SALAKULJETTAJAT JA PIMEÄN POSTIMIES

Naamisuvanto, Pello, joskus tuonnempana…

Muuan kolmekymppinen mies, nimeltään Akseli Pesonen makasi Tornionjoen itärannalla sijaitsevassa häpelikössä ja katsoi kiikareillaan Ruotsin puolelle. Elettiin loppukesää ja menossa oli vuorokauden hämärin hetki. Akseli oli ajanut umpipakettiautonsa niin lähelle rantaa kuin oli mahdollista ja paikka oli vanha tuttu. Siinä ei ollut varsinaista laituria  mutta veneen saattoi ajaa aivan rantaan kiinni kiville karahtamatta.

Ja sitä venettä hän odotti. Näissä hommissa pidettiin aikatauluista kiinni. Jos suunniteltu joen ylitys ei alkanut kymmenen minuutin ikkunan sisällä, niin operaatio keskeytettiin ja sovittiin uudesta aikataulusta. Yleensä tosin ne aikataulua haittaavat ongelmat olivat täällä Suomen puolella jos olivat ollakseen. Kun kello tuli tappiinsa, antoi Akseli infrapunalampulla sovitun merkin ja nosti taas kiikarit silmilleen. Ruotsin puolelta vastattiin merkkiin ja katettu moottorivene läksi ajamaan Suomen puolelle.

Tornionjoen ylittäminen ei kestänyt tehokkaalta veneeltä kauaa. Veneessä oli kolme miestä joista yksi hyppäsi rannalle ja yksi alkoi latoa veneestä pahvilaatikoita joita Akseli ja veneestä noussut mies lastasivat puolestaan Akselin pakuun. Aikaa ei tuhlattu, Komuuttia vasten ladotuissa laatikoissa oli painoa kaikkiaan kahdeksansataa kiloa. Lopuksi paketit peitettiin pressulla ja peräloosteri täytettiin Akselin valmiiksi paikalle tuomilla pajunrisuilla niin että äkkiseltään auto näytti kuljettavan puutarhajätettä. Lastauksessa auttanut mies hyppäsi veneeseen ja miehet vielä morjestivat toisiaan. Sanaakaan ei oltu sanottu koska siihen ei ollut tarvetta ja siirtoon liittyvät maksusuoritukset oli jo hoidettu. Toki Akseli tunsi miehet. Hekin olivat suomalaisia, asuivat vain Tornionjoen länsipuolella.

Vene käynnistyi ja palasi takaisin Ruotsiin. Akseli poltti vielä tupakan ja mietti että joskus aikanaan tämän joen yli oli tuotu salaa kahvia, sokeria, tupakkaa ja sen semmoista. Silloin korttitalouden aikaan. Nyt Akselin autossa oli salakuljetustavarana kaikkiaan 800 kiloa eli noin neljä tuhatta kahdensadan gramman tölkkiä amerikkalaista Corned beef-lihasäilykettä. Ja Akseli tiesi että Suomessa ne menivät kaupaksi kuin kuumille kiville. Vaikka tuo amerikkalainen säilyke suomalaisille alun perin vähän vieraampaa olikin. Mutta Suomessa vallitsi ankara ja tietoisesti aiheutettu lihapula.

Lihapulan oli saanut aikaan intersektionaalisen feministinen ja valtansa pysyväksi betonoinut hallitus joka oli ilmastokiimassaan tehnyt karjataloudesta Suomessa mahdottoman. Varsinaiset ammattikarjatilat olivat lopettaneet yksi toisensa jälkeen ja jäljellä oli vain yhteiskunnan infrastruktuurin ulkopuolella sijaitsevien Pimeitten Maitten laiton ja pienimuotoinen karjanhoito joka keskittyi lähinnä helppohoitoisiin lampaisiin ja kanoihin. Jonkun verran nautakarjaakin oli. Lähinnä maidon ja voin takia.

Vähäinen ulkomailta tuotu laillinen liha oli tavalliselle ihmiselle aivan liian kallista. Se meni lähinnä nomenklaturan käyttöön. Sillä oli varaa maksaa ja sillä oli omat, sille varatut myymälät. Lisäksi oli sitten salakuljetus joka antoi Akselin kaltaisille miehille mahdollisuuden elantoon. Muut mahdollisuudet olivatkin ilmastokiiman aikaan saaman teollisuuden jatkuvan alasajon myötä koko ajan vähentyneet. Virallisesti Akselikin oli pitkäaikaistyötön ja sellaisena tulisi pysymään.

Akseli nousi pakuunsa ja käynnisti. Autossa oli salakuljetuslastin ja puutarhajätteen lisäksi useita bensiinikanistereita. Nuo samat miehet jotka toivat säilykelastin kävivät aika ajoin Ruotsin puolelta Pellossa ja heidän autossaan oli hyvin piilotettu viidensadan litran ylimääräinen tankki josta Akselikin sai bensansa. Kaukana olivat ne ajat jolloin Suomessa bensa olisi ollut halvempaa kuin Ruotsissa. Rajavartijat olivat kyllä hyvin tietoisia tällaisesta toiminnasta eivätkä välittäneet siitä. Ruotsalaisella bensalla heidänkin siviiliautonsa pääosin liikkuivat. Mutta heidän lisäkseen raja-asemilla – myös täällä pohjoisessa – oli sisäministeriön ilmastopoliiseja. Asiassaan ja intersektionaalisessa uskossaan vahvoja, erityisesti valittuja yksilöitä. Joitten valtuudet ylittivät sekä rajavartioitten että järjestyspoliisin valtuudet.

Ilmastopoliisit kyttäsivät kaikkein eniten juuri laitonta lihantuontia. Huumeista ne eivät välittäneet sillä Suomessa huumeet olivat muutenkin laillistettuja ja valtion myymiä. Ne pitivät kuutioasunnoissa asuvat syntymätyöttömät rauhallisina. Liha sen sijaan oli intersektionaaliselle feministivaltiolle se uskonnollisen tason saavuttanut kaikkein pahin globaali ilmastomurhaaja joten ilmastopoliiseilla oli käytössä myös koiria jotka vainusivat kaikenlaisen tuotetun lihan. Polttoainerikoksesta selvisi sakoilla – joskin kovilla sellaisilla – mutta lihan salakuljetus oli sen tason ilmastorikos että yli kymmenen kilon määrästä oli tarjolla automaattisesti ehdotonta vankeutta. Siksi virallisilla rajanylityspaikoilla ei sellaista yritettykään. Mutta Tornionjoki oli pitkä ja hyvin vaikeasti valvottava. Samoin Norjan raja vuoti erityisesti Tenojoen kohdalla ja Venäjän kanssahan Suomella oli rajaa 1.340 kilometriä. Kaikki puhdasta korpea. Akseli otti suunnan kohti etelää.

Matka vei Pellosta ensin Rovaniemelle, siitä Ranualle ja sitten Pudasjärvelle, jossa hänellä olisi tapaaminen. Matkalla silmään pisti rekkojen vähäisyys. Tosin olihan siihen tottunut. Mitäpä niillä olisi tehnyt kun kuljetettavan määrä oli pudonnut parinkymmenen vuoden takaisesta murto-osaan. Kun ei ollut tuotantoa, ei tarvittu logistiikkaakaan. Samoin henkilöautojen määrä oli vähentynyt. Polttoaineen hinta oli kuristusverotettu joten kaikki ajaminen jäi välttämättömään minimiin ja paljon mainostettujen sähköautojen käyttö täällä pohjoisessa oli lähinnä vitsi. Aika ajoin Akseli laittoi puhelimellaan viestin ja jaksotti ajonopeutensa sen mukaiseksi. Hänen tapaamansa mies olisi perillä kohtauspaikassa Pudasjärvellä puoli tuntia häntä hitaammin joten Akselikin vähensi vauhtiaan. Kohtauspaikalla oli turhaa viivytellä liian pitkään.

Tapaaminen oli Pudasjärven Nesteellä. Akselin ei tarvinnut odotella kuin kymmenisen minuuttia kun pihaan ajoi toinen umpipakettiauto. Siitä nousi Akselin tuttava ja kollega Veikko Lasanen. Miehet kättelivät sekä vaihtoivat muutaman sanan jossa totesivat molemmilla olevan tilanteen kunnossa ja suunnitelman mukainen. Sen jälkeen he siirtyivät bensiksen sisään kahville.

Kahvittelu meni nykyisessä Suomessa varsin tutun kaavan mukaan eli miehet tilasivat kahvin ja soijajuustosämpylän, heittivät sämpylöitten välissä olevan soijajuustoviipaleen roskiin ja sitten Akseli kaivoi povitaskustaan meetvurstiviipalepaketin jonka oli saanut hyvän miehen lisänä venemiehistöltä. Lisäksi mukana oli pieniä kermatetroja joista lisättiin kahviin. Myyjät eivät puuttuneet omien eväitten syöntiin. Olivathan miehet maksaneet annoksestaan.

Veikko Lasanen oli tullut kohtaamispaikalle idästä, Venäjän rajalta. Tarkemmin sanottuna Hossan kylän itäpuolelta jossa rajan molemmilla puolilla sijaitsevan Pitkä-Hoiluan järven kautta toimi samanlainen veneliikenne. Rajamiehet olivat liikenteestä täysin tietoisia ja ottivat lastista omat provikkansa. Tietyissä kohdissa rajaa lastit tuotiin autoilla rajan yli kunnostettuja metsäteitä pitkin. Itäraja oli helpompi kuin muut rajat sillä se oli täyttä korpea ja venäläiset viranomaiset ymmärsivät oikein hyvin kysynnän ja tarjonnan lain sekä sen, että se hyödytti heitä itseäänkin. Tärkeintä oli, että ilmastopoliisi ei mielellään vaivautunut syrjäisille itärajan alueille. Syrjäseuduille joissa heitä erityisesti vihattiin. Veikon lastina oli tuhat kiloa venäläistä tushonka-lihasäilykettä.

Varsin paljon tavallista nötköttiä muistuttava säilyke ei olisi menneinä runsauden ja tuoreen lihan vuosina käynyt Suomessa kaupaksi mutta nyt oli selvää, että lasti myytäisiin nopeasti. Kahvit juotuaan miehet jatkoivat matkaa etelään, pitäen kilometrin välin toisiinsa mutta pitäen samalla yhteyttä radiolla. Jos ilmastopoliisit – joita iiriksiksi kutsuttiin – sattuisivat pitämään ratsiaa, niin silloin vain yksi ehtisi jäädä kiinni. Mukaan tuli vielä yksi auto Paltamosta ja yksi Iisalmesta ja sen jälkeen hajautettu karavaani suuntasi kohti määränpäätänsä joka oli Radanvarsimaakunnassa sijaitseva, nykyisin kokonaan Pimeisiin Maihin kuuluva Tyrelli.

Saattue kokoontui siihen risteykseen jossa valtatie läksi kohti Tyrelliä. Tie oli vielä vanhaa pikitietä, joskin hyvin huonosti huollettua. Lopulta matka kääntyi metsätielle. Sen alkuun oli puunoksaan laitettu roikkumaan hirvensarvet. Se oli merkki siitä, että tie oli huollettu ja ajokelpoinen eikä iiriksiä ollut paikalla. Mikään freeway se ei todellakaan ollut mutta jokainen paku oli nelivetoinen. Matka päättyi Tyrellin pohjoisosassa sijaitsevan Veervorttenin kylän lähellä sijaitsevalle entiselle soranottopaikalle. Tyrellin miehet odottivat siellä.

Kaikki olivat aseistettuja. Miehillä oli metsästysaseita mutta olipa mukana pari Kalashnikoviakin ja joku vanha venäläinen konepistooli. Se ei ollut mitenkään ihmeellistä alueella jossa ei ollut julkista infraa ja siihen infraan kuului myös poliisi. Poliisi – jonka voimavaroja oli jatkuvasti vähennetty ja niitäkin vähiä siirretty rajanylityspaikoilla toimiville ilmastopoliiseille – ei käynyt Pimeillä Mailla koskaan. Sen voimavarat upposivat täysin etnisten enklaavien aikaansaamaan sekasortoon ja hallituksen määräämän nomenklaturan alueen turvallisuuden takaamiseen. Pimeillä Mailla ihmiset pitivät itse huolen turvallisuudestaan. Vallitsi tietty kauhun tasapaino. Poliisi tiesi että Pimeillä Mailla oli oma lakinsa ja jos poliisi olisi yrittänyt muuttaa sitä väkisin, niin siihen oltaisiin suhtauduttu vihollisena. Poliisi oli saanut jo ammuskelusta ihan tarpeeksi etnisillä alueilla joten se antoi Pimeitten Maiden olla aivan omissa oloissaan.

Lasti siirrettiin Tyrellin miesten autoihin ja kuljettajille annettiin kirjekuoret joissa oli vaadittu summa dollareina josta oli tullut Suomen kakkosvaluutta, varsinkin sen jälkeen kun euro oli muuttunut kokonaan sähköiseksi rahaksi. Niin lastia kuin summaakaan ei tarkistettu. Täällä toiminta perustui luottamukseen. Ja luottamuksen takaajana oli kuolema. Pimeillä Mailla oltiin järjestäydytty. Suojelukaarteiksi niitä kutsuttiin. Pääosin suojelukaartit olivat olemassa etnisten alueitten uhkaa varten. Kyseisillä etnisillä alueilla oltiin opittu jo aikaa sitten että Pimeillä Mailla ei ollut voimassa se pehmodemarilaki mikä vallitsi suuremmissa kaupungeissa. Siellä oli tunkeutujalle vain yksi tuomio eikä tunkeilijaa sen jälkeen enää koskaan löytynyt.

Tämä raaka ja julma järjestäytyminen toimi myös salakuljetuksessa. Jos joku yritti tehdä oharia, läksi viesti yhdestä suojelukaartista ympäri Suomen. Jossain vaiheessa oharin tekijä jäi kiinni ja sai kuulan kalloonsa. Pari venäläistä oli aikanaan onnistunut pääsemään rajan yli mutta suojelukaartit olivat keräneet kolehdin, maksaneet venäläisille kauppakumppaneilleen asian hoitamisesta ja bisneksen vakavasti ottavat venäläiset olivat hoitaneet asian. Lopullisesti. Olivatpahan ihmetelleet keskenään että Suomessa huumeet olivat laillistettuja mutta liha laitonta. No, business is business. Ja hullujahan ne tsuhnat muutenkin olivat. Nykyisin ne vaan eivät olleet enää rauhallisia ja hyväuskoisia hulluja niin kuin joskus ennen. Ne piti ottaa hyvin vakavasti.

Pohjoisesta tulleet miehet läksivät ajamaan takaisin odottamaan uutta lastia. Siinä lähtiessä todettiin yhteen ääneen että on jokseenkin paradoksaalista että me lihan salakuljettajat olemme ilmastorikollisia samaan aikaan kun laivat ja lentokoneet toivat Suomeen valtiovallan hyväksymää vegaanievästä piiput ja pakoputket savuten.

Tyrellin miehet jatkoivat tästä eteenpäin. Heillä oli valmis jakeluorganisaatio Radanvarsikaupunkiin samoin kuin oli naapurikunnan Reunansyrjän miehillä. Jakelupisteet olivat myös syrjäisillä metsäteillä ja salakuljetetun lihan lisäksi myynnissä oli Pimeillä Mailla metsästettyä hirveä, metsäkaurista ja valkohäntäpeuraa sekä jonkin verran villisikaa. Näidenkin liha oli purkitettua. Pimeillä Mailla oltiin opeteltu säilykelihan tekeminen aivan tosissaan. Tuoreen lihan myynti oli vaikeaa ja työlästä eikä sitä yritettykään. Oma karjatuotanto meni Pimeitten Maitten ihmisten omiin suihin. Salakuljetettu liha teki kauppansa sillä kaupungeissa pakkovegaaniruokaa syövät lapset kärsivät aliravitsemuksesta.

Poliisi katsoi touhua sormien läpi. Salakuljetettua lihaa oli poliisienkin perheiden ruokapöydässä ja muutenkin poliisin voimavarat menivät siihen, että etnisten enklaavien kaaosta yritettiin edes jollain lailla pitää aisoissa. Ilmastopoliisi puolestaan keskittyi rajanylityspaikkoihin. Joskus se yritti ratsioita muuallakin mutta tieto vuoti helposti. Pimeille Maille ilmastopoliisikaan ei uskaltautunut.

Vielä muutama vuosi sitten lihan salakuljetusta pyöritti Jevgeni Peliverkkarinovin pieni organisaatio mutta kysynnän kasvaessa hän oli luovuttanut toiminnan toisille ja keskittyi nyt itse tuomaan Pimeille Maille pelkästään aseita, ampumatarvikkeita ja muuta sotilasmateriaalia. Kauppa kävi. Pimeillä Mailla otettiin turvallisuus hyvin huumorintajuttomasti ja kun virkakoneisto ei sitä enää taannut niin se hoidettiin itse. Tehokkaasti ja vanhoja lakeja pahemmin miettimättä. Ja kun aseet siviileillä olivat Suomessa virallisesti muutenkin laittomia niin kynnys konetuliaseen hankkimiseen oli jo kovin matala. Niinpä Peliverkkarinovinkin bisnekset sujuivat.

Yksi Tyrellin suojelukaartin miehistä joka oli ollut vastaanottamassa lihalähetystä oli 67-vuotias Aatos Kalevo. Hän oli tehnyt pitkän uran historianopettajana Radanvarsikaupungin Sateenkaaren ja Suvaitsevaisuuden Homini Novus-Oppikeskuksessa – jota joskus aikaisemmin oli sanottu peruskouluksi –  ja heti eläkeiän saavutettuaan häipynyt Tyrelliin. Hänen kaksi vuotta nuorempi, fysiikkaa ja kemiaa opettanut vaimonsa Pirjo läksi samalla vaikka hän ei ollut vielä eläkeikää saavuttanutkaan. Molemmat olivat täysin tympääntyneitä vallitsevaan intersektionaalisen feministiseen opetussuunnitelmaan ja siihen liittyviin päivittäisiin anteeksipyyntörituaaleihin niin neekereille, transhypettäjille ja ties mille.

He olivat muuttaneet Tyrellissä omistamaansa pieneen kesämökkiin ja todenneet että ollakseen onnellinen ei ihminen loppujen lopuksi tarvitse paljoa. Mökissä ei ollut sähköä, kas kun Pimeillä Mailla oltiin. Sähköä tuli vain Tyrellin kyläkeskukseen eikä sinnekään kaikkialle. Mutta heillä oli kevyttakka, liesi, aurinkopaneelit ja aggregaatti joka oli muokattu toimimaan suurin piirtein millä tahansa palavalla nesteellä. Sillä pärjäsi. Ruuan lisänä oli oma tontilla oleva viljelymaa sekä ulkorakennuksessa oleva kanala ja metsästysporukat toivat lihaa sen lisäksi. Lisäksi mökissä oli tietysti oma sauna.

Oman pienen lisätulonsa toi se hoksaaminen joka Aatokselle tuli heti muutettuaan. Tyrelliin ei kulkenut posti. Lähin postipiste oli Radanvarsikaupungin puolella viidentoista kilometrin päässä Tyrellin rajasta. Aatos Kalevo esitti kylätoimikunnalle että hän ottaisi postihommat hoitoonsa. Kylätoimikunta piti ideaa hyvänä ja palkka tuli kaikilta kuntalaisilta pienen kolehdin muodossa. Kukin kykynsä mukaan. Dollareina, lihana, perunana tai palveluksina. Aatos alkoi vaimonsa kanssa hakea postin Radanvarsikaupungin puolella sijaitsevasta kaupasta. Tyrellin keskustan alueen postin hän vei keskustan kauppaan ja muut jakoi syrjäseudulle itse. Posti ei tietenkään tullut enää päivittäin mutta tulihan kumminkin. Syrjäisten seutujen ihmisten – varsinkin eläkeläisten – ei tarvinnut lähteä rahtautumaan Radanvarsikaupungin puolelle eikä suurella osalla siihen mitään mahdollisuutta ollutkaan.

Kun Aatos oli ollut mukana lihalähetyksen vastaanottamisessa hän läksi suorittamaan postitehtäväänsä. Pirjo oli tällä kertaa jäänyt kotiin. Aatos ajoi vanhalla mutta hyväkuntoisella Lada Nivallaan Tyrellin ja Radanvarsikaupungin rajalle jossa oli vartioitu tiesulku. Tiesululla oli aseistetut miehet ja läheisellä mäellä oli varmistamassa pari hirvikiväärillä varustettua tarkka-ampujaa. Sulkua ei ollut väkisin yritetty ylittää aikoihin. Varsinkin kun tiedossa oli että yritys aiheuttaisi täyden hälytyksen Tyrellin suojelukaartissa.

Samaan aikaan Aatoksen kanssa tiesululle ajoi pakettiauto jossa oli kuusi tyrelliläistä työmiestä. He olivat menossa Radanvarsikaupunkiin keikkahommaan. Intersektuaalisen feministisessä Suomessa kun oltiin satsattu lähinnä yliopistolliseen ja ennen kaikkea yhteiskuntateologiseen koulutukseen joten varsinaisista osaajista oli suurta pulaa. Ja niistä varsinaisista osaajistakin suuri osa oli muuttanut Pimeille Maille.

Työmiehet olivat kuukauden tai parin keikalla ja asuivat porukkaparakissa mahdollisimman vähillä kustannuksilla. Heidän ammattitaitonsa oli suurille kaupungeille välttämätöntä ja se oli yksi syy siihen miksi niin Tyrellin, Reunansyrjän, Heukensaaskin ja Paljasveden keskustaan vielä virtasi sähkö ja siellä oli myös toimiva nettiantenni. Vaikka kyseiset paikkakunnat eivät olleet enää virallisen Suomen kanssa varsinaisesti missään tekemisissä. Mutta kyseiset työmiehet eivät halunneet asua kaaokseksi muuttuneissa kaupungeissa ja kun heidän työurakkansa oli tehty, he palasivat Pimeille Maille ja ottivat suurimman osan palkastaan dollareina joka oli paljon käyttökelpoisempi vaihtoehto kuin euro jota kutsuttiin oravannahaksi.

Työmiehet jatkoivat kohti Radanvarsikaupunkia ja Aatos ajoi puolestaan kaupalle jossa kauppias antoi hänelle kaiken Tyrelliin tulevan postin. Hän sai myös Aatokselta tuliaisia eli neljäkymmentä muistitikkua jossa oli jokaisessa kymmeniä gigatavuja vanhoja suomalaisia huumoriohjelmia 1960-luvulta 1990-luvulle. Ne menisivät kaupungissa kuin kuumille kiville. Intersektionaalisen feministinen hallitus oli kieltänyt maasta huumorin kokonaan sillä perusteella että kaikki mahdolliset huumorin muodot aina loukkasivat tiettyjä ihmisryhmiä. Nuo muistitikuilla olevat huumoriohjelmat oli siivottu internetistä kokonaan. Muistitikuilla olevat vanhat sketsit toivat oman mukavan dollarilisänsä Pimeille Maille.

Sen lisäksi että Aatos hoiti Tyrellin postihommia hän oli myös osa-aikaisena opettajana Tyrellin kiertokouluissa. Niin kuin Pirjokin. Alueella syntyneet lapset olivat kyllä rekisteröity virallisen Suomen tiedostoihin mutta se virallinen Suomi ei heistä piitannut kun Pimeät Maat heistä kerran itse halusivat pitää huolen. Oli siitä se etu että lapset pääsivät Radanvarsikaupungin sairaalaan jos paikalliset saivat heidät jollain tavoin sinne kuljetettua. Ambulansseja ei alueelle tullut. Pimeillä mailla oli kyllä myös lääkintäkoulutettuja välskäreitä jotka toimivat mahdollisuuksiensa mukaisesti ja Aatos toi postihommansa ohella heille Rasanvarsikaupungista hankittuja lääkkeitä.

Opetuksesta Aatos oli todennut että Pimeitten Maitten kiertokouluissa opetuksen taso oli huomattavasti korkeatasoisempaa kuin intersektionaalisen feministisen valtakunnan puolella. Siellä kun keskityttiin oikeastaan kaikkeen muuhun kuin varsinaiseen opetukseen. Aatos opetti historian lisäksi kansalaistaitoa, maantietoa, biologiaa ja äidinkieltä. Siihen liittyen hän olisi postikierroksensa lopuksi menossa Tyrellin ja Reunansyrjän rajamailla asustavan sähköasentaja Jarmo Örniön kotiin. Örniöt olivat muuttaneet aikaisemmin Naakkamosta karkuun Pimeille Maille saatuaan tarpeekseen lapsilleen tuputetusta propagandaopetuksesta.

Örniöitten poika Juhani oli kiertokoulun lisäksi oppipoikana paikallisessa autokorjaamossa ja osoittanut huomattavaa lahjakkuutta sekä itse alalle että sille että hän osasi muuntaa tavalliset koneet toimimaan käytössä olevilla korvikepolttoaineilla. Juhani oli sen lisäksi hyvin kiinnostunut historiasta ja Aatos toi hänelle hankkimaansa vanhaa suomalaista kirjallisuutta. Kirjallisuutta, jonka intersektionaalisen feministinen hallitus oli kieltänyt. Veikko Huovista, Väinö Linnaa, Pentti Haanpäätä ja Arto Paasilinnaa lähinnä.

Mukana oli myös vanhoja Pahkasika-lehtiä ajalta jolloin asioille saattoi vielä irvailla. Tosin Pimeillä Mailla irvailtiin edelleenkin. Täysin häpeämättä. Pojalle olisi tulossa mukavia lukuhetkiä. Pojalle, jonka kaltaisille Aatos mielellään luovuttaisi Suomen tulevaisuuden. Siinä vaiheessa kun vihervasemmistolainen feministinen yhteiskunta oli romahtanut omaan mahdottomuuteensa.

Aatoksen kierros oli ohi ja hän ajoi kotiinsa. Pirjo oli usein mukana kierroksilla mutta nyt hän oli jäänyt hoitamaan kotia. Pian heillä olisi pienillä manttaaleillaan sadonkorjuun aika. Tontti oli käytetty viljelyksiin varsin tarkasti. Pääosin tietysti perunaa. Joskus aikanaan viljely oli ollut harrastusta mutta nyt sillä oli suuri merkitys.

Tänä vuonna sato näytti hyvältä. Lihaa ja kalaakin oli säilöttynä mukavasti. Talvesta kyllä selvittäisiin. Pirjo huomasi kun Aatos tuli pihaan ja tuli ovelle odottamaan. Halauksessa oli lämpöä. He tarvitsivat toisiaan ja heillä oli hyvä olla keskenään.

Näillä Pimeillä Mailla.