tapahtuu kirjoitusten KorttitalonSortuessa ja Korttitalon Sorruttua puolessa välissä
Helsinki,
eräs tietty syyskuu
Muuan
nuori mies seisoi Tattarisuon teollisuusalueella sijaitsevan peltihallin edessä
ja ajatteli että hänen edessään oli ehkä hänen tähän astisen elämänsä tärkein
tapaaminen. Tapaaminen, jota ei parannut ryssiä. Hän oli 21-vuotias Anttoni
Värriö, Helsingissä koko ikänsä asunut nuorukainen joka oli vuosien myötä kasvanut
siihen tylyyn todellisuuteen että niin hänellä kuin hyvin, hyvin monilla hänen
ikätovereillaan elämän edellytykset olivat nollan ja olemattoman puolessa
välissä. Viimeiset vuodet olivat opettaneet sen erityisen hyvin.
Anttoni
oli asunut yksinhuoltajaäitinsä kanssa Kivikon kaupunginosassa, pienessä
kaupungin kaksiossa. Äiti oli töissä Helsingin kaupungin vanhustenhuollossa. Hän
ei ollut halunnut Anttonin käyvän kouluaan Itä-Helsingin monikulttuurisessa
kouluhelvetissä ja hän oli onnistunut keplottelemaan Anttonin hieman
rauhallisempaan Puistolan peruskouluun. Anttoni ei oikein tiennyt millä
valuutalla äiti oli tuon mahdollisuuden maksanut eikä oikeastaan halunnut
tietääkään vaikka hänellä oli varsin hyvä käsitys valuutan laadusta. Joka
tapauksessa Anttoni sai käytyä peruskoulunsa ja vielä suhteellisin hyvin
arvosanoin. Äiti oli houkutellut Anttonia jatkamaan lukioon, siitä yliopiston
yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan ja – niin kuin hän totesi – ”ryhtymään
herraksi”, sillä se olisi tie paremmille asuinalueille, paremmille palkoille ja
varmempiin työsuhteisiin. Anttoni ei ollut mikään typerys vaan varsin huomiokykyinen
poika. Hän oli osoittanut äidille peukalollaan ikkunaa ja vastasi:
-
Niin ettäkö samanlaiseksi herraksi mitkä ovat saaneet tuon ulkona näkyvän
paskan aikaiseksi?
Äiti
oli myös järkevä nainen joka oppi ensimmäisestä sanomisesta joten hän ei
palannut asiaan enää koskaan ja Anttoni meni Vallilan ammattikouluun valmistuen
kone- ja tuotantotekniikan linjalta. Töitä Helsingissä oli varsinaisille
duunareille tietysti tarjolla ajasta riippuen joko heikosti tai hyvin heikosti sillä
ainoat varmat työpaikat pääkaupunkiseudulla olivat tarjolla erilaisiin
hallinnollisiin ja yliopistollisiin tutkimustehtäviin joihin – niin kuin
Anttonin äiti sanoi – oli mahdollisuus päästä vain ”tyhjän paskan hiertämisen
akateemisen papukaijakoulutuksen pohjalta”. Sen koulutuksen jota äitikin oli Anttonille
vain sen yhden kerran esittänyt. Onneksi Anttonilla oli heti ammattikoulun
jälkeen mahdollisuus suorittaa asevelvollisuus jonka hän suoritti Kaartin
Jääkärirykmentin kaupunkijääkärikoulutuksessa, palveli hyvin ja kotiutui
kersanttina. Jonkun aikaa Anttonin mielessä oli ammattisotilaan ura, mutta se
olisi saattanut tietää lähtöä jonnekin Banaanistaniin, sillä vaikka
puolustusvoimat olivat sinänsä vielä virallisesti itsenäiset, ne olivat
kuitenkin EU:n poliittisen vallan alla ja suomalainen hallintohan ei ollut kymmeniin
vuosiin sanonut Brysselille ei.
Anttonin
vanhemmat olivat eronneet kun hän oli ollut kahdeksan mutta hänen isänsä oli
pitänyt kuitenkin yhteyttä ja pyrki avustamaan sen minkä pystyi, mikä
tavalliselle suomalaiselle ei ollut kovin paljoa. Anttoni oli pannut merkille
että avustukset olivat tulleet normaalien digieurojen sijasta paperidollareina
mutta äiti oli dollareista mielissään ja sanoi että ainakin pienemmät kaupat
ottivat ne käypänä maksuvaluuttana. Suomessa elettiin jo kaksoisvaluutan aikaa.
Ei hallinto pyrkinyt sitä edes estämään tietäen urakan liian suureksi. Isä oli
eron jälkeen muuttanut Puumalaan, josta hän oli alun perin kotoisin ja alkanut
puolittain erakoksi. Hän asui suvulta periytyneessä pienessä viidentoista
neliön lautamökissä Hurissalossa Saimaan Lietveden rannalla. Siellä hän viljeli
perunaa, kalasti, salametsästi – mikä oli maaseudulla eli ns. pimeillä mailla
enemmän käytäntö kuin poikkeus – ja kätevänä miehenä teki erilaisia viraapelitöitä
joista hän sai elantonsa ja koska hän tyytyi itse hyvin vähään hän sai myös
hieman säästettyä Anttonillekin lähetettäväksi. Nimenomaan dollareina.
Isä
ei eron jälkeen enää koskaan käynyt Helsingissä mutta Anttoni oli ollut
muutaman kerran kesäisin isänsä luona pari viikkoa kerrallaan. Suomen sisällä
matkustaminen ei ollut enää mitenkään yksinkertaista sillä tavallisella
kansalaisella ja varsinkaan helsinkiläisellä ei normielämän jälkeen enää jäänyt
käteen juuri mitään. Oltiin totuttu elämään kädestä suuhun eikä matkustamiseen
ollut kerta kaikkiaan varaa. Mutta isä tunsi paljon ihmisiä ja matkat
järjestyivät niin että joku isän tuntema rahtari oli ottanut Anttonin kyytiinsä
jos reissu oli sopivassa suunnassa, pudottanut Anttonin Mikkeliin jossa isä oli
ollut vastassa ja kuskannut sitten pojan mönkkärillään mökilleen. Jo harvaan
asuttujen seutujen läpi ajettu mönkijämatka oli ollut kaupunkilaispojalle
ainutlaatuinen kokemus.
Niin
kuin oli ollut itse elämä isän mökillä. Luonnonläheisyys ja eräelämä viehätti
Anttonia ja isä opetti sitä parhaansa mukaan, aivan kuin ottaakseen kiinni
niitä pitkiä vuosia jolloin hän oli ollut poissa Anttonin elämästä. Isältään Anttoni
oli saanut mukaansa rinkan, makuupussin, kenttäpatjan, trangian ja pienen teltan. Isä
oli todennut että eihän niillä ehkä kaupungissa paljoa tee mutta minkäs sitä
tietää mihin elämä vie ja mukanaan tuo. Isä oli myös – Anttonin lopetettua
peruskoulunsa – ehdottanut että Anttoni muuttaisi hänen luokseen. Äiti olisi
todennäköisesti antanut siihen lupansa tietäen hänkin että vaikka jossain
Puumalan Hurissalossa ei ollut paljoa mitään niin eipä tuo juuri eroa Helsingin
ei-mistään. Ja ainakin Puumalan ei-mitään oli paljon turvallisempaa.
Anttoni
oli kuitenkin päättänyt pysyä Helsingissä ja mennä ammattikouluun. Isä ymmärsi
kyllä poikansa päätöksen. Johan tuossa iässä se naisennälkäkin alkoi kovasti vaivata
ja kieltämättä isän selkosilla ei ollut morsiankandidaatteja kovin paljoa
tarjolla. Isä ajatteli pojastaan että olihan hänellä oikeus aikanaan perustaa
perhekin, vaikka nuorilla suomalaisilla edellytykset siihen kävivätkin vuosi
vuodelta heikommiksi.
Kun
Anttoni kotiutui armeijasta oli elämä koko lailla tyhjän päällä. Töistä ei
ollut tietoakaan ja hän joutui tyytymään pieneen peruspäivärahaan. Äidillä oli
työ kaupungilla mutta vuokrakaksio nieli suurimman osan palkasta. Näytti tosin
siltä että kaksion vuokraa ei enää kauaa tarvitsisi maksaa. Kivikossa oli
menossa sama kehitys kuin Itä-Helsingin muissakin kaupunginosissa oli ollut.
Niin sanottuja ilmastopakolaisia oli tullut Helsinkiinkin arviolta kolmesataa
tuhatta ja ne olivat kaikki sulloutuneet hallinnon myötävaikutuksella Itä-Helsinkiin.
Itäisimmät kaupunginosat olivat tyhjenneet nopeasti suomalaisista ja sama
kehitys oli menossa Kivikossakin. Siinä kerrostalossa missä Värriöt asuivat oli
jo noin puolet islamilaisia mikä taas tiesi sitä että elämä muuttui
rauhattomaksi ja taloyhtiössä noudatettava hiljaisuus vain ohjeelliseksi.
Meteli
oli sinänsä harmista pienin. Väkivallan uhka oli jatkuva. Alueella liikkui
iltaisin islamilaisia jätkäporukoita jotka asiakseen hakkasivat
kantasuomalaisia ja raiskasivat jokaisen yksin liikkuneen naisen. Tarkoituksena
oli yksinkertaisesti pelotella kantaväestö muuttamaan ja koska poliisi ei
asiaan puuttunut – tai paremminkin saanut lupaa puuttua – taktiikka myös toimi.
Jos äidillä oli vanhainkodilla iltavuoro hän jäi nukkumaan työpaikan lattialle
patjalle. Niin kuin moni hänen Itä-Helsingissä asuva kollegansakin. Riskiä ei
kannattanut ottaa. Värriöille viimeinen pisara oli se, kun naapurin 16-vuotias
tyttö raiskattiin ja hakattiin invalidiksi. Ongelmana oli vain se, mihin
muuttaa. Suomalaisalueilta oli turha kuvitellakaan saavansa kaupungin asuntoa
ja yksityiset yksiötkin olivat täysin maksukyvyn ulkopuolella.
Ratkaisu
oli se sama kuin niin monella helsinkiläisellä eli lähteä puolittain mieron
tielle. Äiti sai asuntolapaikan Kannelmäkeen rakennetusta massiivisesta naisten
asuntolakompleksista mutta Anttonilla ei sinne ollut asiaa. Apuun tuli Anttonin
jo lapsuusajan hyvä kaveri Mäystimön Vesku, joka asui Paloheinässä kolmen
kaverinsa kanssa kimppakommuunissa 22 neliön kerrostaloyksiössä. Jokainen eli
pelkällä peruspäivärahalla, yksiössä oli kaksi kerrossänkyä ja pojat olivat
todenneet että Anttoni mahtuu patjan kanssa kyllä nukkumaan lattialle. He totesivat
että kämpässä oli kuitenkin saavutettu jo sellainen epämukavuuden taso että ei
se yhdestä miehestä enää juurikaan huonone ja tulihan vuokra nyt neljän miehen
sijasta viiden maksettavaksi. Persaukiselle vähäkin oli paljon. Kotiopäin se
oli sekin. Tai jos ei kodista aivan ollut kysymys niin jonkunlaisesta luukusta
sentään kumminkin. Tämän tyyppinen pakon sanelema kommuuniasuminen oli
helsinkiläisille jo hyvin tuttua. Itse asiassa se oli muuttunut
normaalitilaksi.
Jokainen
tämän kämpän asukeista oli joutunut pakenemaan Itä-Helsingistä maahanmuuttajien
tieltä. Tai tosiasiallisemmin hallinnon suosimien miehittäjien karkoittamina
minkä tosiasian nämä viisi nuorta miestä oikein hyvin tiesivät ja tiesivät myös
sen, ettei sitä saanut lausua ääneen rangaistuksen uhalla. Siksi tässä kämpässä
– niin kuin hyvin monessa samanlaisessa – suorastaan kiehui viha. Mutta Anttoni
oli ajan myötä huomannut että katkeruudestaan huolimatta se oli voimatonta ja
alistuvaa vihaa. Sen osoituksena tässäkin kämpässä kaikki joutilaat tilat
oltiin täytetty kiljupanoksilla ja kiljua sitten työstettiin päivät pitkät.
Samoin pilveä kasvatettiin sillä valtio oli vapauttanut sen jo aikaa sitten.
Tosin kämpässä keskityttiin pääosin lähinnä alkoholiin ja jazztupakkaa
polteltiin vain aika ajoin. Kämppä oli siinä mielessä harvinainen.
Muut
kämppikset eli Masa, Riku ja Pärre olivat koko ajan jonkunsorttisessa hutikassa
mutta Anttoni ja Vesku sentään pyrkivät sentään tekemään välillä muutakin. He
olivat pari kertaa jopa käyneet vaeltamassa Nuuksiossa. Julkisilla
kulkuvälineillä se oli sentään mahdollisuuksien ja lompakon rajoissa. Isän
antamalle trangialle tuli sittenkin käyttöä ja Veskullakin oli ajan myötä
hankitut jonkunsorttiset vaellusvermeet. Pojilla oli haaveena että jos vaikka
joskus pääsisi ihan Lappiin saakka. Tuntureille vaeltamaan, perkele. Taikka
Tenojoelle lohenpyyntiin. Sillä hetkellä ja varsinkin sillä tilisaldolla Teno
olisi voinut olla vaikka Alaskassa. Yhtä mahdotonta sinne olisi päästä.
Mutta
Anttonin isän mökille he sentään kerran pääsivät. Jälleen tutun rekkakuskin
avustuksella. Vesku ei ollut käynyt koskaan näin kaukana landella ja hänkin
ihastui paikkaan, sen hiljaisuuteen ja jotenkin niin totaalisen toisenlaiseen elämänmuotoon. Matkan aikana
Anttoni tajusi miksi isällä oli tuttavia rahtareissa vaikkei hän itse ollut koskaan
ajanut rekkaa. Yksi niistä isän viraapelihommista oli nimittäin pienimuotoinen
Venäjältä tuotujen aseitten kauppa ja rekkalasteissa ne kulkivat mukavasti.
Maaseudulla oltiin virallisen mutta tosiasiassa resurssien puutteessa
valvomattoman aseitten totaalikiellon myötä ajateltu että kun tässä rikollisia kerran ollaan niin
ollaan sitten ihan ansiosta ja laiton venäläinen konetuliase löytyi usean talon
piilosta. Ihan kaiken varalta. Kun ei tiedä minkälaiseksi ne maailman
laittavat.
Anttoni
ja Vesku olivat kavereita jotka osasivat pitää turpansa kiinni ja niinpä he
saivat Anttonin isältä kumpikin mukaansa vanhat venäläiset 6,35-milliset
Korovin-taskupistoolit ja muutaman rasian patruunoita. Isä totesi aseet
antaessaan:
-
Vanhojahan ne ovat ja niissä on väljät piiput. Ei nää todellakaan mitään
olympia-ammuntapistooleja ole. Mutta kyllä niillä vielä viidentoista metrin
päästä jätkää suolille osuu. Ja sen vierellä oleva jätkä sitten miettii taatusti
toisenkin kerran että jos ottais sittenkin ritolat. Helsingissä näille saattaa
olla valitettavasti tarvetta. No, senhän te tiedätte taatusti paremmin kuin
minä. Koettakaa pojat pärjätä siellä betonihelvetissä.
Paluu
Helsinkiin siihen avaraan yksiöön jossa asuintilaa oli kokonaista 4,4 neliötä
per kärsä tuntui enemmän kuin katkeralta. Jonkunlaista – kieltämättä hakemalla
haettua – lohtua antoi se ajatus että ei tästä sentään tämän alemmaksi enää
vajota. Miten ihmeessä voitaisiin?
Ja
siinähän he olivat väärässä. Tuli se toukokuu jolloin Suomen EU-maakunta päätti
kerralla romahduttaa niin suomalaisen sosiaaliturvan, ansiotason ja sen myötä
saada aikaan muutaman sataa tuhatta työtöntä lisää jo olemassaolevan puolen
miljoonan lisäksi. Samalla ilmoittaen että etnisesti edistyksellisten alueitten
elatus säilyy ennallaan ja muuttumattomana. Se pisti Anttonin, Veskun, Masan,
Rikun ja Pärren niin sanotusti ehjän eteen. Ennestäänkin niukan peruspäivärahan
tuntuva pienentäminen sai aikaan sen, että pojat kävivät kiltisti joka päivä armeijan
soppatykillä hakemassa oman annoksensa keittoa tai puuroa sekä sen lisäksi
satsin näkkileipää. Sinänsä elintavat eivät kämpässä juuri korjaantuneet sillä
viinan hinta samalla suorastaan romahti ja kommuunissa kiljupanoksen pihinä
vaihtui 96-prosenttisten pirtupullojen kilinään.
Lisäksi
valtio alkoi myydä pilveä siihen hintaan että pojat laskeskelivat valtion
myyvän sitä tietoisesti tappiolla. Anttonin mielessä kävi erään ikivanhan
suomalaisen bändin laulunhokema eli ”jos kaljanhuuruista herätätte maan, kansan
päät voi alkaa vaikka toimimaan”. Siitähän oli tietysti kysymys ja Anttoni
ymmärsi että se viha, joka saattaisi kaataa koko sairaan järjestelmän nukutettiin
päivä toisensa jälkeen halpojen päihteitten voimin.
Tulevaisuus
alkoi vaikuttaa toivottomalta. Edessä olisi mätäneminen kimppakämpässä ja
pikkuhiljaa väistämätön alkoholisoituminen paremmankaan puutteessa. Kaiken
lisäksi Anttonin äitikin menetti työpaikkansa siinä ”toukokuun giljotiinissa”
millä nimellä noita tapahtumia kutsuttiin. Hän kun oli sitä suorittavaa tasoa
josta voitaisiin leikata että taattaisiin elatus federalisteja äänestäville
akateemisille suojatyöläisille. Asuntolapaikan hän sai pitää mutta joutui
muitten mukana jonottamaan päivittäin soppatykille. Todeten että jo
viisikymppisenä tää elämä oli sitten tässä. Kuolla joutaisi.
Että
kuluva kesä saavuttaisi todellisen kliimaksinsa ne hallinnon ja median kovasti
mainostamat etniset lemmikit aloittivat avoimen aseellisen kapinan ja
ilmoittivat että Itä-Helsinki oli jatkossa islamilaisen hallinnon alainen itsenäinen
alue. Sen sijaan että hallinto olisi toiminut niin kuin hallinnon olisi
kuulunut toimia eli pannut panssarit asialle se ilmoitti suostuvansa tähän ja
jatkavansa alueen elättämistä entiseen tapaan mikä oli etnojen vaatimuskin. Tämäkään
suomalaisen hallinnon nöyryytys ei riittänyt etnoille vaan ne alkoivat
väkivalloin laajentaa aluettaan ajaen Itä-Helsingin
vähät jäljellä olevat suomalaiset kodeistaan lähiö lähiöltä. Anttonin kotilähiö
Kivikko oli joutunut kokonaisuudessaan – valtionhallinnon tunnustamana – islamilaisen
vallan alle eikä siellä asunut enää ensimmäistäkään suomalaista. Se oli sillä
hetkellä islamilaisen alueen läntisin osa. Sen länsipuolella sijaitsevat
kaupunginosat olivat uhanalaista aluetta. Islamilaiset lähettivät noihin kaupunginosiin
erityisesti myöhään illalla autoilla liikkuvia joukkioita jotka hakkasivat ja
raiskasivat suomalaisia. Antaen vihjeen. Paetkaa. Tai alistukaa.
Päivisin
noille alueille puolestaan ammuttiin raketteja. Ei paljon. Ehkä yksi tai kaksi
vuorokauden aikana. Juuri sopiva määrä että se pelotti ihmisiä mutta sopivan
vähän että valtiohallinto saattoi kiistää asian liittyvän millään tavoin islamilaiseen
hallintoon joka puolestaan ehdottomasti kielsi olevansa missään tekemisissä iskujen
kanssa. Raketit olivat myös tarpeeksi vähätehoisia että asiaan tarvitsisi
puuttua. Noissa nyrkkipajaraketeissa oli vain parin kilon taistelukärki mutta
sopivassa paikassa se sai aikaan suurta tuhoa. Erityisesti Jakomäen ostarilla
jonka vieressä olleelle bussibysäkille osuessaan se tappoi kaksitoista
suomalaista. Media nosti metelin kansallismielisten lavastamasta pommi-iskusta
ja poliisi alkoi etsiä mahdollisia syyllisiä suomalaisista vaikka itsekin
tajusi toimivansa narrina. Mutta käsky oli käsky. Asiasta julkinen valittaminen
ei olisi tiennyt poliisille vain potkuja vaan myös linnatuomion. Kulisseja ei
saanut kaataa.
Tilanne
masensi niin Anttonin kuin muutkin kimppakämpän kaverit. Tässä oltiin kuin
tatti paskassa ilman toivoa paremmasta ja odoteltaisiin sitä että etenevien
islamilaisten tieltä jouduttaisiin lähtemään uudestaan evakkoon. Ja mikä sitten
olisi majoituksena? Telttamajoitus jossain Vihdin takana? Vai pitäisikö paeta
Satakuntaan saakka? Anttoni ja Vesku pyrkivät pitämään itsensä jonkunlaisessa
kuosissa mutta Masan, Rikun ja Pärren elämä alkoi muotoutua uomaan jossa he
kävivät päivällä hakemassa krapulassa muonaa soppatykiltä, muonan syötyään
puoli-ilmaista pirtua lähimarketista ja
jatkoivat synkkää ja ilotonta törpöttelyään. Paeten maailmasta joka ei
tarjoaisi heille mitään. Katsellen samalla heidän ikäisten ihmisten
some-päivityksiä Intian Goalta jossa he olivat lomailemassa ja opettelamassa
ekologista elämäntapaa. Nomenklaturalla oli omat etuoikeutensa eikä
tavallisella kansalaisella ollut paljoa asiaa Kumpulan pohjoisrajan
eteläpuolelle. Siellä oli aivan toinen maailma. Johon ei muuten otettu paljon
etnojakaan. Muutamia järjestelmän mannekiineja lukuunottamatta. Helsingin
keskustassa eli teoria ja sen ulkopuolella käytäntö.
Syyskuun
alussa Anttonin isä otti sitten yhteyttä. Suomessa ei ollut oikeastaan enää muuta
halpaa ja toimivaa kuin viina, pilvi ja tietoliikenneyhteydet. Isä kävi suoraan
asiaan:
-
Mites on, häiskä? Kiinnostaiskos työpaikka?
Anttonin
vastausta ei ollut vaikeaa arvata. Vakituinen työpaikka oli nykyisin nuorille
lottovoittoon verrattava asia. Isä kertoi kaivelleensa hieman vanhojen
tuttaviensa tietoja, ottaneen tiettyjä yhteyksiä ja Tattarinsuolla firmaa pitävä
Pänttösen Uuno oli lupautunut antamaan Anttonille mahdollisuuden.
Mahdollisuuden työhön. Saatana, työhön. Siihen lottovoittoon.
Ja
sen peltihallin edessä hän nyt oli. Hallin ovessa luki Pänttösen Työ ja
Tuotanto. Anttoni käveli pihan poikki, astui sisään peltihalliin, kumarsi ja
esittäytyi Uunolle kohteliaasti. Uuno oli harmaapartainen mies joka muistutti
vanhaa ahavoitunutta merikarhua ja ehkä hän sellainen joskus oli ollutkin.
Kädenpuristus oli ainakin sellainen että heikommalta olisi menneet kämmenen
luut rikki.
Uuno
totesi hymyillen:
-
Me ollaan isäsi kanssa tiedätkös ihan lapsuudentuttavia. Kovasti kavereita
oltiin silloin niin… minäkin kun olen sieltä Puumalasta kotoisin. Matkaa on
tullut tehtyä sitten siinä välissä niin… jonkun verran niin… isäsi on kelpo
häiskä, on ollut aina niin… en minä kovin monen miehen pojalle saumaa antaisi
kun nää ajat on semmoset, semmoset niin… vaan jospa vähän kierrellään ja
käyttelet samalla noita värkkejä. Minä kattelen siinä samassa… kattelen niin…
Kiertely
ja värkkien käyttely kesti pari tuntia ja sitä sävytti Uuno Pänttösen
eräänlainen keskustelun ja yksinpuhelun sekoitus joka kuulosti
monotonisuudestaan huolimatta mukavalta. Jotenkin kotoisalta. Lopulta Uuno
totesi:
-
Kyllä sinussa työmiehen elkeitä on. Elkeitä on niin… vaan tilanne on se että
minä en pysty maksamaan kuin vähän enemmän mitä se peruspäiväraha oli ennen
sitä toukokuun giljotiinia. Mutta sen lisäksi minä pystyn tarjoamaan asunnon.
Tai no, kortteerin. Tai miksikä häntä sanoisi. Mutta sehän auttaa jo paljon kun
asuminen täällä Helsingissä maksaa. Maksaa niin perkeleesti. Tuo tulisi puolestaan
ilmaiseksi palkanlisäksi. Siitä ei tartteis maksaa mitään. Otat vaan itsellesi
poste restante-osoitteen ja ilmoittaudut asunnottomaksi. Ei tule veropoliisi
perään.
Anttoni
vastasi iloisena ja huojentuneena:
-
Mulle kelpaa kyllä ihan mikä tahansa. Kun vaan saa elämän syrjästä kiinni. On
tää tämmöstä litskussa olevan hiiren elämää jo ollutkin.
Uuno
sytytteli piippuaan ja tuumaili samalla:
-
Elämän syrjästä niin… no, lähetääs pihalle ja hyppää kyytiin. Kortteeri on tuossa
puolen kilometrin päässä. Kävelymatkan päässä tästä hallista. Me paikalliset
yrittäjät täällä Tattarisuolla ollaan pantu se kimpassa pystyyn. Itse asiassa
niitä on pari muutakin. Mutta ei se mikään hotelli Hilton sitten ole.
Uuno
ajeli pakettiautollaan toisen peltihallin pihalle ja miehet kävelivät sisälle.
Peltihallissa oli pieniä koppeja. Koolauksien päälle oltiin lyöty vanerit ja
katettu ne myös vanerilla. Kopit olivat toisissaan kiinni ja näki että niitä
tehtiin aina sitä myötä kun uusia asukkaita tulisi sillä parit koolaukset
oltiin tehty jo valmiiksi. Kopit olivat noin viiden neliömetrin kokoisia. Pari
oli tuplamittaisia. Uuno katseli koppirivistöä ja näytti siltä kuin hänellä
olisi silmissä kosteaa:
-
Noi isommat on perheasuntoja kattos, perheasuntoja niin… varsinaisia
perheasuntoja, saatana. On tää yhtä perkelettä nykyisin. Ei siitä ole kuule kovinkaan
kauan aikaa kun minun kaltaiset yrittäjät saattoivat tarjota firmassaan muutamalle
miehelle mahdollisuuden omakotitaloon, autoon ja kesämökkiin. Nyt meillä ei ole
tarjota muuta kuin mäkitupalaisen elämä. Minäkin muuten asun tuossa omassa peltihallissani
pienessä nurkkaloukossa. Vaikka olenkin semmonen median vihaama
kapitalistiriistäjä. Riistäjäpä niin… vaan mitäs tuumit? Kelpaako?
-
Kyllä tää viiden jätkän kimppakommuunin aina voittaa.
-
No, ei muuta kun ruvetaan naputtelemaan sulle uutta yksiötäsi.
Miehet
alkoivat naputella vanerilevyjä kiinni koolauksiin, viimeistelivät työn ja
kävivät sitten viereisessä varastohallissa johon oli kerätty kaikenlaista
tarpeellista käytettyä kamaa. Sieltä tuli mukaan punkka, pöytä, peltikaappi,
keittolevy, kahvinkeitin ja pieni matkajääkaappi. Kyllä sillä pärjäisi. Eihän
Anttoni ollut paljon runsaampaan koskaan oppinutkaan. Viestitin hänellä oli
niin kuin kaikilla kansalaisilla. Se tarjoaisi tarpeellisen viihteen jos sitä
oli vailla. Sitten vedettiin vielä sähköpiuha uuteen asunnonkorvikkeeseen. Kun
uusi yksiö oli varustettu Uuno totesi vielä:
-
Tässä hallissa asuu kaikkiaan kuusitoista ihmistä. Tai siis seitsemäntoista kun
sinut lasketaan mukaan. Täällä on kaksi sisävessaa mutta ulkona on vielä kolme
bajamajaa. Suihkuja on tasan yksi. Niin että sitä varten on varauslista. Pesukoneitakin
on yksi. Varauslistalla sekin. Ja tuolla on tila missä voi pestä astiat. Hallissa
on kaksi lämpöpuhallinta mutta ne on säädetty niin että lämpö on maksimissaan
kahdeksantoista astetta.
-
Mulla on kyllä lämmintä vaatetta ja hyvä makuupussi.
Uuno
läppäsi Anttonille vielä kerran kouraa ja totesi sitten:
-
Käy romppeesi sieltä missä asutkin. Saat firmalta vanhan avolavavolkkarin
lainaksi sitä varten ja asetu taloksi. Mulla on sulle jatkossa vähän muutakin
hommaa tarjolla mutta tutustutaan nyt toisiimme ensin. Hommat alkaa huomenna
kahdeksalta aamulla.
-
Kiinni veti! Mutta kysyn vielä sitä… uskaltaudun kysymään… mulla on kaveri
Vesku… tolkullinen jätkä kuin mikä… samalla koulutuksenna… oliskos sillä mitään
mahdollisuuksia saada hommia kanssa?
-
Minun täytyy laskeskella. Viivan allekin täytyy jäädä jotain. Vaikka aika
lailla sosiaalityöltä tää homma jo alkaa vaikuttaa. Minä kerron sitten jos
sauma tulee.
Kun
miehet olivat palanneet Pänttösen Työ ja Tuotannon pihalle Uuno kävi hakemassa
volkkarin avaimet. Anttoni käänsi virta-avainta ja vanha kone käynnistyi hieman
vouvaten. Sitten hän löi ykköstä läpeen ja läksi ajamaan kohti mäkitupalaisen
elämää. Sitä nykyajan lottovoittoa.
Anttoni
aloitti työt ja samalla uuden askeleen elämässään. Pänttösen firmassa oli Uunon
lisäksi neljä miestä ja ne olivat kaikki tolkullisia ja mukavia miehiä. Kaikki
olivat yli nelikymppisiä mutta kun he huomasivat että Anttonilla työ sujui niin
mitään tyhjänaikaista naljailuakaan ei esiintynyt. Ehkä he ajattelivat että
tässä ollaan suomalaisina kaikki samassa veneessä. Suomalaisuuden merkitys oli
tavallisen kansan keskuudessa kasvanut. Kun oltiin nähty mitä se ihana ja
pakolla syötetty toiseus tarjosi. Kaksi miehistä asui samassa hallissa ja
samanlaisessa kopissa kuin Anttoni ja kaksi perheellistä puolestaan myös
uhanalaiseksi alueeksi luokitellussa Pihlajamäessä. Sinnekin tuli
raketti-iskuja aika ajoin.
Anttoni
eli säästeliäästi ja pystyi sen myötä avustamaan työtöntä äitiään. Säästeliäästi
eläminen oli sinänsä helppoa sillä jos Anttonille oltaisiin kerrottu mitä
kerskakuluttaminen on, hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Äitiä avustaessa tilisiirtoja
ei kannattanut tehdä sillä Toukokuun Giljotiinin myötä yksityisen ihmisen
toiselle tekemistä tilisiirroista perittiin kymmenen prosentin vero jonka
pankki otti määräyksien mukaan automaattisesti. Dollareitakaan ei Anttoni
voinut Uunolta saada sillä veropoliisi vahti suomalaisia pienyrityksiä kuin islamilaisen
morsmaikkukandidaatin jalkovälin koskemattomuutta. Uuno ei uskaltanut ottaa
riskiä. Niinpä palkan saatuaan Anttoni meni julkisilla Kannelmäkeen jossa äiti
asui asuntolassa ja he kävivät yhdessä kaupalla jossa Anttoni lastasi
rinkkaansa kuukauden ansioistaan viidesosan ostaen äidilleen ruokaa ja muuta
tarpeellista. Äidillä oli sinänsä muuten suhteellisen hyvä olla asuntolassa.
Hänellä oli oma neljän neliön tila ja asuntolan asukkaat olivat suurinpiirtein
samanlaisia naisia kuin hänkin. Narkkarit majoitettiin muualle.
Kun siirryttiin marraskuun puolelle otti Uuno Anttonin puheilleen:
-
Niin… se Vesku niin… tiedäkkös, nyt näyttää suhteellisen hyvältä tällä
hetkellä… hyvältä niin… mitäs jos soitat sille pojalle ja kutsut käymään?
Anttonihan
teki työtä käskettyä ja Vesku tuli paikalle jo samana päivänä. Mitäs muutakaan
tekemistä hänellä olisi ollut? Tuoreeltaan hän osasi kertoa:
-
Riku sai sitten tarpeekseen. Juoksi junan alle. Siinä kämpässä elää nyt neljä
heppua. Plus vielä minä. Toivottavasti vaan toistaiseksi. Ihan tolkullisia ne
uudet kaverit ovat. Siinä välissä siellä oli muutaman päivän yksi tyyppi joka
osoittautui narkiksi. Kovien aineitten vetäjäksi. Niihin ei voi luottaa. Me
pantiin sitä porukalla turpaan ja heitettiin pois.
-
Pidetään nyt sitten peukkua niin perkeleesti että pääset tänne. Toi Uuno on
tosi mukava ja reilu mies ja muutkin jätkät ovat ihan tolkun heppuja. Ja kyllä
siinä peltihallin vanerikopissa mielellään asuu. Ei siinä kopissa tartte
kumminkaan haistella kuin omia pierujaan.
Uunon
ja Veskun tapaaminen meni niin kuin aikaisemmin Anttonin kanssa. Miehet
kiertelivät hallia, Vesku käytti koneita ja Uuno puheli kodikasta yksinpuhelua.
Siinä lopussa Anttoni tuli mukaan ja Uuno tuumaili:
-
Hjuu… niin notta Mäystimön Vesku… Veskupa niin… eipä muuta kuin tervetuloa
joukkoon synkkään… synkkäänpä niin… muttei joukkoon tummaan kumminkaan… melko
vaaleita me täällä ollaan… Anttoni on varmaan kertonut sulle systeemit…
-
Kertonut on. Niin että onko minut sitten palkattu?
-
Palkattupa niin… lähtekääs Anttonin kanssa nikkaroimaan sulle yksiö sinne
halliin… käykää siitä toisesta hallista jotain jos Vesku tarvittee… ja
tarvittehan se… ja Vesku tulee huomenna kello kahdeksan hommiin… mulla on hyvä
tilaus päällä… hyvä tilaus niin… vaikka se tuotto ei nykyisin niin kummonen
ole… kun tämmösen rehellisen yrittäjän täytyy itsensä ja työntekijöittensä
lisäksi elättää monta nälkäistä etnisesti edistyksellistä suuta… ja niitä
suomalaisia suojatyöllistettyjä jotka kertovat ammatikseen miksi tämmönen yrittäjä
on yhteiskunnan syöpä… se yrittäjä joka ne suojatyöllistetyt elättää… perkele
niin…
Veskukin
siirtyi duunarin arkeen eli alkoi nauttia lottovoitostaan. Viinanjuonti
toveruksilla jäi siitä Paloheinän kimppayksiöstä murto-osaan ja nuoret miehet
painoivat mielelään pitkiä päiviä Uunon firmassa. Virtaa jäi vapaa-ajallekin ja
he rakensivat asuntopeltihallinsa tontille kaikenlaisesta jämämateriaalista
pienen puusaunan joka ei ehkä ollut maailman kaunein mutta jota käytettiin
peltihallin asukkaitten keskuudessa ahkerasti. Vedet sinne piti tietysti kantaa
hallin vesipostista ja peseytyä vatipesulla mutta se ei tahtia haitannut. Tavallinen suomalainen oli oppinut nauttimaan
pienistä asioista. Koska Tattarisuo kuului uhanalaisiin alueisiin ei
rakennusvalvonta käynyt kyselemässä lupia saunan rakentamiselle.
Halliin
tehtiin pari asuinkoppia lisää toistenkin firmojen työntekijöille ja marraskuun
lopussa hallissa asui kaksikymmentäyksi henkilöä. Plus yksi kissa. Nimeltään
Kölli. Kölli oli samana syksynä kävellyt hallille ja todennut että moi, mä
muutan tänne asumaan. Kölli oli hyvässä karvassa joten se ei ollut mikään
kulkukissa. Ehkäpä sen isäntäväki oli joutunut pakenemaan ja Kölli oli etsinyt
uuden, sopivaksi katsomansa asuinpaikan. Kölliä ruokittiin yhteisellä
kolehdilla ja se maksoi niin ruokansa kuin vuokransa vähentämällä radikaalisti
hallissa pyörivää sekä hiiri- että rottapopulaatiota.
Kölli
oli jotenkin mieltynyt Anttoniin ja usein hänen asuinkoppinsa ovelta kuului
iltaisin naukaisu. Kölli osasi ajoittaa tulonsa juuri siihen kun Anttoni oli
kömpimässä punkkaansa. Anttoni aukaisi oven ja Kölli odotteli kärsivällisesti
kun Anttoni meni pitkälleen. Sitten se hyppäsi Anttonin viereen, käpertyi
kerälle ja aloitti tyytyväisen kehräämisen johon Anttoninkin oli mukava
nukahtaa.
Aika
kului työn merkeissä ja elettiin jo joulukuun alkua. Uuno kysäisi Anttonilta ja
Veskulta työpäivän loputtua:
-
Viitittekös pojat jäädä vähän juttelemaan?
Tokihan
he viitsivät. Uuno kysäisi:
-
Mitäs te pojat ajattelette? Tästä kaikesta? Tästä mitä maassa nykyisin
tapahtuu?
Anttoni
ja Vesku katsoivat ensin toisiinsa ja sitten Uunoon ja vastasivat:
-
No mitäs kuvittelisit? Me ollaan Kivikon evakoita molemmat. Meidät ajettiin
pois kotoamme. Joittenkin perkeleen väkivaltaisten islamilaisten toimesta ja
valtiovallan hyväksynnällä. Ja kyllä me tiedetään – niin kuin itse meille
sanoit – että joskus aikanaan suomalainen duunari saattoi hankkia itselleen
omakotitalon, auton ja kesämökin. Me ollaan puolestaan tuolla peltihallissa
viiden neliön vanerikopissa. Ja meillä on silti asiat paljon paremmin kuin
monella muulla. Eli asiat kusee perseestään. Tartteeko perustella enempää?
Uuno
raapi hieman partaansa ja sanoi sitten:
-
Niin kuin tiedätte, nuo etnisesti edistykselliset pyrkivät laajentamaan
valta-aluettaan tännekin. Niin Tattarisuo ja vähän helvetin moni muukin alue on
hyökkäyksen kohteena. Mutta me ollaan päätetty panna hanttiin. Itä-Helsinki on
menetetty. Mutta siihen sen pitää perkele pysähtyä. Hyökkäyksiä on tullut
tännekin. Raketteja tippuu tänne pari päivässä ja islamilainen jätkäporukka
kävi pari päivää sitten polttamassa Tepotek-Oy:n hallin. Kaksi töistä palaavaa
miestä on tapettu ja useampi hakattu. Tiedättekö mikä on suojelukaarti?
-
Ei tiedetä. Mutta arvataan kyllä.
-
Suojelukaartia ei vielä julkisesti ole olemassa. Mutta se toimii ympäri Suomea.
Hiljaa. Taustalla. Se on minun mielestäni sopiva nimi. Me olemme niin punikkien
kuin lahtareitten jälkeläisiä eikä sen ajan veriteot enää meitä haittaa. Se on
mennyttä aikaa se. Sillä nyt meidän tulee aktivoitua. Yhdessä. Koska meillä on
uusi vihollinen. Se on tuotu ulkoa ja sen ovat tuoneet tänne omat
poliitikkomme.
-
Kuinka suojelukaarti sitten toimii?
-
Se vartioi. Ja estää uudet hyökkäykset. Tarvittaessa voimalla. Niin kuin
tiedätte, niin nuo paskat tulevat autoilla suomalaisten alueelle ja hakkaavat
yksittäiset ihmiset ylivoimalla. Raiskaavat naiset jos niitä sattuu vastaan. Ja
sytyttävät paikkoja palamaan. Ideana on se, että me pakenemme taas. Aina
kauemmas. Lähiö kerrallaan. Mutta nyt me emme enää tee niin. Suojelemme
alueitamme aseellisesti. Poliisi ei puutu tähän. Sen minä osaan sanoa. Islamilaisten
kohdalla sillä ei ole valtuuksia joten se on meidän kohdallamme todennut että
ei se puutu sitten mihinkään. Junaradan itäpuolinen alue on villiä länttä. Oletteko
valmiita osallistumaan?
-
Tyhmä kysymys. Niin kuin me sanottiin me ollaan Kivikon evakoita. Totta
helvetissä me osallistutaan. Olis kiva antaa jo vähän takaisinkin.
Uuno
mietti hetken ja totesi sitten:
-
Teillä on varmaan ne pistoolit jotka Anttonin isä antoi?
Pojat
katsoivat hetken toisiaan ihmeissään ja Uuno jatkoi:
-
Niin totta kai minä sen tiedän. Meidän aseistamme suurin osa on tullut isänne
kautta. Pitäkää ne pistoolit hätävarana. Mutta minä annan teille vähän parempaa
kättä pidempää.
Uuno
aukaisi peltikaapin ja otti esille kaksi asetta:
-
Tuossa on Veskulle Baikal MP-153 pumppuhaulikko. Kaliiberia 12/89 joten styrkka
ei lopu tuosta taatusti kesken. Katkaistulla piipulla. Ja patit on kaikki
susihauleja. Ja tuossa on Anttonille Tokarev TT33-pistooli.
-
Onko nää isäni toimittamia?
-
Itse asiassa ei. Nää on poliisilta.
-
Hä? Poliisilta?
-
Jep. Virallisesti poliisiorganisaatio syventää, leventää ja laajentaa niin kuin
poliittinen koneisto vaatii. Mutta kenttäväellä on totaalikyrpä otsassa. Nää on
takavarikoituja aseita jotka on virallisesti sulatettu poliisin toimesta mutta
kerrankos niitä kirjanpitohupsiksia tapahtuu. Isänne puolestaan on toimittanut
meille venäläisiä PPS-43 Sudajev-konepistooleita mutta niitä ei ole vielä ihan
joka hepulle. Se Sudajev-konepistooli on vanha ja halvempi hankkia kuin AK-47.
Mutta ihan toimiva peli se vielä on. Ensi yönä aloitetaan vartiokierrokset. Jokainen
muukin firmani mies on mukana. Niin kuin monen muunkin firman. Oletteko
valmiit? Kaikkeen? Siis aivan kaikkeen?
-
Niin kuin todettiin, niin me ollaan Kivikon evakkoja. Totta munassa ollaan.
-
Hyvä homma. Ja sinulle Anttoni minä suunnittelin lisäksi sellaista taiteellista
vaihtoehtoa.
-
Taiteellista vaihtoehtoa?
-
No minäpä selitän…
Seuraavana
yönä useamman työporukan partiot kiersivät pakettiautoilla Tattarisuon aluetta
ja korkeammissa paikoissa tähystäjät katselivat valonvahvistajilla ja pitivät
yllä radioyhteyttä. Hieman ennen puoltayötä kuului viesti:
-
Mahdollinen Tero on ajellut tässä edestakaisin. Pakettiauto, Volkswagen,
punainen, rekkari sejase, kyydissä neljä edistyksellistä. Kääntyi Suurmetsäntieltä
Tattarinharjuntielle. Vaihtakaa kanavaa.
-
Kanava vaihdettu. Yksi auto on perässä, toinen tulossa ja kaksi suorittaa
pysäytyksen seuraavassa liikenneympyrässä.
Punaisessa
Volkswagenin pakettiautossa liikkuvat neljä islamilaista olivat aseistettuja
mutta he eivät etsineet ammuttavaa vaan jotain sopivan avutonta kohdetta joka
voitaisiin hoidella muuten. He olivat kuulleet että nuo lammasmaiset
suomalaiset olivat lopultakin kyhäämässä pystyyn jonkinlaista vastarintaa mutta
eivät uskoneet että tuo pelkurikansa tosipaikan tullen pystyisi mihinkään.
Olihan tuon kansan hallituskin tosiasiassa antautunut heidän edessään ja
hyväksynyt islamilaisen vallan etenemisen lähiö lähiöltä.
Siksi
he hetken kuluttua yllättyivät. Pahemman kerran. Yllätys muuttui nopeasti
kauhuksi. Tattariharjuntien, Tattarisuontien ja Reppukadun yhdistävässä
liikenneympyrässä heidän tiensä tukki edestä kaksi pakettiautoa ja takaa toiset
kaksi. He huomasivat että autoista purkautui kahdeksantoista miestä ja kaksi
naista. Tärkeintä oli se, että kaikki olivat aseistettuja. Lisäksi heidän
mukanaan oli kaksi hyvin julman näköistä saksanpaimenkoiraa. Islamilaiset
olivat kyllä puhuneet keskenään marttyyrikuoleman ihanuudesta ja valmiudestaan
siihen mutta nyt kun sellainen oli selvästi tarjolla kaikki nousivat autosta,
nostivat kädet ylös ja huusivat sitä mitä heille oltiin opetettu jos
epätodennäköinen mutta mahdollinen tapahtuisi:
-
No speak finnish! Ei puhhu suomi!
Suojelukaartin
plutoonanpäällikkönä toimiva Pänttösen Uuno napsautti sormiaan Anttonille. Oli
sen taiteellisen vaikutelman aika.
-
Pistähän tilhi laulamaan!
Anttoni
otti pakettiauton perästä Stihl-moottorisahan, paketin pekonia ja käveli
rauhallisesti maassa makaavien miesten eteen. Hän aukaisi pekonipaketin,
voiteli terän pekonilla ja odotti Uunon käskyä.
-
Sahaapas noitten jätkien jalat nilkoista poikki!
-
Tapahtuu!
Anttoni
nykäisi sahan käyntiin ja antoi kierroksia kuin eräässä ikivanhassa
kauhuleffassa jossa moottorisaha oli näytellyt suurimman luonnenäyttelijän roolin.
Islamilaiset alkoivat huutaa selvällä suomenkielellä:
-
Jumalan armosta, älkää!
Uuno
nyökkäsi Anttonille joka sammutti moottorisahan. Sitten Uuno totesi:
-
No niin… nyt kun se yhteinen kieli löytyi niin rupatellaanpa vähän…
-
Tapatteko te meidät?
-
Jaa tapammeko… emme tällä kertaa… mutta annamme näin alkuun pienen
muistutuksen…
Maassa
makaavat miehet riisuttiin aseista ja astaloista, heiltä revittiin takit ja
paidat päältä ja annettiin pajukepeillä selkään. Sitten plutoonaan kuuluvat
kaksi naista tulivat miesten eteen ja Uuno jatkoi puhettaan:
-
Mutta jos te tulette tänne vielä uudestaan ja jäätte elävänä kiinni, niin nuo
kaksi naista lopettaa teidät. Sehän on teidän Allahinne kanssa vähän huonompi
homma, huonompi homma niin… kuolla naisen tappamana… vielä huonommaksi sen
tekee se, että noiden tyttöjen jokainen luoti on sivelty sianihralla… kuolla
naisen ampumana ja sianihraa sisuksissa… paha, paha juttu niin… no niin,
suksikaa helvettiin täältä…
Naiset
taputtelivat konepistooleitaan, iskivät silmäänsä maassa makaaville miehille ja
sanoivat:
-
Me odotellaan teitä pojat…
Islamilaiset
nousivat ylös, osoittivat pakettiautoaan ja Uuno sanoi naurahtaen:
-
Ei ei poijjaat… täällä on nykyisin tietulli… no niin, alkakaas laputtaa…
Plutoonan
jäsenet olivat tyytyväisiä sekä annettuun viestiin että siihen että tuota
volkkarin pakua ei tarvinnut ampua seulaksi. Se lähtisi jo seuraavana päivänä
Venäjälle ja sillä vaihdettaisiin suojelukaartille aseita ja patruunoita.
Samanlaiset vastaiskut olivat alkaneet niin Helsingissä kuin Turussa ja
Tampereella joihin etnoväestö oli pakkautunut. Kyseinen Tattarisuon isku oli
niitä harvoja joissa selvittiin ilman kuolonuhreja. Etnoalueet muuttuivat
hieman varovaisemmiksi hyökkäyksissään mutta alkoivat ampua raketteja huomattavasti
nopeammassa tahdissa. Suomi kävi sotaa. Tai käytännössä suomalaiset kävivät
sotaa jonka olemassaolon virallinen Suomi kiisti.
Tattarinsuolla
vartiointi jatkui. Tammikuun alussa yksi
islamilaispartio yritti onneaan huonolla menestyksellä. Sen seurauksena
Jarrutielle jäi seulaksi ammuttu auto ja kuusi ruumista. Sen jälkeen ei
partioita enää tullut mutta raketteja ammuttiin edelleenkin. Pian sen jälkeen
suojelukaarti – joka ei vielä virallisesti nimittänyt itseään julkisesti
suojelukaartiksi – sai uuden tehtävän ja niin Anttoni kuin Veskukin olivat
mukana toiminnassa jossa niin näkö- kuin äänihavaintojen perusteella
kolmiomitattiin sitä mistä paikoista raketteja ammuttiin. Suojelukaartilaiset
huomasivat että islamilaiset olivat laiskoja ja ampuivat ne aina samoista
paikoista. Koulujen ja lastentarhojen läheisyydestä. Ihmiskilven käyttö oli
niille tyypillistä. Suojelukaarteilla ei ollut raskasta aseistusta mutta
tehtävä antoi tiettyä lupausta tulevaisuuteen. Elettiin juuri niitä hetkiä kun
puolustusvoimat oli lakannut pitämästä yhteyttä poliittiseen johtoon.
26.
päivä tammikuuta Uuno oli käskenyt koko plutoonan hallilleen. Jokaiselle
jaettiin sininen nauha ja Uuno totesi:
-
Se alkaa huomenna. Meidän tehtävämme on pitää hallussamme alueella olevat
liikenneyhteydet ja odottaa puolustusvoimien raskaammin aseistettuja yksiköitä.
Avatkaapas ne viestimenne… onko auki… joo… laittakaa vastaanottotilaan… no
niin… saitteko… tää tekniikka on näitä nykyajan harvoja etuja… se on
kasvotunnistusohjelma… me valvotaan liikennettä ja katsotaan tällä ohjelmalla
kaikki liikkujat… listalla on kahdeksansataa nimeä jotka pidätetään jos
tavataan…
Miehet
nyökkäsivät ja Uuno jatkoi:
-
Ja sitten ohjelmassa on merkitty kahdeksankymmentäkuusi nimeä joita ei tarvitse pidättää vaikka
tavattaisiin. Ymmärtänette mitä tämä tarkoittaa?
Anttoni
vastasi puolestaan:
-
Ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoittaa maanpetturuus ja vastuu suomalaisten
ihmisten kuolemasta. Siksi mulla ei ole tähän käskyyn mitään lisättävää eikä
purnattavaa.
Muut
miehet nyökkäsivät. Uuno aukaisi mukana tuomiaan puulaatikoita:
-
Tässä on nyt konepistooli lopuillekin. Ja pari Dragunovin tarkka-ampujakivääriä.
Otatteko Anttoni ja Vesku ne itsellenne? Nuorina ja tarkkasilmäisinä miehinä?
-
Vaan sehän käy.
-
Lisäksi meillä on muutamia kertasinkoja. Tarkoitus ei ole aloittaa sotaa vaan
odottaa kurkkusalaattiporukkaa että se aloittaa sen.
Anttoni
ei tiennyt minkälaiseksi huominen kääntyisi ja mitä se toisi tullessaan. Mutta
sen hän ymmärsi ettei muuta mahdollisuutta enää ollut. Joka tapauksessa
huominen ja sitä seuraavat päivät antaisivat niin hänelle, Veskulle kuin
muillekin mahdollisuuden siihen, että he joskus olisivat muutakin kuin
mäkitupalaisia. Ehkä heillä olisi joskus vielä perheetkin jotka kävisivät
porukalla siellä Tenojoella.
Ehkä
joskus. Uuno totesi plutoonan jäsenille:
-
Menkää syömään ja nukkumaan. Kokoontuminen on tässä hallissa aamulla kello
neljä.
Anttoni
ja Vesku tekivät työtä käskettyä. Uni antoi odottaa itseään mutta tuli lopulta.
He heräsivät aamulla puoli kolmelta, keittelivät kahvin ja pakkasivat
rinkkaansa tavittavat tarpeet. Jostain omalta partioreissultaan tullut Kölli
tuli heidän seurakseen ja miehet laittoivat kissalle astioihin reilusti
kuivamuonaa ja vettä. Anttoni kysyi vielä Kölliltä:
-
Mitäs tuumaisit Kölli jos sinusta tulisi ihan kotikissi? Ihan oikeaan kotiin?
-
Mjau.
-
No sitähän minäkin.
Anttoni
ja Vesku löivät kiväärit olalleen. Oli aika lähteä.
Lämmin kiitos blogikollegalleni
Kumitontulle inspiraatiosta.
21 kommenttia:
Upea kirjoitus, jälleen kerran!
Joidenkin mielestä fiktiiviset kirjoitelmat eivät ole kiinnostavia. Mutta ne peilaavat arkipäivän todellisuutta usein paremminkin kuin ns. muistelmat ja elämänkerrat (lukekaa esim. Jeltsinin omaelämänkerta). Ykän tulevaisuusvisio on fiktiivistä faktaa, siitä kiitos.
Odotin aasinmentävää siltaa eli sanaa elliitti. Annetaan aasin hypätä tämän esteen yli. Riemastuttava kirjoitus aiheesta eliitti Jyrki Lehtolan totutulla tyylillä, suosittelen lukemaan:
https://www.apu.fi/artikkelit/nain-eliitti-kuoli
Elviskin sitten osoittautui rasistiksi. Siinä mielessä hyvä asia, että Elvishän elää, väittävät. Rock ei kuole koskaan!
Tervehdys, Veijo ja lämmin kiitos. Nämä tämän tyyppiset kirjoituksethan ovat minulle myös harrastus. Mutta sanotaan näin että ainekset tuohon tulevaisuuteen ovat olemassa. Tuosta Elvis-jutusta tuli mieleen että pian ollaan saavutettu se kulminaatiopiste, että valkoisen ihmisen hengityskin on tulkittu rasistiseksi. Tulkittavaa ei ole enää jäljellä. Oikea suhtautuminen tuohon hysteriaan on lähinnä röhönauru.
Oli täyttä rautaa. Iski kuin tuhat tölkkiä biodynaamista parsaa. Tuleeko jatkoa?
Tervehdys, Vasara ja kiitokset. Me kaikki arvostamme biodynaamista parsaa. Jatkoa en ole suunnitellut mutta pannaan hautumaan kumminkin.
Kiitos huomion osoituksesta :)
Joskus pohdiskelen että Katalonian ja muiden alueiden separatistit edustavat sitä samaa nationalistista aatetta, jonka varaan satakunta vuotta sitten Eurooppa sai nykyiset muotonsa. Sen jälkeen eurooppalaiset suurkaupungit ovat verkottuneet keskenään, ja tavallaan ne voitaisiin nimittää EU:ksi ja erottaa vanhoista emomaistaan.
Helsinki olisi siis lääni EU:ssa ja muu Suomi jatkaisi Suomena. Rajavalvonta vaan tuohon kaupungin rajoille ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Tietullit toki moottoritielle, jos haluaisivat käyttää lentoasemaa.
Nyt on taas kyllä rautainen kirjoitus. Tulipa noista suojeluskaartilaisista ja aseista mieleen eräs öinen keskustelu joka ulkoa kantautui, mitä sitten sivusta seuraajana ikkunasta kuuntelin. Englanniksi jutustelivat ulkosalla. Tai aika yksipuolinen keskustelu se oli. Vapaasti käännettynä "Meet oikealle, tajuutsä, oikeelle. Jos meet vasempaan tai tuut tänne päin, niin bumbubm. Bumbum, tajuutsä? "Joo, ei onkelmia". Vähän siinä jäin kuulostelemaan, että mahtaakos kohta paukahtaa kovasti, no ei paukkunut, mutta mikä mahtoi olla meininki, yrittikö joku ryöstää toisen kulkijan ja päätyikin kattelemaan aseen asiakaspäätä, vai oliko jotkut liikeneuvottelut hapantuneet tms....
Varissuo elää ja sykkii :/
Jos pelkkä valkoisuus on riittävä näyttö henkilön rasistisuudesta, niin silloinhan supersuvakitkin saavat loppupeleissä rasistin leiman.
Acc
Tarinalle antaa lisämaustetta kun jotkut paikoista ovat olleet tuttuja jo ajat sitten.
Jos paikannimille antaa Englantilaisen vastineen, niin voidaan todeta että blogin tapahtumat alkavat olla tulevaa lähihistoriaa. Maa on jo täydellisen anarkotyrannian vallassa. Kohtalo mikä odottaa Suomea, jos sen sallitaan tapahtuvan. Pelkään pahoin että asiat ajautuvat Ykän tarinan mukaiseen malliin ennekuin kansa herää, jos herää.
Katselin juuri MV:n sivulta kun pari daamia oli filmannut Itiksessä. En ole siellä aikoihin käynyt joten näkymät olivat aika pysähdyttäviä. Olisi muuten tervettä jos noita kuvauksia katselisivat useimmat kansalaiset, niin näkisivät sitä todellisuutta median valehtelun sijasta. Haittamamujen leppoisaa vetelehtimistä kontra suomalaisten seisomista leipäjonoissa.
Pirun hyvä tarina jälleen, joka luettiin yhdeltä istumalta.
Tervehdys Kumitontulle, Jani Alanderille, Acc:lle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.
Kumis: Kiitos sinullekin. Vertaus Kataloniaan nykypäivän valossa on ihan osuva. Ja rajaa Kehä kolmoselle on kyllä kaipaillut yksi sun toinen.
Jani: Kiitokset. Ja kiitos monikultturismille tuollaiset keskustelut alkavat olla meillä arkipäivää. Samoin kuin tommoset 200 henkilön ”hässäkät” (media todellakin käytti tuota termiä) Puhoksella.
Acc: Se on tämän syöksykierteen lopullinen tulos. Sitten tiedostavimmat alkavat puuhata valkoisten hurmaavaa joukkoitsemurhaa.
Becker: Kiitokset. Englannissahan ollaan jo kovaa vauhtia menossa tuohon. Tapaus Tommy Robinson on siitä tuorein esimerkki. Kansan heräämistä saa vielä odottaa. Mitä varmimmin punavihreä koalitio on seuraavassa hallituksessa. Ja kun katsoo tuoretta demareitten maahanmuuttomuistiota niin siitä saa kuvan mitä tuleman pitää:
https://www.suomenuutiset.fi/sdpn-salainen-muistio-paljastaa-demarit-paasevat-hallitukseen-maahanpyrkijoille-koittaa-kissanpaivat-jopa-rikolliset-saavat-jaada-suomeen/
Jumaliste, tuohan selvä kopio naapurimaan veljespuolueen hallitusohjelmasta pienin muutoksin. "Samalla humanitaarisen maahanmuuton järjestelmää tulee tehostaa ja saattaa perustuslain arvojen mukaiseksi." Siis mitä helvettiä! Eikö perustuslain pitänyt etupäässä turvata suomalaisten oikeudet eikä joidenkin haittamamujen siipeilyä.
Tervehdys, Becker. Ja tulee tosiaankin muistaa, että kyseessä on mitä varmimmin tuleva pääministeripuolue. Teen aiheesta varmaan tänään postauksen. Vihreillähän on samanlainen systeemi mutta ne nyt ei tartte analyysia vaan diagnoosin.
Parhaiten tätä etnojen eristäytymistä, korjaan, tavoiteltua täydellistä integroitumista todistaa Junes Lokan suorittama haastattelu: https://vk.com/video426827542_456239062
"me ei nukuta, sama mikä seuraus on, me s(uomi)-omput emme pelkää mitään, me kostamme"
Mauri on syntynyt tallissa ergo Mauri on hevonen logiikan mukaan kaikki ovat suomalaisia vaikka kansallisuuksia saati rotuja ei olekaan ja olemme tasa-arvoisia mutta VHM:t eivät ole edes ihmisiä jne...
-Tvälups-
Tervehdys, Taisteluvälineupseeri. Olet täysin oikeassa.
Kerran olimme sotureita, siihen taas valmistautuen. Mielenkiintoinen kirjoitus, taasen!
Tervehdys, korpisoturi. Tuo on yksi vaihtoehto. Valitettavasti yksi vaihtoehto on myös täydellinen alistuminen.
Voi se tuokin olla tulevaisuutena. Ei kansa herää, ellei herätetä. Ihan samaa tuskallivat aktivistit reilu sata vuotta sitten. Jääkäriliike oli hyvin pienen porukan liike, jota muu kansa melkein pelkäsi.
Tervehdys, Ukkeli. Totta. Suomalaisen kipukynnys on hämmästyttävän korkea.
"Kun painui päät muun kansan, maan,
me jääkärit uskoimme yhä.
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
yks aatos ylpeä pyhä:
Me nousemme kostona Kullervon,
soma on sodan kohtalot koittaa.
Satu uusi nyt Suomessa syntyvä on,
se kasvaa, se ryntää, se voittaa. "
"Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill’ armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maallemme soi,
mi katkovi kahleitansa.
Ei ennen uhmamme uupua voi,
kuin vapaa on Suomen kansa."
Tervehdys, Thorvald Eskilinpoika. Kyllä Jääkärimarssi on tässä paikallaan.
Kiitos tästä kirjoituksesta ja tarinasta Tattarisuon verstaalla. Tattarisuo on aina minua kiehtonut koska siellä on edelleen paljon varastohalleja ja yritystoimintaa. Ainakin siis tietääkseni siellä vielä on paljon yritystoimintaa tai sitten varastohallit nimensä mukaisesti on muutettu varastointia varten. Varasto- ja tehdasalueita löytyy eri kaupungeista ja niissä on mielestäni aivan oma henki. Kymeenlaaksossa myös muutama tehdas ja varastoalue löytyy. Veljeni yritys myös toimii yhdellä näistä alueista ja uutta varastohallia rakentavat sinne tällä hetkellä. Mielestäni hienoa, että pienyrittäjyys on vielä voimissaan näillä alueilla.
Tervehdys, Turo, ja kiitokset sinullekin. Onneksi Suomessa vielä on yrittäjiä. Ne kun tuntuvat olevan poliittiselle eliitille vapaasti ammuttavaa riistaa.
Lähetä kommentti