eikä Neuvostoliitossa paikkakuntaa niin vain vaihdettu. Ei varsinkaan Lapissa, joka tulkittiin kokonaisuudessaan sotilaalliseksi suoja-alueeksi.

Jarin isä oli kuunnellut poikaansa, miettinyt hieman ja kysynyt sitten:

- Oletko varma asiastasi? Olet vielä kovin nuori. Oikeastaan lapsi. Ymmärrän kyllä, mitä ajat takaa. Ymmärrän perusteesikin. Tämä yhteiskunta on sairas. Ymmärrän, että haluat jotain muuta. Mutta nuoren ihmisen mieli voi ajan kuluessa muuttua. Ja harkitsemattomat sanat liian monelle korvalle lausuttuna tuhoavat helposti ihmisen tulevaisuuden. Vievät pahimmassa tapauksessa vapauden ja hengenkin. Järjestelmä ei anna anteeksi. Se ei tarjoa sovituksen mahdollisuutta. Se haluaa vain rangaista ja  tuhota rangaistessaan. Kyllä sinä sen tiedät. Olet oppinut jo sen näkemään. Et sinä niin nuori ole. Sinulla on silmät nähdä, korvat kuulla ja aivot ajatella.

Jari ymmärsi isänsä huolen. Mutta hän oli ollut varma asiastaan. Silloin isä oli jatkanut puhettaan. Hän saattoi vaikuttaa karulta ja järjestelmään uskovalta kaivoksen työnjohtajalta neuvostojärjestelmän palveluksessa mutta sisimmissään hän oli hellä mies joka rakasti syvästi poikaansa ja toivoi hänelle kaikkea parasta. Hän oli myös huomannut pojan kiinnostumisen kristillisyyteen:

- On kuitenkin selvää, että sinä et voi olla pappi täällä Neuvostoliitossa. Et ainakaan sellainen pappi mikä haluaisit olla. Sinun on päästävä täältä pois. Ja siihen on vain yksi keino.

- Mikä se on?

- Ryhdyt Komsomolin aktiivijäseneksi, opettelet kommunistisen liturgian niin hyvin  että osaat sen ulkoa kello kolme yöllä herättyäsikin ja alat sitä myötä niin vakaumukselliseksi kommunistiksi että sinua ei epäile edes toveri Brezhnev.

- Mutta mitä hyötyä siitä on? Sehän on kaiken sen vastakohta mihin minä haluaisin pyrkiä.

- On siitä hyvinkin hyötyä. Ensinnäkin se tie on pitkä. Sinulla on aikaa ajatella valintojasi. Ja ennen kaikkea se antaa ainoan realistisen mahdollisuuden päästä pois täältä. Neuvostoliitto on kehittänyt ystävyyskaupunkijärjestelmän Ruotsin kanssa. Sodankylän ystävyyskaupunki on Kiiruna. Sieltä on tulossa piakkoin delegaatio vierailulle tänne meille. Ja jossain vaiheessa meiltä mennään vierailemaan sinne. Mutta koneisto haluaa vastavierailulle vain kaikkein luotettavimpia tovereita. Siksi sinun täytyy muuttua kommunistiksi. Ainakin ulospäin. Ymmärrätkös idean? Puhut ja julistat virallista maallista epistolaa, että pääset joskus julistamaan sitä toista. Sitä, jota haluat julistaa.

- Ymmärrän. Mutta ei Ruotsiin kannata loikata. Sieltä palautetaan saman tien takaisin. Ja sitten kyyti on enemmän kuin kylmää.

- Jep. Mutta jos katsot karttaa, niin huomaat, että Kiirunasta Norjan rajalle ei ole kuin tommonen satakolmekymmentä kilometriä. Norja ei palauta loikkareita. Se on Nato-maa. Suomen ja Norjan rajalla on taas aivan liikaa rajavartijoita. Ja ne ovat KGB:n komennossa. Sinut ammutaan siellä aivan varmasti, jos yrität sieltä yli. Tuo on ainoa mahdollisuutesi. Ajattele, mieti ja harkitse. Rupea kommunistiksi. Jos haluat papiksi.

Jari ajatteli, mietti ja harkitsi. Teki johtopäätöksen. Ja sen jälkeen ryhtyi Komsomolin aktiivijäseneksi ja hänet tunnettiin Sodankylän suurimmassa keskustassa eli Kevitsassa suorastaan fundamentalistisena nuorena kommunistina. Hän osallistui myös Komsomolin tarjoamaan sotilaalliseen koulutukseen ja hankki itselleen erinomaiset erätaidot. Pian hänen olisi aika astua asepalvelukseen. Nuorille suomalaisille miehille se tie vei varsin usein Afganistaniin. Jari oli sanonut julkisesti, että on valmis tarvittaessa antamaan henkensä sosialistisen neuvostomaan ja sen internationalistisen tehtävän puolesta.

Mutta sitä ennen, kesäkuussa 1982 hän pääsi käymään sodankyläläisen neuvostosuomalaisen delegaation mukana Ruotsin Kiirunassa Komsomolin  aktiivisena ja täysin luotettuna jäsenenä. Virallinen ohjelma meni tietysti suunnitellun kaavan mukaan ja Jarikin osallistui siihen pitäen puheen, jossa hän ylisti neuvostonuorison puolesta Neuvostoliiton ja Ruotsin ystävyyttä joka todisti sen, että kaksi erilaista taloudellista ja poliittista järjestelmää saattoi elää rinta rinnan, käsi kädessä ja ylimmässä ystävyydessä sekä äärimmäisessä keskinäisen luottamuksen tilassa.

Virallisen osuuden jälkeen alkoi tietysti epävirallinen osuus. Neuvostosuomalaisella delegaatiolla ei ollut oikeastaan mitään muuta tuliaisia kuin votkaa, mutta sitä olikin sitten paljon. Ruotsin tullikin oli katsonut asiaa sormien läpi. Kosteat juhlat olivat alkaneet, mutta 18-vuotias Jari oli ilmoittanut menevänsä nukkumaan hotellihuoneeseensa. Jarilla oli monessa asiassa hyvä tuuri. Oliko se sitten sitä yläkerran siunausta, tiedä hänestä. Mutta hänen huoneensa oli hotellin alimmassa kerroksessa jonka ikkunasta saattoi livahtaa pihalle helposti. Mukana ollut KGB:n valvoja oli myös suu napsuen luopunut periaatteistaan ja lähtenyt ryyppäämään muun porukan mukana. Ja hotellin pihalla oli moottoripyörä. Lukitsematon ja ilman avainta käyntiin polkaistava itäsaksalainen MZ, joka oli Jarillekin tuttu. Möivät näköjään näitä täällä lännessäkin. Tankkikin oli täynnä. Se kuului varmaan jollekin hotellin henkilökuntaan kuuluvalle. Varkaus oli synti, mutta nyt oli pakko.

Jari oli varautunut pitkään pakomatkaan maastossa kulkien, mutta kyseinen Mitsi oli kuin taivaan lahja. Hän polkaisi pyörän käyntiin ja lähti ajamaan kohti Norjan rajaa. Huoneeseensa hän oli tehnyt sänkyynsä kylmän kallen, joten ryyppäämästä tuleva huonekaveri tuskin kiinnittäisi häneen mitään huomiota ennen aamua. Hän ajoi kohti rajaa. Matkalla ei tullut vastaan ensimmäistäkään niin poliisia, rajaviranomaista kuin sotilasta. Se tuntui hyvin oudolta nuorelle miehelle, joka oli tottunut Lapissa siihen, että univormupukuisia ihmisiä näkyi aina ja kaikkialla. Liikkeellä oli vain muutama ruotsalainen henkilöauto. Niitä Volvoja ja Saabeja joista ei Sodankylässä saattanut uneksiakaan.

Kukaan ei estänyt hänen ajoaan ja bensakin riitti. Hän kaasutti Ruotsin puolen Riksgränsenissä olevan raja-aseman ohi ja huomasi että rajavartioston kopista joku katsoi häntä hajamielisesti tekemättä mitään sen kummempaa. Ruotsin ja Norjan rajalla ei ollut edes puomia. Uskomatonta. Hän ajoi Norjan rajavartioaseman eteen ja hyvä tuuri jatkui. Yksi rajavartijoista osasi suomea. Keskustelu oli lyhyt:

- Olen poliittinen pakolainen Neuvostoliitosta ja anon turvapaikkaa Norjasta.

Rajavartija totesi:

- Jaa… no se kyllä järjestyy… taidat olla kulkenut pitkän matkan. Tuossa jääkaapissa on voileipätarpeita. Ota sieltä evästä jos sulla on nälkä. Ja voit heittää pitkäksesi tuohon sohvalle. Minä soitan aamulla Tromssaan. Siellä on lähin Suomen pakolaishallituksen toimipiste. Ne hoitavat sinut sitten eteenpäin. Tervetuloa Norjaan.

- Eikö minua panna selliin odottamaan?

- Minkä ihmeen takia? Oletkos sinä tehnyt jonkun rikoksen täällä Norjan puolella?

- No en. Vastahan minä tulin. Mutta Ruotsin puolella olen. Varastin tuon moottoripyörän Kiirunasta. Hotellin parkkipaikalta. Se painaa mieltäni. Jos te voisitte toimittaa sen takaisin?

- Ei tuota ongelmaa. Taidanpa ajaa sen rajan yli ruotsalaisille takaisin saman tien itse. Kyllä ne sen sitten perille toimittavat. Mutta hyvä että älysit tulla tänne Norjan puolelle. Ruotsalaiset rajavartijat lyövät Neuvosto-Suomen rajalla yritystä ylittäville repun päähän ja kuskaavat samantien takaisin Neuvostoliittoon. Tosin ne ovat huomattavasti valppaampia siellä Tornionjoella. Siellä missä se varsinainen rautaesirippu sijaitsee. Ei ne meidän rajallamme oikein muuta tee kuin pläräävät pornolehtiä. Tää kun on avoin raja. Tietysti jos ne olisivat saaneet hälytyksen niin ne olisivat tietysti lyöneet puomin rajalle, mutta taisit lähteä oikeaan aikaan. Kukaan ei ehtinyt huomata. Oliskos sulla ollut korkeimman siunaus puolellasi?

Eihän Jari sitä osannut sanoa. Hän pisteli pari voileipää poskeensa, huuhteli sen neuvostokansalaiselle varsin eksoottisella Coca Cola-juomalla, josta hän oli kuullut, muttei koskaan nähnyt saatikka maistanut, heittäytyi sohvalle ja nukahti. Yllättävän helposti, vaikka hän ymmärsi tehneensä elämänsä hurjimman ratkaisun jonka myötä hänellä ei olisi koskaan paluuta Neuvostoliittoon eikä läheistensä luo. Luonnollisesti heitä oltiin kuulusteltu, mutta loppujen lopuksi varsin kevyesti sillä Jarilla oli hyvä maine aktiivisena ja uskollisena komsomolilaisena. Jarin vanhemmatkin lähinnä esittivät järkyttynyttä ja olivat varmoja, ettei Jaria oltaisi saatu loikkaamaan länteen kuin kilon kappaleina. Neuvostoviranomaisetkin olivat kääntymässä sille kannalle, että Jari oli joutunut jonkun selvittämättömän henkirikoksen uhriksi. Ainakin ne halusivat uskoa niin, sillä ajatus siitä, että vakaumuksellinen komsomolilainen olisi loikannut oli sellainen, jota ei haluttu edes sanoa ääneen. Osoittaisihan se epäilyksen siemenen elävän luotetuimmissakin.

Jarin katoamisen jälkeen hänen vanhempansa kuuntelivat aina kello yhdeksän aikaan Neuvostoliitossa ankarasti kiellettyä Radio Vapaa Suomea. Yhdeksän uutisten jälkeen lähetyksessä luettiin aina merkityksettömältä tuntuvia lauseita, mutta ne sisälsivät koodiviestin rautaesiripun takana asuville suomalaisille. Jarinkin kanssa sellaisesta viestistä oltiin sovittu. Kolmen päivän odotuksen jälkeen uutistenlukija luki viestin, jota oltiin odotettu:

- Raamattua voi lukea myös Narvikissa. Raamattua voi lukea myös Narvikissa. Raamattua voi lukea myös Narvikissa.

Jarin vanhempien huulille nousi leveä ja helpottunut hymy. Heidän poikansa oli päässyt läpi. Hän oli heidän ainoa lapsensa. Kevitsan kaivoksen työntekijöitten keskuudessa ei lapsiluku noussut kovin korkeaksi ja rikastamossa työskennelleelle Jarin äidille oli lääkäri sanonut aivan suoraan, että lapsiluku kannattaa jättää yhteen. Seuraava olisi mitä varmimmin vammainen jos syntyisi elävänä ollenkaan.

Jarin vanhemmat tiesivät, etteivät he tulisi kuulemaan pojastaan enää koskaan. Mutta ainakin hän olisi turvassa lännessä ja voisi elää parempaa elämää. Ehkä tehdä niitä lapsenlapsiakin, joita he tuskin koskaan näkisivät. Eivätkä he nähneetkään, sillä Jarin isä kuoli syöpään vuonna 1985 ja hänen äitinsä samoin syöpään vuonna 1991. Hetkeä ennen kuin Neuvostoliitto hajosi ja Suomi itsenäistyi.

Mutta Jarista pidettiin huoli. Norjassa oli suuri suomalaisyhdyskunta. Heitä asui siellä noin 250.000. Tanskassa heitä asui noin 150.000. Lisäksi heitä oli muuttanut paljon Yhdysvaltoihin, Kanadan ja Australiaan. Sisällissodan jälkeen heitä oli asunut eniten Ruotsissa jonne oli etenevien punaisten tieltä paennut yli puoli miljoonaa suomalaista jotka asettuivat maahan ja joista tuli Ruotsille hyödyllisiä kansalaisia. Mutta vuonna 1945 kaikki muuttui. Sodan voittanut Stalin ilmoitti Ruotsille röyhkeästi, että maan on palautettava ne suomalaiset, jotka Neuvostoliitto mielsi sotarikollisiksi vuosina 1918 - 1919 Suomessa käydyssä sisällissodassa. Ruotsi ei uskaltanut panna hanttiin, vaan maasta pakkosiirrettiin Neuvostoliittoon noin 1.500 suomalaista. Osa heistä teloitettiin heti Torniossa ja osa siirrettiin vankileireille Siperiaan.

Hyvin harva heistä jäi jäljelle kertomaan karua tarinaansa. Eivätkä Ruotsissa asuneet suomalaiset halunneet olla osa sitä tarinaa, vaan he pakenivat Ruotsista länteen. Maahan jäi vain kourallinen suomalaisia, vaikka 1960 - ja 1970-luvulla Ruotsi yritti houkutella heitä takaisin tehtaisiin töihin lämmittämään Ruotsin ylikuumenevaa talousveturia. Suomalaiset eivät uskaltaneet tulla, varsinkin kun tiedettiin että kaikki rajan yli Ruotsin puolelle yrittäneet ja kiinni jääneet neuvostosuomalaiset loikkarit palautettiin automaattisesti takaisin. Luottamusta ei ollut. Niinpä Ruotsin talousveturin avuksi saatiin lähinnä jugoslavialaisia ja turkkilaisia.

Jari siirtyi ensiksi Osloon, jossa hän kävi lukion loppuun. Hän sai nopeasti itselleen Norjan kansalaisuuden ja ennen opiskelujensa aloittamista hän suoritti varusmiespalveluksen Norjan puolustusvoimissa. Hän oli kovakuntoinen ja erätaitoinen nuori mies ja haki vapaaehtoisena Norjan erikoisjoukkoihin Marinejegerkommandoen-yksikköön. Hänelle ilmoitettiin valitellen, että ensimmäisen sukupolven loikkaria ei näihin yksiköihin valittu, joten hän suoritti asepalveluksensa esikuntapalveluksessa jossa hänet koulutettiin vankien kuulustelijaksi koska hän osasi hyvin venäjän kielen ja tunsi neuvostoliittolaisen yhteiskunnan.

Asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen hän kouluttautui papiksi Oslon yliopiston suomenkielisessä teologisessa tiedekunnassa joka samalla oli maailman ainoa suomenkielinen teologinen tiedekunta ja siirtyi sen jälkeen suomenkieliseen seurakuntaan Altaan. Pohjois-Norjassa asui hyvin paljon suomalaisia ja Jari osallistui työnsä ohessa myös suomalaisen perinteen ylläpitämiseen vapaaehtoistyönä. Silloin, 1980-luvulla näytti ettei Suomi vapautuisi milloinkaan eikä Jarilla olisi mitään mahdollisuuksia tavata lähimmäisiään eikä nähdä enää kotimaataan. Gorbatshovin valtaannousu ei - näennäisestä liberaaliudestaan - huolimatta nostanut toiveita. Sen vuoksi Jarillekin vuodet 1990 ja 1991 olivat hämmentäviä. Hän oli varustautunut siihen, että hän eläisi koko elämänsä Norjassa. Tai ehkä hän pakenisi Yhdysvaltoihin mikäli Neuvostoliitto hyökkäisi ja valtaisi koko Skandinavian.

Hänen oli vaikea uskoa silmiään, kun neuvostotakista alkoi pudota napit yksi kerrallaan. Toiseksi viimeinen nappi oli Neuvostoliitto itse, joka lakkautti itsensä 26. joulukuuta vuonna 1991. Ja se viimeisin oli Suomen Neuvostotasavalta joka aikansa jahkailtuaan julistautui itsenäiseksi viides päivä tammikuuta vuonna 1992. Saman vuoden kesällä Jari uskaltautui ensimmäisen kerran loikkaamisensa jälkeen Suomeen. Vanha pelko oli vallalla ja hän pelkäsi Kilpisjärven tullissa. Entä jos sittenkin? Olihan maassa vielä huomattava määrä neuvostojoukkojakin joitten poistumisaikataulusta oltiin vasta alettu neuvotella. Mutta rajavartija, jonka hatussa oli vanhan punatähden sijasta leijonakokardi katsoi vain laiskasti hänen Norjan passiaan ja viisumiaan ja löi siihen tarvittavat leimat. Sitten hän katsoi vielä Jaria ja kysyi:

- Loikkari?

Jari empi hetken ja vastasi:

- Kyllä. Vuonna 1982.

Rajavartija sanoi hymyillen:

- Neuvostokansalaisuutta ei Suomessa enää ole. Mutta jos sulla on tallessa neuvostopassisi, joka todistaa sinun syntyneen Suomen Neuvostotasavallan alueella saat tuolla sukunimelläsi Suomen passin itsellesi muutamassa viikossa. Tervetuloa Suomeen. Tervetuloa kotiin.

Sodankylässä paikalliset sukulaiset näyttivät Jarille hänen vanhempiensa hautakivet. Niissä ei ollut ristejä, mikä vaivasi häntä hieman. Ehkä hän saisi ne teetettyä jälkeenpäin. Jarin vierailu Suomessa kesti kaksi viikkoa ja sen aikana hän loi yhteyden itseään uudelleen perustavaan suomalaiseen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Itsenäistynyt Suomi oli ollut pitkään kommunistisessa komennossa joten oli todennäköistä, ettei mitään varsinaista valtiokirkkoa tultaisi koskaan perustamaan. Mutta hallinto ymmärsi kirkon arvon suomalaisen perinteen säilyttäjänä joten se avusti sitä jonkun verran rahallisesti ja antoi sille varainkeräysoikeuden vapaaehtoisilta. Olihan sen hallussa kuitenkin sukupolvien verran perinteitä Suomi-nimiseltä alueelta joka ensimmäistä kertaa historiansa aikana opetteli olemaan itsenäinen valtio. Kirkon mukanaan kuljettama perintö nähtiin tarpeelliseksi suomalaisen identiteetin rakentamisessa.

Matkansa aikana hän tapasi myös Martti Simojoen, joka oli ollut ihmisten kodeissa toimineen suomalaisen kirkon kantavana voimana kymmeniä vuosia. Vakaumuksensa vuoksi hän oli istunut muutaman kerran vankilassakin. Tuo silloin jo yli yhdeksänkymppinen mies totesi Jarille:

- Olen ehkä elänyt näin pitkään vain sen vuoksi, että näkisin tämän tilanteen. Minä muistan sen pienen hetken, kun Suomi oli vapaa maa. Lyhyeksihän se jäi, eikä kattanut edes koko Suomen aluetta. Se oli unelma, kaunis sellainen, mutta se sortui, kaatui ja pääosin unohtui. Olen yrittänyt pitää osaltani liekkiä yllä. Mutta nyt voimani alkavat olla vähissä. Tarvitaan nuoria ja innokkaita miehiä. Sinä olet sellainen. Olen saanut sinusta hyvän vaikutelman. Erityisesti se, että uskaltauduit loikkaamaan kaikkia vaaroja uhaten uskosi vuoksi kertoo sen, että olet niitä miehiä joita toimintansa tosiasiallisesti vasta aloittava kirkkomme tarvitsee. Niin kuin tiedät, ei Suomen kirkosta tule mitään varakasta valtiokirkkoa toisin kuin Norjassa josta tulet. Mutta voimme sentään tarjota sinulle jotain. Pienen palkan, pienen asunnon ja paljon, paljon työtä. Oletko halukas?

Jarin ei tarvinnut miettiä pitkään.

- Olen. Juuri tämän vuoksi loikkasin. Ja tämän vuoksi tulen takaisin.

Ja nyt hän oli täällä. Murhavuoren vieressä. Tuhannen ihmisen ympäröimänä. Hänellä oli yllään kirkon hyväksymä papin virkapuku. Sen tehtävä oli korostaa nöyryyttä. Se oli vain tavallinen körttipukua muistuttava musta puku jonka kaulassa oli liperit. Mutta hän ei avaisi tätä tilaisuutta. Hänen vieressään oli neljä miestä. Siinä oli 93-vuotias Ilkka Kinnunen. Siinä oli hänen poikansa, 55-vuotias Antti-Juhani Kinnunen. Siinä oli hänen pojanpoikansa, 32-vuotias Mauno Kinnunen sekä vielä hänen pojanpojanpoikansa, 7-vuotias Mikko Kinnunen.

Ilkka Kinnunen ei ollut alun perin syntynyt Kinnusena, vaan hänen sukunimensä oli ollut joskus kauan aikaa sitten Värtämö. Valkoiset olivat tappaneet hänen vanhempansa sisällissodassa ja Kinnusten perhe oli ottanut hänet ottopojakseen. Silloin hänen sukunimensä oli vaihtunut. Punaisten voiton myötä, Suomen siirryttyä osaksi Neuvostoliittoa ja Nälkämurhan alkaessa NKVD oli teloittanut myös hänen ottoisänsä Juhani Kinnusen. Ilkka oli sen jälkeen kulkenut pitkän ja pakotetun matkan pitkin Neuvostoliittoa ennen kuin hänen sallittiin palaavan takaisin Suomeen.

Ilkalle oltiin esitetty ajatuksena, että juuri hän avaisi tämän tilaisuuden. Sillä hänen taustanaan oli sekä valkoinen että punainen terrori. Hän oli suostunut. Ja nyt hän käveli keppiinsä nojaten lyhyin askelein mikrofonin luo ja aloitti:

- Hyvät ystävät… veljet ja sisaret… nyt ei enää ole suotavaa sanoa toverit… ja siihen on syynsä… hyvät syyt… ne syyt makaavat täällä maan alla… yksi heistä oli isäpuoleni… joka ammuttiin vain siksi, että hän pyrki pitämään perheensä hengissä. Isäpuoleni taisteli sodassa sen asian puolesta, joka petti ja murhasi hänet. Hän on ehkä saanut kuolemassaan rauhan. Niin kuin ovat ehkä saaneet ne sadat ihmiset, jotka ovat haudattu tänne. Mutta ehkä me puolestamme emme ole saaneet. Siksi tämä tilaisuus on tärkeä. Siksi heidät täytyy siunata. Siksi, että muistaisimme petoksen, ja tekisimme kaikkemme ettemme joutuisi enää sen uhriksi.

Ilkka Kinnunen nyökkäsi pastori Jari Hulkolle ja hän aloitti oman osuutensa:

- Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä…

Itämerellä, 24. helmikuuta 2018, noin sata kilometriä Ahvenanmaan eteläpuolella

Suomalaisen Helsinki-Linesin autolautta Helsinki Express oli pysähtynyt ja ankkuroitunut Ahvenanmaan eteläpuolella. Pysähtymiselle oli syy, ja alus oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kannella siitä syystä. Suomalais-ruotsalainen sukellusryhmä oli edellisenä kesänä löytänyt Itämeren pohjassa olevien S/S Arcturuksen ja S/S Castorin hylyt. Laivojen, jotka kuljettivat suomalaisia jääkäreitä ja jotka venäläinen sukellusvene oli upottanut vuonna 1918. Tappaen samalla yli tuhat suomalaista sotilaskoulutettua miestä, jotka Vaasaan saapuessaan olisivat saattaneet muuttaa silloin käydyn sisällissodan kulun.

Tuosta tapahtumasta oli aikaa nyt tasan sata vuotta, ja aluksella olevat suomalaiset olivat tulleet tälle matkalle kunnioittaakseen silloin kuolleitten suomalaisten sotilaitten muistoa. Sotilaitten, jotka eivät olleet koskaan päässeet sotimaan sitä sotaa, jota varten he läksivät hakemaan koulutusta vieraasta maasta.

Aluksen uppoamispaikalle oltiin heitetty suuri määrä kukkaseppeleitä sekä hiekkaa hukkuneitten miesten kotipaikkakunnilta ja Helsinki Express oli aloittanut paluumatkansa. Aluksen baarissa istui muuan mies erään toisen miehen kanssa. Miehen nimi oli John Carey. Toisen miehen nimi oli Mauno Kinnunen. Molemmat olivat vähän päälle viisikymppisiä. John Carey oli amerikansuomalainen, kotoisin Hancockin kaupungista Michiganista. Hancock oli amerikansuomalaisten keskuspaikka, siellä asui noin 60.000 ihmistä ja se oli ainoa paikka Yhdysvalloissa jossa saattoi vieläkin turistina pärjätä selvällä suomen kielellä.

John Careyn isoisoisä oli ollut nimeltään Viljo Kääriä. Hän oli ollut se mies, jonka punapäällikkö Juhani Kinnunen oli pelastanut teloitukselta vuonna 1919. Kääriä oli soutanut Tornionjoen yli Ruotsin puolelle ja löytänyt sieltä aikaisemmin punaisia paenneet vaimonsa, poikansa ja tyttärensä. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan turvalliseksi Ruotsissa. Se oli liian lähellä Suomea, joka muuttui nopeasti osaksi kommunistista hirmuvaltaa. Ehkä hän ajatteli, että toista kertaa hän ei törmäisi yhtä hyväsydämiseen punapäällikköön eikä ottaisi enää toista riskiä. Hän oli perheineen matkustanut Yhdysvaltoihin ja päätynyt Michiganin Hancockiin jossa hän elätti itsensä ja perheensä metsätöillä. Kovaan työhön tottuneella lappilaisisännällä ei tuottanut ongelmia löytää paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa jonka kasvava talous tarjosi töitä kaikille haluaville.

Suomalaisia oli muuttanut sisällissodan jälkeen Yhdysvaltoihin kymmeniä tuhansia. Heitä nimitettiin toiseksi aalloksi. Yhteiselo jo kotiutuneitten ns. ensimmäisen aallon amerikansuomalaisten kanssa ei ollut alkuun aina kitkatonta, sillä paikallisissa suomalaisissa tai ainakin osassa heistä eli melko voimakas vasemmistohenki. Sotaa paenneitten suomalaisten kertomuksia punaisesta terrorista ei aina tahdottu uskoa ja oltiinpa osittain tyytyväisiäkin, että herrat olivat saaneet selkäänsä. Pian kuitenkin huomattiin, että eivät tulijat olleet varsinaisesti mitään herroja ja he pärjäsivät työssä aivan yhtä hyvin kuin muutkin suomalaiset. Työtä arvostettiin, oli työntekijän yhteiskunnallinen näkemys mikä tahansa.

Pian ensimmäisen aallonkin suomalaiset alkoivat uskoa, että syntynyt Neuvostoliitto ei todellakaan  ollut sellainen työläisen paratiisi mitä siitä oltiin kuviteltu. Sen todisti lopullisesti se, että kun monet amerikansuomalaiset muuttivat sinne, eikä heistä koskaan kuulunut mitään. Ei tullut kirjeitä ja valokuvia työläisten ja talonpoikien valtiosta. Ei mitään uutisia. He olivat kadonneet jonnekin, eikä heistä enää kuultu. Samaan aikaan suljetusta Neuvostoliitosta ja sen vielä suljetummasta osasta Suomen Neuvostotasavallasta alkoi tihkua tietoa meneillään olevasta Nälkämurhasta.

Amerikkalaiseen suuhun vaikeasti lausuttavan nimensä William Careyksi muuttanut Viljo oli aina ollut kiinnostunut tekniikasta, ja nopeasti kehittyvä amerikkalainen yhteiskunta antoi sille harrastukselle paljon suuremmat mahdollisuudet kuin köyhä Suomen Lappi. Hän tapasi kaksi muutakin amerikansuomalaista, jotka olivat saapuneet yhtä lailla pakolaisina sisällissodasta. He olivat Andrew Bighouse (aikaisemmin Antti Isotalo) sekä Anton Shorelake (aikaisemmin Antti Rannanjärvi). Kaikki kolme jakoivat mielenkiinnon tekniikkaan, erityisesti maa- ja metsätaloustekniikkaan. He ajattelivat kehittää erityisesti vaikeisiin maasto-oloihin soveltuvia maa- ja metsätalouskoneita ja toimivat aluksi muutaman vuoden nyrkkipajatasolla.

Toiminta sai huomattavaa nostetta kun miehet saivat sijoittajaksi kaksi amerikansuomalaista lisää. Ensimmäinen heistä oli Alex Bay (aikaisemmin Aimo Lahti), jonka suunnittelema M31-konepistooli oli voittanut Yhdysvaltain armeijan suunnittelukilpailun ja jota valmistettiin suuria määriä. Konepistooli sai nopeasti yleiseen käyttöön levinneen nimityksen The Harvester, joka kädessä Viljon poika eli John Careyn isoisä Bert Carey taisteli Euroopan rintamalla Normandian maihinnoususta alkaen aina sodan loppuun saakka.

Bay oli hieman helppoheikki luonteeltaan, eikä hänen myöhemmissä vaiheissa suunnittelemat Bay-Wildshore pikakivääri sekä Bay-pistooli enää tulleet laajaan käyttöön. Hän näki itseensä verrattuna huomattavasti rauhallisluontoisemmassa ja enemmän varman päälle pelaavassa kolmikossa itsensäkin kannalta varmemman sijoitusmahdollisuuden.

Toinen sijoittaja taas oli Wilbur B. Newman (aikaisemmin V.P. Nenonen). Newman oli myös paennut Suomesta ja saavuttanut Yhdysvaltojen armeijassa nopeasti tykistökenraalin arvon. Newmanin jo 1930-luvulla kehittämät tykistön ampumamenetelmät saivat aikaan sen, että Yhdysvaltain kenttätykistö oli toisen maailmansodan ajan tykistöistä kaikkein kehittynein ja ennen kaikkea tehokkain.

Carey, Bighouse, Shorelake, Bay ja Newman perustivat FinnMoto-osakeyhtiön joka saavutti varsin nopeasti kohtuullista menestystä Michiganin alueella. Toinen maailmansota puolestaan lisäsi huomattavasti tehtaan kapasiteettia, tosin se siirtyi sodan vuoksi tilapäisesti valmistamaan puolitelavaunuja Yhdysvaltain armeijan pohjattomaan tarpeeseen. Sodan jälkeen puolitelavaunuja ei enää siinä määrin tarvittu, mutta FinnMotolle oli jäänyt volyymi ja myös idea, jolla volyymi hyödyntää. Sodasta kotiutunut ja pronssi- ja hopeatähdellä palkittu sergeant Bert Carey viimeisteli insinööriopiskelunsa ja hänestä tuli yhtiön kehittämispäällikkö. Hänen isosiskonsa Wilma Carey puolestaan oli jo sodan aikana opiskellut kauppatieteitten tutkinnon ja tämän voimakaksikon myötä FinnMoto rakensi strategiaansa rauhan ajalle.

Taloudellisen osaamisensa vuoksi Wilmasta tuli koko yhtiön puheenjohtaja mikä herätti hieman huomiota. Suuren yrityksen johtajana ei oltu silloin vielä juuri nähty naisia. Niin hänen kuin Bertin ehdotuksesta yhtiö muutti strategiaansa. Pelkistä maanviljelyskoneista tuli luopua, sillä he ymmärsivät suurempien kilpailijoitten hakkaavan firman pelkän volyyminsa ja sitä myötä alhaisemman hinnan vuoksi. Kannatti keskittyä erityisosaamiseen. Näin ollen FinnMoto keskittyi valmistamaan sekä vaativiin olosuhteisiin tarkoitettuja metsätraktoreita että raskasta aurauskalustoa. Koska Yhdysvallat ei suinkaan ole pelkkää tasaista Kansasia, yhtiön valmistamien luotettavien tuotteitten maine kasvoi, ja liikevaihto sen myötä.

Yhtiö erosi hieman monesta muusta keskisuuresta amerikkalaisesta yhtiöstä. Se palkkasi töihin mielellään sotaveteraaneja ja ennen kaikkea amerikansuomalaisia. Yhtiön tehtailla Hancockissa puhuttiin pääosin suomenkieltä. Yhtiön seuraava tehdas, jonka se rakensi Michiganin Sterling Heightsiin oli taas perinteisempi all-american tehdas. Yhtiön peruskirjassa oltiin mainittu, että kaupallisen tehtävänsä lisäksi sen tuli mahdollisimman paljon ylläpitää suomalaista kieltä ja kulttuuria Yhdysvalloissa. Siihen aikaanhan ei ollut varmaa, kuinka suomalaisuus tulisi säilymään emämaassa vai tulisiko ollenkaan. Osittain tämän vaatimuksen mukaan yhtiö ei koskaan listaantunut pörssiin, vaan pysyi nimenomaan amerikansuomalaisten hallussa.

1960-luvun alkuun mennessä FinnMoto laskettiin Yhdysvalloissa jo suuryritykseksi ja vuosikymmenen lopulla se teki suurimman läpimurtonsa kehittäessään myyntiin metsämonitoimikoneen muutamaa vuotta ennen ruotsalaisia kilpailijoitaan. Termille ”moto” kävi niin kuin aikanaan esimerkiksi Trangialle, eli eräs tuotemerkki ja erisnimi muuttui yleisnimeksi. John Careyn isä Harry Carey, joka oli syntynyt kaksi päivää ennen Pearl Harboria tuli FinnMoton johtajaksi 15. maaliskuuta vuonna 1985 eli täsmälleen samana päivänä jolloin Mihail Gorbatšovista tuli NKP:n pääsihteeri. Hänen uransa kesti huomattavasti kauemmin kuin Gorbatšovin. Kun Suomi hieman epäröiden itsenäistyi vuoden 1992 alussa, alkoi FinnMoto seuraamaan sen tilannetta huomattavalla tarkkaavaisuudella. Eihän firman peruskirjassa merkittyä suomalaisuuden edistämispykälää oltu poistettu minnekään, vaikka jossain pörssifirmassa se olisi ilman muuta tehty. Mutta FinnMoto ei ollut pörssifirma ja sillä oli isänmaa. Itse asiassa kaksikin. Ruumiillinen ja henkinen.

Kun näytti siltä, että Suomi todellakin oli itsenäinen maa ja Neuvostoliitosta Venäjäksi muuttunut vuoteen 1995 mennessä veti kaikki joukkonsa maasta päätti FinnMoto investoida vanhaan kotimaahansa. Uuteenkaupunkiin perustettiin vuonna 1997 Euroopan suurin metsäkoneita valmistava tehdas, joka oli itsenäisyytensä aloittaneelle valtiolle loistava talouden veturi. Se houkutti muitakin kansainvälisiä yrityksiä investoimaan maahan.

Mutta yksi Viljo Kääriän tai myöhemmin William Careyn vaatimus oli vielä lunastamatta. Juhani Kinnusen sukulaisia ei ollut vielä löytynyt. Kiitosta ei oltu esitetty eikä kunniavelkaa oltu lunastettu. Neuvostoliiton aikana se oli tietysti mahdotonta muutenkin ja mahdolliset Yhdysvalloista käsin esitetyt tiedustelut olisivat mitä todennäköisimmin aiheuttaneet huomattavia hankaluuksia Kinnusen jälkipolville. Ajatus oli William Careyn kuoltua jäänyt taka-alalle, mutta vuonna 2009 FinnMoton pääjohtajaksi noussut John Carey otti asian uudestaan esille. Hän palkkasi hyvämaineisen yksityisetsivätoimiston etsimään Juhani Kinnusen jälkeläisiä osviitalla että money is no concern. Toimisto piti yllä etsintää. Kärsivällisesti. Etsien niin Suomen, Neuvosto-Suomen kuin Venäjän arkistoja. Tarvittava etsinnän voiteluaine oli raha ja etsinnän laakereina toimi kärsivällisyys. Lopulta, vuonna 2017 etsivätoimisto saattoi antaa Careylle konkreettisia tuloksia.

Ja se tulos istui John Careyn vieressä samassa pöydässä Helsinki-Expressin baarissa. Hänen nimensä oli Mauno Kinnunen. Miehet olivat vaihtaneet jonkun verran tietoja keskenään sähköpostitse, tavanneet ensimmäisen kerran laivalla ja osallistuneet murhattujen jääkärien muistotilaisuuteen. Sen jälkeen oli aika puhua. Mauno kohotti Johnin tarjoaman oluttuopin, otti hörpyn ja sanoi:

- Niin kuin sinulle sähköpostitse kerroin, minä en ole Juhani Kinnusen verisukulainen. Isoisäni Ilkka oli Juhanin ottopoika. Mutta minä ehkä parhaiten voin kertoa niin Juhanin kuin hänen sukunsa vaiheista. Juhanin verisukulaisia elää Venäjällä. Mutta he ovat täysin venäläistyneet. Juhanin perintö on kulkenut takaisin Suomeen isoisäni Ilkan kautta. Hän muuten eli yli satavuotiseksi, joten jos olisit löytänyt meidät kymmenisen vuotta aikaisemmin, olisit voinut jutella hänenkin kanssaan. Hän oli siitä onnekas mies, että vaikka hänellä kroppa pettikin, niin järjen valo säilyi hänellä siihen viimeiseen päivään saakka.

John otti puolestaan hörpyn ja kysyi:

- Isoisäsi siis osasi kertoa siitä, kun Juhani säästi isoisoisäni hengen?

- Kyllä. Kinnusen Juhani kertoi siitä sodasta palattuaan kotona. Varsin yksityiskohtaisesti. Hän oli lähtenyt sotaan vapauttamaan torppareita ja katkeroitunut siitä, minkälaiseksi sota sitten muuttui. Hän oli sanonut usein, että niitten miesten pelastaminen oli ainut hyvä asia, mitä hän sodassa sai aikaiseksi. Muu oli pelkkää murhaamista. Siellä Aavasaksalla hän oli päättänyt, että noiden kolmen miehen kohdalla hän ei murhaamista jatka. Yksi niistä miehistä oli isoisoisäsi.

- Oliko Juhani kommunisti? Vakaumuksellinen sellainen? Minulle amerikansuomalaisen yrittäjäsuvun jäsenenä on vaikeaa ymmärtää, kuinka kommunistit voittivat Suomessa.

- Se oli monen sattuman summa… valkoisilla oli huonoa tuuria… ensin upotettiin nuo jääkärit… sitten meni Mannerheim puolivahingossa… ja sitten ryssät alkoivat satsata tänne sotilaallista voimaa… eikä sitä toivottua saksalaista apua tullut… mutta oliko Juhani kommunisti… nääh… vakaumuksen mies hän kyllä oli, mutta tuskin hän edes ymmärsi mitä niin kommunismi kuin sosialismi lopulta tarkoittivat. Eikä hänelle, eikä hänen kaltaisilleen sitä silloin rehellisesti kerrottukaan. Heidät petettiin. He läksivät taistelemaan tehdäkseen torppareista talollisia. Ja talollinenhan oli sosialistisen yhteiskunnan yksi pahimmista vihollisista. Juhani kuoli petettynä ja katkerana miehenä. Jos lähdemme kiertämään Suomea, niin kuin suunniteltiin niin vien sinut siihen paikkaan, mihin hänet on haudattu. Kahdeksansadan muun kanssa. Olin paikalla silloin, kun paikalle asetettu muistomerkki paljastettiin. Itse asiassa Ilkka piti siinä tilaisuudessa puheen.

- Se tehdään ilman muuta. Mutta mitä Juhanin perheelle sitten tapahtui?

- Heidän onnensa oli että he saivat olla sentään yhdessä. Heidät oltaisiin voitu totaalisesti erottaakin. Perheen nuorin tytär Elma oli kuollut espanjantautiin. Jäljellä oli äiti Aliisa, lapset Martta ja Janne sekä isoisäni Ilkka, jonka sukunimi oli vaihtunut Värtämöstä Kinnuseksi. Kun Juhani teloitettiin Ilkka oli 21-vuotias ja hänen oli pakko ottaa perheen pään paikka. Hyvin hän siitä suoriutuikin. Olosuhteet opettavat ja pakko tekee mestarin. Ilkasta oli tullut täysi mies jo 14-vuotiaana kun Juhani läksi sotimaan ja hänen täytyi käytännössä itse pitää huolta talosta. Nyt hän joutui kantamaan huolta perheestä. Toisesta perheestään. Hänen omat vanhempansa oltiin ammuttu valkoisten toimesta sodan aikana.

- Perhe ei siis jäänyt Suomeen?

- Ei sen annettu jäädä. Ei kansanvihollisen sukulaisia voitu jättää niille sijoilleen. Heille tuli lähtö kauas. Heidät pakkosiirrettiin Siperiaan, Krasnojarskin aluepiiriin Jenisei-joen varrella sijaitsevaan Kasatšhinskojeen jossa heidän oli määrä työskennellä paikallisessa metsäkombinaatissa. Siellä Kasatšhinskojessa perheellä – tai osalla heistä – vierähtikin sitten seuraavat kolmekymmentäkolme vuotta. Ilkan vastuu muuttui entistä raskaammaksi jo pitkän kuljetuksen aikana, sillä perheen äiti Aliisa kuoli umpisuolentulehdukseen.

- Eikö siellä ollut lääkäreitä? Eihän sellaiseen kuolla.

- Huomaa, ettet ole ollut neuvostokansalainen. Olihan siellä lääkäreitä mutta ei niitä mihinkään härkävaunuun hälytetty jonkun kansanvihollisen vaimon vuoksi. Aliisa pääsi sairaalaan vasta perillä Krasnojarskissa mutta umpisuoli oli jo ehtinyt puhjeta aiheuttaen pahan vatsakalvon tulehduksen jota ei enää voitu hoitaa. Edessä olivat vaikeat vuodet. Ilkka oli siis 21-vuotias, Martta kymmenen ja Janne kahdeksan. He olivat Ilkan vastuulla. Ja he olivat vielä kaiken lisäksi kielitaidottomia. Tilannetta paransi se, että Ilkka huomattiin Kasatšhinskojessa tehokkaaksi ja ennen kaikkea neuvokkaaksi ja kekseliääksi työmieheksi. Ajan myötä Ilkan lahjakkuudet huomattiin ylempänäkin ja hän pääsi metsäkombinaatin kirjuriksi. Kombinaatin johtaja oli laiska, ahne ja kunnianhimoinen mies, oikea neuvostoyhteiskunnan arkkityyppi joka käytti Ilkan osaamista hyväkseen. Suhde oli sinänsä symbioosi, sillä sen myötä Ilkkakin sai etuja itselleen ja ennen kaikkia Martalle ja Jannelle. He saivat jopa käytyä koulua. Muutaman vuoden tosin vain, mutta olihan se tyhjää parempi.

John sytytti pikkusikarin ja tuumaili mietteliäänä:

- Se on ollut heille varmasti hirvittävä muutos. Kuinka he saattoivat selvitä siitä?

Mauno puolestaan lataili piippuaan ja vastasi:

- Ei itse asiassa niin hirvittävä kuin amerikkalaisena ehkä kuvittelet. Eikä oikein muutoskaan. Eihän heidän elämänsä ollut sen helpompaa Suomessakaan. He vain siirtyivät suomenkielisestä kurjuudesta venäjänkieliseen kurjuuteen. Suurin muutos oli vanhempien menettäminen. Ilkka oli oppinut jo aikaa sitten, että jos ei itse auta itseään, niin ei kukaan muukaan auta. Ja kombinaatin kirjurina hän oppi kaksi neuvostoihmisen elämässä hyvin merkittävää asiaa. Toinen oli tuhtaa ja toinen blat.

- Tuhtaa? Blat?

- No tuhtaa… niin, sitä voisi sanoa noin amerikkalaisesta näkökulmasta ihan puhtaasti väärentämiseksi. Eli se oli työsuoritusten väärää raportointia yksinkertaisesti sanottuna. Mutta komentotaloudessa siitä tuli omanlaisensa taiteenlaji. Työsuoritteilla, mittayksiköillä, ajalla, matkoilla ja kaikella muulla sellaisella kikkailemalla saatiin aikaan raportit joitten mukaan viisivuotissuunnitelman mukaiset normit oltiin vedenpitävästi täytetty vaikka ne olivatkin kaukana siitä ja välistä oltiin vedetty omiinkin liiveihin. Hyvällä tuhtaalla saattoi saada mitalin. Huonosti tehdyllä tuhtaalla taas kuulaa ottaansa. Niin kuin sanoin, tuhtaa oli taiteenlaji. Ja Ilkka hallitsi sen.

- Entä blat?

- Sitä voisi sanoa jonkunlaiseksi hartiavaluutaksi. Tavara tavarasta. Palvelu palveluksesta. Palvelu tavarasta. Tavara palvelusta. Blat oli käytössä oikeastaan Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Minä muistan itsekin sen hyvin. Minun elinaikanani neuvostokansalaisella oli itse asiassa kyllä käytössään rahaa. Mutta ne olivat ruplia, eikä niillä peruselintarvikkeitten lisäksi saanut paljon mitään. Ainakaan ilman vuosien jonottamista. Niinpä muitten hyödykkeitten hankkimisessa blat oli tosiasiallisesti virallinen valuutta. Dollarin ja Saksan markan rinnalla. Ennen kaikkea tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat pyörittää blatia. Löytää toisiaan tarvitsevat ihmiset, tavarat ja palvelukset. Ja Ilkka oli sellainen ihminen. Siksi hän alkoi saada arvostusta Kasatšhinskojessa.

- Asiaa auttoi se, että Ilkka oli nopea oppimaan ja puhui melko pian sujuvaa venäjää. Toki niin Martan kuin Jannen piti myös oppia puhumaan sitä, mutta kotonaan he pitäytyivät kuitenkin aina suomenkielessä. Ilkka piti kuitenkin yllä unelmaa paluusta takaisin Suomeen. Vaikka heidän elämänsä ei sen ajan neuvostoihmisen näkökulmasta ollut sinänsä hassumpaa. Heillä oli puutetta, kovaakin puutetta nykyiseen amerikkalaiseen ja suomalaiseenkin elintasoon nähden mutta he eivät sentään olleet vankeja ja monella muulla puutetta oli vielä paljon enemmän. Ja ota huomioon, että he läksivät Siperiaan silloisesta Suomesta jossa ihmisiä tapettiin puolueen käskystä nälkään kuin kärpäsiä. Siperiassa heillä oli sentään niukka elanto. Suomessa heillä ei ollut sitäkään. Vuosina 1925 – 1930 Suomi oli yksi maailman hirvittävimmistä paikoista. Jopa Siperiassa oli paremmin. Silti Ilkka halusi takaisin.

John nojautui tuolissaan taaksepäin mietteliään näköisenä, oli hetken hiljaa ja tuumi sitten:

- Niin… ihminen on sopeutuva olento… vähään tyytyväinen… jos sitä vähää osaa arvostaa… itse tunnustan syntyneeni kultalusikka suussa… oikeastaan tajuan sen merkityksen vasta nyt… en minä tiedä, mitä on puute… elämäni on ollut toisaan seuraavia itsestäänselvyyksiä joka pohjautuu aikaisempien sukupolvien kovaan työhön. Ja siihen kesäkuiseen hetkeen vuonna 1919 kun muuan mies päätti jättää isoisoisäni henkiin… nyt alan ymmärtää… todellakin ymmärtää, miksi hän puhui aina kunniavelasta… minun tehtäväni on lunastaa se…

Sitten hän aivan kuin havahtui ja kysyi Maunolta:

- Oletettavasti Ilkka sitten löysi vaimon itselleen? Muutenhan sinä et olisi tässä.

- Löysi niin. Mutta se kesti aikansa. Vastuu vei ajan normaalilta nuoren miehen elämältä. Hänenhän täytyi olla isä Martalle ja Jannelle.

Sitten Mauno hymyili ja sanoi:

- Vi`rsa uli lisma, lismaso uli kelme ved, kelme vedso uit' kalt.

- Mitä tuo oikein oli?

- Se oli mordvan kieltä. Tarkemmin sanottuna sen suurempaa pääkieltä ersää. Minä olen neljäsosamordvalainen. Ilkka löysi lopulta vaimokseen Verkin. Omaa sukua Krivošejeva. Hän on isoäitini. Tai oli siis. Hän kuoli vuonna 1995. Hänetkin oli karkoitettu. He tapasivat, menivät yksiin ja vuonna 1942 syntyi isäni Antti-Juhani. Keskellä sotaa. Ilkan ei tarvinnut lähteä sotimaan, kun oli sen verran vanhaa ikäluokkaa, mutta Jannen piti. Hän kaatui Kurskin taistelussa vuonna 1943. Hänestä ei jäänyt jäljelle kuin tuntolevy. Hän oli panssarintorjuntatykin ampuja ja hän tuhosi kaksi saksalaista tankkia. Kolmatta hän ei enää tuhonnut. Täysosuma tuhosi koko tykkiryhmän. Marttakin oli sodassa. Kenttäsairaalassa hoitajana. Palattuaan takaisin Kasatšhinskojeen hän tapasi Anatolin, venäläisen miehen ja meni hänen kanssaan naimisiin.

- Koska sitten sukusi palasi Suomeen?

- Siihen tarvittiin vallanvaihto Neuvostoliitossa. Kun Nikita Hruštševista tuli NKP:n pääsihteeri ja kun hän vuonna 1956 tuomitsi Stalinin hallinnon, alkoi suojasää. Tosin Kinnusilla kesti vielä vuoteen 1958 ennen kuin paluu oli mahdollista. Tai yleensä siirtyminen Kasatšhinskojesta minnekään. Syynä oli taas tuhtaa. Sillä oli etunsa mutta myös haittansa.

- En ymmärrä. Selitätkö?

- Metsäkombinaatin johtaja oli vaihtunut kahteenkin otteeseen ja kaikille Ilkka oli korvaamaton apulainen. Kombinaatin johtajan sana painoi, eikä viimeisin johtaja olisi halunnut luopua Ilkasta millään. Hän oli itse aika kädetön ja päässyt johtajaksi pelkästään puoluesuhteillaan. Näin ollen he pääsivät lähtemään vasta kesällä 1958. Ilkka lähti, Verki lähti ja Antti-Juhani lähti. Mutta Martta jäi. He muuttivat Anatolinsa kanssa samaan aikaan Novosibirskiin. Heillä oli ehtinyt syntyä Kasatšhinskojessa kaksi tytärtä. Nadezhda ja Natalia. He ovat vielä elossa ja heillä on lapsenlapsia. Mutta he ovat täysin venäläistyneet. Lapsenlapset eivät koskaan edes opetelleet suomenkieltä ja Nadezhda ja Natalia ovat unohtaneet sen vähän, mitä oppivat. Mutta minä tiedän kuitenkin heidän olinpaikkansa. Me lähetellään kortteja vuosittain. Me jouluna ja he uutena vuotena.

- Jos järjestän niin että tapaisimme, voitko toimia tulkkina? Sinä kuitenkin kai osaat venäjää?

- Toki osaan. Kaikki neuvostosuomalaiset oppivat venäjän. Ei ollut paljon vaihtoehtoa.

John tilasi miehille uudet oluet ja jatkoi kiinnostuneena:

- Entä vuodesta 1958 eteenpäin?

- Keuruulle, josta Ilkka oli lähtöisin he eivät päässeet, vaan asettuivat Jyväskylään. Itse asiassa he kaikki olivat yllättyneet kuinka siistiltä ja toimivalta kaupunki – neuvostoihmisen näkökulmasta – vaikutti. Erityisesti Verki oli ihastunut vaikka sinun silmääsi ne rakennukset varmaankin näyttäisivät karmeilta slummeilta. Mutta niissä oli sähköt. Sähköliesikin. Jääkaappi. Ja sisä-wc. Asiaa auttoi se, että Jyväskylässä oli Neuvostoliitonkin mittakaavassa suuri kranaatti- ja patruunatehdas. Sinne niin Ilkka kuin Verki pääsivät töihin. Ilkka pääsi nopeasti samanlaisiin hommin kuin Kasatšhinskojessa. Ja koska Ilkka oli synnynnäinen pelimies niin tuhtaa ja blat auttoivat siinä, ettei isäni Antti-Juhanin tarvinnut lähteä armeijaan jonnekin hevonvitunkuuseen vaan hän suoritti varusmiespalveluksensa Itämeren kuudennessa motorisoidussa rannikkotykistörykmentissä Lenininlahdessa.

- Lenininlahdessa?

- Jaa niin… Vaasahan se nykyisin on. Se oli sitä Ruotsinvallan aikaan mutta eihän sellainen nimi sitten tsaarille käynyt vaan siitä tuli Nikolainkaupunki. Ja bolshevikeille ei taas mikään tsaarista muistuttava käynyt joten siitä tuli Lenininlahti. Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1992 siitä tuli taas Vaasa.

- Ymmärrän. Tai no, en ymmärrä sitä neuvostotyyppistä nimienvaihtamisintoa, mutta Suomessa se oli ehkä paikallaan. Kuinka isäsi elämä eteni armeijan jälkeen?

- Sinänsä hyvin, mutta hän teki väärän valinnan.

- Tarkoitatko sitä, että hän rupesi toisinajattelijaksi?

- En tarkoita. Hän rupesi maalariksi. Ja ne sen ajan maalit olivat sellaista evästä että ne söivät sekä hänen ihonsa että aivonsa. Hän kuoli vuonna 2001 ihosyövän ja alzheimerin taudin yhdistelmään. Viimeisen kahden vuoden ajan hän ei enää tuntenut minua eikä tiennyt kuka itse oli. Neuvostoliitossa noista ympäristöasioista kun ei niin kovin piitattu.

- Olen todella pahoillani. Entäs sinä sitten? Kuinka oma elämäsi on mennyt?

- Jaa minä? No, minähän olin tyypillinen neuvostokansalainen. Synnyin vuonna 1965. Kävin koulua Jyväskylässä. Olin jäsenenä Komsomolissa. Sen verran, etten ollut epäilyttävä. Itse asiassa se mikä kiinnosti minua eniten oli rock-musiikki. Meillähän oli kotona radionauhuri. Kuuntelin siitä Radio Luxemburgia ja äänitin kasetille. Äänityksiä jaettiin sitten kavereille. Yksi sai bongattua Sladea. Toinen Marc Bolania. Kolmas Deep Purplea. Ja niin edelleen. Ja olihan meillä Suomessa Hurriganes. Minä sain kaverilta kopionkopionkopion heidän salaa tekemästä Roadrunner-kasetista. Nekin jätkät saivat sitten pitkät työleirituomiot ja vapautuivat vasta kun Suomi itsenäistyi. Vielä huonommin kävi niille lahtelaisille jätkille joilla oli se Sleepy Sleepers-bändi. Ne kuskattiin kaikki mielisairaalaan jonnekin huitulanhelvettiin eikä niistä kuultu enää koskaan sen jälkeen. Kai ne tapettiin yliannoksilla tai jotakin.

- Goddamit! Sitä samaa rokkiahan minäkin kuuntelin. Mutta minä ostin ne LP-levyinä ja kuuntelin hyvillä stereoilla. Kun ei ollut pulaa niin rahasta kuin vapaudestakaan. Entäs sitten? Kuinka elämäsi sitten eteni?

- Kouluttauduin metallimieheksi. Mutta enhän minä ehtinyt niitä hommia tehdä kun sitten tuli lähtö armeijaan. Palveluspaikkani oli 54:s Moottoroitu jalkaväkidivisioona Vekaranjärvellä. Se oli niitä yksikköjä joista lähdettiin suoraan Afganistaniin. Siellä oli paljon suomalaisia joita pidettiin hyvinä sotilaina. Olin siellä vuoden. Toimin BTR-kuskina. Selvisin ilman naarmuakaan vaikka kerran väijytyksessä kävi niin, että jätkät olivat aukaisseet BTR:n luukut ja singon ammus tuli suoraan yhden kaverin rintaan. Siinä meni puolet ryhmästä. Minut pelasti eräs mies joka oli takanani. Hän otti sen suurimman osuman minun puolestani. Yritin antaa ensiapua mutta jätkän selästä näkyivät keuhkot ja nekin olivat riekaleina. Hän kuoli käsiini.

Mauno otti hörpyn oluestaan, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- Se oli kova keikka. Ehkä sitä kannattaa muistella joskus myöhemmin. Jos haluat kuulla. Mutta sitten palasin Jyväskylään. Menin töihin kranaattitehtaalle niin kuin niin moni muukin. Löysin itselleni naisen ja saimme lapsen. Pojan, Mikon. Meille tuli avioero vuonna 2003. Se on nykyisessä Suomessa kovasti yleistä. Jostain syystä. Mutta olen ollut entisen vaimoni kanssa suhteellisen hyvissä väleissä joten Mikko ei joutunut kärsimään erostamme enempää kuin mitä joillain muilla.

Samalla pöytään tuli pistäytymään noin viisi – kuusikymppinen mies jolla oli päällään koruttomat pikimustat vaatteet. Hän näytti selvästi tuntevan Mauno Kinnusen ja vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan. Toki hän myös esitteli itsensä John Careylle ja tervehti häntä kohteliaasti. Miehen poistuttua John kysyi:

- Kukas hän oli? Näytitte tuntevan toisenne. Taisi olla sama mies, joka siunasi jääkäreitten hautapaikan.

- Sama mies. Hän on Jari Hulkko. Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa. Tuo puku mikä hänellä oli päällään on papin puku, mutta hän on nyt vaihtanut vapaalle ja ottanut liperit kaulasta pois. Ihan hyvä ja rento tyyppi. Ottaa varmasti jääkäreitten kunniaksi muutaman oluenkin. Hän osallistui jääkärien siunaamistilaisuuteen ja jatkaa tilaisuutta siviilihenkilönä. Häntä muuten vihataan Ruotsissa, tiedätkös?

- En tiedä. Miksi?

- Siksi, että hänen johdossaan oleva kirkko keskittyy vain hengellisiin asioihin ja se pitää – ja on myös julkisesti ilmoittanut – että ruotsalainen maallistunut kirkko joka keskittyy lähinnä monikulttuurisuuden tukemiseen ja kaikenlaisiin seksuaalivähemmistöihin ei ole enää kirkko ensinkään vaan lähinnä perverssi maallinen virasto. Jos Ruotsin kirkolla olisi vielä käytössään kirkonkirous, niin varmaankin ne langettaisivat sen arkkipiispa Hulkon päälle. Mutta Hulkko nakkaa sille pitkät paskat. Itse asiassa hän on hyvin merkittävä hahmo suomalaisen kansallismielisyyden uudelleen herättämisessä. Neuvostovuosina kun se onnistuttiin latistamaan pieneksi ja onnettomaksi suuren puun varjoon jääneeksi kituvaksi taimeksi. Nyt se puu on kaatunut ja taimi on alkanut kasvaa.

John tilasi uudet oluet, sytytti pikkusikarin ja sanoi:

- Minulla on kunniavelka. Ja minulla on varaa lunastaa se. Kaikki, mitä minulla on, kaikki mitä suvullani on johtui siitä, että eräs Juhani Kinnunen pelasti isoisoisäni vuonna 1919. Haluatko muuttaa Amerikkaan? Minä voin järjestää sen. Haluatko rahallista tukea itsellesi? Ja pojallesi? Minä voin järjestää senkin.

Mauno otti hörpyn oluestaan ja vastasi:

- En minä halua rahaa. Ajatus siitä että ottaa rahaa siitä että joku on jäänyt ampumatta tuntuu… no, käänteiseltä palkkamurhaajalta. Ja se kunniavelka on muutenkin maksettu. Jo kaksikymmentä vuotta sitten.

- En ymmärrä.

- Katsos, minähän olin siis töissä siellä kranaattitehtaassa Jyväskylässä. Suomihan myy kranaatteja vaikka itselleen Perkeleelle jos se vain maksaa rahalla. Mutta siitä huolimatta tuotantomäärät itsenäisyyden myötä pienenivät. Kas kun tavaraa ei mennyt enää neuvostoarmeijalle. Tiedossa oli irtisanominen ja hyvin epävarma tulevaisuus. Mutta sitten tuli uusi mahdollisuus. Sinun vuoksesi. Minä hain töitä FinnMoton metsäkonetehtaasta vuonna 1997. Kun se perustettiin. Ja sain niitä. Olen ollut siellä hommissa parikymmentä vuotta ja edennyt työnjohtajaksi. Asun mukavassa rivitalokaksiossa. Omassa. Velattomassa. Ja sain poikanikin koulutettua. En tarvitse rahaa. Enkä halua muuttaa Suomesta. Tämä on kuitenkin kotini. Vielä vähemmän haluaa muuttaa poikani Mikko. Hän asuu Haminassa ja on tietokoneinsinöörinä Googlen palveluksessa. Minä itse olen ajan myötä opetellut kansallismielisyyttä. Se ei ollut itsestään selvää, sillä synnyin Neuvostoliitossa neuvostokansalaiseksi eikä mitään Suomen itsenäisyyttä silloin ollutkaan. Koulussakin opetettiin se, että suomalaiset osallistuivat lokakuun vallankumoukseen ja pieksivät vastavallankumoukselliset. Mutta pojallani Mikolla tilanne on toinen. Hän syntyi Neuvostoliitossa mutta ei muista siitä mitään. Hänelle Suomi on isänmaa. Ja hänellä on toinenkin syy olla isänmaallinen ja pysyä Suomessa.

- Mikä se syy on?

- Hänellä ei ole vasenta jalkaterää. Hän oli sitä ikäluokkaa joka joutui sotimaan Kannaksen sodassa sitä venäläisseparatistien niin sanottua Novokarelski perešejekin aluetta vastaan. No, Venäjäähän vastaan siinä käytännössä sodittiin, mutta ryssät kävivät sellaista proxy-sotaa ja väittivät vain tukevansa separatisteja. Hän polkaisi siinä sodassa miinaan. Se vei häneltä toisen jalan. Mutta noissa tietokonehommissa pärjää oikein hyvin yhdelläkin jalalla. Sotakokemuksiensa myötä hän on hyvin kansallismielinen. Tavalla, josta minä olen kateellinen. Hän on kasvanut Suomessa ja suomalaiseksi. Minä synnyin Neuvostoliitossa ja olin neuvostoliittolainen. En kaipaa sitä aikaa. Olen mieluummin suomalainen. Mutta olen kateellinen sille Mikon innolle Suomesta ja suomalaisuudesta. Mikkoja tarvitaan. Minä olen menneen ajan mies ja väistyn mielelläni uuden sukupolven tieltä.

- Mutta mitenkäs on, teemmekö sen reissun jota ehdotin sähköpostissa?

- Tehdään vaan. Mutta minä tarvitsen kyllä lomaa sitä varten.

- Ota huomioon, että minä olen koko kansainvälisen FinnMoton puheenjohtaja. Luulenpa että se järjestyy. Palkallisena. Olen varannut Helsingistä matkailuauton. Lähdetään kiertämään esi-isieni maata. Olisin todella onnellinen, jos olisit oppaanani.

- Se on tällä puheella sovittu.

John Carey meni baaritiskille jossa oli elämäänsä kyllästyneen näköinen baarimikko. Hänen rinnassaan oli nimikyltti jossa luki Jyrki Katainen. Innoissaan John palasi englannin kieleen:

- Bartender! Give me two whiskeys. Best that you´ve got.

Saatuaan viskit hän meni niitten kanssa pöytään ja totesi:

- Luulen, että tämä on pitkän ja lämpimän ystävyyden alku. Yli valtameren ja yli vuosisadan.

Mauno kohotti viskilasia ja vastasi.

- Yli valtameren. Yli vuosisadan.

Hancock, Michigan, heinäkuu 2018, varhain eräänä aamuna.

Aikanaan Haminan lipputornista vaikutteensa ottaneessa Hancockin luterilaisen hautausmaan siunauskappelissa liehui John Careyn pyynnöstä punakeltainen Suomen leijonalippu. Hän seisoi hiljaisena isoisoisänsä William Careyn haudalla. Hän oli ajanut Mauno Kinnusen kanssa läpi Suomen. Hän oli käynyt Keuruulla, jossa Juhani Kinnunen perheineen aikanaan asui. Hän oli käynyt Ylitorniossa jossa Viljon nimellä elänyt William oli puolestaan asunut. Hän oli käynyt siinä paikassa Tornionjoen rannassa jossa Juhani säästi Viljon elämälle. Hän oli kiertänyt Maunon kanssa Lapin ja nähnyt sen tunturit. Käynyt katsomassa mahtavan Kiutakönkään Kuusamossa. Nähnyt Pohjanmaan lakeudet. Ja olivat he käyneet katsomassa myös Suomelle kuuluvaa Laatokan rantaa. Vain Ahvenanmaa jäi näkemättä. Se oli jäänyt Venäjälle, se oli yhtä suurta venäläistä laivastotukikohtaa eikä sinne ollut menemistä.

Nyt hän oli palannut kotiinsa Yhdysvaltoihin. Hänellä oli hautausmaalla mukanaan pieni laatikko ja pieni pullo. Laatikossa oli maata Juhani Kinnusen tilalta Keuruusta, Viljo Kääriän mailta Ylitorniosta ja myös Tornionjoen rannalta suurinpiirtein siitä paikasta jossa punaisten plutoonanpäällikkö Juhani Kinnunen mahdollisti Careyn suvulle sen elämän, jonka he olivat saaneet elää Yhdysvalloissa. Pullossa oli vettä pienestä purosta Kinnusten silloisilta mailta, joilla nyt oli jonkun toisen suomalaisen omakotitalo. Omakotitalon isäntä oli suostunut mielellään Johnin pyyntöön ottaa mukaansa hieman maata ja vettä. Vettä oli mukana myös Kääriöitten kotitilalta, joskin se oli ollut autiota maata. Keneltäkään ei tarvinnut kysyä lupaa. Vielä mukana oli vettä Tornionjoesta.

Johnilla oli mukanaan pieni lapio, jolla hän irroitti haudan päältä muutaman kuutiotuuman verran nurmikkoa, kaivoi pienen kuopan ja laittoi irrotetun nurmikon siististi kuopan viereen. Kuoppaan hän kaatoi laatikosta Suomesta mukanaan tuomansa maan ja laittoi sen jälkeen irroittamansa nurmikon takaisin paikalleen. Siellä kaukana Suomessa niin Mauno kuin Mikko olivat sanoneet, etteivät he kaipaa rahallista apua. Mutta he olivat suostuneet siihen, että John perusti säätiön tulemaan Mikon jälkikasvua. Samanlaisen säätiön hän oli perustanut Novosibiskiin tukemaan Nadezhdan ja Natalian jälkeläisten elämää. He olivat ehkä täysin venäläistyneitä, mutta he olivat kuitenkin Juhani Kinnusen lihaa ja verta. Tärkeintä oli ollut kuitenkin välittää kiitos vuosisadan takaa.

John otti pullon, jossa oli vettä Suomesta ja kaatoi sen isoisoisänsä haudalle. Hän ajatteli että kunniavelka oli nyt maksettu ja Viljo Kääriästä aikanaan William Careyksi muuttunut mies saisi levätä rauhassa. Hautakivelle lennähti perhonen ja John ajatteli sitä, mitä oli lukenut perhosvaikutuksesta. Että pienen perhosen siipien heilahdus saattaisi saada aikaan myrskyn jossain kaukana. Pienet asiat vaikuttivat myös historiaan. John mietti sitä, kuinka Suomessa olisi käynyt,  jos jääkärit olisivatkin päässeet perille? Ja jos Mannerheim ei olisi kaatunut juuri punaisten hyökkäyksen edellä? Jos valkoiset olisivatkin voittaneet? Minkälainen Suomen historia olisi silloin ollut?

Perhonen lensi omille teilleen ja myös John käveli ajatuksissaan pois hautausmaalta jatkamaan omaa elämäänsä. Siunauskappelissa Suomen punakeltainen lippu laskettiin alas ja tilalle nousi Yhdysvaltain lippu. Maan suurin suomalaiskaupunki heräili pikku hiljaa uuteen päivään.

Lukijalle: Kirjoituksessa esiintynyt Ilkka Värtämö / Kinnunen on luonnollisesti fiktiivinen hahmo. Mutta tietyissä osissa hänen elämäänsä on esimerkkinä ollut oikea henkilö, nimittäin Unto Parvilahti. Hän oli yksi niistä yhdeksästätoista  Suomen kansalaisesta jotka vuonna 1945 kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon käskystä luovutettiin Neuvostoliittoon joko vankeuteen tai kuolemaan. Kyseinen episodi ei ole niitä Suomen historian loistokkaimpia. Valveutunut mediamme mielellään tönkii kaikkea mahdollista mitä suomalaiset sodan aikana tekivät, mutta tästä ollaan oltu kovin hiljaa.

Parvilahden pakotettu Neuvostoliiton matka kesti vuodesta 1945 vuoteen 1954. Mikäli lukija saa jostain käsiinsä kyseisestä reissusta kertovan kirjan Berijan Tarhat niin se kannattaa ehdottomasti lukea.