TENNARIT VILKKUEN

Eli räkänokkasissit iskevät

Nyhtänköljässä, viime vuoden loppukesällä

Monen muun suomalaisen kunnan lailla väkiluvussaan vähentyneen ja muutenkin jollain lailla puolittaiseen horrokseen vaipuneen Nyhtänköljän kunnan erään asuntoalueen vieressä oli pienelle levikkeelle pysäköitynä punainen Nissanin avolavapaku. Alueella oli sekä rivi- että kerrostaloja jotka aikanaan 1960-luvulla oli rakennettu mahtavan Oy Firma Ab:n toimesta. Nyttemin kyseinen firma oli tehnyt niin kuin niin kovin moni muukin suomalainen firma ja siirtänyt pääosan toiminnastaan ulkomaille jättäen Nyhtänköljän omilleen. Mikä ei ollut kovin paljoa.

Kyseinen asuinalue oli yksityistetty ja tarjolla olisi ollut varsin halpoja asunto-osakkeita. Ostajiakin varmaan olisi sillä Nyhtänköljä oli vieläkin varsin rauhallinen paikka ilman etnistä diversiteettiä. Mutta Nyhtänköljässä ei ollut juurikaan välttämätöntä elämän polttoainetta eli työtä joten uusia asukkaita tuli hyvin, hyvin harvakseen. Nyhtänköljä sijaitsi aivan liian kaukana pääkaupunkiseudulta että white flight vaikuttaisi siihen. Ehkä aikanaan paikalle tulisi hyvätuloisia eläkeläisiä jotka haluaisivat loppuelämäkseen karkuun kehitystä joka ei ollut edistystä.

Muuan mies nousi Nissanista, katseli ympärilleen ja pisti samalla voimasavuke Bostonin palamaan. Muuan mies tunnettiin myös eräänä Perskeleen Ykänä ja joku vieraampi ihminen olisi ihmetellyt että mitä se Ykä oikein katselee. Eihän näkökentässä ollut kuin lepikkoa, sitten pieni metsänrantu ja sitten vielä suurempi alue lepikkoa ennen asuinalueen ensimmäisiä rivitaloja. Mutta Ykä katselikin aluetta muistojensa silmin. Se pienempi lepikko oli joskus Kekkoslovakian aikana ollut jääkiekkokenttä. Ja se isompi lepikko puolestaan yleinen kasvimaa. Molemmat olivat aikanaan olleet Oy Firma Ab:n järjestämiä. Talvella räkänokat pelasivat Oy Firma Ab:n miesten jäädyttämällä matalalaitaisella kentällä lätkää joka ristuksen ilta ja kasvimaa puolestaan välillä näytti siltä kuin suuri määrä torppareita olisi tekemässä taksvärkkiä vauraan kartanon tiluksilla. Tosin tässä tapauksessa taksvärkki tehtiin vapaaehtoisesti ja hyöty tuli puhtaasti omalle perheelle.

Jokainen firmalainen oli saanut aarin verran maata. Ykä hahmotti ja yritti tarkentaa muistiaan… joo… suurinpiirtein tuolla kohdalla se Perskeleitten aari oli. Puolet perunalla. Sitten porkkanaa, herneitä ja sen ajan ainoita mausteita eli sipulia, tilliä ja persiljaa. Siellä pikku-Ykäkin oli aikanaan rikkaruohoa nyhtänyt vaikka mieli olisi tehnyt pikkupoikien pahantekoon. Mutta siihen aikaan ei vielä oltu keksitty lausetta ”tää ei oo oikein mun juttu”. Ja varmaankin niin oli hyvä.

Ykä vetäisi taas henkoset keuhkoja kirvelevästä Bostonista. Tai ainakin meinasi tehdä niin. Sillä Boston oli kadonnut jonnekin ja tilalla oli pieni valkea paperipussi. Ykä aukaisi pussin ja huomasi että siellähän oli vanhoja kunnon isokokoisia merirosvorahoja. Siitä pienestä kioskista joka oli lopettanut toimintansa jo yli kolmekymmentä vuotta takaperin. Hän pisti merkkarin poskeensa ja huomasi samalla että tässähän on mieheltä samalla parta kadonnut, tukka tullut takaisin ja elopaino oli puolet siitä mitä vielä hetki sitten. Punainen Nissankin oli kadonnut ja sen tilalla oli pitkäsatulainen Tunturin polkupyörä. Kas, Kalevi Keihäsen Aikamatkat näyttävät taas tarjoavan palveluksiaan. Harmi ettei Lötjönen ole paikalla.

Lötjönen ei ollut paikalla mutta ei pikku-Ykäksi muuttunut iso-Ykä ollut kumminkaan yksin. Vieressä oli Kartsa. Vanha kaveri. Hänkin vuoden 1975 kuosissa. Pitkäsatulainen fillari, leveälahkeiset farkut ja päässä lippalakki jonka lippa oli ajan tyyliin niskapuolella. Ykä kaiveli muistiaan, muisti tilanteen ja tuumi että mennäänpäs flashbackin mukana. Näinhän nää reissut aina menee. Tuohan oli jo kertaalleen eletty joten eletään uudestaan ja valmiin käsikirjoituksen mukaan. Kartsa talutti pyöränsä lätkäkentän viereen, Ykä tuli perässä ja Kartsa kysyi:

- Eiköhän mennä?

- Näinhän myö tehhään.

Vielä äsken oli ollut keskipäivä mutta nyt oltiin jo pimenevässä vuoden 1975 loppukesän illassa. Edessä oli pikkupoikien sissi-isku. Iskun kohteena oli tuo kasvimaa. Sinne mentiin hissukseen ja huomiota herättämättä. Pojat olivat menossa porkkana- ja hernevarkaisiin. Ideana oli tietysti että eihän niitä omalta palstalta viety. Mitäs varastamista se semmonen olisi? Pojat nykäisivät hyvän kokoiset porkkanat joltain palstalta, huuhtelivat ne kasvimaan kaivossa jossa oli ihan vesipumppu ja veivät vielä mennessään joitain herneenpalkoja. Kasvimaalta poistuttiin hiljaa hiipien ja välillä – jos viereisellä tiellä kulki auto – perunanvarsien sekaan maastoutuen. Saalis narskultetiin fillareitten luona tyytyväisenä niin kuin suuremmatkin sankarit.

Mutta tämä sissi-isku oli vasta harjoitusta. Oli aika siirtyä tositoimiin. Toverukset hyppäsivät pitkäsatulaisten fillareittensa kyytiin ja alkoivat sotkea kohti pohjoisempana sijaitsevaa omakotitaloaluetta. Vanhoja rintamamiestaloja joissa oli vanhat, valmiit pihat. Vanhat pihat tiesivät omenapuita ja toverusten tähtäimessä oli muuan tietty talo jossa tiedettiin olevan erityisen makeita syömäomenia. Aikanaan kaukopartiomiehet olivat tiukan paikan tullen syöneet Pervitiniä eikä Kartsa ja Ykä myöskään uskaltaneet lähteä sissi-iskuunsa ilman vahvistusta. Niinpä, kun he olivat laittaneet pyöränsä pusikkoon piiloon he mässyttivät merirosvorahoja keräten poskessa pyörivän salmiakkikaramellin voimalla lisää rohkeutta edessä olevaan koitokseen.

Talo häämötti. Tielle asti kuljettiin pystyssä, sen yli mentiin juosten ja sitten – koska raja oli ylitetty ja rosvoretkellä oltiin – toverukset jatkoivat kontaten. Välillä talon ikkunassa näkyi liikkuva ihmishahmo ja silloin lyötiin maihin ja oltiin liikkumatta. Kun vaara oli ohi, konttaamista jatkettiin kunnes saavuttiin omenapuun alle. Huhu kertoi että talon isäntä oli äkäinen mutta kukaan huhua eteenpäin välittänyt ei ollut varsinaisesti tavannut isäntää. Mutta pakkohan sen oli olla totta kun kerran niin sanottiin. Pojat saapuivat lähimmän puun alle. Ahne ei pitänyt olla, joten pojat ottivat pari omenaa kumpikin, konttasivat takaisinpäin ja jossain vaiheessa konttaaminen vaihtui juoksuksi. Pojat ylittivät tien tennarit vilkkuen ja samalla pyrki esille pikkuisen pojan helpottunut naurunkätkätys. Taas oltiin tehty onnistunut sissi-isku.

Aivan rikospaikan viereen ei kannattanut jäädä saaliista nauttimaan joten Kartsa ja Ykä ajoivat takaisin siihen Oy Firma Ab:n lätkäkentän viereen. Siinä omenat narskuteltiin tyytyväisinä. Eihän kummallakaan pojalla ollut sinänsä nälkä. Ei varkaissa sen vuoksi käyty. Kyllä kotona oli yllin kyllin ruokaa. Aika ajoin tietysti vain perunaa ja ruskeaa kastiketta mutta mitäs vikaa siinä oli? Sen kanssa kun äyskäröi ääntä kohden vielä ruisleipää niin kyllä sillä nälkä lähti ja maistui vielä hyvältä. Mutta saatiinhan rosvoretkellä sentään kunnon turvallista sissijännitystä ja sehän oli koko homman idea. Ei pikkupoika ole terve jos se ei koskaan pahojaan tee. Ja olihan nuo sissi-iskut paljon terveempiä kuin joskus myöhemmin antifanttien turvalliset partisaanileikit. Joista noilla pojilla ei silloin ollut vielä tietoakaan. Ehkä antifanttienkin kannattaisi keskittyä omenavarkaisiin. Siitä olisi vähemmän häiriötä tolkullisille ihmisille.

Iso-Ykä huomasi jälleen irtautuneensa pikku-Ykästä ja seurasi toveruksia sivulta. Pojat eivät Ykää huomanneet. Eivät tietenkään sillä eliväthän he kymmeniä vuosia ison-Ykän todellisuutta edeltänyttä aikaa. Kiltteinä pahoina poikina he tiesivät että kotiintuloaikaa tulee noudattaa joten kumpikin läksi sotkemaan fillarillaan omaan suuntaansa. Iso-Ykä kaiveli muistinsa lokeroita ja tuumasi että vuoden 1975 pikku-Ykällä taisi olla edessään radioilta. Oliko se jokamiehen nuorten lista vai mikä se oli joka illalla tuli? Sitä pikku-Ykä kuunteli Philipsin monoradionauhurin ääressä ja kyttäsi tuliko jotain nauhoitettavaa. Ja tulihan sieltä. Sladea, Sweetiä, Black Sabbathia, Alice Cooperia ja vaikka sun mitä. Ampex-kasetille tietysti. Se oli vähän halvempi kuin muut.

Kun pikku-Ykä eteni fillarilla kohti rivitaloja hän katosi ajan usvaan. Samalla katosi niin kasvimaa kuin lätkäkenttä. Tilalle oli tullut taas se tuuhea lepikko ja elettiin jälleen keskipäivää ison-Ykän vuosiluvuilla. Vuosiluvuilla joista oli hyvin pitkä matka niihin pikku-Ykän vuosilukuihin. Niin ajassa kuin tapahtumissa. Ykä katseli lepikkoa jossa joskus oli ollut paljon, niin paljon ihmiselämää. Iloa, surua, voittoja, pettymyksiä. Kokonainen sukupolvi. Mitä miehen ilme kertoi? Haikeutta varmasti. Ehkä myös sen ajattelua että kuinka aika kului niin valtavan nopeasti ja mitä kaikkea kaunista se tieltään jyräsi tarjoten tilalle yliselitettyä ja ylianalysoitua ei-mitään. Pientä kosteaakin saattoi miehen silmäkulmassa näkyä.

Ykä kaivoi taskustaan rasian voimasavuke Bostonia mutta huomasi sitten että se kekkoslovakialainen merkkari maistuu suussa vieläkin ihan mukavasti. Eipä sittenkään pilata sen makua. Se tulee tuskin koskaan takaisin ja kessuja ehtii käprytellä tuonnempanakin. Muuan Ykä nousi punaiseen Nissaniin, käynnisti moottorin ja jätti taakseen jotain, joka oli jo kauan sitten kadonnut mutta jota muisteli mielellään. Ajan, jolloin ihmisillä oli ollut vielä usko tulevaisuuteen.