ELEITÄ JA ILMEITÄ

Allekirjoittanutkin sai katsottua tämän Pressiklubi-ohjelman, jossa yritettiin jyrätä Jussi Halla-ahon henkilö. Nimenomaan henkilö, sillä vaikka kyseessä oli ns. keskusteluohjelma, ei siinä kylläkään keskusteltu mitään, vaan kolme jätkää jänkkäsi neljännelle, että jätkä sinä olet väärässä, tunnusta pois.

Näin ollen meikäläisen on kovin vaikea kirjoittaa itse keskustelusta mitään. Ei semmoisesta voi kirjoittaa, mitä ei ole. Halla-aho olis kyllä mielellään keskustellut, mutta kun siihen ei annettu mahdollisuutta.

Katsonpa siis tätä Pressiklubi-ohjelmaa toisesta vinkkelistä. Allekirjoittaneellahan on ollut työn takia jonkinlainen pakko kehittää kykyä lukea kehon kieltä, eleitä, ilmeitä, äänenpainoja ja sen sellaista. Tämä sen vuoksi, että osaa päätellä, selvitäänkö tilanteesta puhumalla, vai onko edessä väistämätön avohärdelli ja sen mukaiset toimenpiteet. En siis keskity siihen, mitä ohjelmassa kuulin, vaan mitä näin.

Saska Saarikoski oli huono mies korttiringissä. Saarikoskesta näki, että hän tietää katsovansa miestä, joka tulee puhkaisemaan kuplan, jonka päällä Saska itsekin mukavasti leijuu. Saarikoskesta näki, että hänellä oli huonot kortit, mutta hän pyrki siihen, ettei kortteja katsotakaan, ja bluffi menee läpi. En nähnyt Saarikoskessa sen kummempaa vihaa, mutta selvää hämmennystä ja pelkoakin. Kun vastassa oli mies, joka ei pelaakaan hänen peliään. Sitä peliä, joka on vuosien mittaan niin tutuksi ja helpoksi käynyt. Saskan ei kannata mennä oikeaan korttirinkiin. Veikkaan, ettei hän saa pottia herttareetilläkään.

Ruben Stiller oli se poika, joka kulkee kiusaajaöykkäreitten porukoissa ihan vaan siksi, että ei joudu itse kiusatuksi. Isojen öykkäreitten selän takana hän sitten itsekin aina naureskelee kiusatulle sen verran, että on mukamas hengessä mukana. Stilleriä katsellessa olisi voinut nähdä ajatuskuplan ”Riittäähän tämä? Teinhän tarpeeksi? Onhan mulla töitä ensi viikollakin?”

Leif Salmén oli se pienempiään kiusaava öykkäri. Ja vielä sellainen öykkäri, joka tietää olevansa raggarinuransa loppusuoralla, koska se kaveri, jota hän kiusaa on jo ensi vuonna häntä isompi ja saattaakin vetäistä kiusaajaansa pleksiin. Ottaen huomioon sen, että Salmén väitti Halla-ahon ratsastavan vihalla, näkyi Salménissa sellainen määrä purkautumistaan odottavaa vihaa, että miehen olis kannattanut mennä pöydän äärestä suoraan salille ja alkaa mäiskiä säkkiä.

Salménista, rauhaa puolustavasta humanistista, näkyi kilometrin päähän se, että jos hänelle olisi annettu tarvittavat valtuudet, hän olisi saman tien allekirjoittanut Halla-ahoa koskevan teloitusmääräyksen. Sanovat, että suomalaiset ovat vittumaista kansaa, ja kaipa se pitää paikkansa, kun humanistimmekin ovat tätä tasoa. Onkohan Salménilla käsiaseita?

Halla-ahostahan tietysti näki sen, että miestä vitutti niin, että veri kiersi väärinpäin. Vaan ketäpä ei olisi vituttanut? Jos ollaan tultu puhumaan mutta tultiinkin kuuntelemaan lällälläätä. Halla-ahon yläpuolella saattoi nähdä ajatuskuplan ”Kelpaisikohan arvon herroille, että minä ensimmäiseksi ammun naulapyssyllä kämmenestäni läpitte? Niin että saatais se pahin verenhimo tyydytettyä. Jos sitten päästäis vaikka keskustelemaan”. Voimia eloon Halla-aholle ja jatkuvaa menestystä.

Noin yleensä tosta ohjelmasta, ja Ylen tasosta yleensäkin (varsinkin sen ”rotutohtori”-systeemin jälkeen): Ylehän kehuu tuottavansa laatumediaa. Minä itte en töissäni kehu tuottavani laatukasvatusta, mutta kyllä meillä jotain sentään yritetään. Yksi kasvatustyön perusasioista ovat käytöstavat. Joihin kuuluu se, että antaa puhujan puhua lauseensa loppuun, ennen kuin kommentoi. Eihän meillä tulokset mitään täydellisiä ole, mutta välillä on hyvinkin jouheva keskusteluyhteys asiakkaitten kanssa.

Halla-aho ei saanut puhua ensimmäistäkään lausetta keskeyttämättä. Veikkaanpa, jos Pressiklubi-ohjelmasta oltais heitetty ne kolme ”rautaista ammattilaista” huuthelvettiin ja otettu tilalle summamutikassa kolme mölliä meikäläisen laitoksesta, niin ohjelma olisi ollut huomattavasti korkeatasoisempi.