JOTAIN IHAN MUUTA XII

Eli YYA-suomalainen pikku-Ykä ja 1970-luvun televisiotarjonta

Kesä etenee mukavasti omalla painollaan, ja kun tämän kesäistä poliittista Ruokolahden leijonaakaan ei ole vielä bongattu, voi allekirjoittanut harrastaa aikansa kuluksi yleistä yrjökirjallista jonninjoutoa eli tylsänsutjakkaasti taas kertaalleen palata 1970-luvulle, tuohon Kekkosen, leveitten lahkeitten ja tv-ruutusilmälasien ihmeelliseen aikakauteen. Huomautan, että jos lukija on syntynyt esim. vuonna 1988 ei muistelmissa liene muuta kuin camp-arvoa, mutta yhtä lailla vuonna 2053 naureskellaan aivan varmasti nykyiselle facebookin tuijottelulle.

Muistelun aiheena on siis 1970-luvun televisio. Näin äkkiseltään tv:n katselu ei silloin sinänsä juurikaan eronnut nykyisestä ainakaan periaatteen tasolla, sillä vuonna 1972 oli vain yksi kanava jossa ei ollut mitään katsottavaa (Nyhtänköljään TV 2 tuli muistaakseni vasta vuonna 1974 ), ja nykyisin on noin miljoona kanavaa eikä edelleenkään mitään katsottavaa.

Se, mikä erosi tv:n katselussa vuonna 1972 nykypäivään verrattuna oli se, että televisio oli iso juttu. Kun tarjottavan viihteen ja ohjelmiston määrä oli hyvin rajallinen, niin sitä olemassaolevaa vähää katsottiinkin sitten koko kansan voimalla silmät teevateina ja seuraavana päivänä pulistiin siitä, mitä oli tullut nähtyä. Se oli eräänlainen yhteinen kokemus. Koko kansakunnan päivittäinen pysäyttäjä oli luonnollisesti silloin klo 21.00 molemmilla kanavilla alkanut Yleisradion pääuutislähetys, joka kertoi YYA-Suomen kansalaisille, miten asiat ovat ja kuinka maailma makaa. Silloin valtakunnan virallisena totuuden äänenä ei suinkaan ollut Arvi Lind, vaan universumin palaset loksautti paikalleen Heikki Kahila.

Heikki Kahilan kautta maailma ja myös sen ikävät tapahtumat saapuivat myös Perskeleille Nyhtänköljään. Kahila kertoi pikku-Ykälle mm. Münchenin terroristi-iskusta ja Jom Kippur-sodasta. Pikku-Ykälle jäi Jom Kippur-sodasta mieleen uutispätkä jossa suihkuhävittäjä lensi jonkun kaupungin yläpuolella. Epäselväksi tosin jäi, oliko kone pommittamassa vaiko ehkä suojaamassa. Kyseisen rähinän aikana arabimaat sitten nostivat öljyn hintaa minkä ilkesivät, ja kyllähän ne ilkesivätkin ja pikku-Ykänkin tuli ymmärtämän, että on olemassa sellainen mahdottoman tärkeä asia kuin energia. Tilanteessa ei Heikki Kahilankaan auttanut muu kuin todeta, että se on nyt jätkät sitten energiakriisi, ja sitä myötä suomalaisista kodeista katosi pysyvästi kysymys ”lähdetäänkös ajelemaan”. Mikä tietysti pikku-Ykää jurppi, sillä Perskeleillä oli vuotta aikaisemmin ostettu Toyota Corolla, jonka kyydissä oli mukava olla varsinkin siihen aikaan yleisillä sorateillä, jotka kuivalla kelillä nostivat mukavan pölyvanan ilmaan.

Myös kotimaan asioista Kahila muisti mainita, ja erityisen vakava tuntui olevan vuonna 1972 tapahtunut Zavidovo-vuoto. Pikku-Ykällä meni tosin asian vakavuus hieman ohitse, sillä nöösipoika mielsi sanan vuoto vielä kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti, eikä oikein ymmärtänyt, että mitä oli vuotanut, missä oli vuotanut, paljonko oli vuotanut ja miksi asiasta semmonen häly yleensä nousee. Sen sijaan Kekkosen presidenttikauden jatkaminen poikkeuslailla ei aiheuttanut juurikaan ihmetystä, sillä pikku-Ykä ymmärsi että ammoin Kekkonen, edelleen Kekkonen, eikä asia pikkupojan päätä juuri vaivannut, koska maalla nyt vaan kertakaikkiaan kuuluu olla Kekkonen.

Uutisten jälkeen luonnollisesti katsottiin torstaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin Seppo Kannaksen juontama Urheiluruutu. Urheilulähetyksiä luonnollisesti seurattiin yleensäkin paljon, ja esimerkiksi olympialaiset olivat silloin jokseenkin suurempi ja taianomaisempi tapahtuma kuin nykyisin. Ainakin sellaisen mielikuvan pikku-Ykä sai. Johtunee siitä, että silloin suomalaiset itse asiassa pärjäsivät kisoissa, ja ehkä toinen syy on se, että kaikki huippu-urheilijat olivat luonnollisesti paljon vanhempia kuin pikku-Ykä itse oli. Heitä oli helppo katsella ylöspäin ja ihailla. Nythän ne ryökäleet vaikuttavat ihan pojankoltiaisilta. Tietysti kun maileja kertyy tarpeeksi tarkastelijan omaan mittariin, niin sillai päinhän niillä asioilla on taipumus kääntyä.

Ne urheiluhetket, jotka tv-ruudun ääressä jäivät elävimmin mieleen tulivat tietysti juoksuradoilta. Juha Väätäisen tuplaeuroopanmestaruus Helsingissä vuonna 1971 oli alkusoittoa ja vuonna 1972 Münchenissä sitten herrat Virén ja Vasala saivat herttareetin ja korjasivat potin eikä Tapio Kantanenkaan ihan huonoilla korteilla pelannut. Ehkä upein hetki oli sitten Montrealissa, kun kymppitonnilla Virén viimeisen kierroksen alettua tyrmäsi katseellaan Carlos Lopesin ja kotikatsomoissakin tajuttiin, että Lasse hoitaa homman himaan ja sittenhän mies painelikin karkuun niin että perävalot vaan näky. Kunniakierroksella (niin kuin neljä vuotta aikaisemmin Münchenissäkin) oli sitten Virénin mukana Suomen lipun kanssa juoksevia suomalaisturisteja. Television ääressä oli pikku-Ykästäkin varsin nastaa olla suomalainen.

Noista Virénin kunniakierroksellaan heiluttelemista Onitsuka Tiger-juoksukengistä tuli sitten välittömästi turpakäräjät, kun miestä syytettiin ammattilaisuudesta. Jos oikein muistan, se suurin nillitys tuli Pohjanlahden takaa.

Vaan olihan urheilutarjonnassa YYA-suomalaisille tarjolla myös ankaria pettymyksiä. Esmes juuri samaisissa Montrealin kisoissa. Perskeleenkin perhe asettautui mustavalkotelevision eteen katsomaan keihäsfinaalia ja valmistautui katsomaan kun 90 metrin rajaa pilkkanaan pitänyt Seppo Hovinen pokkaa itselleen varman kultamitalin. Ennen Hovista vaan sitten sattui heittämään joku puskista tullut unkarilainen Miklós Németh, joka sitten pamautti ensimmäisellään maailmanennätyksen 94,58 ja se kisahan olikin sitten siinä. Hovinen hyytyi täysin, Hannu Siitosen hopea ei juuri lohduttanut, ja kilpailun jälkeen alkoi armoton ottiatuota siitä, että jos se Hovinen olis päässyt heittämään ensimmäisenä, niin saattaa olla, että tätille olis kasvanut munat ja Uri Gellerin lusikantaivuttelukin olis selvinnyt.

Toinen mieleen tullut äärimmäinen kollektiivinen pettymys tuli jääkiekon MM-kisoissa Helsingissä vuonna 1974. Silloinhan elettiin sitä aikaa, jolloin maailmanmestaruudesta ei edes haaveiltu, vaan itkettiin, että voi kun sitä pronssia tulisi edes kerran. Suomi – Tsekkoslovakia-ottelussa sitten heput räjäyttivät pankin, antoivat tsekkejä kuokkaan 5 – 2 ja alkoi näyttää siltä, että nyt se mitku sitten lopultakin tulee. Ottelua tuuletettiin Perskeleilläkin niin maan perskeleesti. Ja sitten tuli uutinen, että huippumatsin pelannut maalivahti Stig Wetzell oli pissinyt efedriiniplussaa doping-testissä joten ottelu tuomittiin tsekeille 5 – 0 ja siihenpä se mitali sitten menikin. Asiasta puhuttiin ainakin seuraavat kaksi viikkoa, ja pääaiheena oli sen sottailu, että oliko se viisi banaania ja kaksi purukumia vaiko viisi purukumia ja kaksi banaania, että testi näyttää plussaa. Vai oliko se sittenkin yskänlääkettä?

Yhtä kaikki, Yleisradion kautta tulleet urheilutapahtumat olivat Suuria Tapahtumia, joita katsottiin ja niistä puhuttiin.

Television kaksi kanavaa tarjosivat kekkoslovakialaisille muitakin Suuria Tapahtumia, joitten suuruus saattaa nykypäivän ihmisiä hieman hymyilyttää, ja kieltämättä ne hieman hymyilyttävät keski-ikään ehtinyttä Yrjöäkin. Mutta pikku-Ykän aikaan ne olivat todella suuria ja merkittäviä tapahtumia ja keräsivät kansan joukolla mustavalkoisten tv-ruutujen ääreen. Ehkä suurin tapahtuma oli Syksyn Sävel. Parhaimmillaan Syksyn Sävelellä oli 2,5 miljoonaa katsojaa ja postikorteilla tehtävään yleisöäänestykseen otti osaa aina parisataatuhatta kansalaista per kisa.

Syksyn Sävelen esiintyjistä ja kappaleista pulistiin laajalti ja voittajaa ihan oikeasti jännitettiin. Ehkä parhaita esimerkkejä sen ajan voittajista ovat vaikkapa Erkki Liikasen Evakkoreki ja Jussi Raittisen Metsämökin Tonttu, jossa tosiolevainen käsiteltiin läpi yksityiskohtaisesti eli mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun. Varsin huvittaviltahan ne nykyisin vaikuttavat, mutta silloin asia otettiin vakavasti ja sinänsä voi todeta, että Raittisen soittama Rickenbacker 4001-basso on ajattoman tyylikäs.

Syksyn Sävel oli viihdettä ja pikku-Ykän käsityksen mukaan viihde oli siihen aikaan tietyllä tavalla harras asia. Kun sitä oli tarjolla vähän, niin sitä sitten seurattiin koko kansan voimalla, eikä mukulat mölisseet kun porukalla viihdyttiin. Syksyn Sävel oli vuosittainen viihdehartaus, mutta tarjolla oli myös viikottainen sellainen eli Mainostelevision lauantaisin tarjoama Lauantaitanssit, jotka juonsi Heikki Hietamies aloittaen lähetyksen toteamalla ”hyvää iltaa hyvät ihmiset”.

Lauantaitanssien formaatti oli yksinkertaisen nerokas. Lähetyksessä oli piirisarjan laulajia ja elämäänsä äärimmäisen tympiintyneen oloinen orkesteri. He olivat vain sivuroolin esittäjiä, sillä pääosassa oli tanssilattiallinen aivan tavallisia ihmisiä, jotka sitten tanssivat musiikin tahdissa kuka mitenkin ja lähetystä seuraava asiantunteva kotiraati määritteli pukeutumisen, tanssitaidon ja sen, oliko tukka hyvin. Formaatti oli niin tolkuttoman tylsä, ettei sillä järjellä ajatellen olisi pitänyt olla mitään menestymisen mahdollisuutta, mutta niin vain Lauantaitanssit keräsivät joka kerta puolitoista miljoonaa katsojaa. Revi siitä peliverkkarisi, tosi-tv. Laitetaanpas yhden biisin verran Lauantaitanssien tunnelmaa tästä linkistä. Huomatkaa myös tanssijoitten harras ja vakavahenkinen ote viihtymiseen. 1970-luvulla viihtyminen ei ollut mitään tyhjännaurajien touhua.

Pikku-Ykälle ei Lauantaitanssien idea oikein auennut, kun siinä ei pahemmin soitettu rautaista rokkia. Tulipahan vanhempien mukana katsottua, koska lauantaisin klo 18.30 kuului katsoa Lauantaitanssit. Rokkia tarjosi sitten silloin tällöin Mikko Alatalon juontama Iltatähti.

Tokihan televisio tarjosi myös viihdettä jonka aikana mukuloillakin oli lupa nauraa kätkättää. Itse asiassa sen ajan huumoriohjelmat olivat varsin hyviä. Spede-Shown tietysti muistaa jokainen silloin elänyt. Spede-Shown lyhyet sketsipätkät olivat allekirjoittaneen mielestä huomattavasti toimivampia kuin sinänsä tylsät Uuno Turhapuro-elokuvat.

Ehkä vähän huonommin muistiin on jäänyt Merirosvoradio. Merkittävää siinä on ohjelman house bandina toiminut Hullujussi, josta sitten tuli parin albumin ajaksi Suomen suosituin yhtye, ennen kuin Hurriganes otti tittelin itselleen. Ilkamat-sarja taas toi kansalaisille tunnetuksi lauluduo Koivistolaiset ja Neil Hardwickin kirjoittama Tankki Täyteen taas konstaapeli Reinikaisen sutkaukset.

1970-luvun parasta huumoriantia (ainakin pikku-Ykän mielestä) sitten edusti Parempi Myöhään, jossa Pentti Siimeksen ja Ritva Valkaman muodostama duo kehitti keskenään mahtavan komediallisen kemian. Lähetyksen lopussa oli sitten aina rauhallinen tunnelmapala, jossa Jussi Jurkan esittämä vanha ja arvokas herrasmies puhui viisaita. Ohjelman sketsit etenivät nykykoohotukseen nähden jotenkin miellyttävän hitaasti ja rauhallisesti. Joku minua viisaampi voisi käyttää termiä älyllinen, mutten itse tohdi, kun en ole ihan varma, että mitä se oikeastaan tarkoittaa.

Oma lukunsa oli tietysti televisiossa esitetyt Suuret Elokuvat. Suurella en tarkoita arvostelumenestystä, vaan sitä, että ihmiset tuumasivat, että hei, nyt se paljon puhuttu leffa tulee telkkarissa ja sehän on katsottava. Ja ne katsottiin porukalla ilmoitettuun lähetysaikaan, sillä eihän kenelläkään mitään tallennusvälineitä ollut. Lähetystä seuraavana päivänä ei kysytty naapurilta että katsoitko, kun tiedettiin, että totta kai naapuri katsoi. Tämäntyyppisiä suuria elokuvia olivat mm. Lampaansyöjät, jossa Sepe ja Valtteri panivat maailman asiat kuntoon ampumalla lampaita, ryyppäämällä ja ennen kaikkea pulisemalla mukavia. Muistettava on myös tv-elokuva Simpauttaja, jossa Ahti Kuoppalan esittämä Simpauttaja aivan kirjaimellisesti pani erän kylän asiat sekaisin sekä tietysti Maa On Syntinen Laulu, jossa taisi ensimmäisen kerran näkyä televisiossa livetuhero. Kaikki nämä elokuvat olivat telkkariin tullessaan Tapauksia.

Entäs lastenohjelmat sitten? Pikku-Ykähän kuului vielä varsinkin 1970-luvun alkupuolen selkeästi nyrkillätapettavien kastiin, joten lastenohjelmat tietysti kiinnostivat. Vuonna 1977 aloittanut Pikku Kakkonen tuli tarpeeseen nähden liian myöhään, mutta olihan vuosikymmenen alussa Lasten TV, joka aloitti lähetyksensä muistaakseni klo 17. Siinähän oli varsin paljon opettavaista tsekkoslovakialaista ja itä-saksalaista lastenanimaatiota, mutta en minä niistä pysty oikein pahaakaan sanomaan, kun ei niistä oikeastaan jäänyt mitään mieleen.

Lasten TV:ssä oli kyllä sitten sellaisiakin sarjoja, jotka jäivät mieleen, kuten Matti ja Miisu (tästä nimenomaisesta jaksosta tulisi vissiin nykyisessä ylisuojellussa Suomessa joukkorääkyminen, sillä siinä pikkunen poika pilkkoo puut, käy uimassa ja lämmittää saunan ilman aikuisten valvontaa), Professori Balthazar sekä Roope-karhu. Mainio, mutta Suomessa ikävän lyhytaikainen sarja oli myös nukkeanimaatio Myrskylinnut. Mainita täytyy tietysti jo 1960-luvun puolella tullut Kasper-nukke (plus Eulaalia Kenkkunen), joka seikkaili aina Tallinnassa saakka. Kasperillehan antoi äänen Matti Ranin, ja nuken laulelema trai-trai-trallallaa on Ykän sukupolvelle kovasti tuttu.

Mutta tietysti se varsinainen nassikoitten TV tuli lauantaisin, jolloin Pätkiksessä esiintyivät mm. Tom ja Jerry, Maantiekiitäjät ja Pink Panther. Kun Maantiekiitäjissä Kelju K. Kojootti sai turpiinsa n:nen kerran ja räkänokat nauraa kätkättivät, sitä räkänaurua voi verrata julistavan lastenohjelman päälle satavaan napalmiin, joka jätti jäljelle vain savuavaa ryönää. Sitä julistavaa lastenohjelmaa toki oli. Mieleen muistuu tapaus, jossa ohjelmassa noin viisivuotiaat tyttö ja poika esittivät kehitysmaita. Heillä on käsissään iso pala styroksia, joka esitti luonnonvaroja. Tyttö ja poika puhuvat keskenään, mitä kaikkea hyvää he sillä valtiolleen tekevät. Litania kuulosti niin hienolta, etteivät nämä lapsukaiset todennäköisesti edes tajunneet, mitä heille oli ulkoa opetettu.

Sitten paikalle tuli aikuinen nainen, joka ilmoitti olevansa rikas länsimaa. Nainen näytti minusta ihan Sinikka Sokalta, mutta en ole neljän vuosikymmenen jälkeen enää aivan varma. Nainen otti mukuloilta styroksinpalan pois, musersi siitä pikku palaset mukuloille ja sanoi, että tuon saatte, minä vien loput ja läksi lätkimään. Vaikka pikku-Ykä ei tajunnut silloin vielä paljon mistään paljon mitään, jäi mieleen kuitenkin, että esitys oli käsittämättömän falski, eikä se saanut aikaan spontaania itkua riistettyjä kehitysmaita kohtaan, vaikka tarkoitus varmaan sellainen olikin. Siihen aikaan muistettiin kyllästymiseen asti mainita nälkään kuolevista afrikkalaislapsista, jos et sattunut jaksamaan lusikoida soppalautastasi ihan tyhjäksi.

Yhtä kaikki, kun ottaa huomioon, mikä oli kysyntä, niin 1970-luvun televisiotarjonta oli ihan kattavaa. Jos tykkäsi länkkäreistä, saattoi katsoa vaikka Bonanzaa tai kuukauden westerniä. Dekkaritarjontaa olivat Ratsupoliisi McCloud, Cannon ja tietysti Columbo. Scifiä tarjosi Näkymätön Mies, Kuuden Miljoonan Dollarin Mies, Avaruusasema Alfa, Taisteluplaneetta Galactica plus melkoinen määrä neuvostoliittolaisia scifileffoja joista jäi mieleen nuorisolle tehty Moskova – Kassiopeia. Saippuanälkää tyydytettiin jo silloinkin, tarjolla oli Peyton Place, ja eräänlaista kotimaista saiputta olivat Naapurilähiö, Heikki ja Kaija sekä Rintamäkeläiset. Tässä yhteydessä täytyy erityisesti mainita amerikkalainen saiputta ja yhteiskunnallista sarjaa keskenään sotkenut Perhe On Pahin, jossa näytellyt Jean Stapleton suorittaa televisiohistorian eeppisimmän laulusuorituksen.

Tarjontaa oli, sitä ei vaan ollut niin tolkuttoman paljon kuin nykyisin, ihmiset jaksoivat odottaa eikä enempää oikein osannut vaatiakaan. Tietysti voisi tuumia, että jos joku musiikkikilpailu sai yli puolet kansakunnasta istumaan sohvalle ja tuijottamaan televisiota, niin sitähän saattaisi verrata jopa jonkunlaiseen morlokkien sireeniin, joka lumosi eloit teuraaksi vietäviksi. Vaan toisaalta kun ajattelee nykyistä totaalisen informaatioähkyn vaivaamaa maailmaa, niin joka puolelta kaikuvien morlokkien sireenien aiheuttamaa melusaastetta aletaan pitää jo normaalitilana ja hiljaisuus mielletään häiriöksi.

Joka tapauksessa niin 1970-luvun mölytoosassa (yksikkö) kuin nykyajan lukuisissa mölytoosissa (monikko) on se hyvä puoli, että niistä voi kumminkin sulkea virran pois. Ja mennä ulos. Tai lämmittää saunan. Tai lukea kirjan.

*

Niin entäs se Suuri ja Mahtava? Ja siihen liittyvä propaganda? Joo, olihan sitä. Viljalti. Mutta tuossa kirjoittaessani hoksasin, että sehän oli sellaista itseään toistavaa jatkuvaa juputusta, ettei siitä oikeastaan jäänyt sitten mieleen muuta kuin se itse juputus. Ja Suomen historiassahan tultiin sitten jatkossakin elämään uusi itseään toistavan jatkuvan juputuksen vaihe. Mutta se on jo sitten eri tarina, eikä sitä voi vielä muistella, sillä sehän on pahasti kesken.