MUSIIKILLINEN ERO

Allekirjoittanuthan on ollut lähes koko elämänsä jonkun sortin sosialisti, tai ainakin semmoinen ottokivivuorelainen sosialidemokraatti, joka on viime vuosina tosin äänestänyt perussuomalaisia, koska varsinainen sosialidemokraattinen puolue on päättänyt, että tavallisen suomalaisen asia ei häntä kiinnosta, ja Abdul on se, jonka eteen voimat pitää keskittää.

Sosialisteja, tai vasemmistolaisia (ihan miten sen nyt haluaa sanoa) on aina ollut kahdenlaisia, elikkä tämä duunarivasemmisto, joka on äänestänyt vasemmistopuolueita ja kuulunut ammattiliittoon ihan siitä syystä, että sitä kautta saataisiin duunareista tehtyä kapitalisteja hyvien palkkojen muodossa. Mitä minä olen aina pitänyt ihan järkevänä, teollisuuspaikkakunnalta kun itsekin alun perin olen kotoisin.

Sitten on aina ollut ne toisen sortin sosialistit, eli tämä akateeminen / kulttuurivasemmisto, jotka ihan oikeasti halusivat aikanaan puuhata sitä vallankumousta. Hyvä tietysti, että ne vallankumouksen puuhaajat löytyivät tosta porukasta, koska eiväthän ne koskaan mitään vallankumousta olisi aikaiseksi saaneet. Siihen oltaisiin tarvittu niitä duunarivasemmistolaisia, jotka taas eivät ole vallankumouksesta kovinkaan kiinnostuneet, vaan käyttivät aikansa remontoidakseen taloa ja kesämökkiään. Mikä sekin on äärimmäisen järkevää.

Meidän tiukimmat vallankumousta kannattavat akateemis- / kulttuurivasemmistolaisethan leikkivät nykyisin vihreää, mutta aikanaanhan he olivat kovasti tosissaan. Silloin 1970-luvulla siis. On olemassa sanonta, joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään, ja jota tikulla silmään, sitä sonnalla suuhun (copyright Pahkasika, Jurpo-sarjakuva). Senkin uhalla muistelen vanhoja aikoja eli 1970-lukua.

Meinaten, jos vuonna 1995 syntynyt nuori huitsinnevadalainen kaveri kysyisi minulta, että kerroppas Ykä, että mitä eroa niissä duunari- ja kulttuurisosialisteissa oikein oli, niin saattaa olla, että selittäisin asian käyttämällä apukeinona musiikkia.

Saattaisinpa soittaa nuorelle miehelle esimerkiksi kulttuurisosialisteista tämän kappaleen, jonka teki yhtye Agit Propin Kisällit vuonna 1975. Kappaleen nimi on Hei Vaan, Berliini.



Hyödyllisiä idiootteja on aina tarvittu

Koska kappale vedettiin sen verran tunteella, että osa sanoista saattoi jäädä epäselväksi, pistetäänpä ne vielä kirjallisessa muodossa:

Hei vaan, Berliini

Hei vaan tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin
Hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin

Neuvostojuna tahdin jyskytti
Kun aron halki laulettiin
Minskin Komsomol-tytön
Sanat jäivät sydämiin

Mir, Druzba, Solidarnastj! Frieden, Freundschaft, Solidarität!
Rauha, ystävyys, solidaarisuus!

Hei vaan tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin
Hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin

Kansanvallan puolesta
Chilessa taistellaan
Hävityksen tilalle rauha
Lähi-itään, Indokiinaan

Hei vaan...

MPLA, Frelimo,
PAIGC

Jos et niitä tue,
et rauhantyötä tee!

Hei vaan...

Angela Davis totesi
Päättäjäispuheessa
Nuorison rintaman yhtenäisyys
Ja voima on kasvava

Hoch die internationale, solidarität!
Hoch die internationale, solidarität!

Hei vaan...
Hei vaan, festivaaleilta palattiin
Hei vaan, saatiin voimaa uusiin tehtäviin
Hei vaan, rauhantehtäviin
Hei vaan, uusiin tehtäviin
Hei vaan!

Musiikillisista mielipiteistä on tietysti turha kinata, koska makuasiat ovat makuasioita, mutta sen nyt voi tietysti sanoa ihan noita keskustelusääntöjä ajatellen, että se, joka rupeaa huutamaan, on yleensä hävinnyt väittelyn. Vuonna 1995 syntynyt huitsinnevadalainen nuori mies saattaisi kysyä minulta, että ihanko ne oikeesti kuvittelivat saavansa katu-uskottavuutta tekemällä itsestään pellen. Johon minä saattaisin tuumata, että niinhän se on, nuori mies. Osataanhan se tänäänkin. Kattopa ympärilles.

Toi äskeinen kappale meni sinänsä hassunhauskassa retromeiningissä, joka toivottavasti ei palaa enää koskaan takaisin.

Vaan seuraava musiikillinen esimerkki on sitten vastenmielisempi. Tossa 1970-luvullahan tuli tavaksi, että ”tiedostavat” ihmiset veivät kaikennäköisiin mielenosoituksiin muksunsa mukanaan. Siinä sitten kulkueessa kuljetettiin mukuloita lastenvaunuissa ja muksujen kaulassa oli pahvilappuja joissa luki jotain ”Ydinaseeton Pohjola Murmanskin rauhanohjuksia lukuunottamatta on aikaansaatava heti! Aikaa ensi tiistaihin! Muuten murjotetaan!” tai ”NATON risteilyohjukset on kiellettävä! Muuten ruvetaan tupakkilakkoon eikä osteta Coca-Colaa enää ikuna!”

Eiväthän nämä pennut ymmärtäneet höykäsen pöläystä siitä, että mitä niitten vanhemmat oikeen meuhkasivat. Se oli vaan tiedostavien ihmisten mielestä hellyttävää, että pikkumuksu, joka tekee vielä vaippoihinsa kantaa iskulausetta kaulassaan. Pennut pitäisi yleensäkin jättää kaikenlaisesta poliittisesta propagoinnista pois, ja antaa niitten olla pentuja. Mutta sehän ei ole tiedostavalle kulttuurivasemmistolaiselle ollut ikinä mikään moraalinen kysymys. Tämä kappale kai kuvaa sitä parhaiten:





Mitähän noi ”Meripioneerit” oikein olivat iältään? Kuusi? Seitsemän? Entäs jos kokoomukselaiset tyypit pistäisivät nyt kasaan muksukuoron nimeltä ”Meripartiolaiset” ja ne laulaisivat vaikka että ”George W-setä asuu Teksasiiiissaaa, ja sieltäää on piiitkä matka Bagdadiin jne”. Minkähänlainen henkinen pipi asiasta tulisi?

Tässä vaiheessa, nämä pari kappaletta kuunneltuaan alkaisi vuonna 1995 syntynyt nuori huitsinnevadalainen mies tuumia, että joo, nyt mä alan hoksaamaan. Mutta mitäs niitten duunareitten levylautasella sitten soi?

No tietysti tämä:





Yrjöperskeleen loppulausuma: onko 1970-luvussa ja vuodessa 2009 loppujen lopuksi kovinkaan paljon eroa? Milloinkas muuten pidetään se totuuskomissio suomettumisen ajasta?