VAKKA JA KANSI

Näitähän on näitä feministivaahtoajia, joitten yksi lempiaihe on saarnata suomalaismiesten jatkuvasta vaimonhakkaamisharrastuksesta, ja rutiininomaisesta tappamisestakin on muistettu nillittää. Sofi Oksanen otti asiakseen liittyä tähän kuoroon, eikä siinä mitään, kun kuoro kasvaa, niin laulu vaan komistuu. Asiasta kirjoittanut Helsingin Sanomat tosin otsikoi hieman pieleen, eli ”Sofi Oksanen pöllyttää suomalaismiehiä Tanskan televisiossa”. Tosiasiassahan hän ei ole pöllyttänyt ensimmäistäkään suomalaismiestä, joten oikea otsikko olisi varmaankin ollut ”Sofi Oksanen länkytti leukojaan Tanskan televisiossa”.

Sofi Oksasen avautumisesta ei sinänsä pidä ottaa sen kummempaa pulttia, sillä hänhän noudattaa johdonmukaista linjaa, jota hänen on pakko noudattaa ollakseen diplomijokin. Alun perin Oksanenhan oli vaan semmonen kummallisen oloinen huuhailija, joka harrasti kirjoittamista. Hän oli kuka. Sitten Pekka Tarkka kosketti häntä kultahöyhenellä, ja hänestä tuli jokin. Ollakseen diplomijokin hänen täytyi tietysti esittää julkisesti sopivaa suomalaisuuden mitätöintiä, ja sillä hänet sitten kastetaan kirkastettujen viisaitten joukkoon, ja siinä joukossa hänet otetaan vakavasti. Nämä viisaathan vaikuttavat lähinnä keskenään, eikä heidän tekemisillään ja puheillaan ole sen kummempaa vaikutusta tavallisiin ihmisiin, joten antaapa heidän olla vaan. Koko jutussa ei ole kyse perheväkivallasta, vaan kappaleen nimi on Sofi Oksasen Stairway To Heaven And Some More.

Vaan tämä perheväkivalta itsessään askarruttaa. On tietysti helppoa syyllistää suomalaiset miehet yleensä, mutta tässä syyllistämisessä näen itse lähinnä kirkastettujen ja viisaitten moraalipisteitten keräämistä. En minä itse pysty ratkaisemaan perheväkivallan ongelmia, enkä pysty hahmottamaan sen pohjimmaista syytä, mutta noin ammattinikin puolesta olen havainnut, että siinä on kyse ikävästä kysynnän ja tarjonnan kohtaamisesta. Vakka kantensa valitsee.

Tarjontaa pitävät tietysti yllä tietynlaiset miehet. Heistä voidaan kirjoittaa vaikka minkälaista analyysiä tunneköyhyydestä vallanhaluun, mutta yhteisnimike heille on kusipää. On olemassa kusipäitä. He syntyvät kusipäinä, elävät kusipäinä ja kuolevat kusipäinä. Matkan varrella olen huomannut, että ei heidän kusipäisyyttään voi syyttää heidän taustastansa. Heitä tulee väkivaltaisista perheistä. Heitä tulee väkivallattomista perheistä. Jotkut ovat vaan kusipäitä ja hakkaavat.

Valitettavasti tarjonnalle on myös olemassa kysyntää. On tietty naistyyppi, joka hankkiintuu aina elämään kusipään kanssa. Hän alkaa seurustella kusipään kanssa, ja saa turpaansa. Hän menee sen saman kusipään kanssa naimisiin, ja saa turpaansa. Hän väsää pari muksua sen kusipään kanssa, ja läski tummuu vaan. Ajan myötä lapset ovat laitoksessa, elämä muutenkin perseellään ja nainen lopultakin hankkiintuu eroon siitä kusipäästä. Ja ei mene kuin hetken hujaus, niin hän on kimpassa jonkun ihan samanlaisen kusipään kanssa, vaikka tietää, että turpaan tulee jatkossakin.

Ja seuraava sukupolvi jatkaa herkkään samaa linjaa. Ns. kunnon pojat eivät kiinnosta, kun ne ovat tylsiä. Mitä enemmän jätkän nahassa on huonosti hakattuja kuvia, sen kiinnostavampi tyyppi on.

Minä en syytä näitä naisia siitä, että heitä hakataan. Mutta ihmettelen sitä, että mikä kumman pakko on mennä kusipään kanssa kimppaan? Ja pysyä kimpassa.

Liekö kyse samasta ilmiöstä kuin tämmöset Steen Viktor Christensenit? Jätkähän rupes saamaan tolkuttomasti kirjeitä ja seurustelupyyntöjä suomalaisilta naisilta, kun istui tuomiota kahden suomalaisen poliisin murhaamisesta. Tyyppi vielä avioitui vuonna 2000 suomalaisen naisen kanssa.

Onko siinä kyse siitä naisen sinisilmäisestä ajattelusta, että minun rakkauteni parantaa, minun rakkauteni muuttaa hänet.

Ei ihmistä pysty muuttamaan. Sen sijaan kannattaa jo seurusteluaikana kattoa tarkkaan, minkälaisen paketin kanssa on yhteistä elämää suunnittelemassa. Jos saa turpaansa silloin, niin saa varmasti jatkossakin.

Nämä suomalaisista miehistä nillittävät akateemis-humanistis-feministis-taiteelliset-hilavitkutapiirit ovat ottaneet oikeudekseen määritellä kaikki suomalaiset miehet muijiensa hakkaajiksi ihan mutu-tuntumalla. Uskoisin siis, että minullakin on oikeus käyttää mutu-tuntumaa.

Mutu-tuntumani on, että nämä piirit ovat itse asiassa ihan tyytyväisiä asiantilasta. Turpaansahan nimittäin saavat heidän mittapuunsa mukaan rahvaaseen kuuluvat ihmiset, joista he eivät tosiasiassa nakkaa paskaakaan. Asiantila antaa heille mainion apuvälineen nostaa oma moraalisäteilyä, ja siinä sivussa rakennella mukavaa uraa.

Mutu-tuntumana voisin verrata heitä tiettyihin haaskaeläimiin.