EPÄILYKSEN PIRU JA KORTTITALO

Suoraan sisäministerin alaisuuteen kuuluvan uunituoreen vihapuheen- ja viha-ajattelun tutkinta- ja torjuntayksikön päällikkö, nimeltään Korkea Poliisiviranomainen istui työpöytänsä ääressä ja kävi läpi ahkerien tutkijoittensa tekemiä raportteja hyvillä mielin. Tässä yksikössä oli joka päivä oikea tekemisen meininki. Nyt iskettiin vihapuhetta vastaan oikein urakalla. Tällaista työlleen omistautumista hän ei ollut koskaan nähnyt aikaisemmassa esimiestehtävässään Helsingin poliisissa josta hänet oltiin valittu tämän yksikön päälliköksi. Muutos oli sekä urakehityksen kannalta tervetullut että muutenkin piristävä. Hän tunsi siirtyneensä leipiintyneitten leipäpappien esimiehestä todellisten uskonsotureitten johtajaksi ja yksikössä säteilevällä toimintaenergialla oltaisiin lämmitetty keskikokoinen kunta. Olihan niin, että pääosa tutkijoista oli itse asiassa valittu varsinaisten poliisien ulkopuolelta erilaisista yhteiskuntatieteitten maistereista.

Jostain syystä tavalliset rivipoliisit ja tutkijat eivät olleet innostuneet uuden yksikön antamista mahdollisuuksista mutta se ei haitannut toimintaa, sillä tämän yksikön työssä tärkeintä oli reipas asenne joka sisälsi palavaa halua toteuttaa annetut tehtävät. Ja näissä nuorissa, pääosin naispuolisissa maistereissa sitä palavaa halua oli. Roppakaupalla. Rehellisesti sanottuna Korkea Poliisiviranomainen tunsi suurempaa yhteenkuuluvuutta näihin innokkaisiin maistereihin kuin poliisin kenttäväkeen sillä olihan hän urallaan ehtinyt opiskella kyseisiä aineita yliopistossa itsekin. Se yliopiston avoin ja edistyksellinen ilmapiiri tuntui vain jotenkin oikeammalta kuin tunkkainen poliisilaitos vanhentuneine ajatuksineen ja asenteineen.

Erikoisyksikön työ oli alkanut puoli vuotta aikaisemmin ja se oli saanut muotonsa ja uomansa hahmoteltua toimivalle mallille nopeasti sillä yksikön työtä eivät rajoittaneet normaaliin poliisityöhön kuuluvat jäykät ohjeistukset. Tämän taas mahdollisti se, että vihapuhetta ei ollut koskaan varsinaisesti määritelty missään eikä sitä ministeriön toimesta haluttu määritelläkään. Määrittelemätön uhka oli tietysti itsessäänkin tehokas pelote vääriä ajatuksia vastaan eikä uusien ja innokkaitten tutkijoitten luovuutta haluttu turhaan rajoittaa kun he löysivät aina vain uusia aiheita ja kirjoittajia esitutkinnan käsiteltäväksi.

Tuloksiakin oli jo tullut. Ei vielä varsinaisia tuomioita eikä niitä tässä vaiheessa välttämättä tarvittukaan. Fiksumpaa toiminnan kannalta oli pitää väärinajattelevia ihmisiä mahdollisimman kauan löysässä hirressä eli saada heistä aikaan esitutkinta, pitkäaikainen syyteharkinta ja vielä pidempi ja tietenkin kallis oikeusprosessi. Luonnollisesti torjuntayksikkö luovutti välittömästi medialle niitten ihmisten henkilöllisyydet jotka tähän prässiin laitettiin. Lopulta, puolentoista tai kahden vuoden jälkeen he saisivat joko sakkotuomiot tai jonkun verran ehdollista, ehkä jopa ehdotontakin mutta julkinen epähenkilöksi julistaminen oli yksi olennainen osa tuomiota ja itse asiassa paljon tehokkaampi kuin muutama kymmenen päiväsakkoa tai puoli vuotta ehdollista. Se niin sanottu oheisvaikutus toimisi tuomiona paljon tehokkaammin kuin tuomio itsessään.

Erityisen tehokas oheisvaikutus oli ollut niille kahdelle vihablogia pitäneelle ja henkilöllisyydeltään kärähtäneelle keski-ikäiselle miehelle jotka olivat olleet töissä julkisella sektorilla. Nimenomaan olivat olleet. Kun tieto heihin kohdistuvasta esitutkinnasta oli tullut julkisuuteen oltiin heidän työsuhteensa irtisanottu välittömästi ilman irtisanomisaikaa sillä perusteella että kansanryhmää vastaan kiihottamisesta epäiltyä ei voida pitää vastuullisessa julkisessa virassa. Ammattiliiton lakimiehet olivat sanoneet molemmille suoraan että liiton suunnasta ei apua tule sillä liitto ei lähde käymään sellaista oikeustaistelua jonka se tietää häviävänsä. Yksityiset lakiasiaintoimistot toki möisivät palveluitaan hintaan kaksisataa euroa per tunti. Niitähän voisi vapaasti käyttää.

Tilannetta saattoi jo tässä vaiheessa pitää viha-ajatteluyksikön ensimmäisenä suurena voittona. Kyseiset vihakirjoittajat olivat taloudellisessa kusessa. Tosin eivät aivan niin suuressa mitä yksikössä ajateltiin ja toivottiin. Oli nimittäin tullut uusi, yllättävä tekijä. Nimenomaan sieltä kirotun sosiaalisen median puolelta. Niin sanottu Kymppiliike. Noin kahdeksassakymmenessä eri sivustossa, blogissa, facebookissa, twitterissä ja niin edelleen oltiin samalla kellonlyömällä julkaistu kirjoitus näistä kahdesta vihakirjoittajasta ja kerrottu heidän tilanteestaan. Tärkeintä oli että kirjoituksessa oli mukana heidän osoitteensa ja kehotus: ”Nämä miehet ovat taistelijoita etulinjassa. Taistelijoita meidän puolestamme.  Lähetä heille kymmenen euroa kirjekuoressa. He tarvitsevat nyt sitä kymppiä. Enemmän kuin sinä. Halutessasi voit toki lähettää enemmän.”.

Kehotus oli toiminut ja kun miehen alueella toimivia postinkantajia oltiin kuultu oli käynyt ilmi, että kyseisiin postilaatikoihin oli tullut niin paljon kirjeitä ettei laatikossa meinannut tila riittää. Jotain rikollistahan tässä täytyi olla mutta minkä pykälän alta syyte kaivettaisiin? Ja ennen kaikkea, ketä syytettäisiin? Kun kukaan ei tiennyt kuka tai ketkä olivat keräyksen takana ja hehän eivät keränneet rahaa itselleen. Myöskään irtisanottuja miehiä joille rahaa kerättiin ei voinut syyttää, sillä hehän eivät – ainakaan todistetusti – olleet keräyksen takana. Jotain tälle kymppiliikkeelle pitäisi tehdä. Asiaan liittyvää poliittista tahtoa löytyisi kyllä enemmän kuin tarpeeksi ja sen jälkeen ei tarvitsisi kuin soveltaa. Pitäisi vain löytää joku laillinen peruste ja sitähän ei oltu vielä löydetty.

Tämä Kymppiliike oli vielä ratkaisematon ongelma mutta muuten toiminta oltiin saatu alkuun oikein mallikkaasti. Korkea Poliisiviranomainen oli lukenut päivittäiset tutkijaraportit läpi ja alkoi sitten käymään läpi muuta sähköpostiaan. Ensimmäisenä oli viesti juuri virkaansa valitulta upouudelta yleispervoiluvaltuutetulta Pupuliina Teerikoskelta joka ensimmäisenä ylisti yksikön toimintaa ja toisena sitä viisasta valintaa ettei vihapuhetta oltu varsinaisesti laissa määritelty. Tämä antoi sen ihanan tulkinnanvaran jolla saatettiin saattaa kuka tahansa epämiellyttävä ihminen esitutkintarangaistuksen alaiseksi ja sitä myötä yleiseen paarialuokkaan. Ja sen vuoksi hänelläkin vannoutuneena valtiota vastustavana anarkofeministinä oli esitettävänä valtiollisen virkansa puolesta muutama vihapuheeksi ja ennen kaikkea viha-ajatteluksi tulkittava asia joita hän halusi yksikön tutkivan.

Korkea Poliisiviranomainen kävi Pupuliinan listan tarkasti läpi… jaa-a… no toi nyt on ilmiselvä, ilman muuta tutkimuksen piiriin… toi nyt on vähän tulkinnanvarainen ehkä mutta overkill on tietysti varminta… tuo on kanssa ihan selvä juttu juu… ja tuo ilman muuta… jaa tuo… no joo… vähän on tulkinnanvarainen mutta jos poliittista tahtoa löytyy niin meneehän se läpi ja tässä asiassa sitä totta kai löytyy… entäs toi… jaa-a, toi on kyllä vähän hankala… miehen ja naisen välistä seksiä esittävän pornon poistaminen suomalaisesta internetistä kokonaan koska se saa aikaan heteronormatiivisen oletusajatuksen että heteroseksi on yleisin ja hyväksytyin seksuaalisuuden muoto ja se saa aikaan myös sen vääristyneen mielikuvan että naisilla pääosin hyrrää himot miehiä kohtaan… tuo voi olla teknisesti kyllä vähän hankalaa… paljonkohan niitä heteropornosivuja maailmalla on… anskumä… klik klik klik… jaa, toi on ehkä vähän liikaa meillekin…

Korkea Poliisiviranomainen päätti vastata yleispervoiluvaltuutetulle että muut kohdat pannaan tutkintaan välittömästi mutta sen viimeisen kohdan kohdalla tehdään teknisiä selvityksiä jotka kestävät jonkun aikaa.

Sen jälkeen hän kävi läpi muut sähköpostinsa, nojasi sitten mukavan tuolinsa selkänojaa vasten ja totesi että hommahan pelittää. Erityisesti hänen itsensä kohdalla. Hän oli päällikkönä poliisiorganisaation mediaseksikkäimmässä yksikössä ja sehän tiesi hänelle jatkuvia haastatteluja sekä yleensäkin toistuvaa esilläoloa mediassa. Ja sitä myötä se tietäisi lisänostetta hänen uralleen. Olihan hän ollut jo yhteydessä kokoomuspuolueeseen joka oli hyvin kiinnostunut hänen kansanedustajaehdokkuudestaan. Hän näki itsensä jo tulevana kansanedustajana, sitten sisäministerinä ja sitten... nii-in, kuka tietää... ehkä jopa Brysselissä. Tilanne olisi hänen kohdallaan oikeastaan täydellinen ellei olisi sitä... 

…ja siinähän se perkele taas hänen työpöytänsä kulmalla istui… se oli vieraillut tässä toimistossa viime aikoina vähän turhan usein…

Epäilyksen Piru virnisti, iski silmää Korkealle Poliisiviranomaiselle, röyhtäisi, päristeli rienaavan rikinhajuisen pierun ja sanoi:

- Mitäs jäbä? Kuinkas Suomen ensimmäisen Poliittisen Poliisin päällikön sitten Punaisen Valpon työpäivä on edennyt? Oletteko saaneet lisää toisinajattelijoita kuseen? Ja tuntuuks se yhtä hyvältä joka kerta?

Korkea Poliisiviranomainen ei häkeltynyt vaan vastasi rauhallisesti:

- Älä sinä suotta vittuile siitä poliittisesta poliisista. Kai sinä itsekin tiedät että ei maailmassa ole ensimmäistäkään poliisiorganisaatiota joka ei olisi jollain lailla poliittinen. Noin pohjimmiltaan. Jokaisessa maassa on oma tietty poliittinen viitekehyksensä jonka mukaan se toimii ja poliisi organisaationa pitää huolen, että sen järjestelmän mukaisia lakeja noudatetaan. Ei meidän työ pelkkää järjestyksenvalvontaa ja murhaajien etsintää ole. Työmme on myös vallitsevan järjestelmän ylläpitämistä. Ja tässä maassa tilanne on se, että maa noudattaa yleensäkin ja erityisesti tämän yksikön kohdalla vihervasemmistolaista suvaitsevaisuuspolitiikkaa. Jonka mukaan etnisesti edistykselliset maahanmuuttajat ja heitä tukevat kantasuomalaiset henkilöt ovat tämän yksikön erityisessä suojeluksessa.

- Niin kuin totesin, niin kyse on vallitsevan järjestelmän ylläpitämisestä. Jos sitä ei poliisi ja muu virkakoneisto ylläpidä, niin ollaan aina lähellä anarkiaa. Järjestelmää ylläpidettäessä saatetaan toki joskus kaataa shakkilaudalla muutama moukkakin vaikkei välttämättä tarvitsisi. Tiedät, että siinä pelissä kuninkaan ja kuningattaren ja ennen kaikkea heidän kasvojensa suojeleminen on kumminkin valtion toimintakyvyn kannalta tärkeintä. Onhan totta että osa tästä järjestelmästä perustuu utopialle ja jopa suoranaiselle valheelle mutta jos järjestelmän tietyt osa-alueet kyseenalaistetaan, kyseenalaistetaan silloin tosiasiassa koko järjestelmä ja ne henkilöt jotka saavat siltä elantonsa ja arvostuksensa. Se voisi tietää järjestelmän romahtamista ja korvaamista jollain vielä tuntemattomalla uudella. Sitä riskiä ei kerta kaikkiaan voi ottaa.

Epäilyksen Piru otti itselleen ilmeen jota saattaisi kuvata termillä ”kaikkien aikojen epäonnistunein myötätuntoa kuvaava ilme” ja vastasi:

- Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Mutta oletko ajatellut että se poliittinen viitekehys jonka mukaan sinä työtäsi teet ei tule mistään eduskunnasta, vaan tämän punavihreän egohumanistisen porukan kaikkein äärimmäisimmästä päästä. Siitä samasta, joka tällä hetkellä amerikoissa raivoaa kadulla ja vastustaa demokratiaa. Nimenomaan se äärimmäinen pää määrittelee sen, mitä tulee rakastaa, mistä tulee loukkaantua ja se eduskunta jota sinä miellät tottelevasi on pannut munansa tuon ääripään määrittelemään halstariin jo aikaa sitten eikä uskalla sanoa sille porukalle vastaan missään asiassa. Vaikka jopa eduskunnassa valtaosa kansanedustajista tietää oikein hyvin että siskoilla viiraa. Mutta se kynnys että niitten joukkorääkymistä vastaan uskallettaisiin lähteä on muuttunut jo aikaa sitten liian korkeaksi. Kukaan ei uskalla sanoa sitä ensimmäistä välttämätöntä sanaa.  Ja siksi sinä palvelet kansalaisten elättämän laskutaidottoman ja tavallisille kansalaisille täysin hyödyttömän ja lähinnä vahingollisen uusrälssin egoanarkiaa. Ja sinä tiedät sen oikein hyvin.

Korkea Poliisiviranomainen otti naamalleen ilmeen jota saattaisi sanoa viranomaisloukkaantuneeksi ja vastasi:

- Myönnän toki minäkin, että nykyisen poliittisen järjestelmän perusideologia tulee, no, ehkä hieman ideologisesti ylivirittyneestä suunnasta mutta unohdat sen, että jos näitten egohumanistien, niin kuin sinä sanot vaatimukset toteutetaan niin silloinhan maassamme ei ole enää vihapuhetta eikä viha-ajattelua joten silloinhan tilanne on aivan kunnossa. Voidaan tavallaan palata siihen normaaliin tilaan, jossa poliisi on lähinnä järjestyksenvalvoja.

Epäilyksen Piru pärskähti paskaiseen nauruun ja samalla sen suusta alkoi lentää ympäri huonetta kymmeniä terävähampaisia tekohammaskalustoja jotka kilkattivat jokainen vähän eri sävelkorkeudella ja Korkea Poliisiviranomainen huomasi kuuntelevansa lentävillä tekohampailla esitettyä kappaletta Kimalaisen Lento.

- Häh-hää, ethän sinä jätkä usko tuohon itsekään! Nyt siinä puhuu jo tuleva kansanedustaja eli siis mies joka on lopettanut ajattelemisen ja aloittanut epistolan toistamisen tulevaa leveää leipää ja mahdollista Audin takapenkkiä ajatellen. Kyllä sinä itsekin tiedät sen että egohumanisti elää vihasta. Nimenomaan hän, ei se ihminen jota hän syyttää viha-ajattelijaksi. Ajattelepa tilannetta jos se hänen vaahtoamansa viha loppuu? Jos se saadaan hiljennettyä? Mitä egohumanistilla on jäljellä? Rupeaisiko hän mukamas tavalliseksi tarpeelliseksi infrastruktuuria ylläpitäväksi kansalaiseksi? Mitä hänellä olisi sille edes annettavaa? Mitä hän osaisi? Mitä hyötyä hänestä  olisi kenellekään? Kuka muu häntä tarvitsisi kuin hän itse? Ei kuule, häiskä. Kyllä hän jatkaa edelleenkin uusien vihattavien ja tuomittavien mielipiteitten etsimistä. Kunnes päädytään siihen  tilanteeseen että juuri muita ei ole enää jäljelläkään. Hän vaatii uusia kieltoja. Uusia syyllisiä. Uusia rangaistuksia. Ja mahdatko muistaa sen, että hän ainoastaan vaatii. Ei hänestä ole toteuttamaan vaatimuksiaan. Sen, minkä hän vaatii täytyy jonkun toisen panna toteen. Käytännössä. Ja se, joka sen tekee olet sinä. Käsikassara. Jatkuvia yhteiskunnallisia PMS-oireita kärsivien ihmisten käsikassara. Oletko koskaan ajatellut sitä kuinka sinulle käy jos tämä egohumanistinen hulluuden kupla puhkeaa?

- Mutta minähän olen vain…

- …noudattanut määräyksiä? Muistatkos missä tuota viimeksi sanottiin? Ennen kuin hamppukravatti alkoi hiertää kaulaa?

- Niin… Nürnbergissä… mutta enhän minä…

- Ja eiväthän ne siellä Nürnbergissäkään niin. Vaan ei auttanu selitykset. Mutta hei! Me ollaan tunnettu jo sen verran kauan että minun on aika antaa sinulle lahja!

- Lahja? Minä olen kuule jutellut muutaman muunkin tyypin kanssa joita sinä olet myös tavannut. He ovat kertoneet. Yksi sai sinulta lahjaksi ne hornanhiiret jotka lisääntyvät jatkuvasti. Toinen sai lahjaksi sen, että se näkee kaikissa tauluissa Nürnbergin syytetyt. Jotain sellaistako minullekin?

- No eihän toki. Sinä kun olet mielikuvitukseton virkamies niin et ymmärrä ettei samaa källiä tehdä koskaan kahta kertaa. Minä annan sinulle lahjaksi peilikuvan.

- Peilikuvan?

- Joo. Ja se tulee vain silloin tällöin. Ei jatkuvasti. Ihan randomina. Ehkäpä juuri silloin kuin ei pitäisi.

- Mitä minä näen siinä peilikuvassa.

- Natsi-Saksan kansantuomioistumen syyttäjän Roland Freislerin. Mutta hei, minun tarttee nyt lähteä. Mulla on tapaaminen yhden Ylen toimittajan kanssa. Sielläkin on jatkuvaa tarvetta rehelliselle Epäilyksen Pirulle. Som´moro! Seuraavaan kertaan!

Epäilyksen Piru katosi rikinhajuiseen pöllähdykseen ja Korkea Poliisiviranomainen meni välittömästi toimistonsa wc:hen katsomaan peilikuvaansa. Ja oma pärstähän siellä näkyi. Koko työpäivänsä hän kyttäsi peilejä eikä mitään ongelmaa näyttänyt olevan. Oma naama sieltä tuijotti. Taisi se pirun uhkailu olla pelkkää puhetta. Illalla kotonaan hän pesi hampaitaan ja niitä huuhdellessaan hän otti suunsa täyteen vettä ja purskutellessaan hän nousi hieman ylöspäin katsoen peiliin ja…

Huuhteluvedet lensivät peiliin ja samalla alkoi ankara yskänkohtaus. Hänen vaimonsa tuli vessaan kysellen että mikä ihme sulla on.

- Emmää… noitten takahampaitten harjaaminen pisti vähän yökkimään… sitä sattuu joskus…

Vaimo katseli ihmeissään.

- En minä kyllä tommosta ole ennen huomannut. Mutta putsaa toi peili nyt kumminkin.

Yöllä Korkea Poliisiviranomainen näki levotonta unta. Hän oli toimistossaan ja yritti kasata sen pöydälle korttitaloa. Jostain syystä sen valmiiksi saaminen oli ehdottoman tärkeää. Millään muulla ei ollut merkitystä. Vaikka hän ei oikein tiennyt mikä siinä korttitalossa niin tärkeää oli. Mutta aina kun korttitalo oli viimeistä korttia vaille valmis hyppäsi pöydälle jostain kissa ja hajotti viritelmän. Hän ajatteli että korttitalo on kerta kaikkiaan pakko saada valmiiksi ja yritti aina uudestaan. Ja joka kerta kissa tuli hajottaen viritelmän. Ja joka kerta se kissa oli eri näköinen.

Mistä noita kissoja oikein ilmestyi?

*

Lukijalle: kirjoituksessa mainittu Kymppiliike on alun perin suuresti arvostamani Jaska Brownin käsialaa. Kannattaa käydä lukemassa. Sille idealle saattaa olla tulevaisuudessa hyvinkin käyttöä.