RAKKAUTTA VIRANOMAISPÄÄTÖKSELLÄ

…eli kuinka Ykä kotoutetaan?

Edistyksellisten tahojen, joita niin minä kuin kaverinikin kutsumme tuttavallisesti viherpiipertäjiksi, juttujen lukeminen on nykyisin varsin puisevaa hommaa, koska niistä ei jaksa edes hermostua. Ne osaavat suoltaa pakollisen hospotipomiluinsa sen verran vakuuttavasti, että jutut unohtuvat heti lukemisen jälkeen. Aina silloin tällöin kumminkin törmää sellaiseen vihreän piiperrykseen, että se pysäyttää ajattelemaan. Tällainen tapaus on tuore Vihreän Langan juttu, jossa Hanna Eriksson haastattelee sisäministeriön maahanmuuttojohtajaa Kristina Stenmania. Haastattelu on yleensäkin ansiokasta übermokutusta, mutta yksi kysymys-vastauspari pysäytti purkan:

Miten suomalaiset saadaan kotoutumaan uuteen monikulttuuriseen yhteiskuntaan?
Kaikki yhteiskunnat muuttuvat. Suomi kansainvälistyy, mikä ottaa ja antaa paljon. Ihmiset kohtaavat eri kulttuureja koko ajan arjessaan: töissä, koulussa, päiväkodissa. Monin paikoin suomalaisten kotoutuminen on sujunut hyvin, mutta monikulttuurisuudesta pitää puhua vielä paljon nykyistä enemmän.

Meikäläinen tietysti höhlänä kuvittelis, että Stenman virkamiehenä (eli lapsenuskoni mukaan poliittisesti ja uskonnollisesti virkansa puolesta puolueettomana) olisi todennut termin ”suomalaisten kotouttaminen” olevan haastattelijan omaa keksintöä, eikä tällaisia kotouttamishankkeita ole vireillä. Vaan Stenman näyttää olevan hengessä hyvin mukana. Ehkäpä hän tuumi haastattelijan termin olevan varsin hyvän, tai ehkä se oli molemmille tuttu jo entuudestaan. Tiedä hänessä, vaikka tämmöisiä hankkeita olisi vireilläkin. Kyllä jutusta saa sellaisen kuvan, että meitä tavallisia han-suomalaisia kohtaan tulisi kohdistaa tai ehkä on jo kohdistettu jonkunlaisia viranomaistoimenpiteitä. Jotain meissä on vialla, ja asia tulee korjata.

Se minua mietityttää, että mitä tällä suomalaisten kotouttamisella oikein sitten tarkoitetaan. Voisin tietysti ajatella, että eihän noitten pulinoista kannata välittää, mutta sen olen oppinut jo aikaa sitten, että vihervasemmalta ei sellaista ehdotusta tulekaan, jota ei kohta yritettäisi lyödä lailla toteen.

Onko kyseessä samanlainen kotouttaminen mitä esim. Somaliasta tänne saapuneille yritetään? Halutaanko, että minä opettelen auttavan Suomen kielen, kouluttaudun ammattiin, menen työelämään ja työpanoksellani omalta osaltani rakennan suomalaista yhteiskuntaa?

Suomen kieleni on koko lailla ymmärrettävää, johtuen siitä että olen syntynyt suomalaisista vanhemmista suomalaiseen perheeseen. Ammatillisen koulutukseni hankin jo 1980-luvulla, ja kustansin sen jo aikaa sitten takaisin maksetulla opintolainalla sekä tekemällä töitä opiskelun ohessa. Tuossa työelämässäkin on tullut oltua keskeytymättä jo hyvän matkaa kolmattakymmentä vuotta. Eli tällä mittapuulla kotouttamiseni lienee onnistunut.

Mutta en usko, että tämä on se kotoutuminen mitä minulta vaaditaan. Minuahan kotoutetaan monikulttuuriseen yhteiskuntaan.

Tulisiko minun siis kääntää nykyinen tilanteeni päälaelleen? Ehkäpä heivaan tuon työnteon ja siirryn sosiaalivaltion elätettäväksi? Voisinpa vielä hankkia useamman vaimon, tyrkätä ne kaikki kerralla paksuksi ja hommata heille kaikille yksinhuoltajan aseman. Omine sosiaalivaltion maksamine asuntoineen tietysti. Sen jälkeen voisin keskittyä valittamaan, kun en saa palvelua itse keksimälläni phobosdeimoksen kielellä.

Vaan enpä usko että kotouttamisella tarkoitetaan tätäkään. Vaikka vihervasemmistolaisten käytännön ajattelukyky leijuukin jossain Oortin pilvessä, hekin ymmärtävät, että joittenkin täytyy tehdä varsinainen työ, jotta he voisivat itse saada elantonsa unelmiaan julistamalla. Luulen siis, että kyse on arvoista ja asenteista. Tommosista henkisemmän puolen jutuista.

Riittääkö siis, että yksinkertaisesti alistun? Pidän vain jatkossa tylysti asiasta turpani kiinni. Jätän ajattelun edistyksellisille tahoille. Ajattelen asiaa luonnonvoimana, jolle en mahda mitään. Tyydyn tilanteeseen, että pienen porukan unelmat muuttavat maani sellaiseksi, jota en koskaan halunnut. Ja alistun siihen, ettei mielipiteelläni ole merkitystä, enkä saa sitä julki tuoda. Tässä vaihtoehdossa minun varmaankin pitäisi lopettaa myös äänestäminen. Ettei ääneni menisi ei-kotouttaville tahoille. Kun en voi taata, ettei äänestäessäni niin kävisi. Kun vielä kumminkin syön mielummin matoja kuin äänestän vihreitä tai heidän apupuolueitaan vasemmalta oikealle.

Riittäisikö alistuminen? Täydeksi passiivihenkilöksi muuttuminen? Tuskinpa. Sillä silloinhan voidaan ajatella, että vaikka alistun, en hyväksy. Saatan kulkea käsi takin taskussa nyrkkiin puristettuna, ja mutista partaani pahoja sanoja.

Minun tulisi siis varmaankin hyväksyä. Tottua ajatukseen, että tämä tilanne on jollain tavalla hyväksi meille kaikille. Tässä vaiheessa kuvaan täytyy tulla mukaan myös usko. Minun tulisi uskoa, että jos sata kaveria on vuoron perään lyönyt samalla vasaralla peukaloonsa, ja joka ainoa ottanut siitä pahasti kipeää, niin kun minä vuorostani tartun vasaraan numerolla 101 ja kajautan peukalooni, se tuntuukin hyvältä, hiukseni alkavat kasvaa uudestaan ja ruuansulatuksenikin toimii jatkossa paremmin. Ja jos peukalo kumminkin hajoaa, niin voisinhan tuumia, että kyllä sitä elämässä yhdeksällä sormella pärjää.

Mutta eipä taida hyväksyminenkään riittää. Se kun on sanana turhan läheistä sukua sietämiselle, ja siinä on kuitenkin negatiivinen perusvire.

Mutta kuinka minä sitten voisin kotoutua tähän monikulttuuriin? Ja ennen kaikkea: kuinka voin osoittaa toisille kotoutumiseni?

Luulen, että ratkaisu on rakkaus. Minun tulee oppia rakastamaan monikulttuurista Suomea. Ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka tekevät siitä monikulttuurisen.

Minä olen tyypillinen suomalainen. Minä panttaan rakkautta. Minä olen aina ajatellut, että rakkauteni kuuluu vain hyvin pienelle lähipiirilleni. Nyt minun tulee oppia rakastamaan laajemmin. Rakkauteni tulisi olla syvä, laaja ja rannaton. Minun tulee oppia varaamaan rakkautta ihmisille, joita en ole koskaan tavannut. Jos kohtaan monikulttuurisessa Suomessa vaikeuksia monikulttuurisuutta aikaansaavien ihmisten taholta ja saan muutenkin siipeeni, minun täytyy rakastaa entistä enemmän. Minun tulee uskoa, että rakkauteni parantaa. Niin kuin jotkut naiset, jotka ajattelevat rakkautensa parantavan elinkautista istuvan murhaajan.

Mutta riittääkö pelkkä rakkauskaan? Riittääkö, että rakastan monikulttuurisuutta, ja hoivaan rakkauttani kuin sylissä istuvaa pientä kissanpentua?

Ei riitä.

Koska silloin kukaan ei vielä tiedä rakkaudestani. Minun täytyy tunnustaa rakkauteni julkisesti. Jos en sitä tee, ei minua erota piilorasistista kukaan. Ja piilorasistihan on raatokärpästäkin alhaisempi olio. Minun täytyy tunnustaa rakkauteni tutuille, vieraille, blogissani, toisten blogeissa, ja ennen kaikkea Vihreän Langan kirjoitusten kommenttiosiossa. Silloin edistyksellisetkin ihmiset tietävät, että minä rakastan.

Ja rakkauden myötä minun tulee oppia vihaamaan, halveksimaan ja vainoamaan. Niitä ihmisiä, jotka eivät rakasta. Minun täytyy oppia, ettei ole oikeaoppista rakkautta ilman vihaa.

Minä en ole vielä tarpeeksi kotoutunut. Matkani on vasta alussa. Sillä päässäni pyörii kysymys:

Voiko ihmisen määrätä rakastamaan viranomaispäätöksellä?