POLIITTISEN BROILERIN TUNNUSTUS

Helsingissä, 20.4.2015, eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä

Median edustajat olivat kokoontuneet Yhdistyneen Valtapuolueen puoluetalon lehdistötiloihin. He olivat hieman hämmentyneitä. Vaaleissa heittämällä läpi mennyt Yhdistyneen Valtapuolueen kokoomusdemarijaokseen kuuluva, nyt neljättä kauttaan aloittava kansanedustaja Ilmiriitta Enempivähempi-Pulttaptäp oli ilmoittanut pitävänsä lehdistötilaisuuden koskien sekä hänen poliittistaan että henkilökohtaista tulevaisuuttaan. Tämä herätti ihmetystä. Hallitusneuvottelut eivät olleet vielä alkaneet, ja pidettiin selvänä, että Enempivähempi-Pulttaptäp saisi tässä hallituksessa jo mediankin mielestä ansaitsemansa naiskiintiöministerin paikan. Eihän sitä tarvinnut ilmoittaa. Voisiko olla niin, että kansanedustaja olisi sairastunut vakavasti? Mistä oikein oli kysymys?

Neljännen kauden kansanedustaja Ilmiriitta Enempivähempi-Pulttaptäp saapui lehdistötiloihin ja aloitti puheenvuoronsa sen kummemmin odottelematta:

-       Hyvät lehdistön edustajat, tervetuloa tähän tilaisuuteen, ja toivon, että teidän kauttanne välitätte henkilökohtaisen ja todella vilpittömän anteeksipyyntöni kaikille suomalaisille ja ennen kaikkea niille ihmisille, jotka minut ovat tähän tehtävään tunnollisesti äänestäneet. Minä olen koko poliittisen urani aikana kusettanut heitä. He ovat kuvitelleet minun ajaneen heidän etujaan niin yksittäisinä ihmisinä kuin Suomen Tasavallan kansalaisina. Tosiasiassa minä olen koko urani ajan – muun koneiston mukana - tehnyt kaiken mahdollisen, että heidän asemansa muuttuu jatkuvasti huonommaksi ja olen tehnyt sen ainoastaan siksi, että olen pitänyt yllä omaa poliittista uraani.

-       Näin ollen ilmoitan ensimmäisen kerran elämässäni kantavani oikeaa, ei poliitikkojen määrittelemää vastuuta ja sen myötä eroavani kansanedustajan tehtävästäni. Minulla olisi pitänyt olla sen verran selkärankaa, etten olisi asettunut enää edes ehdolle, mutta mielessäni elävä henkinen lapamato vei voiton vielä kerran. Vaikka sitä vastaan taistelinkin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Myönnän toki sen, että eroni ei mitään korjaa eikä mitään paranna, sillä tilalleni tulee joku yhtä lailla tyhjään printtipaperiin verrattava broilerihautomon samoja iskulauseita hokeva edustaja, mutta saanpahan edes kerran puhua suuni puhtaaksi, ennen kuin häivyn ja pysyvästi häivynkin.

-       Ehkä kerron ensin itsestäni. Virallisestihan minä olen tomera ja älykäs hallintoasiantuntija sekä rautainen politiikan ammattilainen, joka on ottanut jo nuoresta pitäen elämätehtäväkseen toimia nimenomaan naisten ja vähäosaisten puolesta. Kansalaisten Ilmiriitta, niin kuin olen niljakkaasti itseäni vaalikamppailuissa mainostoimiston keksimällä termillä mainostanut. Tämä kutsumus on sitten väittämäni mukaan ajanut minut politiikkaan. Minä en valinnut politiikkaa, vaan politiikka valitsi minut. Jos minua ei olisi ollut, minut olisi pitänyt keksiä. Työtovereittensa ja alaistensa ihailema ammattitaitoinen ja tasapainoinen nainen, vielä kerran: Kansalaisten Ilmiriitta.

-       Tähän kaikkeen totean, että kissan paskat. Se olin kyllä nimenomaan minä, joka valitsi politiikan. Minä kun olen aina halunnut valtaa ja arvostusta, mutta olen ollut sen verran realisti tietääkseni, ettei minulla ole haluihini ja odotuksiini nähden lähellekään sitä substanssia, mitä siihen tarvittaisiin. Politiikka oli minulle siis luonnollinen valinta. Muistan erään keskustelun lukioajoiltani. Eräs ystäväni kysyi, että mitä sinä meinaat tehdä isona. Sanoin, että ajattelin mennä politiikkaan. Hän jatkoi kysymyksellä, että minkälaisia asioita sinä sitten meinaisit ajaa siellä ja mille alueille keskittyä. Vastasin, että en ole vielä varma siitä, kannattaisiko minun liittyä demareihin tai kokoomukseen. Ehkä kepukin olisi vaihtoehto. Sekin kun on suurpuolue.

-       Ystäväni totesi, että enhän minä vastannut kysymykseen ollenkaan. Kai minulla sentään jonkunlainen poliittinen mielipide pitäisi olla, vai omaksuisinko todellakin poliittisen ideologiani samalla lantinheitolla kuin millä valitsisin puolueeni. En oikein ymmärtänyt, mitä ystäväni tarkoitti. Minähän olin menossa politiikkaan enkä lähtemässä leikkimään jotain persaukisia hoivaavaa Veikko Hurstia. Politiikkahan oli ammatti ja uranvalinta siinä kuin joku toinenkin. Ei siihen mitään ideologiaa tarvinnut, mikä minulle sopi oikein hyvin, sillä ei minulla silloin sellaista ollut. Niin kuin ei ole ollut koko poliittisen, nyt onneksi loppuvan urani aikana.

-       Ainoa ideologia katsoi minua peilistä. Oman poliittisen ja henkilökohtaisen egoni ulkopuolella olin tyhjä ilmapallo, jonka puoluekoneisto täytti kaasulla nimeltä ”hyväksytyt mielipiteet”. Tuo kaasu on huomattavasti vetyä kevyempää, joten jalkani eivät ole aikoihin maata tavanneet. Mutta se sopi minulle, sillä minähän halusin asemaa, ja kun kerran valmis ajattelun sabluuna oltiin lyöty eteeni, niin tottahan minä sen omaksuin. Minä kun olen hyvä opettelemaan valmiiksi pureskeltuja asioita ulkoa. Muussa minä en sitten juuri pärjääkään. Ajatelkaapas, hyvät median edustajat, ja ajatelkaa nyt kerrankin vakavasti. Kuvitteletteko te tosiaan, että minä pystyisin omin päin keksimään mitään puuroreseptiä kummempaa? Ja senkin joku toinen on jo keksinyt puolestani.

-       Kun tässä nyt tuli selvitettyä elämäni pohjana olevat varsinaiset eväät tai lähinnä niitten puute, niin selväähän on, että mukavat ällän paperit kirjoitettuani menin yliopistoon ja luonnollisesti aloin opiskella selitteläätiötä ja soveltavaa spedestetiikkaa. Opiskelusta ei ole sinänsä suuren suurta sanomista, sillä sehän oli valmiiksi syötetyn ulkoa opettelua ja omaksumista. Minulle se sopii. Minä en ole hyvä ajattelemaan, mutta minä olen erittäin lahjakas omaksumaan minulle syötettyjä ajatuksia. Mitään kyseenalaistamatta. Milläs minä ressukka ne olisin kyseenalaistanutkaan. Eli opiskelu oli sinänsä yhdentekevää. Sillä saatiin tietty, ja vaadittava leima paperiin. Tärkeintä oli toiminta puolueen koneistossa. Jo opiskeluni alkuvaiheessa olin tunnettu ja erittäin kovaääninen puolueemme nuorisoaktiivi ja avustin aktiivisesti puoluelehteä kopioimalla sinne sen, mitä toiset olivat jo ennen minua kirjoittaneet.

-       Mainittakoon, että omaan myös yhden vahvan puolen, jota silloin opin käyttämään, eli olen erittäin hyvä henkinen huoraaja, tiedän kenen ahteria kannattaa lipoa ja ketä kannattaa katsoa nenänvartta pitkin ja osaan myös poliittisten suhdanteiden mukaan muuttaa nenänvartta pitkin katsomisen tarvittaessa lipomiseksi. Omasin tämän taidon ja koska olin vielä suhteellisen nätti nuori nainen, puoluekoneisto pyysi minua ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Saattaisi olla, että keräisin ääniä erityisesti naispuolisilta, juuri minun kaltaisiltani yliopisto-opiskelijoilta.

-       Sitten olikin edessä vaalikampanjani raskain osuus, eli toistasataa ammattivalokuvaajan ottamaa valokuvaa, joilla minut pyrittiin saamaan vakavasti otettavan näköiseksi. Imagohan on tärkeä. Tehtävä ei ollut helppo, sillä rehellisesti sanottuna normaali ilmeeni kuvaa luonnettani, eli olen semmoinen syntymästäni saakka kädetön homsantuusa, joka ilmeellään antaa vaikutelman ihmisestä joka ihmettelee kaikkia niitä asioita mitä hän ei ymmärrä, ja uskokaa huviksenne, niitä on minun kohdallani paljon. Vaan ammattilainen on kuitenkin ammattilainen ja saatiinhan se vakuuttava kuva lopulta aikaiseksi. Puoluekoneiston edustajakin tykkäsi. Ja äänestäjätkin. Sehän minua tässä eniten ihmetyttääkin.

-       Kun sitten suunnittelin vaalikampanjaani, tai rehellisesti sanoen sitä suunniteltiin minun puolestani, niin tuli esille, että jo siinä vaiheessa monikulttuurisuuden ylistäminen oli turbohiivaa tähän vaalileipään. Kerrankin minä sain oman idean. Oikeastaan se oli kyllä vahinko, mutta luulen, että juuri se poiki minulle pitkän ja menestyksekkään poliittisen uran. Olin nimittäin puolivahingossa päässyt erään sähköpostiryhmän postituslistalle. Sähköpostiryhmää pitivät pääosin teekkarit, jotka eivät suhtautuneet monikulttuurisuuteen läheskään yhtä positiivisesti kuin minä. He suhtautuivat siihen suorastaan vihamielisesti.

-       Olin halunnut jo pitkään kommentoida, että ajatuksenne ovat loukkaavia ja rasistisia. Tuollaisia ei saisi esittää. Jostain syystä en sitä saanut aikaiseksi, ja sehän kannatti. Ryhmässä oli tullut nimittäin uusi harrastus, eli ”keksi vielä hullumpi peruste mokutukselle”. Teekkarit keksivät kieli poskessa omasta mielestään toinen toistaan naurettavampia monikulttuurisuutta puolustavia selityksiä ja nauroivat päälle räkäistä virtuaalinaurua. Minä taas katselin niitä juttuja silmät ilon kyynelissä ja tajusin, että kun minä heitän tämän kaiken pienenä palasina pokkana ja tosissani, niin minähän olen suoranainen guru. Olen oikeastaan tuntenut sen jälkeen oloni hieman samanlaiseksi kuin sillä tiedemiehellä Terminator 2-elokuvassa. Löysin mystisen piirilevyn, ja kaikki työni perustuu siihen. Olin pitkään onnellinen, mutta vasta hiljattain, hyvin hiljattain tajusin, että se Terminator olinkin minä itse.

-       Kun aloin esittää kieli poskessa heitettyjä vitsejä julkisuudessa tosissani ja vakavalla naamalla, oli menestykseni taattu. Ne sähköpostiryhmästä kerätyt totena heitetyt vitsit ovat minulla tallessa vieläkin. Niillä pärjäsin viime vuosikymmenen puoleenväliin saakka, saaden maineen suurena ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja monikulttuurisuuden esitaistelijana. Sen jälkeen en tietenkään ole mitään omaperäistä tarvinnutkaan, sillä minähän olen jo täysikasvuiseksi kasvanut poliittinen broileri. Minua voi verrata sotilaaseen, jolla on kolme mitalia. Kolmannen hän on saanut, koska hän on saanut toisen. Toisen hän on saanut, koska hän on saanut ensimmäisen. Ja ensimmäisen hän on saanut, koska ei ollut saanut silloin ensimmäistäkään.

-       Minä kun en ole varsinaisesti poliitikko. Niin kuin ei kukaan kaltaiseni ole. Siinä mielessä kuin kansalaiset sen ymmärtävät tai kuvittelevat ymmärtävänsä. Minä olen papukaija. Niin kuin kaltaisenikin ovat. Me toistamme sen, mitä meille on hoettu. Me emme vaan enää muista, kuka hoki meille sen, mitä me toistamme, ja kuka sen alun perin keksi. Minä en ole mikään yhteisten asioitten hoitaja. Minä olen ammattilainen ja puhdas huora, joka on ajanut firmansa, ja siinä sivussa tietenkin omaakin etuaan. Yhtään, ensimmäistäkään päätöstäni, puhettani tai esiintymistäni en ole tehnyt sitä ajatellen, kuinka se hyödyttäisi äänestäjiäni tai Suomen kansaa yleensä.

-       Ja Suomen kansaa kohtaan minä olen tehnyt urani aikana niin suuren rikoksen, että en omilla teollani pysty sitä koskaan hyvittämään. Jo ensinnäkin siksi, että minä, juuri minä, muitten kaltaisteni mukana olen rapauttanut termin suomalainen ja rapauttanut myös Suomen kansalaisuuden. Kyllähän minä ymmärrän, että jos joku juippi jostain Afrikasta saa jalkansa Suomen kamaralle, hän ei ole suomalainen. Vaikka juuri minä olen vaatinut teitä ajattelemaan häntä suomalaisena. Hyväksymään hänet suomalaisena. Mitään kyseenalaistamatta. Kaiken niellen. Juuri minä olen ollut hyväksymässä sitä käytäntöä, että Suomen kansalaisuus alkaa tänne tulleitten, etnisesti sopivien ihmisten kohdalla olla pelkkä HKL:n kuukausilippu, joka ei maksa mitään, mutta mikä suo haltijalleen huomattavan määrän täysin vastikkeetonta etua. Kyllä, juuri minä olen yksi niistä, jotka mahdollistavat tilanteen, että nämä uuskansalaiset voivat kustannuksellanne lomailla kotimaassaan Suomen kansalaisina samaan aikaan kun minä olen haalimassa samasta maasta tänne lisää ihmisiä sillä perusteella, että siellä ei ihminen voi elää.

-       Minä olen osaltani ollut luomassa täällä Suomessakin sitä kaikkialla Euroopassa täydeksi katastrofiksi muuttunutta väestöpoliittista kokeilua, jonka seuraukset maksatte niin te, kuin ennen kaikkea lapsenne jotka joutuvat kärsimään tämän kokeilun niin taloudelliset, yhteiskunnalliset kuin ennen kaikkea inhimilliset seuraukset. Eikä minulla ole osuudestani mitään puolusteltavaa. Alussa menin siihen sairauteen mukaan, koska se palveli uraani. En ajatellut sitä, koituisiko siitä teille jotain hyvää. En ajatellut sitäkään, koituisiko siitä teille jotain pahaa. En ajatellut teitä ollenkaan. Ajattelin vain itseäni, ja poliittista uraani, joten toistin kaiken, mitä minulta vaadittiin ja halusin teidänkin elävän sen mukaan, että palvelette minun poliittista uraani. Myöhemmin olin siinä sairaudessa mukana enää sen vuoksi, koska en kestänyt menettää kasvojani. Vaikka tiesin olleeni jo aikaa sitten väärässä. Nyt minä kasvoni sitten menetän, mutta omasta toimestani ja olenpa kerrankin valehtelevan ja toisia hyväksikäyttävän elämäni aikana rehellinen.

-       Me loimme tämän tilanteen. Minä ja kaltaiseni. Meillä ei ole mitään keinoa ratkaista tätä tilannetta. Ei meillä ollut alunperinkään, koska etnisesti suomalaisista eroavien ulkomaalaisten hankkiminen oli itseisarvo sinänsä. Aivan niin kuin sillä holtittomalla pikkupojalla, joka aikansa kinuttuaan sai itselleen koiranpennun, jota hänen vanhempansa kuitenkin joutuivat hoitamaan, kun poikaa väsytti aamulla vaikka koira olisi pitänyt viedä pissille. Asiassa ei meille ollut kyse mistään muusta kuin lemmikkieläimistä, joita halusimme hankkia mahdollisimman paljon maahamme kohottaaksemme omaa egoamme ja ylemmyyden tunnettamme ja tehdä sen vielä mahdollisimman julkisesti. Sen pissillä käyttämisen ja ruokkimisen hoidatte te, tavalliset suomalaiset. Ja te teette sen minun vuokseni.

-       Ja kyllä, juuri minä olin mukana siinä jatkuvassa propagandamyllyssä, jonka mukaan tämän totaalisesti perseelleen menneen väestörakenteen muutoskokeilun epäonnistumisen syynä olitte te tavalliset suomalaiset. Te olitte syyllisiä, koska te ette suostuneet muuttamaan ajatusmaailmaanne. Te olitte syyllisiä, koska ette suostuneet ymmärtämään, että teidän kokemanne väkivalta ja kansallisen identiteettinne nöyryytys johtui teistä itsestänne ja siitä, että te ette tehneet tarpeeksi Unelman hyväksi. Te ette tehneet tarpeeksi taataksenne tähän kokeiluun hankittujen ihmisten täydellistä hyvinvointia, niin että he olisivat voineet olla sellainen unelmakuva, mitä me halusimme heidän olevan. Te olitte syyllisiä, koska te ette ymmärtäneet tarpeeksi hyvin olevanne paha, rasistinen ja itseensä käpertynyt kansa, ja te ette suostuneet kansalliseen itseruoskintaan vaikka minä sitä teiltä turpa kuolassa vaadin. Te olitte syyllisiä, koska te ette suostuneet virkamiespäätöksen perusteella rakastamaan teille vierasta ihmistä, joka ei taatusti osoittanut vastarakkautta. Ja minä syytin teitä kaikkia täysin pokkana ja syytöksiini uskoen. Koska minulla ei ole muuta. Minä en ole koskaan oppinut muuta. Minä en ole muuta.

-       Siinä sivussa minä olen menestyksekkäästi onnistunut rapauttamaan Suomen puolustusta. Minä hyväksyin kaikki puolustusmäärärahojen vähennykset, koska itse sotilastouhu on minusta rahvaanomaista, minä en sitä ymmärrä ja sitä mitä minä en ymmärrä, minä haluan hävittää. Minä myös ihan oikeasti uskoin, että suomalaiset, varastoissa olevat jalkaväkimiinat silpovat viattomia angolalaislapsia.  En kiistä sitäkään, että olen ollut muuttamassa Suomea itsenäisestä, suvereenista valtiosta pelkäksi maakunnaksi jossain Euroopan hornan perseessä. Olen tehnyt Suomesta Euroopassa saman kuin mitä Pelkosenniemi on Suomessa. Ainoalla erolla, että tämä meikäläinen Pelkosenniemi joutuu persaukisena elättämään muita, vielä huomattavasti persaukisempia Pelkosenniemiä muualla Euroopassa ihan siksi että minä ja kaltaiseni olemme sitä vaatineet  ja ainoana teille esittämänäni perusteena olen kutsunut sitä härskisti vastuun kantamiseksi. Vastuun olen kannattanut teillä, suomalaiset. Itse en ole sitä koskaan kantanut.

-       Te, tavalliset kansalaiset olette vastustaneet minua. Hommaforumilla, blogeissa, lehtien nettisivujen kommenttiosioissa. Perusteenne ovat olleet parempia kuin minun. Nehän perustuvat faktoihin. Minulla ei ole ollut faktoja. Mitä faktoja poliittisella ilmapallolla olisikaan? Siksi olenkin syyttänyt minua vastustaneita järkeviä ja asiallisia suomalaisia poliittisen urani aikana rasisteiksi, fasisteiksi, natseiksi, äärikansallismielisiksi, äärioikeistolaisiksi, laitaoikeistolaisiksi, syrjäoikeistolaisiksi, vinkkelioikeistolaisiksi, impivaaralaisiksi, Pohjois-Korean kannattajiksi, Pohjois-Korean äärioikeistolaisiksi fasistikannattajiksi ja, voi hyvä Luoja, en edes muista kaikkia termejä. Yksikään niistä ei ole minun keksimä, vaan puoluekoneiston minua fiksumpien keksimiä, mutta muistutan, että jos joku puoluekoneistooni kuuluva on minua fiksumpi, se ei vielä todellakaan ole paljoa se.

-       Ainoa asia, mitä minä noitten kaikenmaailman leimakirveitten sijasta olisin halunnut huutaa, jos olisin kerta kaikkiaan iljennyt, olisi ollut: ”Totta helvetissä minä tiedän, että poliittinen perseeni on paljas kuin vastasyntyneellä. Keisarinnalla ei ole vaatteita, tiedän. Mutta ettekö te nyt vaan voisi suostua siihen, että minä jatkan päättämistä ja pätemistä? Ja te jatkatte maksamista ja hyväksymistä. Sillä minähän tässä se uusaatelinen olen, saatana soikoon. Mitä te onnettomat kuvittelette tämän maan olevan? Demokratia vai?”

-       Hävettääkö minua? No koettakaapa arvata. Olisinko tehnyt asian toisin, jos olisin ollut rivikansanedustajan sijasta yksi puolueen johtohenkilöistä? No en taatusti. Koska ei minusta olisi ollut siihen. Muistakaa, että minä olen edelleenkin se 18-vuotias tyttö, joka mietti pääsyä politiikkaan sekä saada sen tuomaa valtaa ja arvostusta ilman siihen vaadittavaa substanssia. Minä olen edelleenkin se sama tyttö. Ikää on vain enemmän. Eihän minun tarvinnut kasvaa aikuiseksi, sillä broilerihautomossa aika pysähtyy. Ei minusta olisi muuhun. Ei mihinkään muuhun.

-       Tajuan nyt – lopultakin – sen, että etten häpäisisi itseäni enempää enkä loukkaisi niitä kansalaisia, jotka minut ovat tahtomattaan elättäneet ja joutuneet poliittisia, egoani ruokkivia oikkujani kestämään, on viisainta ja oikeudenmukaisinta, että minun kannattaa häipyä niin politiikasta, julkisuudesta kuin yleensäkin ihmisten silmistä. Etten saa omalta osaltani enempää tuhoa aikaiseksi. Sen verran olen selkärangan tynkää itselleni kasvattanut viime aikoina. Täydelliseksi se ei ole kasvanut, sillä vaikka tiedän, etten todellakaan ole ansainnut kansanedustajan sopeuttamiseläkettä, otan sen silti vastaan. Mieheni käy töissä. Hän hankki oppiarvon sijasta itselleen ammatin. Mutta mitä minä tekisin? Enhän minä osaa muuta kuin olla se ilmaa kevyemmällä kaasulla täytetty ilmapallo, joka päästelee tyhjentyessään hassuja ääniä. Jotka valitettavasti on viimeiset kaksikymmentä vuotta otettu maassamme tosissaan.

-       Lupaan, etten häiritse kansalaisia tämän enempää. Häpeän syvästi ja pyydän anteeksi niin täydestä sydämestäni kuin mitä omatuntoa itselleen uudestaan kasvattava tehtävästään luopuva poliittinen broileri voi pyytää. Valitettavasti te annoitte näissäkin vaaleissa Yhdistyneelle Valtapuolueelle mahdollisuuden hässiä teidän elämänne vieläkin enemmän vituralleen kuin nyt. Sillä uskokaa huviksenne, sen se tulee tekemään. Te ette ole sille kuin elatuksen ja utopian maksavaa kuraa. Eikä kukaan siitä porukasta edes uskalla kysyä, että kuka tämän utopian alun perin keksi. Koska ei sillä ole siihen vastausta. Se vain seurasi jotain, mitä ei itsekään ymmärtänyt. Sillä ne ovat samanlaisia tyhjiä ilmapalloja kuin minäkin. Vielä kerran, pyydän anteeksi. Minä olen syyllinen. Te olette uhreja.

Tämän jälkeen politiikalle pitkät paskat haistattanut entinen kansanedustaja Ilmiriitta Enempivähempi-Pulttaptäp kumartui eteenpäin ja sanoi vielä:

-       Ja tiedättekös, te median edustajat. Te surkeat ja moraalittomat paskat. Te olette tässä katastrofissa yhtä suuria, ellette jopa suurempia syyllisiä kuin minä. Jos teistä joku on tosiaankin ajatuksella kuunnellut, mitä minulla oli sanottavaa, te saatatte lähiaikoina saada itsellenne yllättävän vieraan. Hyvästi.

Pyyhkeen komeasti kehään heittänyt entinen kansanedustaja poistui Yhdistyneen Valtapuolueen puoluetalon lehdistötiloista. Toimittajat eivät arvanneet edes juosta perään kysymään kysymyksiä, sillä he miettivät hänen viimeistä lausettaan. Minkä ihmeellisen yllättävän vieraan? Oliko se poliittisen järkensä menettänyt ämmä aivan seonnut? Ja muutama median edustaja tuumi itsekseen, että hitto vie, minähän juuri tunnustin itselleni, että järki ja poliittinen järki eivät ole yksi ja sama asia. Heidän olonsa alkoi tuntua jostain syystä yllättävän ontolta.

Ilmiriitta Enempivähempi-Pulttaptäp käveli kohti autoaan ja hänen kännykkänsä soi. Hän katsoi soittajaa. Jaahah, no enpä olis arvannut. Kukas muu siellä olisikaan kuin suomalaisen selitteläätiön ja soveltavan spedestetiikan Grand Old Man, Adolf Butler, PhD of political science and shit, yo man, from the University of Aintworth, Great Britain. Suuri, suomeen siirtynyt ja siellä pitkän uransa tehnyt niin monen yliopisto-opiskelijan oppi-isä. Ilmiriitta vastasi:

-       Niin?

-       Tiedätkös, Ilmiriitta. Adolf-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen. Sinä olet aiheuttanut minulle sellaisen pettymyksen, että en muista sellaista koskaan kokeneeni. Ja niin hyvin minä sinua yliopistolla silloin aikanaan koulutin. Sinähän olit yksi suosikeistani.

-       Älähän huoli, Adolf. Kyllä niitä älykköbimboja sinun koulutettavaksi tulee pilvin pimein. Ne ovat uusiutuva luonnonvara. Tiedätkös, Adolf, sinä olet ihmisenä koko perkele. Mutta minäpä törmäsin hiljattain sinua huomattavasti inhimillisempään perkeleeseen. Hyvästi.

Ilmiriitta sulki puhelimen ja istui autonsa etupenkille. Repsikan paikalla istui puolimetrinen, kiiluvasilmäinen, sarvipäinen ja kokolailla muutenkin häijyn näköinen olento. Ilmiriitta tervehti häntä:

-       Morjens, Epäilyksen Piru.

-       Morjens. Ilmiriitta. Sehän meni upeasti. Kyllä sinä olet selvästi kasvattamassa itsellesi ihan oikeaa selkärankaa.

-       No joo, kieltämättä minä tunnen jotain uutta jäykkää sisälläni. Muutakin kuin sellaista, mistä saa kaksimielistä juttua aikaiseksi. Ja Omatunnon kanssa tulen jo mainiosti juttuun. Ajatella, minä pelkäsin sitä silloin, kun sinut ensimmäisen kerran sinut tapasin ja sinä siitä puhuit. Olen niin valtavan kiitollinen, että tulit elämääni. Tai nythän elämäni vasta oikeastaan alkaa.

-       Se tämä perkeleen hommakin on pitkälti palveluammatti, ja tyytyväinen asiakas antaa jaksamista aina uuteen työpäivään.

-       Et lähtisi meidän mökille tonne meren rannalle? Mieheni Penttihän on ollut kanssasi sinuväleissä jo minua paljon pitempään ja hän kyllä mielelläni saunoisi kanssasi.

-       Tulisin mielelläni, mutta perkeleellinen palvelusvelvollisuus kutsuu. Meinaan, tuon lehdistötilaisuutesi jälkeen minulla on hyvinkin monta median edustajaa, joille minun pitää esittäytyä. Jos joskus alkukesästä vaikka tulisin mökillenne?

-       Kiinni veti.

Epäilyksen Piru hävisi rikinhajuiseen savupilveen ja Ilmiriitta, entinen karriääripoliitikko, nykyinen ihmisyyttään pieninä palasina takaisin etsivä nainen löi ykköstä läpeen, nosti kytkintä ja häipyi suomalaisesta politiikasta niin että perävalot vaan näky.

Epäilyksen Piru katseli Ilmiriitan poistumista ja huomasi helvetillisen älypuhelimensa piipittävän. Siellä oli tekstiviesti itseltään Pääperkeleeltä:

”Poika perkele! Broileripoliitikosta ihmiseksi alle kahdessa kuukaudessa! Tästä tulee vähän helvetin korkea kunniamitali ja komeat bonukset päälle! Ja selvää muuten on, että sinä olet Hell´s Employee Of The Year!”

Epäilyksen Piru kuittasi viestin ja totesi, että kyllä palvelualalla oli ajoittain hyvin palkitsevia hetkiä.