OMAN AIKANSA ÄLYPUHELIN

Niin, siinähän veisteltiin lastu kerrallaan pienemmäksi yhtä Kekkoslovakian kesää. Oliskos ollut 1974 tai 1975. Joka tapauksessa se oli vielä niitä mukavia pikkusen pojan kesiä joita pikku-Ykällä oli aikanaan onni viettää. Elettiin juhannuksen jälkeistä viikkoa ja isä-Perskeleskin oli kesälomilla Oy Firma Ab:sta. Äiti-Perskeles oli kotona muutenkin kun pikkubroidi Jykä oli vielä niin pieni.

Pikku-Ykä teki lähtöä ulos. Tarkoitus oli mennä katsomaan että oliskos kaveri Kartsa kotona. Mukana Ykällä oli muovikassissa muutama lehti. Ne pari korkkaria jotka Ykä oli lainannut Kartsalta ja puolestaan uusi Shokki Kartsalle lainattavaksi. NPLT eli Nöösipoikien lainaustoimisto toimi hyvin ja äärimmäisen organisoidusti vaikka yksikään nöösipojista ei edes hahmottanut, että mitä organisaatio tarkoittaa. Oliskos se ollut jotain sukua sille orgasmille mitä vähän isommat nöösipojat puhuivat kun olivat semmosta pornolehdistä lukeneet eivätkä itsekään oikein tienneet että mitä se tarkoittaa? Ainakin pikku-Ykällä meni organisaatio, orgasmi ja organismi keskenään aivan sekaisin mutta eipä tuo tahtia haitannut. Merirosvorahojen valuuttavoiman hän kumminkin tunsi.

Perskeleitten eteisessä oli pöydällä lankapuhelin mutta ei Ykälle tullut mieleenkään kysyä että saanko soittaa että onko Kartsa kotona. Vastaus olisi ollut että jos et pyörällä jaksa tuota matkaa ajaa soittamatta niin et sinä jaksa sitä ajaa muutenkaan. Eikä se soittaminen tullut mieleenkään. Puhelin oli oikeastaan ihan aikuisten masiina.

Niinpä Ykä laittoi Retu-kengät jalkaansa, hyppäsi pitkäsatulaisen pyörän selkään ja pian yhden möllivoiman (1 MöV) ketjuvoimasiirtoinen ja kolmivaihteinen Easy Rider alkoi siirtää Ykää eteenpäin huimalla nöösipojan nopeudella. Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n rivarissa ja Kartsa puolestaan vanhempiensa ja siskonsa kanssa lähistöllä sijaitsevassa Oy Firma Ab:n kerrostaloasunnossa. Ykä rimpautti kelloa, Kartsan isä aukaisi oven ja Ykä toimitti asiansa kohteliaasti. Kartsan isä vastasi että joo, siellä se huoneessaan on, tule sisälle vaan.

Alkuun vaihdettiin lehdet NPLT:n nimissä ja Kartsalla oli Ykälle lainata tuore Aku Ankan taskukirja. Tunnelmaa poikien pulinaan joka jonkun ulkopuolisen mielestä oli varsin sekavaa mutta pojille täysin järkevää toi Kartsan radiomankka jossa soi Sladen Sladest, jonka eräs toinen kaveri oli äänittänyt Kartsalle kasetille. Eihän möllipojille pelkkä pulina riittänyt joten päätettiin lähteä ulos. Paikkakin sovittiin nopeasti.

Ulkona pojat huomasivat yhtä lailla polkupyörällä ajavan kaverinsa Makkosen Hapan joka moikkasi heitä ja kysyi:

- Moi! Mihis jätkät menossa?

- Montulle.

- Minä tuun kanssa. Mennään meidän kautta. Mulla on yks juttu…

Hapa asui samassa rivarissa kuin Ykä ja se yks juttu oli pienoismalli Douglas Boston-pommikoneesta.

Lähes jokainen Kekkoslovakian pikkupoika harrasti pienoismallien kokoamista mutta heissä oli kaksi koulukuntaa. Ykä edusti sitä koulukuntaa, jossa kootut pienoismallit ripustettiin kattoon roikkumaan eikä niitä vahingoitettu. Mitä nyt aika ajoin otettiin alas ja leikittiin ankaria ilmataisteluita.

Äiti-Perskeles ei tykännyt tästä koulukunnasta ollenkaan koska pienoismallit tietysti keräsivät pölyä. Muuten hyvin tiukkakurinen Isä-Perskeles suhtautui asiaan suopeammin. Olisiko hän nähnyt poikansa harrastuksessa mukavaa toksista maskuliinisuutta jota termiä ei tosin silloin vielä tunnettukaan. No, ainakaan pojasta ei mitään hippiä tulisi.

Hapa taas edusti sitä koulukuntaa että kootut pienoismallit räjäytetään mahdollisimman nopeasti. Hän otti mukaansa Douglas Bostonin sekä jemmassa olleen kiinanpommin. Pojat hyppäsivät pyörilleen ja läksivät sotkemaan kohti Monttua. Monttuhan oli varsin lähellä oleva soranottopaikka jossa pikkumöllien oli mukavaa kiipeillä. Nyt mukana olisi myös räjähtävä elementti. Matkalla montulle pojat huusivat kaikenlaisiä kekkoslovakialaisille tuttuja huudahduksia jota seurasi aina pikkupojan räkäinen nauru:

- Merseles Pens! Perseelleen lens!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

- Osta Skoota. Pahviloota!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

- Kusella! Kusella! Suomen suosituin riisi on kusella!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

- Mene munalla töihin! Tule kiveksellä takaisin!

- HÄHÄHÄHÄÄÄ!

Montulla oli tietysti ensimmäisenä vuorossa ankara ilmataistelu. Pojat kiipesivät montun reunalle ja siitähän oli pudotusta hyvinkin kymmenen metriä. Taistelu piti suunnitella tarkkaan. Koska joka häiskällä oli tietysti linkkari mukanaan niin sillä kaiverrettiin Bostonin pommiluukku auki ja asetettiin kiinanpommi sinne sisälle niin että sytytyslanka jäi ulos. Sitten tietysti hieman teippiä ettei kinuri tipahda pommiluukusta ennen aikojaan. Tämän jälkeen seurasi varsinainen operaatio. Hapa piti Bostonia valmiina heittoasennossa ja Kartsa sytytti kinurin sytytyslangan. Tärkeintä oli, ettei konetta heitetty liian aikaisin. Sen piti räjähtää ilmassa.

- Palaa! Oota… oota… oota… nyt!

Operaatio oli täysin onnistunut eli möllien tehokas ja armoton ilmatorjunta räjäytti vihollisen Douglas Bostonin noin viiden metrin korkeudessa. Sen jälkeen harrastettiin tietysti hyppäämistä niin kuin monta kertaa ennenkin. Soranottopaikalla kun oli yksi reuna jossa oli hienompaa hiekkaa. Siinäkin oli vajaa kymmenen metrin pudotus mutta ei ihan pystysuora sellainen. Siitä oli mukava hypätä ja tulla kierien alas. Välillä se onnistui niin sanotusti luistellenkin.

Tietysti hyppyharrastuksesta tuli mustelmia ja möllien äidit ihmettelivät että millä merkeleellä te onnistutte joka kerta hajottamaan nuo vaatteenne noin nopeasti. Nykypäivänä moisesta hyppelystä tulisi tietysti lööppijuttu otsikolla ”pienet lapset ilman aikuisvalvontaa hengenvaarassa soramontulla”. Mutta eihän vanhempia tuolloin sellainen kiinnostanut. Kunhan tultiin aikanaan kotiin. Ei siis sovittuna aikana vaan käskettynä aikana.

Ja nyt kaverit katsoivat rannekellojaan ja totesivat että se käsketty aika on pian tullut. Jokaisen kotona syötiin suurinpiirtein samaan aikaan. Ja pojat tiesivät myös että mikäli käskettyyn aikaan ei oltaisi kotona niin ulkonaliikkumisoikeuksissa siirryttäisiin hyvin nopeasti perusteltuun päiväjärjestykseen ilman valitusoikeutta.

Niinpä pojat heittivät tilapäiset hyvästit toisilleen ja Ykäkin sotki pyörällään kotiinsa. Tarjolla oli kuoriperunoita ja ruskeaa kastiketta jossa oli itse ongituista ahvenista jauhettuja kalapullia. Sekä tietysti ruisleipää. Kyllä sitä vallan söi. Hyvällä ruokahalulla.

Tämä pieni tarina päättyi tähän. Ja lukija saattaa ihmetellä, että missä se oli se otsikossa mainostettu älypuhelin. No ei tietenkään missään. Kas kun eihän sitä tuolloin ollut. Eikä sitä osannut kaivatakaan. Meillä mölleillä oli jotain paljon suurempaa ja parempaa. Pikkupojan into ja pikkupojan mielikuvitus.

Jos Ykälle, Kartsalle ja Hapalle oltaisiin sanottu että joskus tulevaisuudessa, kun te ootte melkein kuusikymppisiä ukkoja pikkumukulat – ja vanhemmatkin – elävät elämänsä tuijottaen kourassaan olevaa kämmenen kokoista lämiskää eläen elämänsä sen kautta ja jopa puhuen toisilleen sen välityksellä niin Ykä, Kartsa ja Hapa olisivat tuumineet että mikä hitto niissä on vialla?

Onks ne jotain apukoululaisia vai? Eiks ne pitäis viedä puheopettajalle? Tai jotain?