Siinähän
elettiin alkaneen vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä
Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Ykä heräili hissukseen ja pisti kahvin tippumaan.
Ykällä oli vapaata, Ylva taas oli mennyt töihin aamuvuoroon. Ykä oli havahtunut
kyllä Ylvan herätyskellon ääneen, mutta aivo oli sanonut välittömästi, että
tämähän ei tällä kertaa koske minua. Nopean suukon jälkeen Ykä oli taas
asettanut älynsä ämpäriin, kunnes heräsi sitten jonkun tunnin myöhemmin. Vuorotyöläisen elämää. Ykä hörsi sumppiaan,
söi näkkimetvurstivoileipää ja luki Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia.
Välillä hän pistäytyi ulkona tupakilla.
Mukavaa
aamupuhdetta olisi tietysti voinut jatkaakin ja keskittyä koko päivän
joutenolon lopetteluun, mikä oli yksi Ykän lempiharrastuksista, mutta Ykä
tiesi, että kotihommiakin oli tehtävänä. Peruslaiskana miehenä Ykä ei niistä
suurestikaan nauttinut, mutta ymmärsi, että tekemättä ne eivät minnekään katoa.
Ja tämän päivän, niin kuin monen muunkin, työtehtävä oli ulkorakennus.
Perskeleethän
olivat muuttaneet tähän syrjäiseen omakotitaloon pari kuukautta aikaisemmin. Maallepako
oli lopultakin onnistunut. Varsinaisessa talossa tavarat alkoivat jo pikkuhiljaa
löytää paikkansa, mutta ulkorakennus oli asia erikseen. Perskeleet olivat
ostaneet talon perikunnalta, talon edesmenneet omistajat olivat olleet perikunnalle
suht kaukaisia sukulaisia, kaupan hoiti kiinteistönvälittäjä ja perikunta oli
todennut niin talosta kuin ulkorakennuksesta olevasta tavaramäärästä että
pitäkää hyvänänne jos kerran ostatte talot ja tilukset. Ei vaadita
lisäkustannuksia. Kunhan päästään niistä kerralla eroon.
Ulkorakennuksen
tilan Ykä oli katsonut päällisin puolin, se oli ihan hyvässä kunnossa,
rakenteet olivat aivan ehjät ja kun
kauppahinta oli ostajalle huomattavan kohtuullinen – niin kuin se syrjäseudulla
tuppaa olemaan – olivat niin Ykä kuin Ylva todenneet keskenään, että ostetaan
sitten koko roska. Päästäänpä lopullisesti eroon maalikylien autuudesta. Ykän
tämän päivän homma oli selvitellä osaltaan käyttökelpoisen tavaran vs.
kaatopaikalle menevän tavaran määrän keskinäistä suhdetta. Tähän mennessä
näytti, että käyttökelpoista tavaraa oli huomattavan paljon. Sitä saattoi joko
myydä Keltaisessa Pörssissä tai sitten ottaa yhteyttä kavereihin, että
satutteko tarvittemaan, saatte hakupalkalla. Saattoi olla, että Ykä soittelisi jossain
vaiheessa paikalle Lötjösen, tuttavaksi tulleen kelpo miehen, joka oli
omaksunut helppoheikin elämäntavan. Aina pitää olla kuusi rautaa tulessa. Kättä
päälle ja käsirahaa, kauppa se on joka kannattaa. Ykää itseään ei niin
huvittanut. Mitä helpommalla tämänkin souvin hoiti, sen parempi.
Ykä
meni ulkorakennuksen toisen siiven perimmäiseen nurkkaan ja alkoi tutkia siellä
olevaa höyläpenkkiä. Perskeles, täysin käyttökelpoinen ja toimiva vehje
vieläkin. Tää säilytetään meillä ilman muuta. Kerrankos sitä tarttee fiilailla
ja höyläillä kaikenlaista. Höyläpenkin vieressä rakennuksen seinää vasten oli
kaksi ikivanhaa ovenraatoa. Miltähän ajalta nuokin lie peräisin? Ja mistähän ne
on irroitettu ja miksi? Ei näillä mitään tee. Ykä siirteli ovenraatoja
nähdäkseen onko niitten välissä jotain ja yllättäen olihan siellä. Ykä
kurkotteli kroonisesti kipeästä selästään huolimatta ja sai käsiinsä vanhan
kovan nahkasalkun.
Salkku
aukesi salpoja klikkaamalla. Ei ollut onneksi lukittu. Ykä oletti, että salkku
olisi tyhjä, mutta olihan siellä jotakin. Näytti olevan vanhoja täppätarroja,
jota ampumaradalla käytettiin. Ikivanhaa Bilson-pumpulia, jota oli käytetty
kuulosuojana. Tätähän ei ole aikoihin näkynytkään. Muutama hylsy. Ukko-Pekan
hylsyjä näemmä, laippakantaisia, 7,62x53R. Liekö ollut metsämiehiä tämä entinen
talon omistaja? Ykä tiesi vain, että talon oli omistanut vanha pariskunta,
josta vaimo oli kuollut ensiksi ja mies muutaman vuoden jälkeenpäin.
Sitten
salkussa oli vielä jotakin. Kirjekuori. Vanha ruskea sellainen. A4-kokoa. Ykä
aukaisi sen ja näki, että sisällä oli valokuvia. Värikuvia, tosin melko
haalistuneita. Näyttivät olevan jostain 1970-luvulta. Aika hyvin säilyneitä
sinänsä. Varmaankin nahkasalkku oli suojellut niitä. Ne olivat aika
isokokoisia, eikä niitten ympärillä ollut sitä valkeaa reunaa, mikä oli
1970-luvulle tyypillistä. Nämä ovat varmaankin itse kehitettyjä, tuumasi Ykä. Miksikähän
ne ovat tämän nahkasalkun kanssa tänne ulkorakennukseen ovenraatojen väliin
päätyneet?
Ykä
siirtyi kuvien kanssa istumaan ulkorakennuksen viereiselle penkille. Aurinko
paistoi kirkkaasti ja örnätjärvelainen aamupäivä oli kaunis. Kuin luotu
tuumailuun, ja myös tuumailuun unohtumiseen, minkä Ykä tiesi vanhastaan olevan
helmasyntinsä. Ja siihenhän sitä tulisi syyllistyttyä nytkin. Hän tiesi, että
näitä kuvia katsellessa tulisi polteltua seittemätkin tupakit. Menneet
vuosikymmenet, mennyt aika ja vieraat ihmiset kertoisivat pian Ykälle
tarinoitaan. Kuvissa olevat ihmiset olivat todennäköisesti jo kuolleet. Mutta
heistä kuvatut hetket oltiin ikuistettu. Ykä otti käteensä ensimmäisen kuvan.
Kuvassa
oli mies, joka soitti haitaria. Miehellä oli päällään valkoinen kauluspaita,
kravatti ja puvun liivit. Hänen edessään oli nuottiteline ja hänellä oli
päässään televisioruudulta näyttävät silmälasit, joita aikanaan kutsuttiin Urho
Kekkonen-laseiksi. Mies on kuvan keskipisteenä, mutta kuvassa on muitakin
haitarinsoittajia. Heillä oli kaikilla erilaiset vaatteet. Kyseessä ei siis ole
joku tanssiorkesterin keikka. Niin no, eihän tanssiorkesterissa montaa
haitaristia tarvitakaan. Mutta kaikilla oli vakava ja keskittynyt ilme. Nähtävästi
he tekivät musiikkia harrastuksekseen ja olivat leipätöissään ihan jossain
muualla. Ykä muisteli bändiaikojaan 1980-luvulla ja hymyili itsekseen. Kyllä
silloinkin niihin treeneihin revittiin aikaa vaikka mistä. Ja ehkäpä me
kuviteltiin itsestämme enemmän kuin nuo hanuristit. Musiikkimenestys jäi
tulematta ja tässä sitä ollaan oltu sosiaalipiipertäjänä vaikka kuinka kauan.
Ykä
katseli kuvan taustaa. Näyttää jonkun koulun juhlasalilta. Ehkäpä nämä ovat
jonkun yhdistyksen orkesterin harjoitukset? Miehen edessä oleva nuottinippu on
paksu. Tässä harjoitellaan selvästi pitempääkin esiintymistä varten. Oliko se
työväenyhdistyksen esitys? Vai jonkun muun kansalaisyhdistyksen esitys? Milloin
se esitettiin? Itsenäisyyspäivänä? Vappuna? Minä vuonna? Samassa paikassa? Vai
ehkä jossain muualla?
Oliko
tuo koulu vielä olemassa? Ykä ajatteli Örnätjärveä, johon hän oli muuttanut.
Olihan täälläkin ihan vetokelpoinen, pieni ja oppilaille rauhallinen koulu.
Mutta kunta oli sitäkin lopettamassa. Mukuloille oli tulossa jatkossa pitkiä
linja-autoreissuja sekä ennen koulua että koulun jälkeen. Seitsenvuotisillekin.
Ja pääsy suureen rauhattomaan kouluun kiusattavaksi. Oliko tuonkin
haitarinsoittajan koulussa mahtanut jo aikaa sitten soida viimeinen hilipata,
niin kuin Örnätjärven koulussa oli soimassa? Oliko koulun muurit jo aikaa
sitten kylmenneet?
Kuvaa
katsellessaan Ykälle tuli mieleen eräs sukulaisensa, jolle viimeinen hilipata
oli soinut hieman aikaisemmin. Hänkin oli haitarinsoittaja. Sotaveteraani. Ykä
oli nähnyt miehen vain muutaman kerran. Viimeisen kerran joskus 1990-luvulla,
jolloin hän täytti 80 vuotta. Mies oli ollut silloin vielä terävä ja
huumorintajuinen heppu. Soitti vierailleen haitaria juhlissaan. Sormet löysivät
paikkansa tarkalleen, hilipata kuulosti siltä kuin sen pitikin kuulostaa ja
jalka läpsi tahtia tarkalleen rytmissä.
Sitten
miehen kaatoi vihollinen, vaikka vihollinen ei kaatanut häntä edes vuoden 1944
tulihelvetissä. Vihollisen nimi oli Alzheimer. Nopeasti edistyvä. Mies joutui
laitokseen. Puhuttiin aggressiivisesta ja karkailevasta vanhuksesta.
Minkälaista
se olisi, tuumi Ykä, jos pitkän elämäntyön tehneen miehen aivot lakkaavat
toimimasta ja miehen täytyy jatkuvasti etsiä – koskaan onnistumatta – vastausta
kolmeen kysymykseen:
Kuka?
Missä? Miksi?
Ykä
ajatteli, että vaikka elämä on joskus käsittämättömän kaunista, se voi olla
myös säälimättömän rumaa ja raakaa. Ehkä hän mielummin nielaisisi itse
piipullisen hauleja kuultuaan vastaavan diagnoosin.
Ykä
kaivoi esille toisen kuvan. Nainen. Noin 55 – 60-vuotias. Muistutti itse
asiassa aika paljon Kyllikki Virolaista. Nainen kasteli talon viherkasveja.
Naisen niin ilme kuin otekin oli sellainen, että saattoi ajatella, että naisen
huushollissa asiat eivät olleet vähän sinne päin vaan just kohdalleen. Ihan
niin kuin Äiti-Perskeleen kohdalla. Tosin silloin 1970-luvulla ei
Äiti-Perskeles ollut iältään vielä edes neljääkymmentä.
Ykä
muisti Perskeleitten Oy Firma Ab:lta silloin aikanaan vuokraaman
rivitaloasunnon alakerroksen. Sielläkin niin huusholli kuin kukatkin olivat
just eikä melkein. Mieleen tuli yksi olohuoneen nurkassa, isossa ruukussa ollut
kasvi, joka oli levittäynyt pitkin seiniä ja katon reunaa ympäri olohuonetta.
Lieköhän tuo ollut kymmenmetrinen. Mikähän sen nimi oikein oli? Kasvi oli
levittäytynyt olohuoneen toiselle puoliskolle saakka. Toisen puoliskon, kooltaan
ehkä kolmasosan varsinaisesta olohuoneesta olisi saanut suljettua erikseen
haitariovella, mutta ei Perskeleillä sitä koskaan käytetty eikä sen haitarioven
ideaa edes oikein ymmärretty.
Mutta
Ykä istui usein sen käyttämättömän haitarioven takana olevassa tilassa. Siinä
oli pöytä ja tuoleja. Tilasta aukesi vielä ovi pieneen vaatehuoneeseen. Pöydästä
näkyi se nurkasta laajalle levinnyt kasvi ja toisessa nurkassa oli
mustavalkoinen televisio, joka oli ostettu Münchenin olympialaisia varten
vuonna 1972. Pöydällä Ykällä oli juuri luettu Shokki-lehti ja aivan Ykän edessä
oli Philipsin radionauhuri, joka oli
viritetty valmiiksi Nuorten Sävellahjaa varten.
Jotenkin
kuvaa katsellessaan Ykälle tuli mieleen se eräs kerta, kun sävellahja alkoi ja
Ykän oli pakko käydä yhtä-äkkiä pissillä ja kappale ehti alkaa, ennen kuin Ykä
ehti takaisin. Elettiin jotain vuoden 1974 alkua. Kappale kuulosti mystiseltä,
varsinkin kun Ykä ei osannut silloin englantia. Mutta se kuulosti hirveän
mielenkiintoiselta. Ykä ei oikeastaan kuullut sitä, vaan ennemminkin näki sen. Myöhemmin
Ykä sitten ymmärsi, että kappaletta tajutakseen ei oikeastaan tarvinnutkaan
osata englantia, sillä kappale oli Hurriganesin My Sweet Lily. Hurriganesin
laulukielihan ei actually ollut varsinainen englanti. Muutama vuosi
myöhemminhän Perskeleet sitten muuttivat omaan taloonsa ja se pitkälle levinnyt
kasvi ei kestänyt joulukuisessa pakkasessa tehtyä muuttoa, vaan kuoli pois. Radionauhurikin
tuli vaihdettua uudempaan ja Ykälle ostettiin levysoitin. Joka taas piuhalla
yhdistettiin siihen vanhaan radionauhuriin.
Vaan
pitkälle se ajatus yhdesta kuvassa olevasta viherkasvista vaeltaa, tuumi Ykä,
pisti kessun käpryämään ja otti käteensä seuraavan kuvan.
Kuvassa
oli mies, ehkä viisikymppinen. Hänen vieressään pöydällä oli järjestelmäkamera
ja muitakin valokuvaustarvikkeita. Voisiko hän olla se mies, joka oli kuvannut
nämä muut kuvat? Miehen takana, valkoisella tiiliseinällä oli valokuvasta tehty
juliste, jossa oltiin kuvattu karpaloterttua läheltä. Miehellä oli kädessään
isokokoinen mustavalkoinen valokuva. Siinä oli kuvattu kauniita hyvämuotoisia
ja vähäpukeisia nuoria naisia. Sen täytyi olla jostain Espanjan
aurinkorannoilta.
Sinnehän
suomalaiset 1970-luvulla joukolla alkoivat matkustaa. Ykä mietti, että mahtaakohan
nykyinen sukupolvi muistaa Kalevi Keihäsen ja Keihäsmatkat? Halvalla viinalla
saatiin homma pelittämään, mutta aina joskus show loppuu ja kone voittaa
taiteilijan. Ykä ei ollut varma, käyttikö hänen edesmennyt tätinsä
Keihäsmatkoja, mutta sen hän muisti, että kun täti oli omansa löytänyt, hän
siinä pysyi. Se taisi olla vuonna 1970 kun täti meni uuden miehensä kanssa Las
Palmasiin, ja aina 1990-luvulle saakka hän meni joka vuosi sinne aina samaan
Las Palmasiin ja aina siihen samaan hotelliin. Jos se toimii, älä räplää. Joku
voisi pitää iänikuisia Lapinkeikkojani yhtälailla tylsältä itsensä toistolta,
mutta jos se mukavalta tuntuu, niin omiammehan poltellaan, tuumi Ykä.
Ykä
katseli tarkemmin kuvaa ja miehen kameravarustusta. Valokuvaamisen kanssa
maailma on muuttunut paljon noista ajoista. Silloin oikeasti poltettiin filmiä,
ja piti kaksikin kertaa miettiä, milloin laukaisinta painaa, ettei kallis kuva mene
hukkaan. Nythän digikameran muistikortilla on tilaa tuhansille kuville. Sen kun
polttelee vaan ja poistaa epäonnistuneet. Ykä muisti kuvaa katsoessaan, kuinka
oli ensimmäistä kertaa Lapin tuntureilla ilman vanhempiaan. Elettiin 1980-luvun
jälkimmäistä puoliskoa. Saariselän maisemat olivat upeita ja Ykä napsi kuvia.
Ongelmana oli vaan se, että kamera oli ikivanha ns. poppikamera, jossa
salamavalokin hoideltiin erikseen aseteltavilla magnesiumlampuilla. Kun Ykä
näki kuvat, joissa hän odotti näkevänsä mahtavat tunturimaisemat ja näkikin
munakkaan silhuetin, niin kyllähän se epäilemättä vitutti. Mutta muistikuvia ei
mikään saa pois mielestä, ja onhan siellä pohjoisessa tullut käytä eräskin
kerta sen jälkeen, tuumi Ykä ja otti esille pari seuraavaa kuvaa.
Niissä
molemmissa tehtiin käsitöitä. Ja molemmissa oli vanha mies tekemässä niitä.
Ensimmäisessä oli silmälasipäinen hieman harmaantunut mies väsäämässä
puusorvinsa kanssa jotakin. Sorvi oli pieni, sellainen kotisorvi. Taustalla oli
ikkuna, josta näkyi talvisen lumiset maisemat. Toisessa kuvassa oli yhtä lailla
vanha, kaljupäinen mies, joka tarkkaan mittaili höyläämänsä laudanpalasta.
Kuvassa näkyy myös höylä ja puuliimapurkki.
Molemmilla
miehillä oli päällään sellainen tarkka, osaava katse ja vanhat, hieman
ryppyiset kädet ja Ykälle tuli kuvia katsellessaan mieleen termi, joka kävi
usein mielessä myös hieman kateellisena Isä-Perskelestä katsellessa:
Vanhat
ja taitavat kädet.
Ja
se varmuus, millä ne vanhat miehet tekivät työtään. Se varmuus, mitä Ykä ei
mielestään koskaan ollut saavuttanut, vaikka yhtä sun toista oli ehtinytkin
väsätä. Toisaalta saattoihan olla niin, että nykynuorisoon verrattuna Ykäkin
saattoi olla kätevä. Kun siinähän kävi niin, että nulikat eivät enää saaneet
koulun käsityötunnilla käyttää Ykälle perin tuttuja vannesahaa ja oikohöylää.
Ja opetettiinhan Ykä hitsaamaankin. Kaasuvehkeillä. Ei se niin vaikeaa ollut.
Mistähän ne nykyisin ammattikoulussa aloittavat? ”Tämä on vasara”. ”Tämä on
naula”.
Ykälle
tuli myös mieleen se vanha käsityönopettaja ala-asteelta. Tiedettiin, että hän
oli sotaveteraani. Vaikkei hän koskaan sitä ollut mainostanut. Hänen ei koskaan
tarvinnut korottaa ääntänsä. Jos ihmisen henkilökohtainen karisma olisi palavaa
polttoainetta, sen miehen karismalla oltaisiin lämmitetty hiilivoimalaa viisi
vuotta.
Ja
hän oli hyvä mies. Ykä muisti, että kaikki nuoret nulikat pitivät hänestä.
Hänen käsityöluokassaan oli kaikkien hyvä olla. Siellä ei kiusattu ketään. Ja
siellä tehtiin niin kuin opettaja sanoi. Ja sitä pidettiin itsestään
selvyytenä.
Hei
ope, mites tää juttu, mites tään kanssa…
Ykä
katseli kuvia tarkemmin. Kuvissa olevia miehiä. Vanhoja miehiä. Kuinka vanhoja
he olivatkaan? Kun oikein tarkasti katsoi, olivatko he loppujen lopuksi kuvaa
ottaessa paljoakaan Ykää vanhempia? Menneitten aikojen ihmiset näyttivät aina itseä
vanhemmilta. Ykä tajusi, että nykyisen kymmenvuotisen nulikan silmissä Ykä
saattoi hyvinkin käydä seitsemänkymppisestä, joka kulki jossain Kelan ja kuopan
puolessavälissä. Mitäs sitä valehtelemaan. Vaikka Ykä ei itseään niin vanhaksi
tuntenutkaan, niin elämän valtateillä ajetut kilometrit näkyvät kyllä naamassa
armottoman alastomina. Ja jonkun nykyisen kymmenvuotisen silmissä Ykä saattoi
käydä jo virkaa tekeväksi muumioksi.
Tunteako
tässä itsensä nuoreksi vai vanhaksi, tuumi Ykä, pisti uuden kessun käpryämään
ja otti esille seuraavan kuvan.
Hei,
sehän on mummi!
No,
eihän se Ykän mummi ollut. Mutta ilmeen ja tilanteen Ykä tunnisti. Vanha nainen
kangaspuittensa äärellä päällänsä muikea ilme. Osaava ilme. Iloinen ilme.
Kuinka monta kertaa Ykä olikaan nähnyt tuon ilmeen mummi-Perskeleen kasvoilla,
kun mummi louskutti kangaspuitaan. Ja samalla tuli mieleen se pienuuden
kauneus, mikä mummi-Perskeleen mökissä oli ollut. Kangaspuuthan olivat
keittiössä. Niitten jälkeen oli pieni pöytä ja sen jälkeen puuliesi. Puulieden
vieressä oli pieni sähköliesi. Niitten lomassa piti kulkea vähän mutkitellen.
Ja käydä ulkohuusissa. Ei se silloin niin iso asia ollut. Vaikka kävi sen ison
asian pakkasessa tekemässä. Eipähän tullut turhaa viivyteltyä.
Toisessa
huoneessa oli olohuone. Ei Ykää silloin talon arkkitehtuuri kiinnostanut, mutta
kun polkupyörä toimi aikakoneena ja sillä pääsi menneille vuosikymmenille, se
kiinnosti. Tuossa kuvan mummissa oli jotain niin samanlaista. Ykän suussa maistui
puulieden päällä kuparipannussa keitetyn kahvin, vesirinkilöitten ja
sokerikorppujen maku. Pienenä poikana ne maistetut maut olivat vielä niin
paljon voimakkaampia. Kun ei ollut tullut vielä maistettua niitä makuja, mitä
ei olisi ehkä tarvinnut alunperinkään maistaa. Kevyet mullat mummille, tuumi
Ykä ja otti esille seuraavan kuvan.
Siinä
oli shakkia pelaava mies. Hänen vastapeluristaan ei saa oikein selvää, kuva on
siltä osin hämärä. Taustalla näkyy kuitenkin ruskeataustainen suurikuvioinen
1970-luvun tapetti, joista pyrittiin suomalaisissa kodeissa pääsemään eroon
viimeistään 1990-luvulla. Kunnes ne tietysti tulevat aikanaan takaisin muotiin.
Niin,
shakki. Kiireettömän miehen peli, tuumi Ykä. En ole tainnut pelata sitä
kahteenkymmeneen vuoteen. Aikanaanhan sitä nuorempana tuli pelattua. Ihan
innolla. Vaikkei hahmottanutkaan turkulaista avausta, sotkamolaista puolustusta
tai raumalaista gambiittia. Ei ne semmoset kiinnostaneetkaan. Mutta ajan sillä
sai kulumaan. Niin kuin muillakin sen ajan peleillä, niin kuin yatzylla ja
lautapeleillä. Mitä niitä oli? Monopoli. Afrikan Tähti. Olihan niitä vaikka
kuinka. Ja niitä pelattiin koko perheen kesken.
Sitten
nekin jotenkin hävisivät elämästä. Tilalle ei oikeastaan tullut pahemmin muuta,
sillä tietokonepelien maailma oli kuitenkin vasta kaukana tulevaisuudessa. Ykä
oli tottunut tuohon pelimaailmaan lähinnä Veijo Esson pajatsossa ja mekaanisessa
flipperissä. Ehtihän Ykä sitten muitakin huoltoaseman kolikkopelejä pelata.
Mitä niitä oli? Pac-Man. Wizard of Wor. Markan pelejä. Sitten joku älypää
hoksasi, että kun kahdenkymmenen pennin kolikon ympärille kiertää tietyn
kokoisen kuminauhan, niin se menee masiinaan markasta. Ja sitähän käytettiin.
Peli meni siitä tosin usein tukkoon.
Tietokonepeliaikaan
Ykä ei koskaan oikein kunnolla ehtinyt. Nuoremmalle veljelle hankittiin
Commodore 64-tietokone, jossa olevia pelejä Ykäkin kokeili. Oli Up and Down,
jossa ajeltiin autolla pitkin jonkun sorttista vuoristorataa. Ja oli
avarusseikkailupeli Elite, jossa kehnossa grafiikassa lennettiin ympäri
universumia käyden kauppaa ja metsästäen saalista. Ykä tosin menetti henkensä
joka pelin alussa noin minuutissa, mutta onneksi kasettiasemalle oltiin
tallennettu nuoremman veljen pelitilanne, jossa oltiin jo hankittu sitä sun
tätä ja jossa Ykäkin saattoi pysyä pitempään hengissä.
1980-luvulla
syntynyt lukija tuskin noita pelejä muistaa. Ja Ykälle se pelimaailma vaan sitten
jotenkin vain jäi väliin. Ei ollut syntynyt ja kasvanut siihen. Mutta pelit
ovat viihdettä. Ja jotenkin kuvaa katsellessaan Ykä alkoi muistella sitä
1980-luvun loppupuolta ja aina vain lisääntyvää viihdettä. Alkoi tulla niitä
tietokonepelejä. Ja televisiossa yleistyviä rockvideoita. Ykä muisti silloinkin
jo ajatelleensa, että aina vain useampi ihminen halusi elää elämänsä niin kuin
rockvideossa. Nopeita välähdyksiä, lyhyitä leikkauksia, aina vain enemmän
tapahtumaa. Ei hiljaisuutta. Ei tekemättömyyttä.
Ei
arkea.
Ykä
oli ajan myötä törmännyt aina vain uusiin ihmisiin, jotka eivät kestäneet arkea.
Mutta jos elämä on pelkkää juhlaa, niin eikö sekin ole jo arkea? Ja kuka sen
juhlan maksaa? Tumpatessaan tupakkinsa Ykä mietti että synnyttikö hedonistinen elämäntapa
nykyisen rockvideoelämäntavan vai synnyttikö rockvideo hedonistisen
elämäntavan? Ja päätyi johtopäätökseen, että liian vaikeaa miettiä pienelle
ihmiselle. Joka tapauksessa näytti siltä, että yhä useammalle piti kaikkea
saada aina enemmän, aina nopeammin, aina vauhdikkaammin ja aina ilmaiseksi.
Yhtä
kaikki shakki varmaan pitää puolensa jatkossakin, tuumi Ykä ja kaivoi esille
seuraavan kuvan.
Kuvassa
oli vanha pariskunta. Lähentelivät iältään ehkä seitsemääkymmentä. Kuva oli
kuvattu asunnon olohuoneessa. Miehellä oli sylissään pitkäkarvainen kissa ja
naisen edessä oli karjalankarhukoira, jota nainen rapsutteli. Kaikki olivat
kuvassa naama peruslukemilla. Aivan niin kuin eläimetkin olisivat ymmärtäneet,
että kun pitää poseerata, niin sitten poseerataan naama näkkärillä eikä
suinkaan ilveillä.
Kuvasta
puuttui jotakin. Ykä ymmärsi kyllä, että vaje olisi Ykän omassa päässä. Hän
olisi niin kovin halunnut nähdä otettua kuvaa laajemmalle. Ykä ajatteli, että
kun kuvasta siiryttäisiin hieman oikealle, näkyisi kuvassa hirvensarvet, jossa
roikkuisi vanhasta Pystykorvasta tehty hirvikivääri. Kokotukki olisi muutettu
lyhyemmäksi. Ehkä siitä eteenpäin näkyisi kirjahylly, jossa olisi monenlaisia
viirejä ja kuvassa olleen miehen ansaitsema Vapaudenmitali. Siltä ajalta,
jolloin niitä oli pakko ansaita.
Kuvassa
vasemmalle mentäessä Ykä ajatteli näkevänsä enkelikellon, jonka nainen oli laittanut valmiiksi pian
paikalle tulevia lapsenlapsia varten. Ehkä uunissa oli jotakin, joka antoi
houkuttelevan tuoksun.
Ulkona
pihalla olisi vanha, mutta hyväkuntoinen Datsun Bluebird, ”Luupää”, ostettu
joskus 1960-luvulla. Voi olla, että talon ulkorakennuksessa saattoi olla vielä
vanha neuvostoliittolainen IC-moottoripyörä, tosin ehkä se ei ollut enää
ajossa. Suomihan oli aikanaan täynnä niitä. Lapsenlapset saattaisivat leikkiä
eläkkeelle siirtyneen moottoripyörän päällä ja kuvitella kaikenlaista mukavaa.
Talossa
oli varmaankin joskus 1960 – 1970-luvun vaihteessa tehty hieman sisäremonttia,
ja siihen olisi tehty pieni sähkösauna. Mutta pihalla olisi vielä se oikea
vaarinsauna. Puulla lämmitettävä, kantovedellä toimiva sauna, jossa muuripata
antaisi lämpimän veden. Lapsenlapselle se olisi kokemus. Mennä ensiksi
pakkasessa saunaan, saunoa puurätinän säestyksellä, sitten pestä itsensä
vatipesulla ja lopuksi singahtaa pyyhe ympärillään pihan läpi purevassa
pakkasessa lämpimään isovanhempien taloon, jossa odotti leivinuunista tuleva
samanlainen puun kotoinen rätinä.
Ennen
kaikkea Ykä ajatteli, että kuvan ulkopuolella, joko oikealla tai vasemmalla oli
se kello, joka raksutti hiljalleen mennyttä aikaa. Joka kello oli ilmestynyt
jossain vaiheessa Ykän ja Ylvan kotiinkin. Kiireettömyys. Hiljaisuus. Ei
tarvinnut aina puhua. Riitti, kun tiesi, että toinen oli siinä.
Ykä
kaivoi esiin viimeisen valokuvan.
Nainen.
Ehkä viisikymppinen. Uimassa uimahallissa. Päällään musta kokouimapuku ja
päässään uimalakki. Näytti uivan sitä rintauinnin tyyliä, jossa pää pidettiin
koko ajan veden yläpuolella ja joka kävi harteille melko kipeäksi. Yleinen
silloin, yleinen varmaan nykyisinkin.
Eletään
varmaankin melko syrjäseuduilla. Kunta oli ehkä joskus 1970-luvun alussa tehnyt
päätöksen uimahallin hankkimisesta. Ykä muistaa saman, samoilta ajoilta,
Nyhtänköljästä. Uimahalli tuli. Oliko se 1977? Jotain sinnepäin. Siellä käytiin
niin paljon kuin ennätettiin. Markalla sai pari tuntia mahtavaa läiskettä.
Pikkupojan unelma, ainakin siihen aikaan. Oltiin paljon vähempään tyytyväisiä. Kuntouimareille
oltiin varattu uimahallin viidestä radasta kaksi. Varmaankin tuo uimalakkinen
nainen ui siellä kömpelöä sammakkotyyliään.
Kuvassa
nainen on iloinen. Hän katsoo luottavaisena hieman etuviistoon. Aivan kuin
odottaen innolla jotakin. Uimahallikin tuli. Tuleeko se muukin tulevaisuus
sieltä? Ja mitähän mukavaa se vielä tuo tullessaan? Toihan se meille jo
uimahallin.
Ja
tulihan se.
Ja
tullessaan se vei kansakoulut, pankin, kirjaston, joukkoliikenteen, apteekin ja
vaati ihmisiä ostamaan auton. Ja sen jälkeen syyllisti ihmistä, että hän omisti
sen välttämättömäksi muuttuneen auton ja vaati muuttamaan radanvarsikaupunkiin.
Ja tullessaan se vaati myös häpeämään omaa, hitaasti etenevää eikä niin
säkenöivää, ehkä hieman vanhanaikaista mutta silti varman päälle rakennettua
elämäntapaansa ja kulttuuria. Se vaati häntä ihailemaan jotain jota hän ei
ymmärtänyt, mutta jota hänen haluttiin ihailevan. Ja sitä jotakin hänen
täytyisi elättää. Vaikka kukaan ei koskaan selittänyt hänelle, että miksi.
Ykä
laittoi viimeisen kuvan takaisin kirjekuoreen ja vei sen sitten keittiön
pöydälle. Saisi Ylvakin katsella niitä. Sitten hän lähti takaisin
ulkorakennukseen. Oli vielä paljon työtä tehtävänä. Ykä tuumi vielä, että
mahtaisikohan joku täysin vieras heppu aikanaan katsella hänestä otettuja
valokuvia kauan sen jälkeen kuin hänestä olisi aika jättänyt. Mitähän se heppu
hänen elämästään, ajasta ja maailmasta tuumisi? Sitähän Ykä ei tulisi koskaan
tietämään. Mutta ainakin Ykä ymmärsi osoittaa kunnioitusta menneille
sukupolville. Ilman heitä ei olisi Ykääkään.
*
Lukijalle:
Tämä kirjoitus on näitä hieman itsekseen tulleita, mutta omistetaanpa se
samalla pop-muusikko Tero Vaaralle. Ei välttämättä musiikillisista syistä,
sillä pidän itse hieman erilaisesta musiikista. Tunnustan kyllä Vaaran
säveltäjän taidot kevyen popmusiikin alalla.
Syynä
on lähinnä se, että hän on varmaankin ensimmäinen suomalainen viihdetaiteilija,
joka on julkisesti tunnustautunut nuivaksi kansallismieliseksi. Ja sehän tekee
hänestä mediassa paarialuokan edustajan saman tien.
Jos
Tero satut lukemaan tämän, niin toivotan sinulle äärimmäistä lyckaa henkilökohtaisessa
elämässäsi sekä hyviä keikkoja ja onnistuneita studiosessioita.
Ja
laitetaanpa sitten vielä soimaan saman miehen kappale Valokuvia.
15 kommenttia:
Olipa hyvä kirjoitus!
Oisko se pitkälle ruukkunsa ulkopuolelle kasvanut sisävihannes mahtanut olla kultaköynnös? Köynnösmäinen varsi, korttipakan padan muotoiset lehdet, joiden alla usein sellaiset jännät nystyrät? Voi kasvaa pienestäkin ruukusta ihan tolkuttoman pitkälle. Usein 1-3 vartta per ruukku.
Kaunista omistaa tuo Tero Vaaralle. Monta kertaa on käynyt mielessä että pitäisi jotenkin osoittaa hänelle(kin) että arvostaa hänen ulostuloaan.
Ihana kertomus. Täälläpäässä muistetaan myös tuo My Sweet Lily.
Tervehdys Ano1:lle, Ano2:lle ja Ruukinmatruunalle & kiitokset. Kun googlailin, niin kultaköynnöshän se oli, kiitos vinkistä. Tero Vaara ansaitsee hatunnostonsa. Suomessahan voi sinänsä vaikka mäiskiä poliisia lätkämailalla jos on muodikkaasti vasemmalle tai anarkismiin päin kallellaan ja symppaajia löytyy hallituspuolueita myöten. Mutta jos ilmoitat olevasi kansallismielinen, niin olet automaattisesti Herrasta Perkeleestä.
Tätä oli taas mukava lukea. Hyviä elämän perusarvoja. Sitä itsekkin pysähteli vähän väliä ja tuumasi että miten tuttua tuokin. Lapsuuden saunakokemukset olivat juuri tuollaisia kylpytakki päällä pakkasessa saunan ja päärakennuksen väliä rientäviä.
Itselläni on tuhti nippu mustavalkoisia negoja, osa todella isokokoisia. Ne osiltaan kuvaavat sukulaisia ja tuttuja, mutta kun kaikki ovat jo maallisen vaelluksensa jättäneet, niin keltäs kysyt. Nyt on myöhäistä, mutta saahan sitä arvuutella.Nuorempana eivät nuo asiat kiinnostaneet, kun oli vielä heitä joilta kysyä. Negojen katseluun piti hankkia pienehkö valolaatikko,sillä eihän niitä muuten pysty tutkimaan.
Joulukin on takana, ja jotenkin siitä alkaa saada tarpeekseen. Ei joulusta, mutta tuo järjetön kiire ja osteleminen ihan kuin maailmasta ruoka loppuisi ja sitten ne kaksinaismoralistiset hokemat, että mennään rauhoittumaan.
Todella, kaikki nyt heti ja minä itse. Tästäkin muuten mainitsi upseeriksi opiskeleva kaverini.
Hän vain totesi, ettei hyvältä näytä. Yhteishenki on tuntematon käsite.
Vanhoja navettoja penkoessa löytää tunnetusti vaikka mitä, mutta tuo kuulostaakin melkoiselta aarreaitalta. Tero Vaaralle tsemppiä ja hatunnosto valitulla tiellä. Se on muuten kumma ilmiö, että muusikosta ja hänen musiikistaan pitäminen ovat aika usein vastakkaisia.
Tervehdys Beckerille ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne.
Becker: Minuakin harmittaa, kun menneet sukupolvet ovat täältä lähteneet. Olisi niin paljon kysyttävää. Isoisät minulta kuoli jo ennen kuin synnyin, mutta isoäidit ehdin tuntea. Olisi pitänyt kysellä heiltä enemmän siitä kapinan ajasta ja menneestä elämästä yleensäkin. Nyt on vain kirjoituksia.
Kyllähän elämä on aina vaan enemmän minä-keskeiseksi muuttunut. Mutta kyllä sitä yhteishenkeä vielä löytyy. Ainakin omassa elämässäni. Miehellä on kavereita. Nimenomaan kavereita. Lienenkö kerettiläinen, mutta ajattelen, että termin ”ystävä” ovat naiset varanneet itselleen. ”Juotiin sit viiniä ja syötiin juustoa oikein oikein hyvien ystävien kanssa”.
No facebook-ystävät ovat sitten tietysti vielä asia erikseen. Minulla ei ole facebook-tiliä, enkä oikein hahmota, että mitä sillä tekisin.
Jaska: Silloin aikanaan rakennusta tönkiessäni tunsin olevani varkaissa. Vaikka ihan selvällä rahalla talot ja manttaalit oli laillisessa ja vahvistetussa kaupassa ostettu. Siinä oli vaan tavaroitten kertoma pitkä ihmishistoria ihmisistä, joita en ollut koskaan nähnyt. Tuntui jotenkin nololta pistää heidän omaisuuttaan tylysti menemään.
Tero Vaaraa arvostan miehenä, eikä minulla hänen musiikkiakaan vastaan mitään ole. Vaikka progemiehiä itse olenkin. Sitä kuulee aika ajoin, kun ajaa autoa. Kuuntelen ajaessani joko Suomi-poppia tai Iskelmää. Vaihdan kanavaa silloin, jos tulee suomirappia, joka on valitettavan paljon yleistynyt Suomi-popilta.
Iskelmä, pop ja rockhan ovat koko lailla lähestyneet toisiaan. Ns. iskelmäksi laskettavan musiikin suurin suosikkini on Johanna Kurkelan kappale ”Sun särkyä anna mä en”, joka on aivan käsittämättömän kaunis:
http://www.youtube.com/watch?v=W379rP-rzDU
Kaverin ja ystävän välisestä erosta:
Kaveri on "hyvän päivän tuttu". Kaveri on sellainen henkilö, jonka kanssa on helppoa, mahdollista ja mukavaa viettää aikaa silloin kun menee mukavasti ja sillä kaverilla myös.
Ystävä taas on "huonon päivän tuttu". Ystävä on sellainen henkilö, jonka kanssa on mahdollista viettää aikaa silloin kun tunkio on osunut tuulimyllyyn.
Kuvittele että tulee avioero, läheinen kuolee, sairastut vakavaan masennukseen, joudut työttömäksi kaikkien muiden porskuttaessa hyvissä hommissa, yrittäjän tulee konkurssi, paikallislehti kaataa paskaa niskaan, joudut sitkeiden ikävien juorujen kohteeksi, perheessä pitkään ollut koira kuolee... Ne henkilöt jotka ovat silloin rinnalla ovat ystäviä. Sinä puolestasi olet niille ystävä joiden rinnalla seisot paskasateessa tai ankeudessa.
Ei ystävyys ole mitenkään feminiininen juttu. Äijät vain eivät sano sitä ääneen koska fiksu köriläs tietää asian sanomattakin. Sen ääneen sanominen olis vähän sellaista... vähän niin kuin facebookkaveruudesta kiittäminen, pomon mielisteleminen tai... silleen vähän noloa.
Ystävän kanssa voi usein vaieta ilman että se on vaivalloista tai kiusallista.
Ystävän kanssa asioita ei useinkaan tartte vääntää rautalangasta.
Ystävyydessä on usein mukana sellainen hiljainen luottamus jota ei hehkuteta.
Tässä talossa missä asun on löytynyt vintiltä muunmuasa vuosisadan alussa 1920-luvun loppuun asustaneen nimismiehen päiväkirjat, jotka olivat mielenkiintosia kyllä luettavia, vaikkakaan nyt mitään suurempia skandaaleita paljastanutkaan :), puukotuksia ja viinan poltteluita ja tälläsii pienempii maaalaispitäjän rötäksii.
Sen verta vanha talo että vintiltä olevasta vanhanpojantäytteestä voisi löytyä viel jotain vanhempaa esineistöä, mutta en ole viittinyt mennä tonkiin, talon hirsiseinästä vintiltä on löytynyt vuosiluku 1792, varmaa et tosin ole onko talo sillon pykätty kasaan ..
-jpt-
En sanoisi että naiset ovat varanneet termin ystävä itselleen, osa heistä vain tuntuu käyttävän sitä hieman samaan tapaan liudennetusti, kuten vaikka termi friend toimii tuolla rapakon takana, jossa kaikki ovat "ystäviä". Sanat kun kuluvat jos niitä käytetään kovasti etenkin jos niiden merkitystä lähdetään laajentamaan. Mm. termi rasismi on aivan tässä viime vuosien aikana ainakin omiin korviini menettänyt arvoaan kovasti ja se tuntuu lähinnä samantapaiselta haukkumasanalta kuin vaikka nakkijonossa homottelu. Kun jonkin arvo- tahi antinimen saa ns. olemattomilla ansioilla, niin eipä sitä osaa ottaa kovin vakavasti.
Ihan jo perinteisen Pekan sudenhuudon periaatteella ajatellen.
Amerikassa ovat kulttuurin takia monet muutkin termit vähän ylikäytön takia kärsineet inflaatiosta, toisin kuin Suomessa, jossa on, näin oman mutuiluni mukaan, paljon nuorempi ja alkeellisempi smalltalk-kulttuuri joka on osaltaan ns. säästänyt sanoja ja monella niistä on paljon vahvempi merkitys. Tämä näkyy mielestäni myös siinä, että monet enkusta suomeen suoraan käännetyt poppibiisit kuulostavat varsinkin suorina käännöksiä turhan pateettisilta.
Henk. kohtaisesti varaan ja vaalin termiä ystävä aika tarkasti ja aivan muutama hassu ihminen on (alle 5), josta voin sitä käyttää tositarkoituksella tosin harvoin sitä joutuu erikseen ääneen sanomaan missään yhteydessä, mutta niistä ihmisistä voin sitä toki käyttää tarvittaessa.
- lihapuhe
Täytyy myöntää Ykän olevan taas ytimessään asioiden pyöritelyn kanssa.
Itsellänikin kun on perinteitä sisältävä talo j kototilalta kun niitä tarinoita vasta löytyykään.
Tämä nykyinen mediapainoitteinen maailma ei välttämättä omasta mielestäni ole se mihn ihmisen todella tulisi pyrkiä.
1980 luvun jälkeinen kaupallisten teknologiakehityksen myötä mielestäni on ihmisille jäänyt, ja markkinataloudenpuolelta tarkoituksellisesti ylläpidetty, tarve saada aina vain enemmän.
Kyltymättömyya ja tyydyttymättömyys leimaa aikaamme, olemme tottuneet siihen ettei jokaista asiaa välttämättä tarvitse saada koska kohta haluamamme hyödyke vanhenee ja tulee tilalle uusi ja parempi.
Olen huomannut että nykyisellään vanhoja ja toimivia ratkaisuja näkee harvoin, keskitytään vain uusiin ja kiiltäviin.
Kuinka monella enää oikeasi onkaan "vuosikerta auto" jonka vikoja korjaillaan omalla pihalla tai autotallissa? Entä vanha ja täysin toimiva sarkakangastakki?
Tehostamien, keskittäminen ja moninaistaminen on mielestäni saavuttanut jo lakipistettään. Tätä väitettä tukee myös nykyinen "slow"- liike.
Päättäjät tuntuvat säätävän yhä enemmän lakija, veroja ja etuuksia joilla pyritään painottamaan ihmisten siirtymistä pois maaseudelta, mutta muuttoliike kun tuntuu tälläkin hetkellä olevan nimenomaan taajamien ulkopuolelle.
Se yhteiskunta jolla Suomi aikoinaan jälleenrakennettii ja tuotiin pois agraarikulttuurista on ikäväkseni auttamattomasti tuhottu. Viimeistään nyt kun kyläkeskukset ajetaan alas lakkauttamalla kaikki palvelut muualta kuin asutuskeskuksista varmistaa sen ettei sosiaalipilitiikka tule kestämään ajansaatossa. Tämä mielestäni onkin nyky-yhteiskuntamme suurimpia ongelmia. 50 ja 70 luvulla kun suunniteltiin Suomaan sosiaalijärjestelmää, tukirakenteita ja julkishallintoa, suunniteltiin elämänmittaisia aikoja. Nykyisiä päättäjiä kiinnostaa vain seuraavat 4 vuotta tai seuraava kvartaali.
Suuri sääli on mielestäni myöskin tuo käsityötaidon ja sen arvostuksen katoaminen. Itse jaksan aina ihmetellä sitä kun katson verstaani seinällä olevia vanhoja työkaluja, valurautavasaraa, juusterisahaa, valurautaisia nauloja, vanhoja talttasarjoja ja puukkoja, käytössä kuluneita ja oletettavastikin ko. tilan rakentamisessa käytettyjä, sitä omistautumisen tasoa ja miesten "kovuutta" jotka näitä käyttämällä ovat taloja rakentaneet ja metsiä kaataneet.
Suuri on arvostukseni myöskin niin arkisiin asioihin kuin vanhan rakennusjäljen ihailuun, oven karmit ja ovet jotka ovat paikoilleen rakennettuja ovat mielestäni hyvä mittapuu rakentajan taidoista. 80 vuotta ikää ja vieläkään nämä eivät ole antaneet periksi ajalle.
Mistä voi enää saada tavaroita tai tarvikkeita jotka kestävät näin? Tai saatikka kuka sellaisia osaa arvostaa?
TArpeellisuuus tähän karsiutuukin mielestäni juuri nyky-yhteiskunnan viihdeähkyn myötä. Poislaskien kaiken sen ajan jota viihteen parissa vietämme saattaisimme oppiakin arvostamaan asioita joihin menee tuhottomasti aikaa ja näkyv tulos on minimaalinen.
No hieman karkasi juttu käsistä mutta hyvä kirjoitus Ykältä taas
Tervehdys Anolle, -jpt-:lle, Lihapuheelle ja Lakeudenmiehelle & kiitos kommenteistanne.
Ano ja Lihapuhe esittivät ihan hyvän oman näkemyksensä tästä ystävyysaiheesta. En minä niistä eri mieltä ole. Itselle se termi ”ystävä” ei vaan kielenkäyttöön oikein asetu. Mitä tulee tuohon amerikkalaisuuteen, niin tietysti muodostamme siitä kuvan pitkälle viihteen perusteella, mutta kyllä mulla on semmonen tuntu, että siellä sitä I Love Youta pumpataan vähän joka saumaan ja se kärsii inflaation. Niin no, onhan siellä tietysti myös se termi I Am In Love With You, missä on oma aste-eronsa.
-jpt-: Niin kuin tuossa Jaskallekin totesin, niin tuntui jotenkin suorastaan epäreiluilta, kun minä, täysin vieras mies olin päättämässä, mikä osa sukupolvien historiaa lähtee kaatopaikalle ja mikä säilyy.
Lakeudenmies: Kiitokset. Ja kommenttisi oli erinomainen. Olen samaa mieltä eikä minulla ole siihen lisättävää. Pistääkin odottelemaan, että mahdatkos pian aktivoida blogisi.
Noista löydöistä tuli mieleen, että olin aikoinaan mukana erään hesalaisen kivitalon perukorjauksessa. Ihmiset olivat jättäneet vinttikomeroihin mitä ihmeellisintä turhaksikokemaansa tavaraa. Henkilökohtaisia löytöjä olivat kaksi keltaista, täysin iskemätöntä puista kokis laatikkoa, niitä sellaisia, joilla ensimmäisiä lasisia kolmanneslitran pulloja kuskattiin. Niinikään oli joku jättänyt jäljelle nipun vanhoja lasten autokuvastoja, vanhimmat jostain 40-luvulta. Ovat vieläkin hyllyjeni aarteita nuo kirjaset, tuttuja omasta lapsuudestani.
Käsityötaitojen häviäminen on tosiaan aika huolestuttavaa. Ennenvanhaan perheenpää rakensi perheelleen asunnon. Melkein ukko kuin ukko. Tänä päivänä tuntuu pyyhkijänsulan vaihto autoon, tai valokatkaisimen vaihto seinään risan tilalle ylittävän useimman käden taidot. Uusavuttomuus lisääntyy vauhdilla. Olen ollut joskus byggalla töissä, ja muistelen vieläkin vanhojen kirvesmiesten ammattitaitoa kunnioituksella, sillä kirves tai vasara ei tehnyt ainuttakaan turhaa liikettä, ei siis yhtäkään. Se naulaamisen tekniikka oli hienoa katseltavaa.
Noista kavereista sen verran, että tosi sellaisia jos löytyy niin monta että saavat arkun kannettua hautaan, niin saa olla tyytyväinen.
Minusta on aina ollut vähän dilleä katsella tarraa jossa lukee "I love my TOYOTA." Sitä voi rakastaa lapsiaan, koiraansa ja joskus muijaansakkin, mutta ei nyt sentään autoaan. Autostaan voi tykätä hullun lailla, mutta tokko nyt sentään rakastaa, perverssit poislukien.
Juu ja Lakeudenmiehen teksti oli minunkin mielestäni ihan asiaa.
Melkoisen jännä tarina. Mikä on tuon talon historia, valmistumisvuosi jne? Oliko edelliset asukkaat rakentaneet sen vai ostaneet? Mitä muita piharakennuksia siellä on, navetta, sauna, halkoliiteri? Entä onko peltoa ja metsää, marjapensaita tai omenapuita? Miten päädyit juuri tuohon taloon, montako eri taloa harkitsit ennen kuin päätit minkä meinaat ostaa?
Tervehdys Beckerille ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.
Becker: Tuossa vanhassa sälässä ja roippeessa on vaan se oma uskomaton mielenkiintonsa. Kädentaitojen häviäminen huolestuttaa myös, mutta toisaalta täytyy todeta, että ainakin Suomessa on nuorten mielenkiinto nimenomaan ammattikoulutukseen lisääntynyt. Ja sehän on aina hyvä merkki.
Kavereista, niistä äärimmäisen hyvistä, voi todeta, että kun minusta aikanaan aika jättää, niin toivon, että niistä kavereista hengissä olevat ovat vaimoni Ylvan ja veljeni kanssa eräällä tietyllä Lapin joessa sirottelemassa tuhkani sinne jokeen ja ottamassa viskiryypyn sen päälle kunniakseni. Sen joen päällä kulkee pieni kävelysilta, ja sillalle jää paljon tyhjää tilaa, sillä joukko ei ole suuren suuri.
Lakeudenmies saisi aktivoida bloginsa. Hänen tapansa kirjoittaa miellyttää minua.
Vieras: Kun talon ostaa perikunnalta kiinteistönvälittäjän kautta niin historiakin jää vähälle tiedolle. Sen vähän mitä tiedän, haluan jättää kertomatta, sillä kyse on kuitenkin aivan vieraista ihmisistä. Tämä on kaupunkiomakotitaloon nähden varsin iso tontti, ja tämä oli ns. tuurin nakki. Eli käytiin Ylvan kanssa katsomassa ja tykästyttiin saman tien. Sitten hankin paikalle yhden tuttavan rakennusalan ammattilaisen, joka katteli paikan tarkemmin, teki kosteusmittaukset, nosti peukun ylös ja sitten alettiinkin väsäämään kauppaa.
Lähetä kommentti