Ted
Stevens International Airport, Anchorage, Alaska, kesäkuussa 2001
Pitkä
ja leveäharteinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu jenkkitukka istui Anchoragen
kansainvälisen lentokentän odotusaulassa ja odotti kuulutusta lennolleen New
Yorkiin. Hän oli pukeutunut tavallisiin farkuihin ja hänen päällänsä oli ruskea
nahkatakki. Vieressään hänellä oli suurikokoinen putkikassi. Näytti siltä, että
kyseessä ei ollut mikään tavallinen liikemies matkallaan jonnekin tehtäviin, missä
tarvittiin attaseasalkkua. Olemukseltaan hän näytti sinänsä varsin tavalliselta
perusjenkiltä, mutta hän luki sanomalehteä, jonka etusivulla olevat otsikot
sisälsivät ohikulkijoille jotain käsittämätöntä kieltä. Tuota kieltähän sinänsä
oltiin puhuttu Alaskassa jo vuosikymmeniä, ja sen puhujia oli melkein puolet
väestöstä. Mutta sen kielen puhujat kohteliaasti puhuivat muille ihmisille
virheetöntä amerikanenglantia.
Miehen
nimi oli John Tolvanen. Hänen koko nimensä oli John Juhani Tolvanen. Hän kuului
Alaskan yli puolimiljoonaiseen suomalaisvähemmistöön. Alaskansuomalaiset olivat
säilyttäneet sukunimensä, mutta lapset ristittiin amerikkalaisilla etunimillä.
Lapsen toinen nimi oli kuitenkin aina suomalainen. Suomen kieli, suomalaiset
perinteet ja muisto Suomesta eli Alaskassa voimakkaana. John ei itse oikein
osannut sanoa, oliko hänen äidinkielensä suomi vaiko englanti. Hän puhui
kumpaakin niin täydellisesti, ettei osannut edes ajatella asiaa. Tietysti niin
Johnilla kuin muillakin Alaskassa syntyneillä suomalaisilla täydellistä
suomenkieltä korosti jenkkiaksentti. Mutta John ei osannut pitää asiaa
mitenkään omituisena. Suomen kieli oli kehittynyt täällä omia polkujaan ja
suomalaiset käyttivät myös jonkun verran eskimoitten kielistä otettuja
lainasanoja.
John
asusti Sisä-Alaskassa, Tananajoen laaksossa, niin kuin valtaosa Alaskan
suomalaisista, jotka sinne kymmeniä vuosia sitten siirtyivät. John oli puolessa
välissä neljääkymmentään, Persianlahden sotaveteraani ja pitkäaikaiselta
ammatiltaan riistanvartija. Hänen kotinsa oli parinkymmenen tuhannen asukkaan
Delta Junctionin kaupungissa, jossa hän asui yhdessä vaimonsa, kokonaan
amerikkalaisen Samanthan ja poikiensa Tonyn ja Miken kanssa. John oli lähdössä
pitkälle matkalle, ja perhe jäisi kotiin tällä kertaa. John aikoi käydä
tunnustelemassa maastoa, niin kuin hän entisenä sotilaana ajatteli, ennen kuin
lähtisi koko perheen kanssa uudestaan samalle matkalle.
John
oli matkustamassa Suomeen. Ensimmäisenä sukunsa edustajana
kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen.
Lento
New Yorkiin kuulutettiin. John laskosti Alaskan Sanomat, laittoi sen
putkikassiinsa, heitti raskaan kassin kevyesti olalleen ja käveli rauhallisesti
kohti porttia.
*
Rovaniemen
ja Tornion välinen tie, lähellä Torniota toukokuussa 1940
Hän
oli yksi monista. Tie oli täynnä kulkijoita. Aika ajoin jostain kuului itkua ja
valitusta, mutta pääosin ihmiset kulkivat hiljaa. He kuuluivat kansakuntaan,
jolla ei ollut tapana pitää liikaa meteliä. Silloinkin, kun kansakunta teki
kuolemaa. Eikä voimia kannattanut haaskata turhaan metelöintiin. Voimat oli
säästettävä kulkemiseen. Oli ehdittävä Tornioon ja siitä rajan yli Ruotsiin
ennen kuin ryssä tulisi. Ja se tulisi pian.
Hänen
nimensä oli Kerttu Tolvanen. Hän oli 25-vuotias nainen, kotoisin Tervolasta.
Hänen mukanaan kulki hänen 55-vuotias isänsä Olavi, joka toimi väestönsuojelutehtävissä
käynnissä olevan, ja nyt pian katkerasti loppuvan sodan aikana. Ainoa
väestönsuojelutehtävä oli enää taata mahdollisimman monen suomalaisen pääsy
Ruotsiin. Sota oli jo menetetty, ja rintamilla taisteltiin enää vihollisen
viivyttämiseksi että mahdollisimman moni siviili pääsisi turvaan. Pysäyttää
sitä ei enää voinut.
Olavi
oli tullut pari päivää sitten hakemaan Kertun kotoaan, käskenyt pakata reppuun
välttämättömimmän ja lähteä niiltä sijoiltaan. Kuorma- ja linja-autoja oli
vielä jonkun verran käytössä. Olavi oli kertonut tilanteen. Kaikilla rintamilla
oli sovittu, että vastarintaa tekisivät enää yli kolmekymppiset miehet.
Nuoremmat lähtisivät nekin evakkoon. Nuoria miehiä täytyi jäädä eloon, että
suomalaiset saattaisivat jatkaa kansana elämäänsä jossain. Missä, sitä ei
kukaan tiennyt. Rintamalle jääneet vanhemmat ikäluokat tiesivät kuolevansa.
Viimeinen luoti säästettäisiin itselle. Tieto väistämättömästä ja siitä, että kuolemanpelolla
ei ollut enää mitään merkitystä antoi heille vielä jonkun ihmeellisen kyvyn
viivyttää vihollista. Siksi se ei pystynyt etenemään haluamallaan nopeudella,
vaikka kaikki varsinaiset rintamalinjat olivatkin pitkän ja katkeran
vastarinnan jälkeen romahtaneet.
Kerttu
tiesi, että jossain tuolla luhistuneella rintamalla oli myös hänen miehensä
Otto, ja kaksi omaa veljeään, Taisto ja Esko. Heistä ei ollut kuulunut mitään
pitkään aikaan. Kenttäposti oli lakannut kulkemasta, lehdet ilmestymästä, radio
oli vaiennut ja ainoa tietolähde oli aina yhtä luotettava Huhu. Viimeisin
radiolähetys oli kertonut, että Helsinki oli vallattu, ja marsalkka Mannerheim
oli itsekin kaatunut taistelussa. Sen jälkeen radiosta ei kuulunut enää kuin
venäjää. Petroskoin Tiltukin oli vaiennut. Nähtävästi propagandalle ei nähty
enää tarvetta.
Rajan
yli ei päässyt enää kuin maitse. Viimeisenkin suomalaisen hävittäjän pudottua neuvostokoneet
olivat pommittaneet satamat käyttökelvottomiksi, vaikka sotilaallista tarvetta
siihen ei enää ollut. Samoin koneet pommittivat länttä päin eteneviä
pakolaisjoukkoja. Kyse ei ollut enää muusta kuin äärimmilleen viedystä kostosta
röyhkeille suomalaisille, jotka olivat uskaltautuneet panemaan hanttiin
Stalinille.
Pommitus
oli katkaissut myös Kertun ja Olavin autokyydin Keminmaalla. Vihollisen koneet
olivat pudottaneet lastinsa pakolaiskaravaanin päälle. Koneet olivat lentäneet
aina kolme rinnakkain. Keskimmäiset pudottivat pomminsa tielle ja reunimmaiset
tien reunoille varmistaakseen mahdollisimman suuren tuhon metsään suojautuvien
siviilien keskuudessa. Kaikki ajoneuvot tuhoutuivat ja tuho siviilien
keskuudessa oli hirvittävä. Lääkäreitä ei ollut. Sidetarpeita ei ollut. Paareja
ei ollut. Vakavammin haavoittuneita ei kerta kaikkiaan pystytty kantamaan. Heitä
oli liikaa. Kertun isä Olavi ja muut väestönsuojelumiehet käskivät ihmisiä
jatkamaan eteenpäin ja jäivät itse paikalle. Kerttu oli kulkenut muun kulkueen
kanssa puolisen kilometriä, kun takaapäin alkoi kuulua vaimeita laukauksien
ääniä. Kerttu tajusi kyllä, mitä tapahtui, mutta turrutti asian mielestään.
Mitä muutakaan vaihtoehtoa hänellä olisi ollut? Ja mitä muutakaan vaihtoehtoa
noilla miehillä olisi ollut? Hän vain alkoi hokea kulkiessaan itselleen aina
uudestaan:
Tornioon…
Tornioon… Tornioon…
Isä
ja muut väestönsuojelumiehet saavuttivat edelläkulkijat muutaman kilometrin
päästä. Tapahtuneesta ei puhuttu. Ei nyt eikä myöhemminkään. Sen sijaan isä
sanoi Kertulle:
-
Kerttu. Täytyy jaksaa. Tornio on lähellä. Kuuntele.
-
Mitä? En minä kuule kuin ihmisten askelia ja valitusta.
-
Juuri niin.
Ja
silloin Kerttu ymmärsi, mitä isä tarkoitti. Jatkuvasti taustalta kuulunutta
rintaman pauhua ei enää kuulunut. Viimeinenkin vastarinta oli loppunut. Erään
kansakunnan joutsenlaulua ei soitettaisi konetuliaseitten sarjoina eikä
kranaattien ja pommien jylinänä. Se jäisi soimaan alistuneina askeleina ja
hiljaisena valituksena.
*
Jossain
Atlantin yläpuolella, New Yorkin ja Frankfurtin välisellä lennolla, kesäkuussa
2001
John
Tolvanen istui paikallaan ja luki John F. Kennedyn kansainväliseltä
lentoasemalta ostamaansa Päivälehteä, joka oli ollut Suomen valtalehti vuoden
1991 jälkeen, jolloin maa itsenäistyi uudestaan Neuvostoliiton hajottua.
Päivälehteä sai ostettua Alaskassakin ja John luki sitä usein mielellään, ei
ainoastaan siksi, että se kertoi hänen sukunsa vanhan kotimaan tapahtumista
kattavasti, vaan siksi, että se oli oikea sanomalehti, mitä Suomessa ei vuosien
1940 – 1991 välillä ilmestynyt. Maan, tai tarkemmin sanottuna Suomen
sosialistisen neuvostotasavallan virallinen ja ainoa lehti oli Kansan Uutiset,
joka oli käytännössä Pravdan päivän vanha etusivu suomennettuna.
Välillä
John vilkuili mukanaan kuljettamia karttoja ja matkailuesitteitä. Kartalla katsottuna
Suomi-neito näytti hyvin erilaiselta verrattuna aikaan ennen kohtalokasta
sotaa. Suomi-neito oli katkaistu uumastaan. Lappi oli liitetty suoraan
Murmanskin alueeseen. Maa näytti jotenkin torsolta. Tolvaset olivat kotoisin
Lapin Tervolasta, ja vaikka Johnin isän puolen isovanhemmat olivat olleet hyvin
mielissään Suomen vapautumisesta, oli Lapin jääminen kokonaan ja pysyvästi
venäläisille heille liian katkera pala, eivätkä he suostuneet suostunut koskaan
matkustamaan Suomeen, vaikka voimat olisivat siinä vaiheessa vielä antaneet
myöten. Isoisä Otto kuoli vuonna 1992 ja isoäiti Kerttu vuonna 1998.
Äidin
puolen isovanhemmat olivat kuolleet 1980-luvulla, eikä Johnin äiti, Mary
Marjatta Tolvanen, os. Hynninen ollut itsekään halunnut matkustaa Suomeen. Hän
pelkäsi sitä, mitä vuosikymmenten neuvostomiehityksen jälkeen näkisi, ja halusi
mielummin säilyttää mielessään vanhempiensa kertomat kauniit muistot Kannaksen
Kivennavalta, josta he puolestaan olivat kotoisin. Johnin isä, luutnantti Jack
Jalmari Tolvanen oli kaatunut Vietnamissa vuonna 1970. Jack hädin tuskin muisti
isäänsä, mielessä oli vain joitain hämäriä muistikuvia univormuun pukeutuneesta
ryhdikkäästä miehestä joka puhui hänelle lämpimällä äänellä. Isän kaatumisen vuoksi John oli jäänyt
ainoaksi lapseksi.
Isänsä
tavoin myös John oli värväytynyt aikanaan armeijaan ja taistellut oman osansa
Persianlahden sodassa. Hyviksi sotilaiksi tiedetyt suomalaiset olivat haluttuja
Yhdysvaltain asevoimissa, ja armeijan erikoisjoukkojen talvitaistelukoulutus
oli hyvin suurelta osaltaan suomalaislähtöisten upseerien käsissä. Armeijan
tärkein talvikoulutuskeskus sijaitsi juuri Alaskan suomalaisalueella, alueella
jota kutsuttiin epävirallisesti, mutta laajalti nimellä New Finland. Siellä
olivat olleet sotilaskoulutuksessa myös John ja hänen isänsä. Koulutuksen
aikana John ajatteli, ja uskoi myös isänsä ajatelleen, että mikäli sotaan
joudutaan, toivottavasti hänet lähetetään Norjaan. Ja sitä kautta mahdollisesti
vapauttamaan Suomea. Kohtalo vei molemmat sotimaan paljon etelämmäs.
John
ei ollut saanut aikaiseksi vielä Suomen matkaa. 1980-luvulla sodasta
itsenäisenä selvinnyt, mutta siitä hintana Kiirunan kaivokset menettänyt Ruotsi
oli mainostanut matkoja, jossa pääsisi Ruotsin ja Neuvostoliiton rajalle
katselemaan Kalixjoen toisella puolella ollutta menetettyä maata. Vaikka
silloin pidettiin varmuutena, että Suomi oli ikuisiksi ajoiksi menetetty, ei
Tolvasia matka ollut kiinnostanut. Tornionjokea ei Kalixjoen länsirannalta
nähnyt. Hittoako sitä entistä Ruotsin puolta asiasta tehden mennä tuijottamaan.
Mutta nyt pitkä odotus oli päättymässä. John vaan ei oikein tiennyt, mitä
odottaa. Sukulaisten kertomat kauniit muistot olivat 1930-luvulta. Valokuvat
olivat mustavalkoisia. Muistikuvat varmasti olivat värillisiä, mutta John oli syntynyt
Yhdysvaltojen Alaskassa 1960-luvulla, eikä hänellä ollut muistikuvia Suomesta.
Lentokone
alkoi lähestyä Frankfurtin lentokenttää. Yhdysvalloista ei vieläkään ollut
suoraa lentoa Helsinkiin, vaikka sellainen kuulemma oli jo suunniteilla. John kiinnitti
turvavyönsä.
*
Luulaja,
Ruotsi, toukokuu 1940
-
Alaskaan?
Kerttu
oli aivan pöllämystynyt. Ruotsin punaisen ristin suomenkielinen työntekijä oli
juuri kertonut heille Tanana-suunnitelmasta. Yhdysvallat oli valmis asuttamaan
suomalaisia Alaskaan. Ensimmäiset laivat olivat jo lähteneet Göteborgin
satamasta Atlantin toiselle puolelle. Suomalaisille tarjottaisiin avustusta
uuden elämän aloittamisessa ja punaisen ristin työntekijä oli myös kertonut
amerikkalaisten suunnitelmista siitä, kuinka suomalaiset puolestaan pystyisivät
kehittämään karun Alaskan elinkeinoelämää. Karuista oloistahan hekin olivat
kotoisin. Ja olivat kotimaassaan päässeet jo hyvään alkuun. Mutta nyt kaikki
näytti olevan lopussa. Alaska tarjoaisi uuden alun. Kaukana Euroopan sodasta.
Hyvin
moni paikallaolijoista oli valmis lähtemään pitkälle matkalle. Ainakaan se ei
olisi matka kohti täysin tuntematonta, mitä pakolaiselämä Ruotsissa tulisi
olemaan. Tulevaisuus täällä oli kaikkea muuta kuin varmaa, mutta kaukaisesta
Amerikasta oltiin aina puhuttu hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien tyyssijana.
Kerttu
ei ollut vielä varma. Hän päätti miettiä asiaa, kunnes tapaisi isänsä Olavin.
Ehkä hän oli kuullut jotain Otosta ja veljistään. Olavi oli auttanut pakolaisia
viimeiseen asti Tornion puolella, kunnes oli joutunut juoksemaan Haaparannan
puolelle kirjaimellisesti kuolema kannoillaan. Olavi oli kertonut, kuinka oli
Haaparannan puolelta nähnyt Tornionjoen rantaan ilmestyneet neuvostopanssarit.
Hetken aikaa oli vallinnut epätietoinen kauhu. Pysähtyisivätkö ne? Kauhua oli
kestänyt muutaman minuutin. Sitten rajasillalle oli ajanut kuorma-auto, joka
pysähtyi juuri ennen rajaa. Autosta oli purkaantunut neuvostosotilaita, jotka
ottivat sillan Suomen puolen haltuunsa.
Auton
kopista nousi ulos puna-armeijan eversti, joka käveli keskelle siltaa. Ruotsin
puolelta käveli vastaan venäjänkielen taitoinen kapteeni. Tähän oltiin
varauduttu. Ja tätä oltiin Ruotsin puolella myös toivottu. Toisen vaihtoehdon
tapahtuessa ei kielitaidolla olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä. Eversti
tervehti ruotsalaista kapteenia muodollisesti. Kapteeni vastasi ja miehet
puhuivat hetken aikaa keskenään. Sitten miehet kääntyivät ympäri ja poistuivat
kumpikin taholleen. Kuorma-autosta tulleet sotilaat alkoivat rakentaa piikkilankaestettä
sillalle. Joukot eivät enää etenisi, oli eversti sanonut. Piikkilankaestettä
rakentaessaan neuvostosotilaat näyttivät samalla vetävän esirippua erään maan
ylle. Esirippua, joka tulisi aukeamaan vasta vuosikymmenten päästä.
Kerttu
käveli kohti kansakoulua, johon pakolaisia oli majoitettu. Koulun pihalle
saapuessaan hänen polvensa notkahtivat ja sydän jätti pari lyöntiä lyömättä.
Isän seurassa oli Otto! Hänen miehensä oli selvinnyt! Kerttu juoksi Oton syliin
ja unohti hetkeksi kaiken. Mutta irrottauduttuaan Oton syleilystä hän näki
ilmeen niin Oton kuin Olavinkin kasvoilla, hänen riemunsa vaihtui kauhuun ja
silmistä alkoi valua kyyneleitä.
-
Taisto… Esko… älä vaan sano…
Miesten
ilmeet kertoivat kuitenkin vastauksen. Myöhemmin, Kertun rauhoituttua, Otto
kertoi:
-
Me olimme aivan viimeisten joukossa. Meitä oli kahdeksan miestä. Päätimme
ylittää rajan Alavojakkalassa. Ryssiä oli ehtinyt jo jonkun verran sinnekin,
mutta tiesimme, että Tornio sillä oli suurimman huomion kohteena. Jouduimme ampumaan
tiemme läpi. Otimme rannasta kaksi venettä ja läksimme ylittämään jokea. Minä
olin toisessa veneessä, Taisto ja Esko toisessa. Ryssiä saapui rannalle, kun
olimme ylittämässä. Ne alkoivat ampua. Minunkin veneestä meni yksi mies, mutta
selvisimme. Toisesta veneestä ei selvinnyt kukaan. Kolme miestä putosi, Taisto
yhtenä niistä, mutta Esko jäi kuolleena perätuhdolle.
-
Vene lähti ajelehtimaan eteenpäin. Esko oli kuolleena veneessä, ja hänen
kätensä roikkui vedessä. Aivan niin kuin joskus pienenä poikana, kun isä souti,
ja me leikimme veneessä veden kanssa. Eskolla oli vielä päällään lumipuku.
Vaikka se oli likainen, sen valkoinen väri näkyi vielä kauas veneen kaikotessa
meistä. Sitten se lopulta katosi.
-
Kerttu. Sen lumipuvun myötä katosi muukin valkoinen. Tuolla ei ole enää kuin
verenpunaista. Hyvin on ryssä lippunsa värin valinnut. Minäkin olen kuullut
Alaskasta. Lähdetään sinne ja aloitetaan uusi elämä yhdessä. Suomessa on enää
kuolemaa. Norjassa ovat saksalaiset. Eikä ole ollenkaan varmaa, pysyykö sota
täältä Ruotsistakaan poissa.
Kaksi
viikkoa myöhemmin Kerttu, Otto ja Olavi olivat amerikkalaisen laivan kannella
ja katsoivat kaukaisuuteen jäävää Göteborgia. Se oli viimeinen kerta, kun he
näkisivät Eurooppaa. Tuhansia suomalaisia oli jo lähtenyt Alaskaan. Kymmeniä
tuhansia tulisi perässä. He olivat myös kuulleet uutisia, että Suomeen jäljelle
jääneitä suomalaisia kuljetettiin kymmenin tuhansin Siperiaan. Ei
Neuvostoliitto sitä edes kieltänyt, vaan ilmoitti julkisesti, että kymmenet
tuhannet valkobandiiteista vapautetut suomalaiset ovat vapaaehtoisina lähteneet
etsimään onneaan ”tuhansien mahdollisuuksien Siperiasta”.
Suomen
kansan diaspora oli alkanut.
*
Jossain
Itämeren yläpuolella, Frankfurtin ja Helsingin välisellä lennolla, kesäkuussa
2001
Helsinki
ja Suomi lähestyi John Tolvasta nopeasti. Hän istui mietteliäänä, ja ajatteli,
mitä oikein odottaisi. Tolvasten suku oli tehnyt sukututkimusta ja löytänyt
vapautuneesta Suomesta elossa olevia, joskin vuosien jälkeen tietysti jo
kaukaisia sukulaisia. Yksi heistä, suurinpiirtein Johnin ikäinen Heikki
Tolvanen, helsinkiläinen äidinkielen opettaja odottaisi häntä Malmin
lentokentällä.
Johnille
oltiin pidetty yllä muistoa Suomesta ja hän vaali sitä mielellään. Hän oli
oikein hyvin tietoinen juuristaan, ja Alaskan suomalaisväestön keskuudessa
asuessaan tavallaan asui kuin toisessa Suomessa. Mutta hän tunsi itsensä myös
amerikkalaiseksi. Aikanaan suomalaisten oli ollut pakko amerikkalaistua.
Alaskaan siirtyneet suomalaiset saivat kyllä avustusta Yhdysvaltain
hallitukselta, mutta elättinä oleminen ei sopinut heidän luonnolleen joten he
käärivät hihansa ja alkoivat työhön.
Aluksi
se tuntui vain siltä, että ylöspidosta kuuluu maksaa, ja mielessä eli vielä
toivo, että Suomi voisi jotenkin vapautua. Olihan Yhdysvallatkin liittynyt
sotaan. Tosin olosuhteitten pakosta Stalinin liittolaisena, mutta toivottiin,
että Yhdysvaltojen mahti olisi jotenkin saanut Stalininkin alistumaan ja
vetäytymään Suomesta. Kun lopulta kävi, niin kuin kävi, ja toivo oli menetetty,
alkoivat suomalaiset rakentaa amerikkalaista versiota Suomesta. Suomalaiset
alkoivat kehittää voimakkaasti paikallista metsäteollisuutta, ja myös
maanviljelys saatiin käyntiin, mikä auttoi huomattavasti pääosin tuontiruuan
varassa olevaa Alaskaa.
Öljykenttien
löydyttyä suomalaiset löysivät tiensä myös sinne, ja noin kolmasosa
öljykentillä työskentelevillä oli suomalaisia. Suomalaiset tunnettiin
öljykentillä sekä kovina työntekijöinä että vapaa-ajalla retevinä
ryyppyveikkoina. Muualta tulleet työntekijät omaksuivat nopeasti rikkaan
suomalaisen kirosanaperinteen, joka kieltämättä oli kuvailevampaa kuin
amerikanenglannin vastaava, eikä ollut mitenkään tavatonta, että öljykentällä
hankalan työtilanteen tullessa noituivat yhdessä perisuomalaista saatapeetä
niin suomalainen, paikallinen eskimo, Teksasista tullut punaniska ja
Louisianasta tullut musta työntekijä.
Tietysti
sopeutuminen otti aikansa, samoin kuin paikallisen väestön hyväksyntä.
Intohimoisia tappelukokouksia pidettiin aikanaan niin amerikkalaisten kuin
paikallisen eskimoväestönkin kanssa. Elämä asettui kuitenkin vuosien mittaan
uomilleen, varsinkin kun suomalaiset pyrkivät opettelemaan kielen
mahdollisimman nopeasti. Amerikkalaiset alkoivat arvostaa suomalaisia, koska
nämä olivat vielä kovempia työmiehiä kuin he. Eskimot oppivat arvostamaan
suomalaisia, koska suomalaiset näyttivät olevan omalla tavallaan vielä
hullumpia kuin he. Heillä oli niitä pieniä mökkejäkin, jotka ne lämmittivät
haloilla sataan asteeseen, hikoilivat siellä ja juoksivat sieltä Tanana-jokeen.
Tai talvella hankeen. Hulluja mitä hulluja.
Pikku
hiljaa Alaskaan kehittyi New Finland, ja suomalaiset olivat jo olennainen osa
amerikkalaista Alaskaa. Suomalaisia perinteitä, suomen kieltä ja muistoa
Suomesta pidettiin edelleenkin yllä, mutta se alkoi vaikuttaa ajan myötä
unelta, jota vanhemmat sukupolvet eivät halunneet unohtaa. Nuoremmille
sukupolville se oli kaunis uni, jota he eivät olleet nähneet, ja siksi
kuvittelivat, minkälaista se olisi nähdä. Suomea itsessään pidettiin
menetettynä. Vanhassa Suomessa, niin kuin New Finlandissa sanottiin, eli kyllä
edelleenkin suomalaisia, liki kolme miljoonaa, mutta sinne ei saatu yhteyttä.
Se oli kiellettyä aluetta.
Kunnes
vuonna 1991 kaikki muuttui, ja Alaskan suomalaiset alkoivat rakentaa Vanhaan
Suomeen yhteyttä, joka oli ollut vuosikymmeniä poikki.
Fasten
belts-valo syttyi, ja John Tolvanen noudatti käskyä. Kone oli laskeutumassa
Helsinkiin, isien maahan.
*
Ravintola
Oiva, Kolmas linja, Helsinki, kesäkuussa 2001
John
ja Heikki Tolvanen istuivat ravintola Oivassa ja keskustelivat. Tai no, he
olivat rehellisesti ryyppäämässä, mutta tulihan siinä pulistua samalla mukavia.
John oli nyt ollut Helsingissä Heikin vieraana kolme päivää, ja Heikki oli
näyttänyt neuvostokomennosta pikku hiljaa jaloilleen nousevaa kaupunkia. Myöhemmin
oli tarkoitus ajaa Suomen läpi pohjoiseen ja käydä Venäjän Lapin puolella
Tervolassa. Heikki oli hankkinut viisumit. Niitä sai nykyisin melko vähällä
odottelulla.
Helsinki
oli kaksijakoinen. Hyvin paljon näkyi vielä ränsistynyttä neuvostorakentamista.
Mutta keskustaan oli alkanut nousta uusia liikerakennuksia, hotelleja ja
tavarataloja. Moni niistä oli rakennettu niin, että vanhan rakennuksen
kivijalan päälle oltiin tehty uusi moderni rakennus. Vanhaa ja uutta
päällekkäin. Kaupungin keskustan tyyli oli hyvin vanhahtava. Aivan kuin kaikki
oltaisiin tehty ennen vuotta 1940. Niin kuin itse asiassa pääosin olikin.
Mutta
ihmisissä oli mukavaa intoa. Kymmenen vuotta vapautta oli antanut uuden toivon
ja halun yrittää. Pelkkänä raaka-ainevarastona ja sotilaallisena suoja-alueena
toiminut Suomi oli alkanut kehittää teollisuuttaan ja myös palvelujaan. Apuna
oli ollut myös amerikansuomalainen yhteisö, ja sen suurimpana kärkenä
alaskansuomalaisten perustama Almoto-yhtiö, maailman suurin metsäkoneitten
valmistaja, joka oli perustanut tehtaat sekä Turkuun että Uuteenkaupunkiin.
Ihmisten
kanssa puhuessaan John oli tajunnut, kuinka kauas kahden suomalaisryhmän kielet
olivat kaikonneet toisistaan vuosikymmenten kuluessa. John ymmärsi, että hänen
puhumansa suomi kuulosti paikallisten korvissa todellakin amerikkalaiselta,
vaikka se sinänsä aivan täydellistä suomea olikin. Paikallisten puhetta
kuunnellessaan hän taas tunsi astuneensa aikakoneeseen. Vanha Suomi oli ollut
vuosikymmeniä eristyksissä, ja niin oli ollut sen kielikin. Johnin ja
paikallisten kielen välillä oli vuosikymmenten ja tuhansien kilometrien ero.
Silti paikalliset puhuivat hänen kanssaan mielellään. He totesivat, että kun
pakkovenäjää oli kuunneltu kymmeniä vuosia, oli Johnin jenkkisuomi hunajaa
korville.
Heikin
kanssa Johnilla synkkasi heti. Johtuiko tuo sukulaisuudesta tai
samantyyppisestä luonteesta. Saattoihan se johtua siitäkin, että heillä oli
molemmilla sotakokemusta. Heikki oli joutunut palvelemaan Afganistanissa
1980-luvun lopulla. Heikki oli kertonut, että suomalaisia pidettiin
1960-luvulle asti lähinnä rakennuspataljoonissa, mutta sen jälkeen heitä oltiin
alettu kouluttaa niin kuin muitakin. Lähinnä siksi, että neuvostosotilaat
olivat huomanneet suomalaisten sotilasaineksen, aivan niin kuin amerikkalaiset
kollegansa. Heikki kertoi, että suomalaiset oltiin lähetetty sinne, mihin
venäläiset eivät olleet halunneet mennä. Ja he olivat tehneet sen, mihin
venäläiset eivät olleet pystyneet.
Nyt
istuttiin ravintola Oivassa. John ei enää tiennyt, monesko olut oli menossa,
eikä välittänytkään. Hän puhui Heikille siitä ilosta, mitä tunsi, kun oli
päässyt käymään tänne, ja siitä, että maa ja ihmiset olivat todellisia, eikä
vain vanhojen sukupolvien hiipuvaa unta. Hän sanoi tulevansa tänne
uudestaankin, perheensä kanssa ja myös vastavuoroisesti hommaavansa Heikin
käymään Alaskaan.
Heikki
oli kiitollinen, mutta totesi:
-
Ei tämä maa pelkkää toivoa ja tulevaisuutta ole. Venäläisvähemmistö on
eristäytynyt omille alueilleen. Me ajoimme tänne voimaan varsin kapitalistisen
järjestelmän, joka antaa mahdollisuuden niille, jotka haluavat yrittää.
Venäläiset eivät oikein koskaan päässeet siihen mukaan. Ne asuvat omissa
porukoissaan, täällä Helsingissä ne ovat keskittyneet Itä-Helsinkiin.
Muistatko, kun ajeltiin Kontulassa ja Myllypurossa? Siellä ei tule suomen
kielellä toimeen.
-
Muistanhan minä ne hirvittävät kerrostalokompleksit. Jotka näyttävät siltä,
kuin rappingin lisäksi seinistä tippuvat pian parvekkeetkin. Ja sen vuoksi
ymmärrän sen ratkaisun, minkä teitte kymmenen vuotta sitten. Vaikka silloin
minun oli sitä vaikeaa sulattaa.
John
muisti hämmästyksensä ja katkeruutensa, kun hän helmikuussa 1992 luki uutisen
Alaskan Sanomista. Uutinen kertoi Suomen ja Venäjän Federaation uudesta
rajasopimuksesta. John ei voinut ymmärtää. Suomi-neitoa oltiin pilkottu miehityksen
myötä jo ennenkin. Koko Lappi oltiin viety. Ja samalla rajaa oltiin muutettu
Kannaksella niin, että Suomen Neuvostotasavallan ja Venäjän Neuvostotasavallan
välinen raja vedettiin viivasuorasti niin, että raja alkoi viisi kilometriä
Viipurista itään ja päättyi Laatokkaan viisi kilometriä Käkisalmesta länteen.
Sitä ylempi Laatokan Karjala jäi sentään Suomen Neuvostotasavaltaan.
Ja
mitä ne Vanhan Suomen pölvästit menivät tekemään? Lahjoittivat vapaaehtoisesti
lisää maata Venäjän Federaatiolle. Vuoden 1992 sopimuksen mukaan raja siirtyi
Kymijoelle, kääntyi siitä itään, eteni Saimaan etelärantaa ja jatkui sitten
Laatokalle hieman Lahdenpohjan eteläpuolelle. Kotka, Kouvola, Lappeenranta,
Imatra, Käkisalmi ja ennen kaikkea Viipuri. Kaikki menetetty.
-
Ymmärrät paremmin, kun kävit venäläislähiöissä, totesi Heikki. Tuolla
menetetyllä tai siis vapaasti luovutetulla alueella ei ollut venäläislähiöitä.
Se oli venäläislähiö. Nuo alueet
olivat sataprosenttisesti venäläistettyjä. Ne ehkä virallisesti kuuluivat Suomeen, mutta eivät ne
olleet vuosikymmeniin olleet Suomea.
Pääsimme paljon helpommalla näin. Venäläisten osuus Suomessa oli viisikymmentä
prosenttia, mutta tällä ratkaisulla se tipahti kerralla kahteenkymmeneen
prosenttiin, mikä on jo hankala luku sinänsä. Lännempänä ja pohjoisempana maata
ei ollut sellaista venäläisinvaasiota. Venäläiset eivät olleet oikein
innostuneita. Ne halusivat mielummin Baltian maihin.
-
Lisäksi sopimukseen kuului, että venäläiset joukot vedettiin Suomesta
nopeutetulla aikataululla ja ne jättivät meille huomattavan osan raskaasta
kalustostaan. Ilma- ja merivoimiakin. Se on ollut Suomen omien puolustusvoimien
pohjana ja sen varaan on hyvä rakentaa. Me ollaan muuten saatu melko paljon
aseapua Saksasta. Vanhaa Harppi-Saksan kalustoa ja jonkun verran uudempaakin.
Ehkä niksmanni haluaa korvata hieman sitä, että se möi meidät aikanaan
Stalinille. Ja on tässä sekin pointti, että raja siirtyi sen verran kauas
Pietarista, että uskon meidän pääsevän Naton jäseneksi. Hakemus on sisällä niin
meiltä kuin Baltian mailta.
-
Mutta Ahvenanmaa jäi venäläisille, totesi John.
-
Niin jäi, vahvisti Heikki. Ja niillä se pysyykin. Sitä on mahdotonta enää saada
takaisin. Ei ryssä siitä luovu. Ja se on Kaliningradin kaltainen huume- ja
aids-helvetti.
-
Ja sielläkö ei ole enää ruotsalaisia? Tai ruotsinkielisiä? Tai no, whatever.
Kyllä sinä ymmärrät.
-
Ei ensimmäistäkään. Ne siirrettiin Ruotsiin 1940-luvun lopulla. Se on
venäläinen ja venäjänkielinen Zhdanovgrad. Itämeren lukko, niin kuin sanovat.
John
meni tiskille ja haki uudet tuopit. Suomalaista olutta, Karjala nimeltään.
Lageria. Itse asiassa hemmetin paljon parempaa kuin se periamerikkalainen
Budweiser. John laittoi tuopit pöytään. Miehet kopsauttivat tuopit yhteen ja
Heikki sanoi:
-
Ylihuomenna lähdetään sitten Lappiin. Hankitaanpa sen kunniaksi huono olo
huomiseksi. Näyttäisin sinulle kyllä oikein mielelläni ihan oikeaa Suomen
Lappia, mutta Venäjän Lapiksihan se jäi. Sille ei mahda mitään. Olen hankkinut
meille oppaan, hän on nimeltään Anatoli. Tuttu mies minulle ennestään. Hän
tekee matkailubisnestä molemmin puolin rajaa. Häneen voi luottaa ja hän tuntee
paikat sielläpäin. Kohtaamme hänet rajalla.
*
Suomen
ja Venäjän välinen raja, kesäkuu 2001
John
ja Heikki kävelivät kohti raja-asemaa. Auton he olivat jättäneet maksulliseen
parkkiin. Matka oli kestänyt kaksi vuorokautta, sillä John ei halunnut pitää
kiirettä. Heikki ymmärsi tämän selittämättäkin ja oli varannut heille
puolimatkan krouvin Viitasaarelta, jossa he yöpyivät mökkikylässä pienessä ja
vaatimattomassa kahden hengen mökissä. Se riitti heille mainiosti, ja John
nautti mielettömästi ateriastaan joka sisälsi irtolevyllä lämmitettyä
suomalaista purkkihernekeittoa johon oli sotkettu sekaan makkaraa, nimeltään
HK:n sininen ja sen lisänä ruisleipää.
Matkan
varrella he olivat pysähtyneet usein. John halusi katsella, kuunnella ja haistella.
Hän halusi tutustua Vanhaan Suomeen kaikilla aisteillaan. Lisäksi Johnilla oli
outo tapa. Aina kun he pysähtyivät, John halusi kävellä lähimmälle mäelle. Mäen
päällä hän laskeutui oikean polvensa varaan maahan, laittoi oikean kämmenensä
maahan kiinni ja oli hiljaa paikallaan. Kun tätä oli tapahtunut pari kertaa eli
toisin sanoen jo ennen Heinolaa, Heikki ei malttanut olla kysymättä mitä John
teki. Oliko se jokin rituaali? John vastasi:
-
Niin kuin tiedät, minä olen erämiehiä ja olen ammatiltani riistanvartija.
Metsät ja vuoret Alaskassa ovat minulle toinen koti. Minulle on jo aikaa sitten
tullut tavaksi tehdä noin. Sillä tavalla minä jotenkin tunnen maan, maaston ja
ehkä luonnon hengen. Tunnen olevani tervetullut. Maa muistaa minut. Tai jotain
minusta tai kaltaisistani. Se kertoo minulle, että olen kotona. Se rauhoittaa
minua, tuo turvallisuuden tunteen ja saa minut hyvälle mielelle. Voi olla, että
pidät minua hieman hulluna, mutta en minä siitä välitä. Minä vaan tunnen niin.
-
Itse asiassa en pidä. Afganistanissa minulla oli se tunne, että irtokivetkin
vihasivat meitä. Mutta mitä maa kertoi sinulle täällä? Kun et ole täällä
koskaan ennen käynyt?
-
Se toivotti minut tervetulleeksi. Se ei ehkä muista minua, mutta muistaa
kaltaiseni.
Rajamuodollisuudet
olivat tiukat, mutta Heikki sanoi Johnille, että tämä on nykyisin kevyttä
keittoa. Aikanaan Lappiin olisi ollut mahdotonta päästä. Nyt rajamies vain
tarkisti paperit, pyysi miehiä aukaisemaan kassinsa ja tönki ne päällisin
puolin ja vinkkasi kyllästyneen näköisenä miehet eteenpäin. Miehet kävelivät
eteenpäin ja Venäjän puoleisella parkkipaikalla heitä tuli vastaan
suurikokoinen kaljupäinen mies, joka otti Heikin karhunhalaukseen. Sitten hän
kätteli Johnia. Miehellä oli ystävällinen ilme, ja hän esitteli itsensä
lyhyesti Anatoliksi. Kolmikko käveli parkkipaikalla odottavaan Lada Nivaan.
John istui repsikan paikalle ja Heikki taakse.
Anatoli
aukaisi hanskalokeron ja otti sieltä suurikokoisen pistoolin, jonka John
sotilastaustastaan johtuen tunnisti Stetshkin-pistooliksi. Toimii myös
sarjatulella. Anatoli laittoi aseen kainalokoteloon, kääntyi Johniin päin ja
totesi rauhallisella äänellä:
-
Ole huoletta. Tämä ei ole sinua varten. Heikki ei tainnut kertoa, että sen
lisäksi että olen oppaanne, olen turvamiehenne. Täälläpäin sellaista saattaa
tarvita. Tuohon aseeseen on muuten lupa.
-
Sinähän puhut hyvin suomea.
-
Totta kai puhun. Minä olen karjalainen. Kotoisin Prääsästä. Sukunimeltäni
Kurkinen. Asuin pitkään Suomen neuvostotasavallassa, ja kun Neuvostoliitto
romahti, olen pyrkinyt tekemään muutaman kaverini kanssa eräopas- ja
matkailubisnestä. Suomen puolella se toimii paremmin. Täällä Venäjän Lapissakin
olisi mahdollisuutensa, mutta kaikki on vielä niin alussa, eikä mitään oikein tahdo
tapahtua. Se on jotain niin perusvenäläistä. Täällä olisi mahtavia tuntureita,
joihin voisi tehdä laskettelukeskuksia. Mutta rikastuneet venäläiset menevät
mieluummin Suomen puolelle Rukalle ja Tahkolle. Vaikka ne ovat semmoisia
onnettomia nyppylöitä. Mutta tsuhna saa homman toimimaan. Sen takia meidän
täytyy tehdä myös näitä turvamieskeikkoja. Molemmin puolin rajaa. Enemmän kyllä
täällä Venäjän puolella.
-
Ymmärrän, sanoi John, ja kääntyi Heikkiä kohti.
-
Heikki. Sinä olet palkannut turvamiehenkin. Tämä on kallis keikka. Minä olen
valmis maksamaan tämän kaiken. Olisit voinut kertoa etukäteen. Ei se olisi
minulle ollut mikään ongelma. Halusin vain nähdä Tervolan, josta sukuni on
lähtöisin.
Heikki
ei ehtinyt vastata, sillä Anatoli ehti ensin:
-
Tämä keikka ei maksa Heikille mitään. Eikä sinullekaan. Heikki pelasti henkeni
Afganistanissa. Minä vien teidät vaikka Inariin, jos haluatte. Mutta varoitan
sinua John. Et ehkä pidä siitä, mitä tulet näkemään. Suomen Lappi oli kymmeniä
vuosia sotilasaluetta. Jonka ainoa tarkoitus oli toimia lähtöalustana
hyökkäykseen Norjaan ja Ruotsiin. Ja se on sen näköinen.
-
Täällä ei siis ole enää suomalaisia?
-
Ei ensimmäistäkään. Ne siirrettiin Suomen Neuvostotasavallan puolelle. Ne,
joilla oli tuuria. Eikä täällä on sen puoleen saamelaisiakaan. Osa pakeni
Norjaan ja loput siirrettiin Kuolaan.
Anatoli
käynnisti auton ja matka kohti Tervolaa alkoi.
*
Tervola,
Venäjän Lappi, kesäkuu 2001
John
Tolvanen astui ulos Anatolin autosta. Oltiin perillä Tervolassa. Vaikka Anatoli
oli Johnia varoittanut, oli hänen mielensä hämmentynyt, järkyttynyt ja syvä
katkeruus kumpusi pintaan. Matkan aikana Lappia katsellessaan hän tunsi, että
Lappi, joka joskus kuului Suomelle, oli vain esine, jonka joku vahvempi oli
voiman ja väkivallan oikeudella vienyt. Ei siksi, että se olisi sillä jotain
tehnyt. Ei siksi, että se olisi halunnut sitä kehittää. Ainoastaan siksi, että
sitä ei olisi kellään muullakaan. Ja että sitä kautta se vahvempi voisi tehdä
rajan takana sijaitsevia alueita samanlaisiksi.
Aivan
kuin joku öykkäri olisi vienyt lapselta rakkaan lelun, repinyt sen kappaleiksi,
heittänyt palaset katuojaan ja nauranut ilkeää naurua pois mennessään. Kun John
oli ylittänyt rajan, hän tuntui matkan aikana siirtyneensä toivoa täynnä
olevasta värikkäästä Suomesta pysähtyneeseen mustavalkoiseen valokuvaan. Mutta
se valokuva ei esittänyt niitä mustavalkoisia maisemia, joita hänen
isovanhempansa olivat hänelle suurella kaipauksella esittäneet. Tämäkin maisema
oli mustavalkoinen, mutta täysin vieras.
John
läksi kävelemään läheistä kukkulaa kohti. Heikki ja Anatoli seurasivat perässä.
Kukkulan päälle päästyään John laskeutui oikean polvensa varaan ja painoi
oikean kämmenensä maata vasten. Hän kuunteli.
Ei
mitään. Maa oli vieras. Se ei muistanut häntä. Se ei muistanut hänen sukuaan.
Se ei muistanut hänen kaltaisiaan. Kaikki oli unohtunut. Ehkä jossain kaukana
tuntureilla maa vielä muistaisi. Mutta Tervolan maaperä ei tunnistanut häntä.
Vaikutti siltä, ettei se tunnistanut enää ketään. Se ei ollut enää alusta
ihmisille, perheille, unelmille ja tulevaisuudelle. Se oli vain ryöstettyä ja tarpeetonta
omaisuutta. John painoi päänsä ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella. Heikki
tarttui hänen vasempaan olkapäähänsä ja puristi kovasti. Anatoli teki samoin
oikealle olkapäälle. John ei ollut sanonut kukkulan huipulla sanaakaan, mutta
he ymmärsivät.
Jonkun
ajan päästä John nousi ja pyyhki silmänsä. Sitten hän puhui:
-
Tulen aikanaan palaamaan Suomeen. Ja tuon perheenikin mukana. Haluan, että sinä
Heikki tulet käymään luonamme Alaskassa. Ja sinäkin Anatoli olet tervetullut.
Mutta täällä ei ole minulle mitään. En palaa enää koskaan. Tämän maan sielu on
ryöstetty. Sitä ei ole enää. Nyt on aika lähteä takaisin Suomeen. Ja sieltä
minä palaan Alaskaan. Kotiin.
Miehet
kävelivät autolle. Anatoli käynnisti sen, ja miehet poistuivat maasta, jota ei
enää ollut.
37 kommenttia:
Lukijalle: sain idean kirjoitukseen pari vuotta sitten tulleesta uutisesta, jonka mukaan Yhdysvalloissa suunniteltiin suomalaisten pakolaisten asuttamista Alaskaan, mikäli maa olisi talvisodassa miehitetty. Onneksi suunnitelmalle ei sitten ollut tarvetta.
http://yle.fi/uutiset/usa_talvisodan_suomalaispakolaisia_alaskaan/5656839
Erittäin osuvasti sanottu se "aivan kuin joku öykkäri.. ..Ainoastaan siksi, ettei sitä olisi kellään muullakaan." -kohta. Se kuvaa tietynlaista "ajattelu"tyyliä, asennemaailmaa, persoonallisuustyyppiä ja kulttuuria erittäin hyvin.
Mitähän Karjalasta, Baltian maista, Puolasta, Itä-Saksasta jne. olisi aikanaan tullut jos Neuvosto-Venäjä olisi antanut niiden kehittää talouttaan, kulttuuriaan, sivistystään, koululaitostaan, maanviljelystään sun muuta ihan vapaasti ja tyytynyt lokaanpainamisen, väestönsiirtojen ja kurjistamisen sijaan pitämään niitä sotilaspoliittisena puskurina jonka ulkopolitiikkaa se ohjaa jättäen samalla sisäpolitiikan rauhaan?
Sitten asian sivuun...
Mietipä Ykä sitä, että Putinin apulaisena Venäjän Euroopanpolitiikkaa kehittämässä oleva Dugin edustaa National Bolshevism -nimistä aatetta/puoluetta/toimintaryhmää. Tuosta kun käännät nuo sanat niin sehän on ihan suoraan sama asia kuin kansallissosialismi.
Kyseisen liikkeen lippu on punainen, jossa valkoinen ympyrä jossa mustalla sirppi ja vasara ristissä.
http://en.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Dugin
Ja kaikki nämä ikävät Venäjän naapurustoon kuuluville maille tehdyt operaatiot samoin kuin vahvan siteen rakentaminen Ranska-Saksa -parivaljakon kanssa on suoraan Duginin oppikirjasta.
Voiskohan tässä jo ihan vakavalla naamalla väittää että itäinen naapurimme on Kansallissosialistinen Venäjä tai ellei jo ole niin on ainakin matkalla siihen suuntaan?
Tarinalla on varmaan vaarana turvota ja lopulta pamahtaa kuin ilmapallo. Miten tuossa sotatapahtumissa kävi Ruotsin ja Norjan. Siis toukokuussa 1940 ja sen jälkeen?
Oliko Ruotsilla jossain vaiheessa jokin rähinä vanjan kanssa kun se menetti Kiirunan? Oliko Ruotsi millään tavoin kova vastus? Oliko Ruotsin riveissä tsuhnia? Jällivaaran Ruotsi nähtävästi sai pidettyä.
Entäs Norja? Pystyykö se pitämään omat maansa? Jos englantilaiset ja amerikkalaiset vapauttavat sen niin puna-armeija ei tällöin saa sitä.
Entä Saksa, yrittääkö se vallata vanjan hallussa pitämää Suomea, samalla kun se on vallannut Baltian? Siis silloin kun se päättää hyökätä vanjan päälle? Yrittääkö niksmannit värvätä suomalaisia riveihin?
Miten menee muut sotatapahtumat muutoin Euroopan alueilla? Missä vaiheessa Englanti ja USA rähinöivät Saksan kanssa? Ehtiikö ne vallata Saksasta isompia osia ennen kuin puna-armeija ehtii paikalle? Amerikan riveissä sotivien suomalaisten kannatti varmaan mainita amerikkalaisille ja englantilaisille että vanjaa ei kannata päästä kauaksi omista rajoistaan, siis niitä jotka olivat elokuussa 1939. Jos vanja jonkin valtaa, niin se ei lähde kotiin. Tsaarin aikana se lähti jollain aikataululla kun ulkoisti valvonnan paikallisille, mutta kommarit toimivat toisin.
Mustalla huumorilla voi tietysti tähän loppuun todeta että Suomessa ei tuossa tarinassa ei ole sosiaalimamuja. Neuvostoaikana ei päässyt eikä kukaan halunnutkaan sinne. Kommunismin romahduksen jälkeen otettiin käyttöön oikean aikajanan Viroa muistuttava talousoikeistolainen talous ja hallinto. Tästä syystä ei ole sosiaalimamuja vaikka teknisesti maahan pääsy on helpompaa kuin ennen.
Entäs julkishallinto? Kommunismin romahduksen jälkeen se on varmaan aika lailla laihdutettu. Neuvosto-Suomessa oli varmaan inhottava julkishallinto. Uudesti itsenäistyneessä Suomessa arvatenkin virolaistyyppinen niukempi hallinto jonka tehtävät, valta ja vastuu ovat rajatummat.
Niilo Lauttamuskin on näemmä päässyt mukaan ;-)
Tuollainen suunnitelma suomalaisten asuttamisesta Alaskaan todella oli olemassa: ja se olisi pantu toimeen, jos Suomi olisi romahtanut. Erinomainen spekulaatio, miten olisi käynyt.
Hyvä kirjoitus siitä ajatusleikistä, että mitä jos näin olisi käynyt. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen osa olisi muuttanut takaisin, minkälainen olisi Suomi nyt? Miten olisi sujunut ruotsalaisten yhteiselo ryssien kanssa? Olisi varmasti tullu suomalaisia ikävä. Suomalaiset olisivat aivan varmasti menestyneet niin Alaskassa kuin missä tahansa muuallakin.
Tervehdys Anolle, Vieraalle, Ruukinmatruunalle ja Imulipolle & kiitos kommenteistanne.
Ano: Minä olen siinä ymmärryksessä että Viron talous oli ehtinyt ylittää Suomen talouden juuri ennen talvisotaa. Sitten tulikin se viidenkymmenen vuoden takapakki. Ja asian sivusta: kyllähän sanomasi voi väittää ihan vakavalla naamalla. Mitäs muutakaan tuo meininki siellä on?
Vieras: Ruotsin kohdalla ajattelin samanlaista tapahtumakehitystä kuin eräässä aiemmassa vaihtoehtohistoriassani. Eli Stalin antoi vaihtoehdoksi vapaaehtoisen alueluovutuksen tai täysimittaisen hyökkäyksen. Norjan ehti saksalaiset miehittää. Saksalla ja Neuvostoliitolla oli sittemmin Lapissa kahinaa, mutta Saksan menestys vaikeassa maastossa jäi vaisuksi niin kuin se jäi oikeassa aikajanassakin. Etelämpänä saksalaiset eivät koskaan päässeet Suomeen asti.
Noin muuten historia eteni pääosin samalla lailla kuin oikeastikin.
Uskoisin, että vapautunut Neuvosto-Suomi olisi pyrkinyt karsimaan julkishallintoa juuri niin kuin tuumailitkin.
Ruukinmatruuna: Joo, ”Anatoli Kurkisen sota”.
Imulippo: Veikkaan, että varsinainen Ruotsi olisi ”ruotsittunut” vielä oikean aikajanan Suomeakin pahemmin. Ruotsinkielisen väestöosan etuoikeuksista Suomessa ei olisi tietoakaan. Venäjän kieli olisi ottanut sen paikan.
Sinänsä outoa että Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ruotsi, Suomi, Norja... eivät tainneet edes yrittää varustautua puolustamaan itseään viimeisinä vuosian ennen toista maailmansotaa.
Vaikka samanlainenhan se tilanne on nytkin. Sen sijaan että panostettaisiin maanpuolustuskykyyn ja -haluun, panostetaan siihen että voidaan lahjoittaa täällä tarvittavat rahat sinne mistä löytyvät huonoimmat valehtelijat, eniten korruptiota, väkivaltaisimmat rikolliset ja hyödyttömimmät kohteet.
Hieman aiheesta sivuun. DDR:n perustuslaissa luki että "Die Deutsche Demokratische Republik ist ein sozialistischer Staat der Arbeiter und Bauern". Saksan demokraattinen tasavalta on työläisten ja talonpoikien sosialistinen valtio.
Tästä kävi mielessä että jos joku valtio olisikin "työläisten, talonpoikien ja porvareiden valtio" niin se kuullostaisi sopivalta. Työläiset, talonpojat ja porvarit muodostavat kansakunnan peruspilarit. Tällä olisi sellainen vaakuna johon on yhdistetty hammaspyörä ja vasara (työläiset), tähkä ja viikate (talonpojat), leijona ja ruusut (porvarit).
Tervehdys Anolle ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.
Ano: Johtuisko liiasta luottamuksesta Kansainliittoon ja yleensäkin sokeasta uskosta siihen, ettei moiseen hulluuteen enää ruveta. Kieltämättä yhtymäkohtia nykypäivään löytyy.
Vieras: Suomen kohdalla pitäis kyllä saada ensin perustuslaista pois se merkintä Eusta.
Mielenkiintoinen bloggaus, jossa mukana aitoa asiaa tuon Alaskan suunnitelman suhteen.
Bloggaaja saa taas tehtyä paketin juonesta niin sujuvan, että se oli taasen luettava laakista loppuun asti. Hyvässä tarinassa jännite säilyy koko ajan, ja tässä se säilyi.
Tuo 30-luku oli silleen mielenkiintoinen, että vaikka sodan merkit nähtiin ilmassa, niin niihin ei suhtauduttu vakavasti. Mannerheimikin hikeentyi poliitikoille kun eivät hänen asiantuntijalausuntojaan ottaneet vakavasti. Siinä suhteessa ei siis mitään uutta. Jollen aivan väärin muista, niin kaikissa pohjoismaissa ja ehkä Baltiassakin oli sosiaalidemokraattiset hallitukset vallassa. "Ei työmies työmiestä tapa". oli vallalla oleva naivi uskomus. Aseita alettiin hankkia vasta kun rähinä oli päällä, ja se kuten tunnettua oli jo siinä vaiheessa myöhäistä. Tanskan ja Norjan miehitys oli miehitettävien maiden suhteen farssiin verrattavaa. Tanskassa olivat konekivääreiden piiput niin paksussa varastorasvassa, että ne olivat ampumakelvottomia. Norjaan oltiin ostettu yksi kappale panssarivaunu ihan vaan sen takia, että voitiin näyttä sotilaille, että "Tuon näköinen se nytten on."
Puhumattakaan siitä että saksalaisten jo tehdessä maihinnousua Norjaan, niin palvelukseen astumismääräykset lähetettiin kirjeitse.
Heikko varustautuminen maksetaan aina ihmisverellä, ja niin kävi kyllä Suomenkin suhteen. Ihme että pärjättiin niinkin hyvin, mutta monessa pirtissä surtiin sankarivainajaa syynä edesvastuuttomat poliitikot.
Virosta vielä senverran, siellä tosiaan luettiin ehkä eniten sanomalehtia Euroopassa ja Tarton Yliopisto oli erittäin korkealuokkainen tasoltaan. Tämä siis ennen sotia.
Ja luulenpa olevani oikeassa siinä, että Virolaiset mennä pyyhältävät Suomen ohi monessa asiassa. Sen verran tunnen virolaisia, että ovat sen jo muuten tehneetkin. Ovat selväjärkistä porukkaa, ja mistähän syystä?
Näin jokin aika sitten Euroopan kartan, jonne oli listattu eri maiden hyysäämät pakolaismäärät. Viron kohdalla oli valkoinen pläntti.
Tervehdys, Becker ja kiitokset. 1930-luku pohjoismaitten näkökulmasta muistuttaa nykypäivää. Meillä kuvitellaan, että kun järkevästi keskustellaan ja kun Erkki Tuomioja laitetaan asialle, niin kyllähän asiat suttaantuvat. Heikko varustautuminen maksetaan todellakin aina ihmisverellä.
Virosta kehottaisin kaikkia lukijoita etsimään käsiinsä Ants Oraksen kirjan ”Viron kohtalonvuodet”. Ja virolaiset ovat huomattavasti meitä fiksumpia tähän ”yleismaailmalliseen velvollisuutensa” nähden.
Ruotsi oli ollut sotien ulkopuolella 1809 jälkeen joten se pystyi rauhassa pyörittämään kansantaloutta mikä loi paremmin edellytyksiä sille että budjetista pystyi jakamaan myös asevoimille. Sillä ei kuitenkaan ollut käytössä runsauden sarvea mikä ilmenee täällä:
http://www.kysy.fi/kysymys/sveitsi-ja-ruotsi-olivat-puolueettomia-seka-1maailmansodan-etta-2
Suomi, Baltian maat ja Puola olivat ilmestyneet näyttämölle vähän niin kuin sienet sateella, ehkä noille itselleenkin yllätyksenä. Silloin ei heti ekana päivänä saada aikaan vakaata ja vahvaa kansantaloutta jollainen mahdollistaisi sellaisen valtion budjetin jolla pystyisi pyörittämään tasokkaampia asevoimia. Oli Suomella ja noilla muilla kuitenkin ollut elinkeinotoimintaa silloinkin kun ne olivat Venäjän vasalleina tai tavallisina kuvernementteina, ja oikeastaan myös ennen joutumistaan Venäjälle. Kuitenkin pitempiaikainen toiminta omana valtiona ja rauhan aikana, on edellytys sille millaista sotalaitosta aikoo pyörittää.
Suomella oli Mannerheim ja jokunen muu upseeri jotka olivat palvelleet tsaarin asevoimissa. Baltian mailla ja Puolalla oli vastaaavat, jotka sittemmin jatkoivat palvelusta omissa valtioissaan.
Aleksanteri I-tarinan aikajanalla Ykä arveli että vaikka Suomella olisi mineraaliesiintymiä ja mineraalinjalostusta, niin massiivista aseteollisuutta ei millään ilveellä pysty pikaisesti pystyttämään jos maa on yhtäkkiä itsenäistynyt eikä ole ehtinyt kauaa toimia omanaan.
Tuo vieraan antama linkki oli ihan mielenkiintoinen.
Minulla on jostain sellainen mielikuva, että Ruotsin virallinen status ei ollut puolueeton, vaan "Ei sotaakäyvä valtio,"joka antoi huomattavasti suuremman liikumatilan eri sotaakäyvien maiden välillä. Esim. Kiirunen rautamalmin myynnin saksalaisille, saksalaisten joukkojen kuljetus Ruotsin alueen läpi. Samalla pidettiin yhteyttä liittoutuneisiin, mm. palauttamalla pakkolaskun tehneitä lentäjiä ym. Saksalaisten kiinnostus ruotsalaiseen rautamalmiin väheni, kun he saivat valloitettua rautakaivoksia muualla.
Mikäli saksalaiset olisivat halunneet hyökätä Ruotsiin, niin luultavasti maan valloitus olisi sujunut suht vaivattomasti.
Toisaalta sodan sattuessa jokaisen maan hallituksen pitää yrittää pitää kansa poissa sodasta ja katsoa että ihmisillä on leipää syötävänä, ja näinhän Ruotsissa toimittiin. Ruotsissa eräät piirit ovat näin jälkikäteen harrastamassa itseruoskintaa ja syyllistämistä sodan ajan toimien johdosta, mikä on ah niin naurettavaa ja ruotsalaista.
Oh voe, olipa surullinen tarina. Kaikki kaunis loppuu aikanaan, mutta toivottavasti ei tämä visio muutu lähitulevaisuudessa profetiaksi. Eli tämä:
Mutta täällä ei ole minulle mitään. En palaa enää koskaan. Tämän maan sielu on ryöstetty. Sitä ei ole enää.
Missä mahdoin törmätä johonkin kommenttiin jossa luki että suomalaiset ovat usein olleet hyviä sotimaan. Siis oikeasti pyssyllä. Sen sijaan henkinen sota, aatteellinen sota, poliittinen sota ja diplomaattinen sota sekä propagandasota ei onnistu suomalaisilta.
Se kommentti liittyi siihen kun strategian laitoksen tutkijan tekemä julkaisu, liittyen Iranin ydinaseohjelmaan, vedettiin netistä pois koska Iranin suurlähettiläs alkoi mäkättämään siitä. Mahtoiko suurlähettiläs saada määräyksen Teheranista vai toimiko oma-aloitteisesti? Tietääkseni hän ei edes osaa suomea ja julkaisussa on englanniksi vain pätkät alussa ja lopussa. Mahdettiinko se palauttaa nettiin ettei anneta kuvaa pelkurista. En muista miten kävi.
Miten se on Ykä, luetaanko poliittinen sota ja diplomaattinen sota ja propagandasota henkisen tai aatteellisen sodan ryhmään...
Tällaisessa sodassa suomalaiset ovat pahimmillaan selkärangattomia pelkureita. Toinen on se vaihtoehto että he ovat kieroja opportunisteja jotka tilanteen vaihtuessa vaihtavat puolta jos siten saa henkilökohtaisia etuja tai jos voi käyttää sitä sisäpoliittista vastustajaa vastaan. Mitä Ykä arvelee tästä tuumailusta?
Mikäli suomalaisilla olisi edes keskitasoinen taito käydä henkistä sotaa, aatteellista sotaa, poliittista sotaa ja diplomaattista sotaa sekä propagandasota, niin tuota julkaisua ei oltaisi missään vaiheessa otettu pois netistä. Suurlähettiläs olisi kutsuttu puhutteluun ulkoministeriöön. Lähettiläälle oltaisiin sanottu että diplomaatin ei tule julkisesti arvostella asemamaataan eikä sitä millaista politiikkaa asemamaa tekee. Lähettiläälle oltaisiin sanottu että jos hän jatkaa tuollaista toimintaa jatkuu niin hänet karkotetaan maasta ja hänelle annetaan maahantulokielto.
Propagandasota hoitaisi sen miltä asia näyttäisi ulospäin, siis miten "yleisö" näkisi tai lukisi sen tiivistetyssä uutisessa. Näytöksen kohtaukset menevät seuraavasti.
Kohtaus 1. Iranin suurlähettiläällä on prinsessamaisen herkkä hipiä kun hän vaatii julkaisun poistoa netistä. Media kiristää foliohattua siitä toimiiko lähettiläs yksin vai saiko hän ohjeet Teheranista.
Kohtaus 2. Isäntämaa närkästyy lähettilään käytöksestä todeten että isännän vieraanvaraisuutta on loukattu pahasti. Ulkoministeriö kutsuu lähettilään ankaraan nuhteluun. "Ankara" on joko tulenpalavaa tai jäätävää.
Kohtaus 3. Myöhemmin lähettiläälle annetaan kolme vaihtoehtoa joista hänen tulee valita. Lähettiläs a: karkotetaan, b: saa jäädä maahan toistaiseksi, mutta ulkoministeriö ja vastavakoilu valvoo koko ajan häntä normaalia tarkemmin, c: Iran kutsuu hänet Teheraniin ja vapauttaa hänet tehtävästä. Näin Iran omana diplomaattisena manööverinä yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa on, ettei skandaali pahene. Myöhemmin Iran nimittää uuden lähettilään.
Tervehdys Vieraalle, Beckerille ja Korppi on oikeudelle & kiitos kommenteistanne.
Vieras:
Viesti 1: Kiitos linkistä. Ja noinhan tuo on. Suomi oli ennen sotia pääosin maatalousmaa. Ja pelkät resurssitkaan eivät riitä oman aseteollisuuden luomiseen. Tarvitaan osaamista ja kokemusta.
Viesti 2: Hyvä kysymys ja pohdinta. Hyvin vaikeaa vastata. Ehkä me ei vaan osata. Tai se voi liittyä siihen, ettei vaan haluta suututtaa ketään. Poislukien tietysti omat kansalaiset.
Becker: Just, turha ruotsalaisten on uikuttaa ja ruoskia itseään. Ruotsin johto sai maan pidettyä sodan ulkopuolella. Eli onnistui suorastaan loistavasti. Totta kai siinä joutui huoraamaan, mutta ehkä parempi niin kuin vaikka 200.000 tapettua ruotsalaista.
Korppi on oikeus: Toivotaan niin. Toisaalta kun kattelee maailman menoa, niin ikävätkin loput ovat vielä mahdollisia.
Tästä John Tolvasesta tuli mieleen vaan jotenkin intiaanit. Käsittääkseni suomalaisesta ja intiaaneista vois löytää samoja piirteitä. En tarkota lökäpöksyjä enkä sivareita. Monilla inkkareilla oli saunakulttuuri, tuliliemi maistui, eikä olleet suupaltteja. Antti Tuurin kirjojen mukaan pilvenpiirtäjiä oli rakentamassa suomalaiset ja inkkarit etunenässä. Sotilaina kyvykkäitä sissejä. Jäljittäjinä intiaanit pysty lukemaan jäljistä paljon tietoa, näkivät oliko kulkija esim. vetäny "kellonsa" illalla.
Tää on ehkä vähän aiheen sivusta, tai ehkä ei sittenkään. Jaksoin nimittäin eilen tunnin verran seurata tuota TV-1:n maanpuolustus höpinää, mutta sitten loppui mielenkiinto. Ruotsin täysin pihalla oleva puolustusministeri hehkutti heidän huipputehokasta 50.000 hengen armeijaansa, joka on suunniteltu taistelemaan Ruotsin rajojen ulkopuolella, ei sisäpuolella, sillä siihen ei tuo porukka riitä. No sattumalta tiedän ,että se tehokkuus ja moraali on vähän sitä sun tätä.
Sitten eri puolueiden maanpuolustus spesiaalistit istuivat kuin kanat orrella kaakattamassa. Tällöin kyllä ajattelin, että herra paratkoon mitä asiantuntijoita. Persujen edustaja ei usein puhunut, mutta sekin vähä oli pelkkää asiaa.
Tervehdys Korpisoturille ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.
Korpisoturi: No joo, varmaan näin, yhtymäkohtia on. Samoin eskimot tulee osittain mieleen. Tosin onhan se tunnustettava, että hyvin suuri osa suomalaisista on jo täysin urbanisoitunut ja kokonaan vieraantunut luonnosta. Sääli. Perinteet katkeaa.
Becker: Ei nyt niinkään aiheen sivusta. Ruotsalaisethan nyt muutenkin hehkuttavat meininkiään maailman parhaana ja kun kuva maailmasta rakentuu lausujan omien korvien välissä niin varmaan se siltä tuntuukin. Mutta tuosta Nato-keskustelusta tuumin, että sen sijaan että hoettaisiin vain kyllä natoon / ei natoon alettaisiin mieluummin miettiä, että mitä se nykyinen Nato tarjoaa Suomen puolustamiseksi. Minä en sano kyllä enkä ei, mutta totean vaan, että Naton, varsinkin sen eurooppalaisen osion syömähammas on tynkä verrattuna 1980-lukuun.
Karmein tilannehan olisi se, että Suomi hakisi Naton jäsenyyttä ja saisi pakit. Sitten venäläinen voi ajatella, että tsuhna valitsi puolensa, mutta jäikin yksin.
Ainoa, mistä olen aivan varma on se, että Suomen maanpuolustukseen on satsattava. Minä en muista, että venäläiset mutisivat siitä silloinkaan n. vuonna 2000, kun Suomen maanpuolustus oli siihen astisessa huipussaan. Venäläiset kun tietävät, että eivät suomalaiset pysty venäläisiä hävittämään sukupuuttoon vaikka kuinka arsenaalia ostaisivat.
Hieno tarina Ykältä jälleen kerran, kiitokset.
Tämä olisi ehkä sopinut paremmin edellisen kirjoituksen kommentteihin mutta menköön nyt tähän: Venäläiset ovat aina olleet mielestäni asiallista, mutta todella opportunistista porukkaa. Jos jotain voi saada, niin sehän otetaan, ja jos kenelläkään ei riitä meisseliä sanomaan "njet" niin ryssähän nauraa partaansa ja vie pois. Mutta jos joku uskaltaa sanoa oikeasti vastaan, niin kyllä ne sitä kunnioittavat. Tässä vaiheessa ei liene tarvis mainita, kenen presidentin aikana Kremlin Suomi-kunnioitus oli vielä jotenkuten voimissaan - eikä varsinkaan sitä, kenen presidentin aikana se romahti niin alas että Niinistöllä on kova homma päästä edes sinne tasolle, missä ne kuuluisat naurismaan aidat edes olisivat hiljaa kun Suomi esittää Venäjälle "vaatimuksia".
Asiasta tuli mieleeni erittäin mainio ja todella ajankohtainen Spede-sketsi, jonka löysinkin Youtubesta:
https://www.youtube.com/watch?v=gjKxsoHPoUE
Tämä on ollut itänaapurin suhtautumistapa kaikkiin asioihin niin kauan kuin jokainen rajanaapuri muistaa. Vastaavaa tapaa voitaisiin minun puolestani alkaa soveltaa tämänkin maan politiikassa, esim. eduskunnan keskusteluissa. Mikäli asian X takia loukkaantuvalla/tyrmistyvällä/mielensäpahoittavalla kansanedustajalla ei ole asiaan mitään realistista tai faktojen valossa edes teoriassa parempaa/yleisesti minkäänlaista ehdotusta, hänet voisi keltaisella "mitä sitten"-kortilla liputtaa ulos. Nykyinen keskustelu kun vaikuttaa lähinnä siltä, että hölmöläiset pelaisivat keskenään valepaskaa ja mätkisivät vain kortteja pinoon ilman että kukaan kehtaisi katsoa kenenkään bluffia. Jonkun persun huomauttaessa, että mitä helvettiä jätkät, joku löi juuri pakkaan kerralla muka viisi rouvaa ja niitä on pakassa vain neljä, hölmöläiset vain käskisivät persua pysymään poissa heidän pelistään eikä huutelemaan puskista muka nasevia kommentteja.
Tervehdys Ghettomaksajalle ja kiitokset. Presidenttejä et nimennyt, mutta voisi todeta, että presidentinvirkansa kautta isoja YK-pestejä tavoitellut ja ilman niitä jäänyt Tarja Halonen peri vuonna 2000 puolustusvoimat, jotka olivat ehkä parhaassa mahdollisessa iskussa kuin mitä Suomessa koskaan, varsinkin verrattuna siihen, mitä tilanne naapurissa oli. Halosen idea puolustusvoimistahan oli, että naisvarushenkilöistä eräässä yksikössä erääseen vihkoon kirjoitetut rumat jutut saivat aikaan totaalisen yleishälytyksen. Kun naisille tuli henkinen pipi. Miespuoliset varushenkilöt sitten taas saivat kuolla ja vammautua palveluksessa ja se oli ihan yksi lysti. Muutenkin Halonen on hyvä esimerkki siitä, että maailman tilanne muokataan päässä ihan oman mallin mukaiseksi ja väitetään, että näin se menee ja Venäjä ajattelee just niin kuin me ajatellaan. Tämä Tuomioja on hyvä esimerkki samanlaisesta ajattelusta.
Venäjä ei usko mitään muuta kuin voimaa. Jos se tietää, että vastapuoli ei ole halukas / kykenevä käyttämään voimaa, niin sehän käyttää sitä. Tuosta eduskunnan asiaan liittyvästä keskustelusta olen pitkälti samaa mieltä. Aiheellinen kysymys lienee se, että ovatko venäläiset edes kuunnelleet sitä keskustelua, vai tuumivatko että tsuhna puhuu lämpimikseen, kun sillä ei puhetta kovempaa keinoa kohta enää olekaan.
Ruotsi näyttää vihdoin tajunneen että Gotlanti on ilmaiseksi tyrkyllä kelle tahansa halukkaalle ottajalle ellei Ruotsi tee asialle mitään. Tajuamisesta menee tietenkin vielä se 5-10 vuotta diskuteeraamiseen ja silloinhan Gotlanti jo kuuluukin Venäjälle.
Kuinkakohan monta vuotta niillä menee sen tajuamiseen, että jos Venäjä koskaan pyrkii katkaisemaan Suomea Salla-Kemi -linjalta niin Venäjähän ottaa saman tien koko pohjoisen Ruotsin rautamalmeineen ja metsävarantoineen kun sen kerran ilmaiseksi saa. Veikkaan nimittäin että Ruotsin pohjoisimpien osien aluepuolustuksen kyky estää alle neljässä tunnissa suoritettavaa haltuunottoa on aika tasan nolla.
Ruottalaisilla on kyllä maavoimillakin erinomaisen upeita ja huippumoderneja aseita, mutta jos niitä on yhteensä kolme niin se ei paljon auta. Ja jos Veli Venäläinen pääsee kaivautumaan vaikkapa 3 000 laskuvarjojääkärin ja yhdenkin moottoroidun prikaatin voimin Ruottin pohjoisiin maastoihin odottamaan huomenna tai viimeistään ylihuomenna saapuvia huomattavia vahvistuksia niin siinäpä on sitten Ruotsin Diskuteeraamisvoimille hulppeeta urakkaa pohdittavaksi.
Tervehdys, Ano. Minun nähdäkseni ja rajallisen käsitykseni mukaan Venäjällä ei vielä ole välttämättä voimaa eikä uskallusta tuohon operaatioon. Mutta Venäjä on jatkuvasti kehittämässä puolustus/hyökkäysvoimiaan. Ja se varmasti seuraa tilannetta länsimaissa. Länsimaissa poski solisee ja leuka laulaa, mutta mitään ei tapahdu. Ja sehän antaa intoa jatkaa eteenpäinkin. Ruotsin armeijan alasajo on sinänsä maalle häpeäpilkku. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten maalla oli sellaiset asevoimat, että ne olivat ihan oikeasti pelote kaikille, jotka miettivät hyökkäystä. Nyt siellä on joitakin kansainvälisiin tehtäviin koulutettuja heppuja ja Hemvärnet. Eli maanpuolustuksen kannalta ei mitään.
Gotlannissa olen käynyt nyt parina kesänä, kun sinne on yksi suomalainen rakennuttanut pirun hyvän moottoriradan.
Kaverini kanssa kun pohdittiin, että mitenkä se saaren pohjois-osa on niin harvaan rakennettu, niin tultiin siihen tulokseen, että se on ilmeisesti ollut pitkään sotilas-aluetta.
Jokin isompi bunkkeri-virityskin siellä on, mutta nykyisin se on museona.
Kaverini, joka on sotilas-asioista minua paremmin perillä muisti jostain lukeneensa, että aikoinaan Ruotsilla oli Gotlannnissa aika vahvat varustukset, mm. paljon ajanmukaisia panssarivaunuja.
Tulin KVG:oineeksi tällaisen, kun pähkäilin tuota Ano:n mainitsemaan höökimistä suoraan pohjoisen Ruotsin malmikentille.
http://www.khru.net/esitelmat/Venajan_asevoimain_reformi_Peltoniemi_0413.pdf
Laskeskelin samalla, että "läntisten" taisteluhävittäjien määrä pohjoisessa on ehkä suunnilleen 40(N)+20(R)+30(S). (Olettaen että Satakunnan Lennoston kohtaloksi tulee tasajako.)
Ymmärtääkseni Venäjällä on Suomen tavoin menossa täyskattava taistelutapauudistus, jossa erikoisjoukot johtojärjestelmineen koulutetaan uuteen systeemiin ensin. (Korjatkaa toki jos olen väärässä.) Ja kun niiden tapa hyökätä ei ole se amerikkalainen "tuli ja rauta edellä" vaan "liha ja pelti edellä" niin se tarkoittaa käytännössä sitä, että kyllä heillä on sekä voimaa että uskallusta. Ratkaisevaksi jääkin sitten hyöty- ja haittalaskelmien mukainen kannattavuus.
Krimillä ja Ukrainassahan ne juuri testaavat uusitun systeeminsä toimivuutta ja pakko sanoa että aika harva läntinen järjestelmä saa edes päätöksenteon proseduurit valmiiksi siinä ajassa jossa noilla on jo koko kenttä saappaan alla.
Niitten systeemi on ymmärtääkseni sellainen että touhu etenee nopeasti vaihtuvin vaihein ja eri vaiheille on eri joukot.
1. Vaihe: 3 000 erikoisjoukkojen äijää menee paikalle ja ottaa sen haltuunsa. Nämä käyttävät kaikkia mahdollisia havaitsematta tulemisen keinoja. Kaksi tehokkainta ovat tietenkin: merkitsemättömät tai väärin merkityt asepuvut tai asepuvuttomuus sekä tulen avaamisen välttäminen viimeiseen asti.
2. 6 000 - 12 000 tavallisempaa solttupulliaista tulee tunneissa tai päivissä paikalle. Todennäköisimmin joku moottoroitu prikaati + jalkaväkeä. Erikoisjoukot luovuttavat halutuunsa ottaman alueen näille ja siirtyvät saman tien seuraaviin tehtäviin tai sellaisen valmisteluun.
3. Sisäministeriön erikoisjoukot (OMON) tulevat paikalle ja ottavat siviilihallinnon komentoonsa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että he liikkuvat siviilien kanssa, siviilien parissa ja saavat myös tietoa alueen tärkeimmistä mielipide- ja muista vastustajista. (Tässä esimerkissä näitä tarvittaisiin alkuun noin 3 000 ja luku pienenee kun toiminta vakiintuu.)
4. Vastustajien eliminointi. Pelolla hallitseminen.
Käytännössä tämä kaava tarkoittaa sitä, että jos kolme erikoisjoukkojen noin 3 000 äijän porukkaa on koulutettu uuteen taistelutapaan niin Venäjällä on mahdollisuus ottaa ja jättää haltuunsa aika valtavia alueita hyvin nopeasti. Sillä ei ole väliä, että onko se tavallinen armeija huonosti koulutettua tai varustettua. Se lähinnä pitää hallussaan erikoisjoukkojen haltuunsa ottamaa aluetta tai ottaa vailla kovaa vastarintaa olevia alueita haltuunsa - lähinnä siviileiltä.
Eli 9 000 huippukoulutettua ja -varustettua äijää tarkoittaa käytännössä (9 000 eliittisolttua + 30 000 tavallista solttua + 9 000 omonia≈ ) lähes 50 000 sotilaan erittäin, erittäin tehokas ilma- ja merivoimien sekä helikoptereiden tukema järjestelmä joka saattaa olla perillä ja kaivautuneena ennen kuin kohdemaa on ehtinyt edes päättää että mitä sen pitäisi tehdä.
Tuohon sitten päälle ne ihan silkalla massalla toimivat yksiköt.
Ekku: Gotlannissa taisi olla joskus Ruotsin suurin sotilaallinen keskittymä. Päättivät kuitenkin jossain välissä että kun kerran heidän omin sanoin "se joka hallitsee Gotlantia, hallitsee Itämerta" niin vaihtavat sen Gotlannin jättiläistukikohdan kolmeen vanhaan rantapyykillä olevaan mummoon. Eikä niilä ole edes kuljetuskoptereita niin paljon että kykenisivät ottamaan saaren takaisin haltuunsa jos joku käy nappaamassa sen.
Tervehdys Ekulle, Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.
Ekku: Ruotsillahan oli muutenkin aika hulppeat sotilasvoimat. Yli puolen miljoonan reservi, 600 taistelukonetta ja erinomainen aseistus. Yksi mielenkiintoisimmista oli varsin omalaatuisesti muotoiltu S-vaunu:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Stridsvagn_103
Jos svedut alkaisuvat nyt rakentaa uskottavaa puolustusta, niin eiköhän se tommosen parikymmentä vuotta veisi. Varsinkin, kun siihen palkka-armeijaan ei ollutkaan niitä tulijoita niin paljon kuin kuviteltiin.
VNV: Kiitos tuosta linkistä. Sinänsä huojentavaa huomata, että venäläisten joukkojen kirjavahvuus ja todellinen vahvuus eivät ole välttämättä ollenkaan sama asia. Huomasin muuten, että venäläisen jalkaväkipataljoonan kirjavahvuus on 450 miestä. Eikös se suomalaisilla ole tuhannen pinnassa? Sitä en kylläkään tiedä, että onko venäläisessä prikaatissa pataljoonia enemmän kuin neljä.
Ano: Ihan hyvin pähkäilty tuosta venäläisestä systeemistä. Krimillähän se varsinkin toimii, kun väestö on suurimmaksi osaksi jo valmiiksi venäläistä ja Krimin saa tarvittaessa tulpattua niin, ettei sinne mantereelta ole oikein tulemista.
Suomessa se ei ihan yksi yhteen vissiin toimisi, sillä kyllähän suomalaiset ymmärtääkseni ampuisivat tänne ilmestyneitä vieraskielisiä asemiehiä oli niillä kokardit lätsässä eli ei. Edellyttäen tietysti, että liikekannallepano on edes jossain mitassa tehty. Kysymyksenähän on, että kuinka pitkään se ns. harmaa vaihe kestää, ja onko päättäjillämme palleja reagoida uhkaa vastaan.
Jostain 1000- tai 1100-luvulta alkaen ovat täällä olevat tsuhnat käyneet rähinää idässä olevan osapuolen kanssa. Välillä on ollut rähinää, välillä rauhan jakso. Periaatteessa pitäisi olla pitkä ja korkoa kasvanut kokemus ja sen tuoma viisaus ja realismi.
Tämä unohtui sanoa. Tuolta 1000- tai 1100-luvulta alkaen olisi ollut aikaa ja mahiksia tutkia ja kehittää sitä miten käydä henkistä sotaa, aatteellista sotaa, poliittista sotaa, diplomaattista sotaa ja propagandasotaa. Ja sitten miten korkoa kasvanut kokemus näkyisi siinä miten noita hoidettaisiin. Jotenkin tuntuu että kaikki tuo taito on hukattu tai sitä ei ole ollutkaan.
Suomalaisessa komppaniassa on 110-260 miestä, eli pataljoonassa lienee sitten ehkä välillä n. 450-1200 miestä.
Ainakin tämän lähteen mukaan:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Komppania
Jaa olihan sielä pataljoonankin vahfuudesta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pataljoona
PS.
Minä jo mielessäni kehittelin suunnitelman, miten tuolta hönkästään Alakurtista Kemiin. Ruotsin malmikentät jäi vielä valtaamatta, niillä kun lienee vähän enemmän varautumisaikaa. ;)
Tervehdys Vieraalle ja Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle & kiitos kommenteistanne.
Vieras: Voi olla, että sitä ei ole ollutkaan. Tavallaanhan Suomessa käydään tällä hetkellä erittäin ankaraa propagandasotaa, mutta se kohdistuu tavallisiin kansallismielisiin suomalaisiin. Ja se propaganda on kyllä todella köykästä samojen hokemien toistamista.
VNV: Kiitos täsmennyksestä. Ruotsalaisilla olisi tietysti enemmän aikaa, mutta onko ukkoa ja amitsioonia onkin jo toinen kysymys.
Kamala tarina Yrjöltä, se lähentelee niin paljon todellisuutta, että kauhistaa. Ehkä ymmärrämme noita baltteja enemmän, he kun saivat sen Mustan Pekan käteensä.
Kiitokset tästä vaihtoehtohistoriallisesta tekstistä. Taidan viedä kukan sankarivainajien haudalle...
Puolustusvoimat on tarkoituksellisesti paradoksi. Sen päätarkoitus on olemassaolollaan varmistaa se ettei jouduta tilanteeseen jossa sitä tarvittaisiin. Mitä paremmin puolustuvoimat on rahoitettu ja varustettu, sitä pienempi todennäköisyys on sille että sitä tarvittaisiin tositilanteessa.
Muistan että eräs (silloin) nuori yliluutnantti sanoi luokkaluennolla että hän toivoo ettei ikinä jouduta tosipaikkaan. Todellisuudessa kantahenkilökunta on hyvin rauhantahtoista porukkaa.
Norjasta vielä. Tässä tarinassa ilmeisesti käy just niin että Englannin ja Amerikan joukot ajavat Saksan joukot pois Norjasta. Onnistuu kaiketi niin ettei puna-armeija astu Norjan kamaralle. Kai Norja nyt älyää tässäkin tarinassa sen että jos pirun ajaa pois, niin täytyy varmistaa ettei belsebuubi tule tilalle.
Mites Ykä tietää Norjan sotahistoriasta? Miksi minä tuijotan Norjaan...Se on jollain tavoin fyysisesti Suomeen verrattavissa, sijaitsee melkein samoilla paikoilla, on suunnilleen saman kokoinen paikka ja kansakunta. Sen asevoimien budjetti näyttää olevan isompi kuin Suomella, wikipedian mukaan tälle vuodella 7,2 miljadia USD, eli Forexin perjantaisella kurssilla olisi 5,440 miljardia euroa. Isommalta budjetilta se kuullostaa kuin Suomella. Onko öljy-ja kaasutulot miten paikkansa pitävä selitys, ja onko se puhkikulunut väite. Tuo se tietysti lisää tuloja mutta selittääkö sekään kaikkea. Kuitenkin joskus 1960-luvulla Norja taisi olla suunnilleen yhtä "köyhä" kuin Suomikin, ei ainakaan merkittävää eroa ollut.
http://en.wikipedia.org/wiki/Norwegian_Armed_Forces
Mitä Ykä veikkaa pitäisikö Sauli Niinistön palkata Tapion Pomo tai IDA:n kissa ulkopoliittiseksi neuvontajajaksi esim. idänsuhteisiin liittyvissä asioissa? Tai vaikka ulkoministeriksi ja heivata puna-Eki ulos. Pomo osaisi ainakin neuvotella vanjan kanssa jos vanja laittaa neuvottelijaksi jonkin oman kissan.
Tervehdys, DuPont ja kiitokset. Kukka kannattaa viedä ja muutenkin muistaa. Se sukupolvi pelasti meidän Baltian tieltä.
Tervehdys, Vieras. Erityisesti tuo koskee tämmöisten pienien maitten kuten Suomen puolustusvoimia. Joku Venäjä ja USA on toinen juttu. Siellä armeija on myös ihan puhtaasti valtapolitiikan väline.
Norjan kohdalla tarina eteni niin kuin arvelitkin. Tai kaipa Puna-armeija eteni Finnmarkiin niin kuin oikeastikin, mutta luovutti sitten alueen.
Kaipa Norja on yksinkertaisesti satsannut puolustukseen enemmän kuin Suomi. Jo Nato-jäsenyyshän sitä aikanaan edellytti. En sitten tiedä, että olisiko Norja saanut perusaseistusta jonkunlaiseen asevelintaan. Käsittääkseni muuten norjalaisia erikoisjoukkoja pidetään yhtenä maailman parhaimmista.
Pomohan hoitelisi ulkoministerin pestin ihan mallikkaasti. Niin kuin varmaan kissat yleensäkin. Poislukien ehkä se Tarja Haloselle Venäjältä lahjoitettu kissa. Se on selvä desantti.
Mulla tuli ekana Tolvasten suku mieleen, muttei ny sentään:
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288684397312.html
http://www.adn.com/2014/05/02/3451145/two-alaska-state-troopers-killed.html
Kaippa tästä(kin) kotimainen lehdistö vääntää juttuja "Miksi suomalainen mies on niin väkivaltainen?" -tyyliin.
Tervehdys, VNV. Nostanpa kommenttisi tuohon tuoreimpaan kirjoitukseeni, niin näkevät muutkin.
Lähetä kommentti