LOUKATTU EGO JA RIKIN KATKUA

Helsingissä, ihan näinä päivinä…

Tunne.

Kokemus.

Elämys.

Miksi ne nauravat tunteilleni? Miksi ne ilkkuvat sille mitä koen ja mitä elämyksiä haluan hankkia? Miksi he eivät ota minua tosissaan? Minähän olen tunteeni ja elämyksieni kanssa itse niin tosissani.

Näitä ihmetteli pahantuulinen 23-vuotias Lirutta Teeskentäinen joka opiskeli Helsingin Yliopiston Klitoria-instituutissa sukupuolitetun jankuttamisen teologopoliittista metodologiaa. Liruttan päivä oli mennyt tähän asti mainiosti. Hän oli osallistunut Black Lives Pätee-mielenosoitukseen Helsingissä, huutanut iskulauseita, polvistunut ja mennyt muiden mukana solidaarisuusrähmälleen maahan. Jakaen yhteisen tunteen. Se tunne… niin, se tunne. Kuinka uskomattoman hyvältä ja voimauttavalta se tuntuikaan. Yhdessä muiden kanssa. Se oli varmaankin sitä synergiaa. Olla yhdessä enemmän kuin joukon yksilöiden summa. Ja sitten, mukavassa pikkupierussa kotiin palattuaan hän oli aukaissut läppärinsä samalla kuin punkkupullon ja tehnyt pahan virheen.

Hän oli pistäytynyt voiman pimeän puolen sivustoilla. Ja siihen se euforia sitten loppuikin ja tilalle tuli syvä loukkaantumisen tunne ja raastava viha. Jotenkin Lirutta oli kuvitellut että hänen ja ystäviensä yhdessä kokema voimakas tunne olisi saanut noilta saatanan janatuisiltakin jauhot totaalisesti suuhun. Mutta kattia kanssa. Nehän  perkeleet nauravat meille. Minulle! Nehän suorastaan kusevat minun tunteitteni päälle. Niiden tunteiden jotka ovat minulle niin tärkeitä. Niiden tunteiden, joita olen metsästänyt menestyksekkäästi jo vuosia ja jotka tuovat kerta toisensa jälkeen aina vain paremman olon. Tunteita, joihin tulee riippuvaiseksi.

Hän muisti, kuinka hän oli osallistunut mielenosoitukseen jo 2015 koska se persu, se Immonen oli sanonut että jotain pitää räjäyttää. Vaikka se olikin sitten kuulemma ihan kuvainnollinen vertaus niin hän muisti sen valtavan tunteen. Hän tunsi olevansa vastarinnan etujoukoissa rohkeasti estämässä natsien valtaantuloa. Ehkä aivan viime hetkellä. Niitä natseja oli varmasti paljon mutta osittain hänen metelöintinsä vuoksi ne luikkivat takaisin kiven alle piiloonsa. Hän tunsi olevansa melkein kuin natseja vastaan ase kädessä taisteleva partisaani.

Hän muisti, kuinka hän oli osallistunut moniin sukupuolten tasa-arvoa feministisen käsityksen mukaan puolustaviin ja uudelleen määritteleviin tapahtumiin. Ja ai että se tunne… siinä euforian tunteessa hän oli varma että ilman hänen suunnatonta kansalaisrohkeuttaan The Handmaid´s Talen hirvittävä patriarkaalinen dystopia olisi ollut aivan oven takana. Hän muisti myös suuttumuksensa kun joku helvetin setämies oli kysymyt että eikös se dystopia ole jo olemassa mutta vähän eri ilmansuunnassa? Mikset tyttö sitä vastaan protestoi? Lirutta oli sanonut käppäukolle että haista sinä sovinistisika vittu, se on ihan eri asia. Ja burkha on vapaaehtoinen. Se suojaa naisia sinun kaltaistesi sikojen irstailta katseilta.

Lirutta vihasi vieläkin sitä käppäukkoa. Mutta onneksi uutta euforiaa oli pian luvassa sillä hän oli aktivisti toiminnassa jolla pyrittiin estämään karkoituspäätöksen saaneitten arabi- ja afganistanilaisten miesten pakkopalauttamiset. Tai lapsiahan ne olivat. Lapsuus ja aikuisuus kun on  vain tilanteen mukaan muuttuva sosiaalinen konstruktio. Mutta valtaisa tunne ei muuttunut mihinkään. Hurmoksessa hän tunsi olevansa aktivisti joka piilotteli juutalaisia natsien vainoilta tai auttoi mustia orjia pakenemaan puuvillapelloilta vapauteen.

Lisää euforiaa toi osallistuminen ilmastomielenosoituksiin ja osallistumisen tunteen lisäksi hän tunsi myös suurta halveksuntaa niitä ihmisiä kohtaan jotka eivät ymmärtäneet että Suomen hiilineutraalisuus oli välttämätöntä. Sekä globaalista syistä että ennen kaikkea Liruttan ja hänen ystäviensä osallistumisen tunteen vuoksi.

Ja sitten, ah, tämä Black Lives Pätee-liike. Siinä maassa maatessaan hänen tunnekokemuksensa oli ehkä suurempi kuin koskaan ennen. Ihaninta jokaisessa mielenosoituksessa oli se että hän saattoi kokea nuo äärimmäiset tunteet turvallisesti, suojatusti ja ilman minkäänlaista riskiä ja samalla hän saattoi silti mieltää itsensä sankarilliseksi kansalaisoikeustaistelijaksi.

Mutta sitten… ne voiman pimeän puolen sivustot… ne perkeleet pilkkasivat häntä… ja pahinta oli se, että ne…

…hetkinen… haiseeko täällä rikki… ei kai se vaan ole taas se…

- Ja pahinta oli se, että ne olivat oikeassa? Eikö niin? Ne tietävät ja sinäkin tiedät että sinä olet yhteiskunnan kannalta täysin tarpeeton nolla joka on valmistumassa jonain päivänä johonkin turhaan näennäistieteelliseen näennäisuraan joka kustannetaan veronmaksajien rahoilla ja jolla ei ole mitään tekemistä reaalimaailman kanssa. Ne tietävät ja sinä tiedät, että jos sinä haluaisit päteä jollain todellisella niin se ei sinulta koskaan onnistuisi. Sinulla onnistuu vain tuollainen mielikuvituspäteminen ja siksi sinä tarvitset kerta toisensa jälkeen noita naurettavia tilaisuuksia. Koska ne muuttavat sinut hetkeksi nollasta äärettömäksi. Toteaisin muuten että sinussa menee keskinkertainen baariapulainen hukkaan mutta se olisi loukkaus baariapulaisia kohtaan.

Lirutta katsoi silmät leiskuen Epäilyksen Pirua ja totesi:

- Entäs sitten jos niin onkin? Mutta oletkos pirunpaskiainen sattunut huomaamaan että meillä joukkouneksijat ovat tällä hetkellä vallassa? Ja näillä näkymin ne vallassa pysyvätkin. Ja niin pitkään kun ne, he, me olemme vallassa niin minun tunneaddiktioni on esimerkillistä ja arvostettua toimintaa. On aivan sama että onko se ehkä pohjimmiltaan naurettavaa ja emmehän me maailmassa mitään minnekään muuta. Mutta minua ja kaltaisiani arvostetaan oikean ajattelun etujoukkona joka on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Minä, minun tunteeni. Me, meidän tunteemme ja se, mitä koemme. Vain sillä on merkitystä.

Epäilyksen Piru huokaisi hiljaa ja sanoi sitten:

- Niinpä… aikanaan tässä maassa oli sentään työvoima valtiovallan erityisessä suojeluksessa… times they are changing… mutta muistapa että ne voivat muuttua toiseenkin suuntaan. Pelkäänpä että sinä ja ne muuta rähmällään makaajat olette kymmenen vuoden päästä ministereitä. Silloin ei Suomea auta enää edes ylä- ja alakerran firman yhteiset ponnistelut. No, joka tapauksessa olet ollut minulle rehellinen. Niinpä minä annan sinulle lahjan. Me tapaamme vielä. Som´helvetillinem´moro.

Epäilyksen Piru katosi rikinkatkuiseen pilveen ja Lirutta ihmetteli että mitä se sillä lahjalla oikein tarkoitti. Sitten hän hoksasi. Hänellä oli asuntonsa seinillä paljon julisteita. Oli tietysti esikuvajulisteita niin kuin Che Guevaraa, Bob Marleyta ja Nelson Mandelaa. Sitten oli niitä motivational postereita joissa oli kymmenen pennin maisemakuvan lisäksi viiden pennin mietelause. Nyt ne olivat kaikki uudessa ja yhtenäisessä kuosissa:

Kaiken lisäksi Liruttan – joka luonnollisesti oli vegaani – asunnon katossa lenteli pörisevä siivekäs porsaanpihvi. Ei auttanut vaikka Lirutta kuinka huitoi sitä harjallaan. Harja meni vain läpi ja pörinä jatkui. Armottomaan tiedostavaan painetilaan joutunut Lirutta laittoi pumpulia korviinsa ja meni läppärilleen katsomaan että missä ja milloin oli seuraava edistyksellinen mielenosoitus.

Nyt tarvittaisiin euforisoivaa tiedostavaa tunneryöppyä enemmän kuin koskaan ennen.