24.
7. 1944, Normandia, Yhdysvaltain joukkojen etulinja
Yhdysvaltalainen
kenraali Omar Bradley seisoi juoksuhaudassa ja odotti. Alueella oli ollut
viimeisen vuorokauden aikana virallisesti julistamaton, mutta yhtä kaikki voimassa
oleva tulitauko eikä laukaustakaan ollut ammuttu. Bradley ei halunnut ottaa
mitään riskiä, vaan tarkasteli saksalaisten asemia haarakaukoputkella.
Ei-kenenkään-maalla, jota Bradley tarkkaili, oli aikaisemmin ollut sekä
yhdysvaltalaisia että saksalaisia pioneereja ja asemien välinen alue oltiin
raivattu yhteisymmärryksessä kaikista miinoituksista. Molempien osapuolten
pioneerit olivat tehneet raivaustyötään edeten kohti toisiaan. Asemien puolessa
välissä raivaustyö viimeisteltiin yhdessä. Molemmilla puolilla oli ehdoton
käsky, että mitään vihollisuuksia ei tässä raivaustyössä saisi esiintyä. Sillä
juuri tässä kohtaa tapahtuisi hetkeä myöhemmin tapaaminen, joka saattaisi olla
sodan tärkein. Tapaaminen oli sovittu saksalaisten aloitteesta.
Kenraali
Bradley oli tapaamisen amerikkalainen osapuoli. Toiselta puolelta tulisi – niin
kuin saksalaiset olivat kertoneet – erittäin korkea-arvoinen saksalainen
upseeri. Bradley, niin kuin muutkin amerikkalaiset oli epätietoinen siitä, mikä
Saksan tilanne tällä hetkellä todella oli. Muutama päivä aikaisemmin Saksan Radio
oli ilmoittanut, että Führer oli kaatunut vihollisen pommituksessa ja maassa
vietettäisiin kolmen vuorokauden suruaikaa. Tiedusteluraportit olivat
epämääräisiä. Joistain hajanaisista taisteluista Saksan sisällä oltiin saatu
havaintoja, mutta lähteitten mukaan maan hallinnolla oli ote tukevasti
käsissään.
Ongelmana
vain oli, etteivät amerikkalaiset tienneet, kuka sitä hallintoa edusti. Kuka
sen lankoja piti käsissään? Ja mitkä olivat sen suunnitelmat sodan suhteen?
Kellon
viisarit raksuttivat sovitulle kellonlyömälle. Bradleyn vieressä oleva
luutnantti alkoi heiluttaa kepin varressa olevaa valkoista lippua. Bradley näki
haarakaukoputkestaan, että saksalaisten puolella tehtiin samoin. Bradley
nyökkäsi valkoista lippua heiluttaneelle luutnantti John Smithille, joka tulisi
mukaan tulkiksi. Bradley huomasi, että juoksuhaudoissa moni mies oli painanut
päänsä ja laittanut kätensä ristiin. Hän ymmärsi kyllä syyn. Miehet nousivat
ylös juoksuhaudasta. Vastapuolelta nousi kaksi saksalaista upseeria, ja kaikki
alkoivat kävellä kohti ei-kenenkään-maan puoltaväliä. Pian Bradley tunnisti
kuka toinen häntä vastaan kävelevistä saksalaista upseereista oli ja hämmästyi
syvästi. Miehet pysähtyivät kahden metrin päähän toisistaan ja tervehtivät
toisiaan jäykän sotilaallisesti. Vielä ei ollut kädenpuristusten aika. Rintaman
yllä leijui epätietoisen odotuksen tuntu. Bradley puhui ensimmäisenä:
-
Tiesin, että vastassani on korkea-arvoinen saksalainen upseeri, mutta olen
todella yllättynyt siitä, että se olette te, ja vielä aivan kunnossa. Olemme
olleet siinä käsityksessä, että te haavoituitte vakavasti ilmavoimiemme iskussa
viikko sitten.
Kenraali
Erwin Rommel hymyili hiukan ja vastasi:
-
Mutta niinhän minä haavoituinkin. Virallisesti olen sotasairaalassa
kriittisessä tilassa. Ne Spitfirenne antoivat meille oikeastaan loistavan
lahjan. Se auto, minkä ne tuhosivat ei ollut minun autoni. Olin parisataa
metriä taempana toisessa autossa. Mutta ymmärsimme käyttää tilannetta
hyväksemme. Se antoi minulle kolme tärkeää vuorokautta keskittyä tekemään
tiettyjä järjestelyjä niin että minuun ei varsinaisesti kiinnitetty huomiota,
sillä olinhan virallisesti tekemässä kuolemaa. Ja niistä järjestelyistä on nyt
aika puhua. Osaan jonkun verran englantia, mutta varmuuden vuoksi
esikuntapäällikköni kenraali Hans Speidel toimii tulkkinani. Hän puhuu
kieltänne erinomaisesti.
-
Onko Hitler siis todella kuollut?
-
Kuollut kuin kivi.
-
Mutta kun katsoo ajankohtaa, niin ei hän ole voinut kuolla pommituksessamme.
Silloin me emme pommittaneet Berliiniä. Emme me eivätkä britit.
-
Ei hän teidän pommituksessanne kuollutkaan. Hän kuoli meidän asettamaamme
pommiin.
-
Te salamurhasitte Hitlerin?
-
Totta kai. Eikö se vaihtoehto edes juolahtanut mieleenne? Ja se tapahtui
yhdennellätoista hetkellä. Se mielipuoli oli tehnyt selväksi, että hän aikoo
jatkaa sotaa äärimmäiseen loppuun saakka hinnalla millä hyvänsä. Niin Saksan kuin suurimman osan Eurooppaa totaaliseen
tuhoutumiseen saakka. Vaikka on jo pitkään ollut ilmiselvää, että me tulemme
häviämään. Oikeastaan se on ollut selvää siitä saakka, kun te amerikkalaiset
tulitte mukaan. Me emme voi teidän teolliselle voimallenne mitään. Massa puhuu.
Hitler oli saatava raivattua pois tieltä.
-
Mutta Hitler oli kuitenkin vain natsivallan terävin kärki. En voi millään
uskoa, että koko natsikoneisto olisi ollut mukana siinä, mistä te nyt kerrotte.
-
Ei ollutkaan. Mutta Wehrmacht terävimmältä kärjeltään taas oli. Meillä kesti
kolme päivää vakiinnuttaa tilanne, eikä se onnistunut verettömästi, mutta nyt
Saksan hallinto on käsissämme.
-
Kuka sitä hallintoa johtaa?
-
Toissapäivänä perustettu Saksan pelastushallitus. Sen johtajana toimii Abwehrin
päällikkö amiraali Wilhelm Canaris. Lisäksi siihen kuulun minä, joka toimin
samalla armeijan ylipäällikkönä, kenraali Friedrich Olbricht, eversti Claus von
Stauffenberg, kenraalieversti Erich Hoepner, pastori Alfred Delp, lakimies Josef
Wirmer, kenraalimajuri Henning von Tresckow, Berliinin poliisiylipäällikkö Wolf-Heinrich
von Helldorf sekä tohtori Carl Goerdeler. Valta on tiiviisti pelastushallituksen
käsissä ja se pohjaa Wehrmachtin tukeen. SS:n korkein johto on joko teloitettu,
vangittu tai vapautettu tehtävistään, SS-joukot ovat alistettu Wehrmachtille ja
niitä ollaan muuttamassa tavallisiksi maavoimien divisiooniksi.
-
Entä natsijohto?
-
Suurin osa on vangittuina. Osa kuoli vangittaessa ja osa teki itsemurhan. Mutta
meillä on tarjota teille pääosa natsihallinnon korkeimmasta johdosta.
-
Tarjota meille? Ettekö aio tuomita niitä itse?
-
Toki olisimme sen tehneet, mutta tarvitsemme heitä teille luovutettuna enemmän.
Verirahaksi, jos näin voisi sanoa. Mutta siihen asiaan palaamme myöhemmin. Nyt
on tärkeintä saada tämä sota loppumaan. Tämä tilanne antaa siihen
mahdollisuuden. Jos se ei onnistu nyt, suurin osa Eurooppaa tulee tuhoutumaan.
-
Jos mielessänne on se, että solmimme rauhan, te vetäydytte sotaa edeltäville
rajoillenne ja sitten elämme happily everafter, niin ymmärrättehän itsekin että
mahdollisuus siihen on mennyt jo aikaa sitten.
-
Ymmärränhän toki. Emme me sellaista aikoneet ehdottaakaan.
-
Mitä siis ehdotatte?
-
Saksa antautuu ehdoitta ja suostuu, että maamme asetetaan teidän
miehityshallintonne alaisuuteen. Te siis saatte miehittää Saksan laukaustakaan
ampumatta.
-
Tuo kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Tässä täytyy olla jokin koukku
mukana.
-
No yksi sellainen siinä kyllä on. Me nimittäin antaudumme ainoastaan teille.
Siis länsiliittoutuneille. Emme Neuvostoliitolle. Ja te puolestanne käännätte
takkinne ja petätte Stalinin.
Bradley
oli älykäs mies eikä ollut päässyt asemaansa suotta. Ja kun hän katsoi
Rommelia, hän näki, ettei mies pilaillut. Eikä Rommelin tasoinen mies tulisi
tarjoamaan hänelle jotain puolivalmista kyhäelmää. Koska hänellä ei ollut
erityisemmin sympatiaa myöskään kommunismia kohtaan, hän jatkoi keskustelua.
-
On tietysti selvää, että me emme käännä aseitamme Stalinia vastaan, mutta
oletan, että te ette sellaista tullut meille ehdottamaankaan.
-
Oletatte oikein. Suunnitelmamme on tiivistettynä seuraavanlainen. Lopetamme
sotatoimet länsirintamalla mahdollisimman nopeasti, Saksa antautuu ja solmii
sopimuksen länsiliittoutuneitten kanssa kaikkien Saksan joukkojen hallussa
olevien alueitten miehittämisestä. Saksa alistuu mukisematta länsiliittoutuneitten
miehityshallinnon alaisuuteen.
-
Kaikkien Saksan joukkojen hallussa olevat alueet? Tämä siis koskee myös sitä
aluetta, jota itärintamalla miehitätte?
-
Kyllä.
-
Alan päästä jyvälle. Olkaa hyvä ja jatkakaa.
-
Välittömästi kun sotatoimet länsirintamalla ovat päättyneet, länsiliittoutuneet
hyväksyvät että me alamme siirtää kaikkia moottoroituja yksiköitämme ja koko
ilmavoimamme itärintamalle. Länteen jäävät hitaammat ja heikommat jalkaväkiyksiköt,
jotka alkavat vetäytyä ja luovuttaa alueita yhdessä sovitun aikataulun
mukaisesti. Aina alueen luovutettuaan kyseisen alueen luovuttanut yksikkö
luovuttaa teille myös aseensa ja antautuu sotavangiksi. Voitte tietysti vaatia,
että kaikki nämä yksiköt luovuttavat aseensa kerralla ja vangitaan
välittömästi, mutta logistisesti tämä on teille helpompaa. Kontollenne ei tule
kerralla liian suurta vankimäärää käsiteltäväksi. Lisäksi saksalaiset ovat
kurinalaista kansaa, ja teidän edessä vetäytyvät joukkomme auttavat teitä
huomattavasti kansan sopeutumista miehityshallintoon. Kun käsky tulee
saksalaiselta, sitä on helpompi noudattaa. Kansa kun ei ole vielä niin
tietoinen rintamilla tapahtuneen katastrofin laajuudesta kuin mitä me upseerit
olemme.
-
Ymmärrän, ja tämä on mahdollista hyväksyä. Ihan käytännön syistä. Entä siitä
eteenpäin?
-
On tietenkin selvää, että Stalin pyrkii etenemään idässä niin pitkälle kuin
mahdollista. Lännestä itään siirtyneet joukkomme ja ilmavoimamme pystyvät
viivyttämään puna-armeijaa tehokkaasti vielä vähintään useita kuukausia. Ja
sillä aikaa te saattekin miehitettyä koko Saksan ja joukkonne ovat edenneet
sinne, missä itärintama tällä hetkellä on. Silloin myös itärintaman joukkomme
antautuvat teille. Neuvostojoukoilla on sen jälkeen vastassaan vain
liittoutuneitten joukkoja. Luonnollisesti Stalin pitää teitä tietenkin siinä
vaiheessa jo vihollisenaan, mutta ei ole niin typerä, että ryhtyisi sotimaan
amerikkalaisia vastaan. Varsinkin, jos teette erään olennaisen päätöksen siinä
vaiheessa kun solmimme sopimuksen.
-
Ja tämä päätös olisi mikä?
-
Se, että Atlannin laivasaattueista ei enää ensimmäinenkään laiva etene
Murmanskiin. Lopetatte Neuvostoliiton sotilaallisen avustuksen. Neuvostoliitto
olisi todennäköisesti jo hävinnyt meille ilman valtavaa tukeanne. Saattueitten
tyrehdyttyä ja huomatessaan, että saksalaisten tankkien sijasta itärintaman
etulinjassa onkin amerikkalaisia Neuvostoliitto ei uskalla ottaa enää riskiä,
vaan toteaa tapahtuneen ja hyväksyy asiantilan. Pitkin hampain ja kostoa
suunnitellen, mutta tiedätte hyvin itsekin, että tämän sodan loputtua
Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteet tulevat joka tapauksessa viilenemään.
Olette valtioina ja yhteiskuntajärjestelminä toistenne vastakohtia. Vain
yhteinen vihollinen on yhdistänyt teidät ohimenevän hetken ajaksi. Tottakai
Stalin saa saattueitten loppumisesta raivokohtauksen, mutta te voitte vastata
siihen, että Saksa on jo antautunut, joten sotatoimet sitä kohtaan ovat
tarpeettomia eikä Yhdysvalloilla ole mitään tarvetta tukea niitä.
Bradley
oli hetken ajan hiljaa ja jatkoi sitten:
-
Tunnustan, että suunnitelmanne kiinnostaa minua. Se säästäisi lukemattoman
määrän ihmishenkiä Samalla se pelastaisi koko Itä-Euroopan Stalinin
miehitykseltä. Me olimme lähteneet siitä oletuksesta, että ne väistämättä menetetään
kommunismin ikeen alle. Henkilökohtaisesti olen kiinnostunut ehdotuksestanne.
Mutta päätös ei ole minun. Entä jos vastaus on ei?
Rommel
puolestaan oli hiljaa ja katsoi Bradleytä tiukasti silmiin:
-
Silloin me joudumme jatkamaan taistelua. Epätoivoista sellaista. Me tiedämme, että
idän suunnasta tulee uhka, joka pyrkii hävittämään kansamme. Mikäli te ette
suostu ehdotukseemme, emme voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että te
pyritte samaan. Silloin Saksan kansan on jatkettava taistelua. Siitä muodostuu
kansallinen itsemurha, sillä silloin ainoa tavoitteemme on vuodattaa
mahdollisimman paljon vihollisen verta. Tulemme aseistamaan naiset ja
lapsetkin. Te voitatte, ja ehkä lopetatte kansallisen olemassaolomme, mutta
oletteko halukas maksamaan hintaa? Te olette vielä tällä hetkellä päässeet
etenemään vasta Normandian yhteen nurkkaan. Sieltä on pitkä matka Saksaan. Ja
voi olla, että puna-armeija on siellä ennen teitä.
-
Henkilökohtaisesti en halua, että näin tapahtuu. Siksi arvostan
rehellisyyttänne. Pidän tämän mielessäni, kun vien viestin eteenpäin.
-
Kenraali Bradley, muistutan teitä vielä siitä, että tässä vaiheessa sotaa
Stalin tietää jo voittaneensa ja hän on
enää puhtaalla ryöstöretkellä. Hän pyrkii saamaan haltuunsa mahdollisimman
suuren osan Eurooppaa, eikä hän tule laskemaan sitä käsistään. Ainoana esteenä
sille on tällä hetkellä Saksan asevoimat. Emmekä me pysty pidättelemään
vihollista loputtomiin. Jos se saa aikaan ratkaisevan läpimurron, se voi
odottaa teitä Saksan länsirajalla. Se voi ottaa haltuunsa jopa Hollannin ja
Belgian. Saksan kansalle se tietää tuhoa. Eikä Saksan kansa ole ainoa
uhanalainen. Itä-Eurooppa, Baltia, Skandinaviakin. Stalinin valta tietää niille
kansoille orjuutta. Ehkä tuhoakin. Ne ovat vielä rintamalinjojemme takana,
mutta kuinka kauan? Teillä on mahdollisuus pelastaa kokonaisia kansakuntia. Ettekös
te amerikkalaiset olleet niitä hyviä heppuja? Kenraali Bradley, viisaana
miehenä te ymmärrätte, että emme puhu tässä vain tämän hetkisestä sodasta, vaan
vääjäämättä tulevasta seuraavasta. Jossa te olette vastakkain Neuvostoliiton
kanssa. Itse asiassa me saksalaiset tarjoamme teille voittoa sen sodan
ensimmäisestä taistelusta. Ja keinon estää Stalinia nousemasta liian
mahtavaksi.
Bradley
pohti mielessään, että nyt on se kuuluisa tuumailutupakin paikka. Hän kaivoi
taskustaan Lucky Strike-askin, tarjosi Rommelillekin, sytytti, veti muutamat
sauhut ja jatkoi sitten:
-
Tässä on vielä sellainen pienoinen ongelma, että tällä järjestelyllä Saksasta
antautuessaankin tulee käytännössä meidän liittolainen. Jos pysäytätte Stalinin
itärintamalla ja me tulemme tilalle, niin tosiasiassa meidän on annettava
teidänkin pitää siellä olevat joukkonne valmiudessa mikäli Stalin päättää silti
yrittää. Ja siinä tilanteessa itärintamalla on se armeijanne tehokkain nyrkki.
Stalin ei ole tästä ollenkaan mielissään.
-
Ei tietenkään ole. Ja käytännössä meistä todellakin tulee antautumisemme myötä
liittolaisianne. Mutta te olette siinä liitoutumassa kurkoja. Te määräätte,
mitä tehdään. Me olemme siihen täysin valmiita. Me olemme käskyvaltamme
alaisia. Ajatelkaa vielä kerran, mikä olisi se toinen vaihtoehto.
-
Olette oikeassa. Onhan tietysti totta, että tässä on kyseessä maailmanhistorian
suurin petos. Mutta yleensä valtioitten välisten petosten seurauksena kuolee
ihmisiä. Nyt niitä saatetaan pelastaa. Mutta olisiko teillä tarjota vielä
jotain, jolla voisin suostutella johtajiani tähän suunnitelmaan? Vaikka en
kiistä sen etuja enkä järkevyyttäkään, niin tällaista päätöstä ei ole vielä koskaan
tehty, eikä sen tekeminen ole helppoa, kaikista eduistaan huolimatta. On
ihmisiä, jotka arvostavat enemmän järjetöntä kostoa kuin rauhaa.
-
Itse asiassa meillä on vielä tarjottavaa. Tiedämme, että teillä on
ydinaseohjelma. Niin on meilläkin, joskaan ei niin pitkällä kuin teidän. Me
tarjoamme käyttöönne kaikki sen ohjelman tiedemiehet, samoin kuin suihkuhävittäjiämme
ja rakettiteknologiaamme suunnittelevat tiedemiehet ja insinöörit. He ovat itse
asiassa suostuneet tähän vapaaehtoisena, sillä he ymmärtävät, että me emme
voita sotaa kuitenkaan, ja mikäli häviämme Stalinille, heidät viedään kaikki
Neuvostoliittoon. Ajatus saksalaisesta teknisestä osaamisesta Stalinin käytössä
ei varmaan miellytä teitäkään. Mutta heidän avullanne saatatte saada
tulevaisuudessa huomattavan etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden.
-
Tuo on erittäin mielenkiintoinen tarjous. Mutta kuinka aiotte saada Saksan
kansan hyväksymään antautumisen ja miehityksen?
-
Sillä keinolla millä saimme sen hyväksymään sodankin. Eli propagandalla. Siis
paskanpuheella. Huomenna kansalaisille ilmoitetaan, että Hitler ei tosiasiassa
kuollut teidän pommituksessanne. Vaan hänet murhattiin natsijohtajien salaliiton
toimesta. Ilmoitus pommituksesta oli hämäys, jotta valta siirtyisi heille.
Kerromme myös, että Hitler sairasti parantumatonta syöpää ja halusi ennen
kuolemaansa tehdä rauhan ja pelastaa Saksan kansan sodasta ennen sen
täydellistä tuhoutumista. Mutta korkea natsijohto esti voimiltaan heikentynyttä
Hitleriä toteuttamasta hänen toivettaan. Kun salaliittolaiset olivat murhanneet
Hitlerin, toimi Wehrmacht puolestaan nopeasti ja esti heitä ottamasta valtaa ja
päätti toteuttaa Hitlerin toiveen sodan lopettamisesta keinolla millä hyvällä.
Ja ilman muunnettua totuuttakin saksalaiset ymmärtävät, että idästä tulee tuho.
Kaikki muut vaihtoehdot ovat parempia kuin se.
-
Entäs sitten jatkossa? Totuuden aika on kuitenkin joskus.
-
Kun miehityshallintonne on
vakiinnuttanut asemansa, kerromme kansalle totuuden ja pistämme sen katsomaan itseään
peiliin. Tai todennäköisesti sen siinä vaiheessa teette jo te. Sillä nyt
päästään niihin verirahoihin, joista aikaisemmin puhuin. Saksan kansa on
syyllistynyt hirvittävään rikokseen.
-
Sodan aloittaminen on aina hirvittävä rikos.
-
Te ette täysin tajua, mitä tarkoitan. Mutta teillä on jonkunlainen käsitys siitä,
että maassamme on keskitysleirejä, joissa on pääosin juutalaisväestöä. Ne ovat
tosiasiassa kuolemanleirejä. Me olemme tappaneet ihmisiä järjestelmällisesti ja
teollisesti. Annan teille lähtiessäni kansion, jossa on sekä suunnitelmamme
rauhan aikaan saamiseksi, että pääpiirteinen selvitys maamme toteuttamasta
kansanmurhasta. Siksi emme ole tappaneet natsijohtoa, vaan luovutamme ne teidän
tuomittavaksenne. Itse asiassa jos suunnitelma onnistuu, minulle on
henkilökohtaisesti se ja sama, saanko minäkin teiltä kuulan kallooni. Vaikken
ole juutalaisten tuhoamisesta millään lailla vastuussa. Sain asian itsekin
tietooni vasta muutama kuukausi sitten. Minulle on pääasia, että kansani pelastuu.
Ja siinä sivussa pelastuu moni muukin kansa.
-
Ovatko nämä kuolemanleirit vielä toiminnassa?
-
Niitten toiminta lakkautettiin heti Hitlerin kuoltua. Vangeille on alettu antaa
niin asiallista hoitoa, kun mihin sotaa käyvässä maassa pystymme. Kuitenkin tuhansia,
pahimmassa tapauksessa kymmeniä tuhansia tulee vielä kuolemaan, sillä osa on
yksinkertaisesti aivan liian heikossa kunnossa.
Rommel
ojensi kansion Bradleylle. Bradley otti sen vastaan ja totesi:
-
Tulen viemään ehdotuksenne ja suunnitelmanne välittömästi eteenpäin. Ymmärrätte
toki, etten voi yksinäni luvata mitään, mutta siitä huolimatta ehdotan, että
tätä julistamatonta tulitaukoa jatketaan, eli jos te ette ala ampua, niin emme
mekään ammu. Tulen ehdottamaan, että tulitauko pidetään voimassa myös ilmassa,
eli pommituksemme pidetään keskeytyksessä. Ja voisi olla viisasta vetää
yhteyskaapeli ei-kenenkään-maan läpi, että joukkomme voivat pitää yhteyttä.
Mutta esitän uutta tapaamista viikon kuluttua tässä samassa paikassa samaan
aikaan. Toivottavasti voimme silloin jo kätellä.
Miehet
tervehtivät toisiaan yhtä jäykän muodollisesti kuin tapaamisen alussa. Rommel
käveli Speidelin kanssa juoksuhautaan ja ilmoitti:
-
Viesti on lähetetty. Tulitaukoa jatketaan. Tulenavaus ainoastaan, jos
kimppuunne hyökätään.
Sen
jälkeen Rommel käveli komentokorsuun Speidelin kanssa kaivaen samalla
laukustaan kirjallisen määräyksen ojentaen sen Speidelille.
-
Annan välittömästi määräyksen itärintamalla Keskustan Armeijaryhmälle vetäytyä
puolustuksen kannalta edullisempiin maastokohtiin ja lopettaa sen hirveän
miesten tuhlaamisen, mihin Hitler syyllistyi. Ja seuraavaksi toteutamme tämän. Välittömästi.
Speidel
katsoi määräystä. Vaikka hän osasi jo aikaisemman perusteella aavistella sen
sisältöä, se hirvitti siitä huolimatta.
Ensimmäinen
määräys: Lähettäkää Von Klugen Armeijaryhmä B:n ensimmäinen, seitsemäs ja
viidestoista armeija sekä viides panssariarmeija välittömästi itärintamalle.
Lisäksi lähetetään Modelin kaikki kolme panssariarmeijakuntaa. Kaikki
Luftwaffen taistelukoneet siirretään itärintamalle.
Toinen
määräys: Länsirintamalle jääneitten yhtymien kaikki tykistö-, ilmatorjunta- ja
pioneerijoukot lähetetään itärintamalle.
Kolmas
määräys: Toteutetaan vetäytyminen Italiasta, Kreikasta ja Jugoslaviasta.
Vetäytymisen kärkenä moottoroidut joukot, jotka siirretään välittömästi
itärintamalle.
Itärintamalle
suuntaavat joukot ovat ensisijaisia sekä maantie- että rautatiekuljetuksissa
kaikkialla Saksassa. Jokainen, joka pyrkii viivyttämään kuljetuksia, voidaan
ampua välittömästi.
-
Herr Generalfeldmarschall, tämä jättää meidät täällä käytännössä avuttomaksi,
mikäli länsiliittoutuneet eivät suostu ehdotukseemme.
-
Ei sen ole väliä. Mitä todennäköisimmin ne suostuvat. Ei tuollaista tarjousta
voi jättää käyttämättä. Sillä totta kai ne jo tässä vaiheessa pähkäilevät, että
mitä helvettiä ne sen Stalinin kanssa tekevät sodan jälkeen. Siinäkin mielessä
ehdotuksemme on niille taivaan lahja. Ja jos ne eivät suostu, niin olen antanut
länsirintaman joukkojen komentajille määräyksen, että mikäli liitoutuneet
hyökkäävät, joukkomme yksinkertaisesti nostavat tassut pystyyn ja antavat
vihollisen kävellä ohi. Siinäkin tapauksessa ne ehtivät miehittää Saksan
mahdollisimman pitkälle ennen ryssiä. Me pidämme idässä ovea kiinni sen aikaa.
Ja olen antanut määräyksen, että Unkarin, Romanian ja Bulgarian armeijan
johdolle ilmoitetaan tilanteesta välittömästi. Uskon, että se antaa niitten
haluttomille joukoille hieman lisää intoa tapella etenevää vihollista vastaan. Ne
eivät pidä meistä. Mutta kommunisteista ne pitävät vielä vähemmän.
Toisella
puolella Bradley saapui juoksuhautaan ja sanoi miehille:
-
Sana etenemään. Jatkamme ehdollista tulitaukoa. Puolustaudumme, jos meitä
kohtaan ammutaan, mutta muuten olemme hissuksiin.
Bradleyn
adjutantti kysyi hiljaa, niin että muut miehet eivät kuulleet:
-
Mitä se hunni tarjosi?
-
Ei sen kummempaa kuin sekä toisen että kolmannen maailmansodan voittoa
laukaustakaan ampumatta. Minä lähden välittömästi tapaamaan Eisenhoweria. Ja
sinä puolestasi saat mennä Washingtoniin ASAP. Lähdet tapaamaan Rooseveltia.
Mutta ennen Rooseveltia sinun on tavattava muutama muu mies. Roosevelt on
sinisilmäinen hölmö, joka uskoo liikaa Stalinia. Voi olla, että hallinnossamme
on tehtävä pienimuotoinen vallankaappaus. Teen sinulle tarvittavat
muistiinpanot, kun lennämme Lontooseen.
30.
7. 1944, Pohjanmeri, liitoutuneitten laivasaattue JW 59
Niin
kuin moni saattue ennen sitä, eteni JW 59 Pohjanmerellä aaltoja kyntäen kohti
Murmanskia. Saattueessa oli kaikkiaan 34 kauppalaivaa ja sitä suojasi ristelijä
Jamaica, saattuetukialukset Striker ja Vindex sekä sen lisäksi seitsemän
hävittäjää ja viisi korvettia. Saattue oli lähtenyt Skotlannin Loch Ewestä kolme
päivää aikaisemmin ja sen oli tarkoitus saapua Murmanskiin seitsemäs elokuuta.
Yksi
saattueen aluksista oli Charles A McAllister, tavallinen Liberty-luokan
kauppa-alus, joita Yhdysvalloissa oli valmistettu jatkuvalla syötöllä. Tavaran
kulku yli Atlantin oli elintärkeää. Tällä kertaa Charles A McAllister oli
täynnä säilykkeitä. Aluksen komentosillalla olivat aluksen kapteeni Michael
Bunker sekä perämies Archie Stivic. Miesten tausta oli varsin erilainen,
irlantilaistaustainen Bunker oli kotoisin Floridan Key Westistä ja meri oli
ollut osa hänen elämäänsä jo pienestä lapsesta. Puolalaistaustainen Stivic taas
oli kotoisin sisämaasta, Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeelta, pienestä Arkansasin
osavaltion Danvillen kaupungista, josta hän oli nuorena miehenä häipynyt
maailmalle, liittynyt kauppalaivastoon ja jäänyt sille tielleen.
Bunker
ja Stivic olivat tehneet yhteistyötä jo monen saattueen aikana ja reitti
Murmanskiin oli heille tuttu. Tutuksi oli tullut myös kauppalaivaston miehille
osaksi tullut avuttomuuden tunne ja sitä myötä takaraivossa kaivertava jatkuva
pelko. He olivat täysin kauppa-aluksia suojaavien sota-alusten armoilla, ja
vaikka laivasto oli jatkuvasti läsnä, ei koskaan voinut olla varma, koska
saksalaisen sukellusveneen torpedo osuisi heidänkin alukseensa, parhaassa
tapauksessa lopettaen heidän elämänsä välittömästi ja huonoimmassa yhtä aikaa sekä
hukuttaen että krematoiden heidät aluksesta valuvan palavan öljyn ja jääkylmän
meren yhdistelmässä.
Nyt
heille oltiin annettu ymmärtää, että tilanne olisi toinen. Ainakin
toistaiseksi. He olivat ehtineet kuulla uutisen Hitlerin kuolemasta. Oli myös
huhua siitä, että vaikka itärintamalla taisteltiin edelleen katkerasti,
Normandiassa oltiin käyty muutama päivä sitzkriegiä, vaikka mitään varsinaista
aselepoa ei oltu julistettukaan. Joka tapauksessa ennen lähtöään he olivat
saaneet tiedon, että saksalaiset sukellusveneet eivät olleet tehneet muutamaan
päivään minkäänlaisia iskuja missään, eikä pelätyistä saksalaisista
meritiedustelukoneista ollut havaintoja.
Matka
oli edennyt ennakkotietojen mukaan. Kolmen vuorokauden aikana ei ollut
ensimmäistäkään hälytystä. Se ei tietenkään ajanut kokonaan karkuun
takaraivossa jäytävää kuolemanpelkoa, mutta helpotti oloa silti huomattavasti.
Bunker ja Stivic katselivat komentosillalta heistä nähden paapuurissa höyryävää
ilmatorjuntaan suunniteltua HMS Jamaica-risteilijää ja siunasivat mielessään
sen raskasta arsenaalia. Vaarahan ei välttämättä ollut ohi.
Aluksen
radisti juoksi kapteenin luo ja antoi viestilomakkeen. Kapteeni luki sen ja
katsoi eteensä ihmettelevän näköisenä. Stivic kysyi:
-
Mitä siinä on?
Bunker
antoi lomakkeen Stivicille ja sanoi:
-
Lue itse.
Stivic
otti lomakkeen:
”Saattue
kääntyy välittömästi ympäri ja suuntaa takaisin Loch Eween. Uudet määräykset
annetaan siellä. Täysi radiohiljaisuus.”
-
Mitäs helvettiä tämä tarkoittaa?
-
Kai ne sen perillä kertovat. Ja luulen, että me pärjäämme ilman tätä Murmanskin
reissua aivan mainiosti. Hermoille ne käy joka tapauksessa, vaikkei saksalainen
olisikaan kimpussa.
Bunker
antoi käskyn ja näki, että muutkin saattueen alukset alkoivat kääntyä ympäri. Kuusi
vuorokautta aikaisemmin Bradley ja Rommel olivat tavanneet ei-kenenkään maalla.
31.
7. 1944. Ei-kenenkään maa, Normandia
Muutamia
yksittäisiä laukaustenvaihtoja lukunottamatta rintamalla oltiin eletty
tosiasiallista tulitaukoa. Yksikään lentokonekaan ei ollut ylittänyt
rintamalinjoja. Juoksuhaudoissa puhuttiin molemmilla puolilla ja pidettiin yllä
toivetta. Jos tämä loppuisikin tähän? Saksalaisella puolella oli vielä monta
natsimielistä sotilasta, jotka tuumivat, että hanttiin pannaan ja viimeiseen
asti, mutta heidän turpansa oltiin tukittu kokeneen rintamamiehen realismilla.
Kokeneet saksalaiset sotilaat olivat aivan hyvin selvillä siitä – varsinkin
nähtyään käydyissä taisteluissa länsiliittoutuneitten ilma- ja materiaaliylivoiman
– että heillä oli vain kaksi vaihtoehtoa. Joko hävitä sovinnolla ja järkevästi
tai sitten hävitä taistellen ja kaiken menettäen.
Kenraali
Bradley oli palannut juoksuhautaan ja odotti. Hän oli omasta puolestaan
ehdottanut, että saksalaisten ehdotukseen on ehdottomasti suostuttava. Samaa
mieltä oli lähes koko Yhdysvaltain ja Iso-Britannian sotilaallinen johto.
Esteenä oli Roosevelt, joka oli aivan liikaa Stalinin lumoissa. Tai lähinnä Stalinista
luomansa mielikuvan. Hän uskoi todella Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton aitoon
ja luottamukselliseen ystävyyteen. Tarvittiin tosiasiallinen sotilas- ja
virkamiesvallankaappaus, josta tosin amerikkalainen yleisö ei saisi koskaan
tietää. Muutenkin liian liberaali varapresidentti Henry A. Wallace astuisi
syrjään tehtävästään terveydellisin syihin vedoten. Hänen tilallaan vannoisi
virkavalan Harry S. Truman, jonka demokraattien puoluekokous oli kymmenen
vuorokautta aikaisemmin valinnut Wallacen tilalle seuraaviin
presidentinvaaleihin. Tässä sattuma oli tullut avuksi.
Roosevelt
saisi johtaa Yhdysvaltoja presidenttinä virallisesti. Tosiasiassa hän lähinnä
keskittyisi marraskuisiin vaaleihin ja Truman toimisi maan tosiasiallisena
johtajana. Roosevelt voittaisi vaalit selvästi, olisihan hän virallisesti yksi
uudempien aikojen suurimpia amerikkalaisia sankareita, mutta vaalien jälkeen hänkin
jäisi terveydellisistä syistä pian eläkkeelle ja siirtäisi vallan virallisesti Trumanille,
jolla se tosiasiallisesti jo olikin. Roosevelt ei sinänsä pitänyt tilanteesta
mutta tajusi, että koko armeija olisi häntä vastassa ja mikäli hän ei suostuisi
suunnitelmaan ja vaatisi sodan jatkamista se vuotaisi joka tapauksessa julkisuuteen
sen, että kymmeniä- ellei satojatuhansia nuoria amerikkalaisia miehiä oltiin
tapatettu turhaan hänen vuokseen. Niinpä hän valitsi itselleen sankarin kruunun
ja marionettihallitsijan aseman. Ja olihan hänen kuntonsa heikentynyt muutenkin
radikaalisti. Ehkä hän ei olisi jaksanut muutenkaan.
Käytännölliset
englantilaiset olivat tehneet omat järjestelynsä. Siellä astui tehtävään virkamieshallitus,
jonka tehtävä oli johtaa Iso-Britannia rauhaan ja sen jälkeen maassa
pidettäisiin uudet vaalit. Virallisesti virkamieshallituksen pääministerinä
toimi kuningas Yrjö VI, tosin hänen asemansa oli lähinnä muodollinen. Hänen
arvovaltansa antoi kuitenkin mahdollisuuden saattaa saksalaisten ehdottama ja
Stalinin pettävä rauhansuunnitelma voimaan.
Churchill
oli syrjäytetty. Hän ymmärsi kyllä suunnitelman järkevyyden ja sen, että Stalin
muodostaa tulevaisuudessa vielä suuremman vaaran kuin Natsi-Saksa, mutta hän ei
pystynyt luopumaan henkilökohtaisesta kostonhimostaan. Hän halusi laittaa Saksan
kansan kärsimään mahdollisimman paljon. Niin Britannian armeijassa,
virkamieskoneistossa ja parlamentissa taas ymmärrettiin, että rauha ja
tulevaisuuden turvaaminen Neuvostoliitolta menee yli kostonhalun. Saksa olisi
jatkossakin kuitenkin osa Eurooppaa mutta Stalinin Neuvostoliittoa ei
sellaiseksi saattanut sanoa. Siksi Britannian parlamentin salaisessa
äänestyksessä sekä ala- että ylähuone oli antanut Churchillin hallitukselle
selvän epäluottamuslauseen. Kuninkaan johtama virkamieshallitus oli jo astunut
virkaansa, mutta siitä ilmoitettaisiin virallisesti vasta sen jälkeen, jos
sopimus saksalaisten kanssa vahvistettiin.
Sovitulla
kellonlyömällä, jota rintamalla oltiin kiihkeästi odotettu, heilutettiin
asemien molemmilta puolilta jälleen valkoista lippua. Bradley ja luutnantti
Smith kömpivät ylös juoksuhaudoista. Toiselta puolelta nousivat Rommel ja
Speidel. Miehet kohtasivat toisensa ei-kenenkään-maan puolessa välissä
tervehtien toisiaan jälleen jäykän sotilaallisesti. Bradley aloitti
keskustelun:
-
Olette olleet varsin optimistinen ehdotuksenne suhteen. Olemme toki tietoisia
siitä, että olette siirtämässä valtaosan voimistanne itärintamalle.
Rommel
hymyili ja vastasi:
-
Optimismille on varmaankin ollut aihetta. Ensinnäkin en pidä teitä tyhminä ja
toisekseen, mikäli olisitte olleet ehdotustamme vastaan, olisi tarkka-ampujanne
ampunut minut sillä hetkellä, kun olisin noussut juoksuhaudasta ja tällä
hetkellä tykistönne olisi aloittanut musertavan keskityksen.
-
Olette oikeassa. En halua pitää teitä turhassa jännityksessä, joten kerron,
että olemme suostuneet ehdotukseemme. Se tosin vaati meiltäkin tiettyjä varsin
radikaaleja hallinnollisia toimenpiteitä, jotka ilmoitetaan niin Yhdysvaltain
kuin Iso-Britannian tiedotusvälineissä tuntia myöhemmin siitä hetkestä kun me
kaksi olemme päässeet sopimukseen.
Rommel
viittasi kädellään ensin omien juoksuhautojensa ja sen jälkeen amerikkalaisten suuntaan
todeten:
-
Niin kuin näette, molemmilla puolilla miehet ovat nousseet ylös. He odottavat.
Mitä teemme nyt?
Bradley
katsoi myös tilanteen ja vastasi:
-
Minulla ei ole valtuuksia allekirjoittaa varsinaista antautumisasiakirjaa.
Ehdotan, että se allekirjoitetaan tässä paikassa vuorokauden kuluttua.
Varsinaisen asiakirjan allekirjoittaa puolestamme Eisenhower. Oletan, että
saatte Wilhelm Canariksen allekirjoittamaan asiakirjan?
-
Oletatte oikein. Itse asiassa hän on tuossa muutaman kilometrin päässä.
Bradley
kaivoi mukanaan kantamastaan leipälaukusta kansion:
-
Mutta minulla on valtuudet allekirjoittaa virallinen tulitauko
antautumisasiakirjan allekirjoittamista odotellessa. Ja oletan, että teillä on
samat valtuudet.
-
Oletatte jälleen oikein. Pistetäänkö toimeksi?
Bradley
otti asiakirjan ja kynän, ojensi sen Rommelille ja tajusi samalla, että hän ei
ollut älynnyt ottaa mukaan minkäänlaista alustaa, mitä vasten se kirjoitetaan.
Rommel piti asiakirjaa kädessään, huomasi saman ongelma ja totesi:
-
Jospa te…
-
Ilman muuta…
Bradley
kääntyi selin, Rommel laittoi asiakirjan hänen selkäänsä vasten ja
allekirjoitti tulitauon. Sen jälkeen hän ojensi asiakirjan ja kynän Bradleylle
ja käänsi puolestaan selkänsä. Bradley allekirjoitti tulitaukoasiakirjan
Rommelin selkää vasten. Miehet kääntyivät, katsoivat toisiaan silmiin ja
kättelivät. Nyt oli sen aika.
Niin
saksalaisten kuin amerikkalaisten asemista alkoi kuulua spontaani hurraahuuto.
Bradley kaivoi laukustaan vielä kansion ja ojensi sen Rommelille.
-
Meiltä olisi tulossa Berliiniin jo kuluvan vuorokauden sisällä pari
lentokoneellista henkilökuntaa. Osa heistä valmistelee yhdessä
pelastushallituksenne kanssa maanne siirtymistä miehityshallinnon alaisuuteen.
Ja osan pitäisi päästä jatkamaan Varsovaan. He ovat Puolan pakolaishallituksen
edustajia. Varsovassa on lähipäivinä alkamassa puolalaisten organisoitu kapina.
Sodan tässä vaiheessa sen aloittaminen olisi silkkaa hulluutta ja täysin turhaa.
Tuossa paperissa on suunnitelmamme siitä, kuinka asia voidaan hoitaa. Oletan,
että pystytte järjestämään asian.
Rommel
luki suunnitelman nopeasti, vihelsi hiljakseen ja totesi:
-
Jos tätä olisi ehdotettu vielä kaksi kuukautta aikaisemmin, siitä olisi saanut
hyvän sketsinäytelmän. Mutta kyllä, kyllä me pystymme järjestämään tämän. Itse
asiassa suunnitelma on paras mahdollinen vaihtoehto kaikille osapuolille.
Miehet
kättelivät vielä kertaalleen ja siirtyivät omille puolilleen. Oli paljon työtä
tehtävänä.
31.
7. 1944, liittoutuneitten laivasaattue JW 59, Loch Ewe, Skotlanti
Liberty-luokan
aluksen perämies Archie Stivic katsoi, kun hänen alustaan Charles A
McAllisteria tankattiin. Tankkaamisella oli kuulemma kiire, sillä keskeytetyn
Murmanskin purjehduksen jälkeen kerrottiin, että aluksilla oli kiire toiseen
päämäärään. Mikä se oli, sitä ei Stivic vielä tiennyt. Aluksen kapteeni Michael
Bunker oli mennyt komennettuna käskynjakoon, ja hänen palattuaan varmaan asia
selviäisi. Stivic oli saanut tiedon siitä, että Saksa oli antautunut ja
liittoutuneitten joukot olivat alkaneet edetä sovitun aikataulun mukaan
Ranskassa ja saksalaiset kulkivat heidän edellään luovuttaen pikkuhiljaa sekä
alueita että omaa aseistustaan ja antautuen samalla sotavangeiksi.
Stivic
oli myös kuullut radiouutisista, että vaikka Saksa oli antautunut länsiliittoutuneille,
sen joukot kävivät edelleenkin ankaraa vastarintaa Neuvostoliiton joukkoja
vastaan itärintamalla. Myös Saksan liittolaismaat taistelivat edelleenkin
neuvostojoukkoja vastaan. Stivicin oli vaikeaa hahmottaa, että mistä oikein oli
kysymys. Stivicin suku oli tullut Puolasta kaksi sukupolvea aikaisemmin
Yhdysvaltoihin, ja vaikka Stivicin äidinkieli oli englanti, hän silti puhui
varsin sujuvaa puolaa. Ja hän tiesi, että niin Saksa kuin Neuvostoliitto olivat
pilkkoneet, paloitelleet, ryöstäneet ja raiskanneet hänen esi-isiensä maan. Hän
ei ollut varma siitä, kumpaa hän vihasi enemmän, Saksaa vai Neuvostoliittoa.
Nyt hän oli kuullut, että Saksa oli antautunut. Sitä myötä hän ymmärsi, että
jossain vaiheessa yhdysvaltalaiset joukot miehittäisivät Puolankin ja
antaisivat sille vapauden. Siksi hän huomasi toivovansa, että saksalaiset
joukot pystyisivät pitämään puolensa ja estäisivät Stalinin joukkoja
tunkeutumasta Puolaan.
Stivic
oli myös epävarma omasta tulevaisuudestaan ja laivansa tehtävästä. Selväähän
oli, että eivät saattueen laivat voisi loputtomiin jäädä tänne Skotlannin
pohjoiseen kärkeen. Asia selviäisi pian. Kapteeni Bunker oli tulossa
komentosillalle. Ensimmäisenä hän kysyi:
-
Tankkaus?
-
Pian valmis. Laiva on muutenkin kunnossa. Olemme valmiita lähtemään. Mutta
minne me oikein menemme?
Kapteeni
Bunker katseli hieman aikaa satama-aluetta ja sanoi sitten.
-
Saattue jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa menee Ranskan Cherbourgiin.
Toinen osa menee Tanskan Esbjergiin. Ja se kolmas osa, mihin me kuulumme,
sisältää kymmenen pelkästään amerikkalaista alusta ja me menemme Hankoon.
-
Mihin helvetin Hankoon?
-
Suomeen.
-
Suomeen, hei hetkonen, annas se…
Stivic
kaivoi esiin maailmankartan ja hahmotti siitä, missä Suomi oli. Hän oli kyllä kuullut
maan nimen joissain uutiskatsauksissa, muttei ollut koskaan keskittänyt siihen
sen suurempaa huomiota. Nyt hän hoksasi, että sehän oli kovasti lähellä sitä
Murmanskia, minne he olivat niin monta kertaa menneet. Hän ihmetteli:
-
Mutta Itämerihän on vielä sotatoimialuetta. Saksalaiset tappelevat siellä
neuvostoliittolaisten kanssa. Kuka meitä siellä suojaa?
Kapteeni
Bunker väänsi kapteenin hattunsa lippaa taaksepäin, hymyili ja sanoi:
-
Sehän tässä huvittavinta onkin. Meitä suojaa Saksan laivasto…
1.
8. 1944 klo 16.30, Varsova
Puolan
Kotiarmeijan apulaiskomentaja Tadeusz Bór-Komorowski oli sekavien ja
hämmentyneitten tunteitten vallassa. Jos alkuperäinen, jo aikaa sitten lukkoon
lyöty suunnitelma olisi toteutettu, olisi puolen tunnin kuluttua hänen
komennossaan olleet 23.000 puolalaista vastarintasotilasta aloittaneet avoimen
kapinan saksalaisia joukkoja vastaan. Myös Bór-Komorowski oli saanut tietoja
länsirintaman epäselvistä tapahtumista, mutta ei ollut uskonut niitten
vaikuttavan tilanteeseen Puolassa. Tosin hän oli huomannut, että Varsovan läpi
kuljetettiin itärintamalle rautateitse saksalaisia joukkoja ja raskasta
kalustoa yhtenä köytenä, juna toisensa perään. Kuitenkin kaksi päivää
aikaisemmin hän oli saanut Puolan pakolaishallitukselta radioviestin, joka
muutti tilanteen:
Tilanne
on muuttunut. Hyökkäystä on ehdottomasti lykättävä. Odottakaa uusia määräyksiä.
Puolan
Kotiarmeija odotti. Edellisen päivän iltana oli tullut uusi viesti. Viestin
vastaanottanut ja koodia purkava viestimies oli koodin purkamisen aikana
todennut ääneen että mitä helvettiä. Saman oli hetkeä myöten todennut myös
Bór-Komorowski. Eihän tämä voi olla totta. Vai voiko sittenkin? Viestin
koodimerkinnät olivat oikeita ja osoittivat viestin tulevan Lontoosta. Bór-Komorowski
käski viestimiehen pyytää varmistus eri taajuudella ja eri koodeilla.
Vastaviesti tuli nopeasti ja sisälsi samat tiedot. Bór-Komorowski mietti
hetkisen, puntaroi riskit ja mahdollisuudet ja päätti noudattaa saamaansa
määräystä. Hän sanoi viestimiehelle:
-
Otat tuon radion mukaasi ja lähdet kanssani toiseen varmistettuun paikkaan. Jos
kyseessä on kuitenkin saksalaisten juoni, on parempi, ettemme paljasta tämän
paikan sijaintia.
Varapaikassa
viestimies otti yhteyden viestissä annetulla taajuudella ja lähetti sovitun
kutsun:
-
Wolnosc. Toistan, wolnosc.
Hiljaisuutta
kesti vain kymmenen sekuntia, ja sen jälkeen kuului vastaus:
-
Wybush. Toistan, wybush. Täällä puhuu eversti Jürgen Anthes. Ilmoitan
teille, että saamanne tiedot ovat
oikeita. Teidän tarvitsee vain ilmoittaa tapaamispaikka, niin pääsemme
operaation seuraavaan vaiheeseen. Saavumme teille mainittujen henkilöitten
kanssa ilmoittamaanne paikkaan haluamanne aikana ja mukanamme on ainoastaan
ryhmän verran sotilaita. Valitkaa paikka niin, että pystytte tarkkailemaan
aluetta varmistaaksenne, ettemme yritä petosta. Toivon, että tapaaminen järjestyy
mahdollisimman pian. Ehdotan, että mietitte viisi minuuttia ja otamme uuden
yhteyden.
Bór-Komorowski
katseli mukanaan olevaa Varsovan karttaa, etsi mielestään sopivimman paikan ja
ajankohdan. Sen jälkeen viestimies ilmoitti tiedot nopeasti suuntimisen
vaikeuttamiseksi. Saksalainen eversti kuittasi ajan ja paikan ja sen jälkeen
kuittasi lopettavansa lähetyksen.
Ja
nyt Bór-Komorowski odotti sovitussa paikassa miehineen. Hänellä oli mukanaan
komppanian verran sotilaita. Saksalainen ei ollut esittänyt vaatimuksia
puolalaisten miesvahvuuden suhteen. Jos hän oli hämmentynyt, niin muutamaa
tuntia aikaisemmin oltiin nähty myös hyvin hämmentyneitä ihmisiä Berliinin
Tempelhofin lentokentällä. Luonnollisesti viestit ja käskyt oli saapuneet
perille saksalaisella tehokkuudella ja niitä myös noudatettiin saksalaisella
perinpohjaisuudella mutta siitä huolimatta kentälle laskeutunut
yhdysvaltalainen matkustajakone, jota oli saattanut sekä kaksitoista
yhdysvaltalaista Mustang-hävittäjää sekä myös kaksitoista saksalaista Focke
Wulf-hävittäjää pisti lentokentän henkilökunnan raapimaan päätään.
Koneesta
tuli ulos sekä univormupukuisia ihmisiä että siviileitä. Sovitusti suurin osa
siirrettiin linja-autoihin, josta he jatkoivat matkaansa kohti Berliinin
keskustaa. Viisi siviilipukuista saatettiin valmiiksi odottavaan Junkers Ju 52-koneeseen.
Kone nousi ilmaan ja sen mukaan starttasi kahdeksan lentokentällä odottanutta
Messerschmitt Me 109-hävittäjää. Lentäjille oltiin ilmoitettu, että tuo
matkustajakone suuntasi Varsovaan, ja hävittäjälentäjät vastasivat hengellään,
että se pääsisi ehjänä perille. Junkersissa viisi koneeseen noussutta siviiliä
katsoivat saksalaisia hävittäjiä ihmeissään. Jos heille olisi sanottu kuukautta
aikaisemmin, että he lentäisivät pian Berliinistä Varsovaan saksalaisten
hävittäjien suojaamana, he olisivat päästäneet kaikkien räkäisten naurujen äidin.
Tästä
lennosta Bór-Komorovski ei ollut vielä selvillä. Hän vain toimi käskynsä mukaan
sovitulla paikalla ja odotti epävarmojen tunteitten ja jäytävän pelon vallassa.
Sovitulla kellonlyömällä paikalle saapui kuorma-auto. Autosta purkautui ryhmän
verran saksalaisia sotilaita, eversti ja sen lisäksi viisi siviilipukuista
henkilöä. Eversti aukaisi näkyvästi pistoolikotelonsa, näytti pistooliaan ja
laittoi sen sitten maahan. Tämän jälkeen hän lähti kävelemään kädet ylhäällä
kohti puolalaisia. Siviilipukuiset henkilöt kulkivat parikymmentä metriä heidän
perässään. Saksalainen saapui Bór-Komorowskin luo ja esittäytyi:
-
Olen eversti Anthes, jonka kanssa puhuitte eilen radiossa. Tulin
aseistamattomana, ja jään tarvittaessa panttivangiksenne. Varsinaisen asian
kanssanne toimittavat perässäni kulkevat siviilihenkilöt, joista saatatte osan
tunteakin. Saanen muuten laskea käteni?
Anthes
sai luvan ja sen jälkeen Bór-Komorowski tunnisti siviilien joukosta erään
miehen. Tässä vaiheessa hän varmistui, ettei heitä ollut kusetettu. Ellei
saksalaiset olleet sitten vallanneet salaa Lontoota.
-
Terve, Tadeusz, eipä olla aikoihin nähty, totesi Puolan pakolaishallituksen
pääministeri Stanisław Mikołajczyk.
Miehet
halasivat toisiaan. Bór-Komorowski oli selvästi liikuttunut ja sanoi:
-
Vasta nyt uskon tämän todeksi. Saksa on siis todella antautumassa.
-
Saksa on itse asiassa jo antautunut. Amerikkalaiset tulevat tänne
mahdollisimman pian. Mutta saksalaiset ovat suostuneet siihen, että joukkosi
muuttuvat täällä Varsovassa kapinajoukoista miehitysjoukoiksi. He ovat valmiita
vetämään pääosat joukkonsa pois Varsovasta odottamaan amerikkalaisten tuloa
kaupungin ulkopuolelle.
-
Pääosat?
-
Kyllä. Sillä heillä on yksi vaatimus. Ja siihen meidän on pakko suostua.
-
Ja se on mikä?
-
Varsovan läpi kulkeva rautatie ja Varsovan rautatieasema pysyy amerikkalaisten
saapumiseen saakka heidän hallinnassaan. Saksalaiset eivät antaudu Stalinille.
Ainoastaan lännelle. Ne taistelevat idässä koko aika puna-armeijaa vastaan. Ja
meidän on annettava niille mahdollisuus.
-
Se kuulostaa näitten vuosien jälkeen aika katkeralta.
-
Minä tiedän sen. Mutta mikäli Stalin valtaa Puolan, hän asettaa tänne
kommunistihallinnon, jos nyt yleensä sallii Puolan olemassaolon ensinkään. Sen
jälkeen sitä Puolaa, jonka me tunnemme, ei koskaan enää ole. Ja sinun
joukkojasi Stalin pitää rikollisina. Hän hyväksyy ainoastaan kommunistisen
vastarintaliikkeen. Voi olla, että päädytte aseveljienne viereen Katyniin luoti
takaraivossanne. Ennen amerikkalaisten saapumista saksalaiset ovat ainoa, joka
tukkii vyöryn. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta.
-
Mutta muuten Varsovan hallinto siirtyy joukoilleni.
Mikołajczyk
kääntyi eversti Anthesia kohden ja puhui hänelle saksaa. Anthes kuunteli,
kaivoi puolalaisten tarkistamasta asiakirjasalkustaan papereita ja puhui
vuorostaan:
-
Tässä vaiheessa on minunkin hyvä liittyä keskusteluun. Vastaus kysymykseenne
siitä, siirtyykö hallinto Varsovassa rautatietä lukuunottamatta joukoillenne on
kyllä. Ja rautateitten pyörittämiseen tarvitsemme lähinnä pioneereja,
huoltojoukkoja ja siviilihenkilökuntaa. Varsinaiset miehitysjoukkomme siirtyvät
leireille Varsovan ulkopuolelle. Annan teille hetken kuluttua asiaan liittyvän
selventävän kartan, mutta sitä ennen annan teille toisen asiakirjan. Se liittyy
kertomaanne katkeruuden tunteeseen ja voi osaltaan auttaa.
Anthes
ojensi Bór-Komorowskille lapun, jossa oli ainoastaan kolmekymmentäkaksi nimeä.
-
Nämä nimet tunnistatte varmaan itsekin. Ne ovat niitä henkilöitä, jotka ovat
päävastuussa natsihallinnon Varsovassa tekemistä julmuuksista. Heidät on kaikki
pidätetty ja Wehrmachtin hallussa. Mikäli pääsemme sopuun, luovutamme heidät
teille, emmekä kysele perään siitä mitä te heille teette.
Bór-Komorovski
otti lapun, luki nimet ja nyökkäsi. Sen jälkeen hän sanoi Anthesille:
-
Ette muuten taida itse olla natsi?
-
En ole koskaan ollut. Olen saksalainen ja ylpeä maastani ja kansastani. Tiedän,
että olemme syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin ja joudumme vastaamaan
teoistamme. Mutta mielestäni kansallani on oikeus elää. Niin kuin teidänkin
kansallanne. Ja siksi pyydän, rukoilen, että suostutte ehdotukseemme.
Amerikkalaiset ovat tulossa niin nopeasti kuin vaan pystyvät. He takaavat
kansojemme olemassaolon. Mutta eivät ne tänne päivässä ehdi. Siksi tekin
tarvitsette vielä armeijaamme itärintamalla. Ettei Stalin ehdi tänne. Jokainen
menetetty kilometri idässä voi olla menetetty ikuisiksi ajoiksi.
Bór-Komorovski
katsoi saksalaista hetken ajan silmiin. Hän ei nähnyt siellä vakaumuksellista
natsia, vaan rehellisen, huolestuneen miehen.
-
Suostumme ehdotukseenne. Voitte palata autoonne ja lähettää viestin, että
suostumme ehdotukseenne. Emme tarvitse teitä panttivangiksi.
Mikołajczy
puuttui keskusteluun:
-
Lähden Anthesin mukaan sopimaan käytännöistä ja aikatauluista. Koralscky ja
Lato jäävät neuvonantajiksenne ja perehdyttävät teidät tarkemmin laajempaan
tilanteeseen.
Bór-Komorovski
sanoi vielä Anthesille:
-
Suostumme siis ehdotukseenne. Saksan armeija voi jatkaa kuljetuksiaan Varsovan
läpi. Mutta minulla on yksi erityinen vaatimus.
-
Kertokaa.
Bór-Komorovski
kertoi, Anthes kuunteli, nyökkäsi ja poistui sitten paikalta. Tuntia myöhemmin
Varsovan rautatieasemalla, jossa junat kuljettivat saksalaisia sotilaita kohti
epävarmaa tulevaisuutta liehui jälleen Puolan lippu.
1.
8. 1944, itärintama
Neuvostoliiton
armeijan ensimmäisen Valko-Venäjän Rintaman komentaja kenraali Rokossovski
seurasi tilanneraportteja hyvin huolestuneena. Kesäkuun 22. päivä alkanut
operaatio Bagration oli edennyt ensimmäisen kuukauden aikana suunnitelmien
mukaisesti. Neuvostojoukoilla oli murskaava ylivoima niin maalla kuin
ilmassakin ja Hitlerin uppiniskaisuus oli maksanut saksalaisille hirvittävän
hinnan. Koska Hitler ei ollut antanut vetäytymislupaa Vitebskissä oleville
saksalaisille joukoille, olivat puna-armeijan joukot saartaneet ja tuhonneet
siellä kaikkiaan neljä divisioonaa. Kolmas heinäkuuta päästiin etenemään jo
Minskiin.
Sitten
tuli uutinen Hitlerin kuolemasta. Melkein välittömästi saksalaisten taktiikka
muuttui, eivätkä ne enää yrittäneet jäykkää puolustusta, vaan vetäytyivät
puolustuksellisesti edullisempiin asemiin käyden vetäytyessään pelkkää
viivytystaistelua. Melko pian neuvostotiedustelu osasi kertoa, että taistelut
Normandiassa olivat keskeytyneet, vaikkei virallista tulitaukoa oltu julistettu
missään. Pian sen jälkeen saatiin tieto saksalaisten massiivisista joukkojenkuljetuksesta
lännestä itään. Kuljetuksiin oltiin varattu kaikki mahdollinen saksalainen
rautatiekalusto, mitä sieltä saatiin irroitettua, ja huomattavaa oli, etteivät
länsiliittoutuneet olleet millään tavoin häirinneet massiivista
voimienkeskittämistä Rokossovskin kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä haisi
petokselta ja sitähän se olikin, mutta ammattisotilaana Rokossovski keskittyi
tehtäväänsä, eikä antanut spekuloinnin häiritä.
Saksalaiset
olivat toimineet nopeasti ja tehokkaasti, ja elokuun ensimmäisen päivän aamuna
Rokossovski oli saanut viestin alaiseltaan, 65:n armeijan komentajalta kenraali
Batovilta. Viesti oli hälyttävä. Suoraan liikkeestä hyökkäykseen siirtyneet
kaksi saksalaista panssaridivisioonaa tuntemattomasta yhtymästä oli tehnyt
kaksipuolisen saarrostuksen etenevälle Batovin kärkidivisioonalle, motittanut
sen ja tuhonnut perässä etenevästä divisioonasta kärkirykmentin pakottaen
Batovin keskeyttämään etenemisensä.
Samanlaisia
uutisia oli alkanut kuulua pitkin itärintamaa, vaikka tiedettiin, etteivät
saksalaiset olleet vielä saaneet läheskään kaikkia joukkoja ryhmitettyä. Tiedettiin
myös, että Luftwaffen vahvuus oli nopeassa ajassa kaksinkertaistunut ja
oletettavaa oli, että se vahvistuisi lähipäivinä vielä lisää. Länsirintaman
tapahtumista tai paremminkin tapahtumattomuudesta oltiin keskusteltu, kerrottu
huhuja ja valettu kannuja. Kannunvalanta oli Rokossovskin kohdalta loppunut
muutamaa tuntia aikaisemmin, sillä hänen esimiehensä marsalkka Zhukov oli
lähettänyt adjutanttinsa kertomaan hänelle lännen petoksesta. Saksa antautuisi
ehdottomasti, mutta ainoastaan länsiliittoutuneille, jotka miehittäisivät maan.
Saksalaiset joukot taistelivat edelleen neuvostojoukkoja vastaan, ja
Rokossovski tiesi, että ne tekisivät sen lisääntyneellä taistelutahdolla. Sama
koskisi Saksan liittolaismaita. Neuvostoliittoa pelättiin huomattavasti enemmän
kuin länsiliittoutuneita. Rokossovski tiesi hyvin, että saksalaiset joutuisivat
mieluummin amerikkalaisten miehittämäksi kuin ensiksi neuvostojoukkojen
jyräämäksi ja sen jälkeen terrorisoimiksi. Rokossovski oli älykäs mies, eikä
hänellä ollut pienintäkään harhakuvitelmaa siitä, mitä Saksassa tulisi
neuvostomiehityksen aikana tapahtumaan.
Oikeastaan
Rokossovski suorastaan ihaili saksalaisten ratkaisua. Vielä ahdingossakin ja
kaiken toivon jo mentyä ne perkeleet onnistuivat löytämään keinon, millä
voittaa sota. Ja se keino oli hävitä sota. Kunhan hävisi oikealle osapuolelle.
Jossain vaiheessa amerikkalaiset joukot ilmestyisivät saksalaisten tilalle,
eikä Neuvostoliitolla olisi mahdollisuutta jatkaa sotaa niitä vastaan. Zhukovin
adjutantti oli kyllä jättänyt Rokossovskin pohdittavaksi senkin kysymyksen,
pystyisivätkö he lyömään myös länsiliittoutuneitten joukot. Varsin nopean
pohdinnan jälkeen hän päätyi vastaukseen ei. Siihen eivät vaikuttaisi
pelkästään sodan lait vaan myös vielä niitä tärkeämmät teollisuuden lait.
Rokossovski tiesi, että lännestä ei tulisi enää ensimmäistäkään saattuetta ja
Yhdysvallat oli saanut valtavan teollisuuskoneistonsa valjastettua sodan
palvelukseen. Peli oli sillä pelattu.
Nyt
Rokossovski päätti keskittyä siihen tärkeimpään tehtäväänsä, mitä hänellä vielä
oli. Saksalaiset tulisi ajaa mahdollisimman kauas länteen, ennen kuin
amerikkalaiset tulisivat. Rokossovski aikoi ehdottaa, että painopiste
hyökkäykselle olisi Rokossovskin joukoista luoteeseen, kohti Itä-Preussia.
Mikäli neuvostojoukot valtaisivat Itä-Preussin ja etenisivät Itämerelle, jäisi
Baltia samalla mottiin. Puna-armeija tuskin uskaltaisi koettaa onneaan jenkkien
kanssa, mutta Rokossovski laski, etteivät jenkitkään ryhtyisi maihinnousuun
saarrettuun Baltiaan. Riskit olisivat sille liian suuret, eivätkä jenkitkään
varmasti halunneet uutta sotaa heti edellisen loputtua. Mikäli Rokossovskin
suunnitelma onnistuisi, varmistaisi Neuvostoliitto sen, ettei sen laivasto
olisi pysyvästi saarroksissa Suomenlahden itäisimmässä pohjukassa.
Ongelmana
oli vain se, että saksalaiset varmasti tajusivat puolellaan sen, mitä
Rokossovski suunnitteli. Ne taistelisivat viimeiseen asti. Ja ne tajuaisivat,
että nyt niillä oli pitkästä aikaa toivoakin. Jos ne pystyisivät pitämään
linjansa parikin viikkoa, se riittäisi.
7.
8. 1944, Pieni Hügelsheimin kaupunki Saksan ja Ranskan rajalla, kilometrin
verran Saksan puolella
Yhdysvaltain
armeijan jalkaväkikomppanian päällikkö kapteeni John Mackensen ei tiennyt, mitä
hänellä oli odotettavissa, kun hän joukkoineen oli tulossa miehittämään
ensimmäistä saksalaista kaupunkia. Tietyt joukko-osastot olivat jo saksalaisten
rautateitä pitkin etenemässä kohti Berliiniä ja itärintamaa, jossa saksalaiset
vielä taistelivat puna-armeijaa vastaan. Mackensen oli ehtinyt saada
taistelukokemusta Normandian maihinnoususta ja hän oli saanut jo sen jälkeen
kuluneen puolentoista kuukauden aikana sodasta enemmän kuin tarpeekseen. Häntä
kiinnosti vain päästä takaisin kotiinsa San Fransiscoon. Vaikkapa juomaan
olutta ja surffaamaan.
Mutta
sen aika ei ollut vielä. Mackensenin komppania toimi nyt miehitysjoukkona.
Ranskan kohdalla tämä toiminta ei tuottanut ongelmia. Saksalaiset olivat
vetäytyneet mahdollisimman nopeasti. Samalla he olivat jättäneet miehittäjille
raskaan aseistuksensa, mutta säilyttäneet itsellään henkilökohtaiset aseensa.
Raskasta aseistusta ei tosin miehittäjän haltuun paljoa kertynyt, sillä
saksalaiset olivat vieneet pääosan raskaasta aseistuksestaan itärintamalle,
missä käytiin vielä ankaria taisteluja. Mackensen mietti itsekseen, että
joutuisikohan hän miestensä kanssa vielä tappelemaan neuvostojoukkoja vastaan.
Asia ei häntä hirveästi huvittanut, sillä johan hän tämänhetkisen sotilasuransa
perusteella voisi palata San Fransiscoon sankarina.
Mackensenin
komppania saapui ajoneuvoillaan kaupungin keskustaan. Vastassa oli saksalainen
komppania ja näytti myös siltä, että koko kaupungin siviiliväestö oli
kerääntynyt paikalle. Mackensen aisti pelon. Mackensen nousi ajoneuvostaan ja
käveli kohti miestä, joka selvästi näytti saksalaisten sotilaitten päälliköltä.
Mies tervehti Mackenseniä sotilaallisesti ja sanoi:
-
Olen kapteeni Hans Grüber ja puhun englantia. Komppaniani on varmistanut
kaupungin. Siviileille on kerrottu tilanteesta ja natsihallinnon edustajat on
pidätetty. Luovutamme heidät teille. Odotamme määräyksiänne.
Mackensen
oli ihmeissään saksalaisen tyyneydestä. Kai kyseessä oli kansa, joka oli
tottunut noudattamaan määräyksiä.
-
Niin no… sopimuksen mukaan… jos te ensiksi luovuttaisitte aseenne.
Kapteeni
Grüber karjaisi saksankielisen komentosanan. Hänen komppaniansa otti asennon.
Grüber karjaisi seuraavat komentosanat. Hänen komppaniansa sotilaat ottivat
aseensa, asettivat ne maahan, kaivoivat ylimääräiset lippaat, patruunat ja
käsikranaatit laittaen ne maahan aseitten viereen ja ottivat sen jälkeen
uudestaan asennon. Tämän jälkeen Grüber sanoi:
-
Joukkoni ovat antautuneet teille. Odotamme käskyjänne.
Mackensen
mietti hetken. Mikään ei ollut valmistanut häntä tätä hetkeä varten. Hän oli
valmistautunut taistelemaan saksalaisia vastaan aina Berliiniin saakka. Nyt
nämä samat kurinalaiset saksalaiset luopuivat kurinalaisesti aseistaan hänelle.
Hän kysyi Grüberilta:
-
Tota noin… onko teillä kenttäkeittiö ja muonaa, että voitte ruokkia miehenne?
Ja mikä on ruokatilanne tässä kaupungissa? Siviilitkin täytyy ruokkia.
Mackensen
näki Grüberin silmissä helpotuksen. Hän oli selvästi varautunut johokin
pahempaan. Hän vastasi:
-
Komppaniallani on annoksia muutamaksi päiväksi. Ja olemme selvittäneet
kaupungin elintarviketilanteen. Siviilit pärjäävät ehkä jonkun viikon, mutta
sen jälkeen ne tarvitsevat apua. Autamme siviileitä parhaamme mukaan. Tietysti
siinä tapauksessa, että ette vangitse meitä. Sehän on teistä kiinni.
Mackensen
antoi käskynään, että saksalaiset joukot auttaisivat jatkossa miehityshallinnon
alaisena siviileitä ja alkoi sen jälkeen kulkea joukkojensa kanssa kaupungin
pääkadulla. Kadun vierukset olivat täynnä saksalaisia siviileitä. Tilanne oli
täysin erilainen kuin vielä hetki sitten, jolloin he olivat vapauttamassa
ranskalaisia kaupunkeja. Siellä ihmiset olivat riemuinneet. Mutta tässä
saksalaisessa kaupungissa siviilit katsoivat kaupunkiin edenneitä
amerikkalaisjoukkoja pelokkaasti. Näytti siltä kuin ne olisivat odottaneet
teurastusta. Kun Mackensen jatkoi etenemistään pitkin kaupungin pääkatua, eräs
pieni tyttö juoksi hänen luokseen ja antoi hänelle arasti ruusun. Mackensen oli
hämillään. Kuinka hän vastaisi? Sitten hän hoksasi, että hänellä oli
leipälaukussaan suklaata. Hän antoi suklaalevyn tytölle ja kiitti tyttöä
ruususta kielellään, jota tyttö ei ymmärtänyt. Tyttö otti suklaalevyn. juoksi
pois ja huusi mennessään:
-
Danke!
Ehkä
tilanne laukesi siinä. Ihmisten ilmeet alkoivat osoittaa helpotuksen tunnetta.
11.
8. 1944 klo 12.00, Mikkeli, Päämaja
Mannerheimin
toimistossa oli vakavailmeisiä miehiä. Mannerheimin lisäksi paikalla oli
kenraaliluutnantti A. F. Airo, kenraali Erik Heinrichs, presidentti Risto Ryti, pääministeri Edwin
Linkomies ja puolustusministeri Rudolf Walden. Heidän oli nyt tehtävä raskaita
Suomen tulevaisuutta koskevia päätöksiä. Mannerheim aloitti:
-
Hyvät herrat. Käyn läpi sotilaallisen tilanteen itärajallamme. Joukkomme ovat
onnistuneet pysäyttämään vihollisen hyökkäyksen Kannaksella ja Laatokan
Karjalassa. Olemme saaneet tiedon, että vihollinen on perunut suunnittelemansa
hyökkäyksen Ilomantsiin ja siirtämässä joukkoja etelämmäksi taistelemaan
saksalaisia vastaan. Myös niin Kannakselta kuin Laatokan Karjalasta on
vihollinen siirtämässä joukkojaan huomattavassa määrin pois. Katsoimme vielä
heinäkuussa kuiluun ja näytti siltä, että Suomen maan ja kansan tarina oli
loppumassa. Mutta armeijamme sitkeyden ja Saksan antautumisen myötä tilanne on
muuttunut. Yllättävälläkin tavalla. Päämajoitusmestari Airo jatkaa:
Airo
nousi seisomaan ja jatkoi:
-
Olen tavannut Yhdysvaltain sotilasasiamiehen. Hän vahvisti sen, minkä olemme jo
melko varmaksi tienneetkin, eli länsi pettää Stalinin. Länsiliittoutuneet
miehittävät Saksan ja vievät Neuvostoliitolta palan suusta. Ja tässä on
meillekin uusi mahdollisuus. Yhdysvallat ei ole sodassa kanssamme, muttei se
myöskään millään muotoa virallisesti tue sotilaallista toimintaamme. Mutta
käytännössä se tekee sen. Saksan välityksellä. Maahamme on saapunut uusi
saksalainen divisioona, joka on ryhmittynyt Ihantalaan. Lisäksi meille on
tullut Saksasta neljäkymmentä Stu 40-rynnäkkötykkiä sekä kaksikymmentäkaksi
neuvostojoukoilta sotasaaliiksi saatua T 34-vaunua. Lisäksi maahamme on lennätetty
neljäkymmentä Messerschmitt Me 109-hävittäjää sekä kaksi saksalaista Junkers Ju
88-pommikonelaivuetta. Panssaritorjunta-aseistuksemme määrää on myös lisätty
laivakuljetuksina ja aikaisemmatkin aseet on saatettu kokonaisuudessaan
rintamajoukkojemme käyttöön. Myös uudenaikaista tykistöaseistusta olemme
saaneet lisää toistasataa putkea. Lisäksi amerikkalaiset laivat ovat tuoneet
maahamme elintarvikkeita ja muutakin huoltomateriaalia ja saattueita on tulossa
lisää.
Presidentti
Ryti kysyi:
-
Tämä kaikki on siis tapahtunut amerikkalaisten suostumuksella?
Airo
jatkoi:
-
Kyllä, herra presidentti. Yhdysvaltain sotilasasiamies teki selväksi, että he
haluavat varmistaa, ettei Stalin saa Skandinaviaa käsiinsä. Luonnollisesti on
selvää, että amerikkalaiset eivät halua ryhtyä sotatoimiin venäläisiä vastaan,
joten vastuu on meillä ja pohjoisessa olevilla saksalaisilla joukoilla. Ne ovat
Saksan antautumiseen nähden niin sanotusti harmaalla alueella, joten
amerikkalaiset katsovat niitten toimia vielä sormien läpi. Ja siksi saksalaiset
ovat siirtäneet sotilaallista materiaalia maahamme. Kaikki on tapahtunut
amerikkalaisten aloitteesta. Mikä meidän kohdallamme on tärkeintä, on se, että
Yhdysvaltain sotilasasiamiehen mukaan – ja hän toimii kaikkien hallituksensa
tietojen varassa – sotatoimien loppuessa rajat sovitaan pääosin sen hetkisten
rintamalinjojen mukaan.
Pääministeri
Linkomies kysyi puolestaan:
-
Mitä tämä tarkoittaa meidän osaltamme?
Mannerheim
vastasi:
-
Sitä, että me voimme vielä hyökätä. Neuvostojoukot ovat Kannaksella
huomattavasti vähäisempiä kuin mitä ne olivat vielä kuukausi sitten. Stalinilla
on kiire edetä etelämpänä ja vihollisella on Kannaksella enää luurankomiehitys
verrattuna siihen, mitä sillä oli suurhyökkäyksen alkaessa. Armeijamme on
kärsinyt tappioita, mutta se on vielä silti melko hyvässä kunnossa. Sen moraali
on korkealla, sillä se on kuitenkin pystynyt pysäyttämään ylivoimaisen
vihollisen etenemisen. Meillä on mahdollisuus hyökätä Ihantalassa ja vallata
Viipuri takaisin. Koko Kannaksen valtaamisesta on tietenkin turha haaveilla,
mutta tähän voimamme voivat riittää.
Airo
jatkoi:
-
Olemme siirtäneet Kannakselle aikaisempien joukkojen lisäksi Laatokan
Karjalasta 5:nen divisioonan, 7:nen divisioonan sekä 15:n prikaatin ja lisäksi rintamalle on tullut jo aikaisemmin
mainittu uusi saksalainen divisioona. Pystymme murtamaan vihollisen linjan,
saartamaan Viipurin ja etenemään Koiviston tasalle.
Presidentti
Ryti kommentoi:
-
Mikäli tämä hyökkäys onnistuu, ja amerikkalaisten läsnäolo Itä-Euroopassa
pystyy pysäyttämään Stalinin, meillä olisi mahdollisuus saada Viipuri takaisin.
Myönnytyksiä olisi luonnollisesti tehtävä, mutta ehkä raja Kannaksella voisi
jäädä tasalle Koivisto – Käkisalmi. Laatokan Karjalan, Sallan ja Petsamon
kohdalla taas voimme käyttää vaihtovaluuttana sitä, että joukkomme ovat vielä
syvällä Vienan Karjalassa. Mutta asiassa on yksi mutta. Kuinka Yhdysvallat
varmistaa sen, ettei Neuvostoliitto hyökkää uudestaan kimppuumme siinä
tapauksessa, kun Saksa on kokonaan miehitetty ja amerikkalaisjoukot
neuvostojoukkoja vastassa? Täällä ei ole amerikkalaisia joukkoja.
Mannerheim
vastasi puolestaan:
-
Tunnustan sen, että olemme toimineet ohi suomalaisen poliittisen koneiston. Sillä
Suomeen on saapumassa divisioonan verran amerikkalaisia. Ne ovat itse asiassa
hiljattain ohittaneet Juutinrauman ja ne etenevät Saksan laivaston
suojeluksessa. Amerikkalaiset ovat ehdottaneet, että ne ottavat rintamavastuun
Kannaksella siinä vaiheessa, kun sotatoimet Neuvostoliiton kanssa ovat
päättyneet. Amerikkalaiset ovat käyttäneet näistä joukoista termiä
”rauhanturvajoukot”. Näkisin, että amerikkalaisten apua kannattaa käyttää.
Venäläiset eivät uskalla käydä sotatoimiin niitten kanssa.
Linkomies
kysyi:
-
Mutta tavallaanhan me suostumme silloin eräänlaiseen amerikkalaisten
miehitykseen.
Ryti
kommentoi:
-
Mikä sinänsä on noin miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin ryssien miehitys.
Ja tällä suunnitelmalla me voimme vielä saada takaisin Viipurin. Mutta kuinka
kauan meillä on aikaa? Missä vaiheessa amerikkalaiset itärintamalla korvaavat
saksalaiset joukot? Oletan, että siinä vaiheessa meidänkin on lopetettava
hyökkäyksemme. Turhia riskejä ei voida ottaa. Mutta jos saamme tällä tavoin
Viipurin takaisin, näen, että se on riskin arvoinen. Ja lisäksi näen, että
meidän on otettava amerikkalaisten välityksellä yhteys englantilaisiin. Mehän
olemme sotatilassa käytännössä koko Brittiläisen Kansanyhteisön kanssa, ja
välimme on pyrittävä normalisoimaan mahdollisimman nopeasti.
Airo
vastasi tähän:
-
Herra presidentti, meillä on aikaa noin kymmenen vuorokautta. Siihen mennessä
amerikkalaiset ovat edenneet venäläisten joukkojen tasalle. Ja tällä hetkellä
näyttää siltä, että venäläisten yritys Itä-Preussin ja Baltian valloittamiseksi
on epäonnistumassa. Saksalaisten linjat pitävät. Suomenlahden eteläpuolella ei
tule olemaan Neuvostoliitto, vaan itsenäinen Viro. Sotilasasiamies kertoi, että
he lähettävät näitä rauhanturvajoukkoja myös Baltiaan.
Ryti
kysyi vielä:
-
Entä Lapissa olevat saksalaiset taistelujen päätyttyä?
Airo
vastasi:
-
Ne vetäytyvät Norjaan, jossa ne antautuvat sinne laivattaville liittoutuneitten
joukoille. Mutta meillä on tiedossa, että niillä on lupa pitää asemansa niin
kauan, kunnes aselepo neuvostojoukkojen kanssa on solmittu. Saksalaisten
miehittämän Lapin itärajalle siirtyy samalla amerikkalaisia
rauhanturvajoukkoja.
Miehet
katsoivat toisiaan. Hiljaisuus valtasi huoneen. Ryti nyökkäsi. Heinrichs
nyökkäsi. Walden nyökkäsi. Linkomies nyökkäsi. Sen jälkeen Mannerheim sanoi:
-
Hyökkäys alkaa huomenna kello 03.00. Kaikki valmistelut on jo tehty. Jumala
meitä auttakoon.
12.
8. 1944, Karjalan Kannas, jossain Ihantalan itäpuolella, kello 02.50
Neljännen
divisioonan vahvuuteen kuuluvan KTR 1:n toisen patteriston tuliportaan miehet
lepäsivät teltoissaan ja odottivat tulevaa, jonka tiesivät tulevan aivan hetken
kuluttua. Viikkoa aikaisemmin heidän 122
H/09-30-kalustonsa oltiin vaihdettu upouuteen saksalaiseen 150 H 40-kalustoon.
Heidän vanhemmat tykkinsä oltiin viety hiljattain perustetun erillisen
patteriston kalustoksi. Miehet tiesivät, että tykkejä oli maastossa enemmän
kuin koskaan ennen, kaikki mahdollinen käytettäisiin ja joka ainoalla putkella
ammuttaisiin. Ammuttaisiin paljon. Lisäksi he tiesivät, että muutakin kalustoa
oli enemmän kuin koskaan ennen. He olivat nähneet, kuinka niin saksalaisia
rynnäkkötykkejä kuin suomalaisilla tunnuksilla varustettuja T 34-vaunuja oli
kulkenut kohti etulinjaa.
Enemmän
kuin koskaan ennen.
Se
kuulosti hyvältä. Sitä patterinpäällikkökin oli sanonut, kun huolto oli alkanut
kuskata patterin alueelle kranaattilaatikoita. Patterinpäällikkö oli sanonut,
että kun seuraavan kerran ammutaan, ammutaan sitten useampi tunti yhtä soittoa.
Ryssä jauhetaan kappaleiksi. Patterinpäällikkö oli sanonut, että alueelle on
kuskattu yli neljäsataa putkea. Plus kranaatinheittimet.
Tiedettiin,
että nyt vielä kerran hyökättäisiin. Nämä samat miehet olivat olleet kuukautta
aikaisemmin pysäyttämässä vihollisen vyöryä. Nyt rintamilla oltiin käyty
asemasotaa. Miehet olivat saaneet tietoonsa, että vihollinen oli siirtänyt
porukkaansa urakalla etelämmäksi. Hyökkäämään Saksaan. Käymään kilpajuoksua. Miehille
oltiin kerrottu se, mitä Saksassa oli tapahtunut. Hitler oli kuollut. Saksa oli
antautunut. Mutta se taisteli silti. Itärintamallaan. Patterinpäällikkö oli
kertonut, että kerran vielä pitäisi yrittää. Otettaisiin kuitenkin Viipuri
takaisin. Ehkä jopa vähän enemmän.
Hyökkäys
jännitti. Mutta jännitystä rauhoitti täysi vatsa. Ennen puoltayötä he olivat
saaneet sapuskaa. Patterin Lapualta kotoisin oleva talousaliupseeri oli
huutanut miehille:
-
Tulukaahan poijjaat ottamahan ameriikan muonaa!
Ja
sitähän se oli ollut. Perunasopassa oli ollut roima annos amerikkalaista
säilykelihaa. Amerikkalaiset laivat olivat tulleet suomalaisiin satamiin.
Enemmän kuin uudet tykit, enemmän kuin valtava määrä kranaatteja, enemmän kuin
etulinjaan kulkevat panssarit tämä amerikkalainen liha toi heille annoksen
luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen.
Olivatko
amerikkalaiset ihan oikeasti heidän puolellaan?
Näitä
amerikkalaisia säilykkeitä oltiin jaettu miehille vanikan lisäksi reppuihinkin.
Hyökkäys alkaisi pian. Täydennyksen kanssa ei ollut niin varmaa. Miehet
katselivat säilykepurkkeja ihmeissään ja katselivat niissä olevaa tekstiä, jota
he eivät ymmärtäneet. Harva tässä porukassa amerikankieltä osasi. Mitä nyt
muutama upseeri osasi solkata saksaa. Mutta nuo säilykepurkit miehille olivat
kuin uuden ajan ja uuden toivon airuita.
Enemmän
kuin koskaan ennen.
Kello
tuli 02.51 ja silloin kuului se, mitä olivat odottaneet:
-
Tulikomentoja!
17.
8. 1944, Berliini
Saksan
pelastushallituksen jäsenet seisoivat Berliinin Valtiopäivätalon ulkopuolella,
ja katsoivat, kun amerikkalaiset joukot etenivät Valtiopäivätalon eteen.
Amerikkalaisia joukkoja oli toki ollut Berliinissä jo hyvän aikaa, mutta ne olivat
jatkaneet matkaa kohti itää. Pelastushallituksen lisäksi amerikkalaisia
miehitysjoukkoja odottivat myös lentämällä tulleet liittoutuneitten niin
sotilas- kuin siviilihallituksen jäsenet. He olivat olleet tähän mennessä
lähinnä neuvonantajien asemassa, sillä miehittäjäkin ymmärsi, että saksalaista
järjestelmällisyyttä kannatti käyttää hyväkseen, mikäli se kerran olisi halukas
toimimaan heidän kanssaan yhteistyössä.
Nyt
tilanne muuttuisi. Panssareitten mukana eteni yksi jeeppi, pysähtyi
Valtiopäivätalon eteen ja siitä nousi kenraali Omar Bradley. Bradley käveli
pelastushallituksen jäsenten luo ja kätteli heitä kaikkia. Mukana ollut Erwin
Rommel totesi Bradleylle:
-
Suunnitelmamme sitten onnistui. Ehkä pystymme välttämään suuremman pahan.
Bradley
vastasi:
-
Kyllä, siltä näyttää. Nyt on tietysti odotettava vielä Stalinin reaktiota.
Mutta nyt minä otan haltuuni koko toiminnan. Minut on nimitetty koko miehitetyn
Saksan komendantiksi.
Amiraali
Canaris jatkoi:
-
Entäs me? Pidätättekö meidät? Olemme valmiit siihen ja vastaamme tarvittaessa
hengellämme maamme rikoksista, jos se vain pelastaa siviiliväestömme.
Bradley
vastasi:
-
Teitä ei pidätetä. Te tulette jatkamaan miehityshallinnon alaisena neuvoa-antavana
elimenä. Koska Saksa on antautunut vapaaehtoisesti, niin näen, että sitä on
täysin turhaa alistaa enempää kuin on tarve. Ja esimieheni ovat samaa mieltä.
Stalin voi olla eri mieltä, mutta uskon, että sota itärintamallakin loppuu
siinä vaiheessa, kun joukkomme saapuvat sinne. Mutta pidätyksiä tulee
tapahtumaan. Samoin oikeudenkäyntejä. Ja myös raskaita tuomioita. Haluamme
natsihallinnon johtajat haltuumme. Olemme pikkuhiljaa pääsemässä käsitykseen
siitä, mitä te olette tehneet juutalaisille. Asemaanne tietysti parantaa se,
että olette purkaneet keskitysleirijärjestelmän heti vallan vaihduttua ja
antaneet heille hoitoa.
Kenraalieversti
Erich Hoepner totesi:
-
Minä voin varmaankin auttaa teitä tässä. Kaikki, tai ainakin suurin osa
haluamistanne henkilöistä on hallussamme Berliinin lähellä sijaitsevassa
kasarmissa. Wehrmacht vartioi heitä ja he ovat tietoisia siitä, että kun teidän
joukkonne saapuvat, he luovuttavat vangit teille ja samalla luovuttavat
aseensa. On ehkä viisainta, että saavun sinne teidän mukananne. Kaikkien
mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi. Kuinka muuten aiotte menetellä
heidän kanssanne? Ammutteko heidät saman tien? Niin me olisimme tehneet, mutta
näimme viisaimmaksi luovuttaa heidät teille. Me kun kumminkin hävisimme tämän
sodan.
Bradley
vastasi:
-
Heistä tehdään esimerkki. Aiomme perustaa kansainvälisen oikeusistuimen, joka
käsittelee heidän rikoksiaan. Olemme jo ottaneet yhteyttä sveitsiläisiin ja
oikeudenkäynti tullaan käymään Genevessä. Toivomme, että sitä voidaan käyttää
esimerkkinä tulevaisuutta varten. Että hyökkäyssotaa suunnittelevat ihmiset
ajattelisivat jatkossa kaksi kertaa, ennen kuin hyökkäävät. Ja… niin… tiedän,
että Stalinia ja Neuvostoliittoa ei saada tähän oikeudenkäyntiin. Tiedän kyllä,
mitä he tekivät niin Puolassa, Baltian maissa kuin Suomessakin. Oikeus seuraa
voittajan miekkaa ja Stalin oli kuitenkin yksi voittajista. Joskaan ei ehkä
siinä mittakaavassa kuin hän olisi halunnut. Nyt käy niin, että natsit
varmaankin hirtetään, mutta kommunistit selviävät kuin koira veräjästä. Sille
emme voi mitään, mutta elämme toivossa, että Stalin ymmärtää pysäyttää
hyökkäyksensä. Se pelastaa suuren osan Eurooppaa. Japanin kanssa meillä on sota
tietysti vielä kesken, mutta se on oma ongelmamme ja me tulemme selviämään
siitä.
20.
8. 1944, Grodno, Valko-Venäjän ja Puolan rajalla
Hyvänä
ja joukoistaan huolehtivana upseerina kenraali Batov halusi tutustua
säännöllisesti tilanteeseen etulinjassa. Operaatio Bagration ei ollut edennyt
niin kuin oli suunniteltu. Batovin joukot olivat päässeet etenemään tähän
Valko-Venäjän ja Puolan rajalla sijaitsevaan kaupunkiin, mutta pelkona oli se,
että saksalaisten vastahyökkäys pakottaisi joukot jälleen perääntymään
kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä ja aloittamaan kaiken alusta.
Saksalaisten voimat olivat lisääntyneet huomattavasti sen jälkeen, kun ne
olivat pystyneet tyhjentämään koko länsirintamansa. Voimien lisäännyttyä myös
saksalaisten taistelumoraali oli parantunut. Vihollinen oli selvästi nyt
käymässä puolustussotaa maansa, ei Hitlerin hyväksi. Ja se kävi sotaansa
sitkeästi.
Stalin
oli antanut ehdottoman käskyn siitä, että Itä-Preussi oli vallattava, ennen
kuin amerikkalaiset tulisivat etulinjaan. Batov oli varma siitä, että miehitys
ei onnistuisi. Aika loppuisi kesken. Henkilökohtaisesti Batov toivoi, että sota
loppuisi ja täysin typerä ihmishenkien haaskaaminen päättyisi. Stalinin vaatima
kosto jäisi saamatta, mutta Batov mietti itsekseen, että eikö se riittäisi,
että hyökkääjä oltiin kuitenkin ajettu pois Neuvostoliiton alueelta. Mitä
Stalin halusi kostoksi? Mikä Stalinin kostoksi riittäisi? Batov ei ollut
ollenkaan varma, haluaisiko hän osallistua siihen kostoon. Jos sen aika tulisi,
hän olisi pakotettu siihen. Hänellä ei olisi vaihtoehtoja. Mutta hän oli
sotilas eikä teurastaja, ja hän toivoi hetki hetkeltä enemmän sodan loppumista.
Batov
kulki juoksuhaudassa, jossa rintamavastuussa olevan komppanian päällikkö kertoi
hänelle sen hetkisestä tilanteesta. Batovin rauhalliset ja asialliset
kysymykset ja kommentit herättivät juoksuhaudoissa oleviin miehiin luottamusta
kenraalia kohtaan. Batov tiesi, että sitä luottamusta tarvittiin, sillä
ideologia ei rittänyt enää kannustamaan näitä miehiä eteenpäin. Hekin tiesivät,
että tämä kaikki saattoi loppua hetkellä millä hyvänsä. Oli vaikeaa saada
miehiä etenemään kohti turhaa kuolemaa.
Haarakaukoputkella
etumaastoa tarkkaileva sotilas huusi:
-
Toveri kenraali! Tulkaa katsomaan!
Batov
katsoi haarakaukoputkeen. Ensiksi hän ei hahmottanut mistä oli kysymys. Mutta
kun sotilas näytti hänelle tarkemman suunnan hän ymmärsi. Haarakaukoputkessa
näkyi panssarivaunu. Se oli amerikkalainen Sherman-vaunu. Ja panssarin päällä
istuva mies heilutti Yhdysvaltain lippua.
Batov
antoi määräykseen joukoilleen. Ampuminen lopetetaan. Mikäli joukkoja vastaan ei
hyökätä. Ampuminen sallittu vain itsepuolustukseksi.
Samaan
aikaan rintaman yläpuolella neuvostoliittolaisen La 5-hävittäjäkoneen ohjaaja
ilmoitti radioon:
-
Näemme Messerschmitt Me 262-hävittäjiä. Ne lentävät rintamalinjaa pitkin, mutta
eivät lennä puolellemme.
-
No mikä helvetin ongelma siinä on? Käykää kimppuun ja ampukaa ne alas!
-
On siinä ongelma. Niissä kun on amerikkalaiset tunnukset…
22.
8. 1944, Kreml
Marsalkka
Georgi Žukov oli mies, joka ei ollut tottunut pelkäämään. Hän oli mies, joka
johti armottomasti, ja jota itseään pelättiin. Mutta tällä hetkellä hän tunsi
lamauttavaa pelkoa. Ja hän ajatteli, että seuraava asia, jonka hän tuntisi
saattaisi olla pistoolinpiippu niskassaan. Hän seisoi politbyroon edessä ja
hänen oli tehtävä sille selko tilanteesta rintamalla ja edellytyksistä sodan
jatkamiseen. Hän tiesi, että Stalin halusi jatkaa hyökkäystä Saksaan, vaikka se
veisi Neuvostoliiton sotaan Yhdysvaltoja ja länsiliittoutuneita vastaan. Žukov oli ehkä armoton mies, ja oli uhrannut
sumeilematta omia sotilaitaan. Mutta hän oli tehnyt sen silloin, kun tiesi sen
mahdollistavan voiton. Nyt hän tiesi tilanteen olevan toinen. Kuoleman
uhallakin hän päätti olla rehellinen. Stalin avasi keskustelun. Hänen äänensä
oli pelottavan pehmeä ja rauhallinen:
-
Marsalkka Žukov olkaa hyvä, ja kertokaa tilanne.
-
Toveri Generalissimus. Kun amerikkalaiset tulivat, hyökkäys oli edennyt Puolan,
Itä-Preussin ja Baltian maitten rajoille. Rintamalla vallitsee tällä hetkellä
tulitauko. Missään vaiheessa sitä ei ole virallisesti julistettu, mutta tilanne
on se, että länsiliittoutuneet, siis pääosin amerikkalaiset ovat ottaneet
saksalaisten paikan etulinjassa. Sieltä ei ole ammuttu laukaustakaan meitä
kohtaan. Sieltä ollaan esitetty neuvotteluja, mutta määräyksenne mukaisesti emme
ole niihin vielä suostuneet. Saksalaiset joukot ovat siirtyneet noin 30 – 40
kilometriä etulinjan taakse. Ne ovat liittoutuneitten valvonnassa ja ne ovat
luovuttaneet kaiken raskaan aseistuksensa. Mutta niillä on vielä hallussaan
kevyt aseistuksensa ja ne pystytään hyvin nopeasti muuttamaan taas toimiviksi
taisteluyksiköiksi. Tilanne on tällainen aina Virosta Mustallemerelle.
Amerikkalaisilla on joukkojamme vastassa sinänsä vielä luurankomiehistö, pääosa
joukoista on pysähtynyt 80 – 100 kilometriä etulinjan länsipuolelle. Oletan
heidän toimivan tällä tavalla siksi, että saadaan aikaan virallinen aselepo,
eivätkä he halua provosoida meitä.
Stalin
pysyi ilmeettömänä ja jatkoi:
-
Entä Luoteinen Rintama?
-
Toveri Generalissimus, suomalaiset siis tekivät Kannaksella vastahyökkäyksen.
Koska pääosa joukoistamme sieltä oltiin siirretty tai oltiin siirtämässä
saksalaisia vastaan, suomalaiset saavuttivat rajoitettua menestystä ja etenivät
linjalle Koivisto – Vuosalmi. Sen jälkeen ne eivät ole yrittäneet edetä ja ovat
etulinjassa tällä hetkellä suorastaan passiivisina. Vuoksen itäpuoleinen osa
niillä oli hallussaan jo ennestään. Laatokan Karjalassa linjat olivat
asettuneet paikalleen jo heinäkuun puolella. Pohjoisempana tilanne on sama kuin
ennen suurhyökkäystämme, eli niin suomalaiset kuin saksalaiset joukot ovat
syvällä Itä-Karjalan alueella. Koska suuri osa joukoistamme vedettiin
etelämmäksi, emme ole yrittäneet hyökätä. Mutta mainittavaa on, että Suomeen on
saapunut amerikkalainen divisioona laivakuljetuksena ja toinen Norjan puolelta
pohjoisesta. Saksalaiset tulevat antautumaan pohjoisesta tulleille
amerikkalaisjoukoille ja Etelä-Suomeen saapuva divisioona on etenemässä kohti
itää. Tiedustelumme mukaan se siirtyy Kannakselle ja Laatokan Karjalaan.
Suomalaiset siirtyvät etulinjasta taaksepäin, mutta täydessä ryhmityksessä.
Yhdysvallat kun ei ole sodassa suomalaisten kanssa, niin ei ole tarvetta
antautuakaan. Amerikkalaiset käyttävät operaatiostaan Suomessa nimitystä
”rauhanturvaoperaatio”.
Stalin
lataili piippunsa huolella ja kiirehtimättä, sytytti sen ja aloitti sitten sen
puheenvuoron, mitä Žukov oli eniten pelännyt. Tätä ennen puhuttiin vain
nykypäivästä. Nyt mentäisiin tulevaisuuteen.
-
Niin… katsokaas Žukov… minä kun olen keskustellut Yhdysvaltain suurlähettilään
kanssa. Ja hän on kertonut maansa hallituksen näkevän asian niin, että
hyökkääjävaltio Saksa on voitettu. Se ei uhkaa enää ketään. Joten sotaa on
turha jatkaa. Amerikkalaiset ovat sanoneet, että jatkossa tullaan käymään
oikeutta natsihallintoa vastaan ja me pääsemme sinne syyttäjien penkille mukaan
ilman muuta. Ja päätellen siitä, mitä amerikkalaiset ovat itsekin sanoneet,
niin köyttä on luvassa eräisiinkiin kauloihin. Ja jenkkien suurlähettiläs sanoi
myös, että amerikkalaiset ovat pistämässä pikavauhtia pystyyn niin sanottua
Marshall-projektia, jolla rahoitettaisiin jälleenrakennusta. Tarjoavat sitä
meillekin. Jos lopetamme sotimisen.
Stalin
otti taas piipustaan muutamat mietteliäät savut:
-
Niin että tässä näyttäisi amerikkalaisten mielestä käyneen niin, että kun
Hitler tapettiin, niin pääsi vahingossa puhkeamaan rauha. Mutta eihän tämä
helvetti soikoon minulle riitä. Tämähän tarkoittaisi sitä, että Sovetski Sojuz
jäisi niille rajoilleen, mitä sillä oli ennen sotaa. Neuvostoliitollehan ei
jäisi kuin tuulen huuhtoma perse. Ja sitähän minä en siedä. Ei tässä ole kyse
pelkästään vihollisen voittamisesta, vaan huomattavan korvauksen saamisesta.
Haluan vähintään Itä-Euroopan, Baltian maat ja mielellään Saksankin. Miksei
Skandinaviankin. Se antaisi meille aivan uuden pääsyn Atlantille. Ne kaikki sovjetisoidaan
ja liitetään Neuvostoliiton valtapiiriin. Amerikkalaisillahan on pelkkä luurankomiehitys
etulinjassa. Kertokaapas nyt, marsalkka Žukov, mikä estää meitä hyökkäämästä nyt
samantien, kun meillä on huomattava miehistö- ja materiaaliylivoima ja
etenemästä syvälle Eurooppaan? Eihän siellä linjoilla kuitenkaan vielä tällä
hetkellä ole keskimäärin kuin amerikkalainen komppania meikäläistä rykmenttiä
vastassa.
Žukov
pyyhki hikeä otsaltaan ja aloitti sen luennon, mitä ei olisi koskaan halunnut
aloittaa:
-
Toveri Generalissimus. Näin alkuun minun tulee muistuttaa, että STAVKA on laskenut
ja te olette hyväksyneet sen arvion, että mikäli Saksa käy kahden rintaman
sotaa, niin pystymme valloittamaan Berliinin aikaisintaan jossain vaiheessa
vuotta 1945. Ja nythän Saksa ei käy kahden rintaman sotaa. Tämä tuo esille
tiettyjä erittäin vaikeita ongelmia.
-
Ensimmäinen ongelma: Vaikka amerikkalaisilla on kiistatta etulinjassa
luurankomiehitys, se pystyy huomattavan nopeasti siirtämään joukkonsa
hyökkäystämme vastaan. Luonnollisesti silloin myös saksalaiset yhtyvät
taisteluun. Sen näkee saksalaisten ryhmityksestä. Ne antautuvat lopullisesti
vasta kuin uhka meidän puoleltamme on ohi. Ja tämä tapahtuu lännen
suostumuksella. Eivät ne ole tyhmiä. Sama koskee muuten Saksan tähänastisia
liittolaisia. Ne ovat tapelleet viimeisen kuukauden aikana kovemmin kuin
koskaan ennen. Ehkä ne mielsivät lopultakin käyvänsä sotaa, joka oli heidän
omansa. Lisätään tähän vielä suomalaiset, jotka ovat tapelleet kovasti koko
sodan ajan ja Suomen Lapissa olevat saksalaiset. Siinä suunnassa taas meillä on
alimiehitys, emmekä pysty kuin puolustustaisteluun. Skandinavian valtaamisesta
on siis turha puhuakaan.
-
Toinen ongelma: Me emme pysty hyökkäämään saman tien. Joukkomme ovat Operaatio
Bagrationin jäljiltä uupuneita ja viimeisilleen ajettuja. Ne tarvitsevat lepoa,
täydennystä, huoltoa ja uudelleenryhmitystä. Kaiken tämän länsi kyllä huomaa ja
osaa varautua.
-
Kolmas ongelma: Sotataloutemme ei kestä tätä hyökkäystä. Tulee muistaa, että
amerikkalaisten saattueet Murmanskiin ovat loppuneet ja niillä on ollut
sotataloudellemme huomattava merkitys. Saattueet jatkuvat kyllä, mutta tällä
kertaa meitä vastaan ja amerikkalaisilla on loputtomat voimavarat. Lisäksi
meillä ei ole edes murto-osan mahdollisuutta häiritä Atlantin saattueita
samassa mittakaavassa kuin saksalaisilla oli, ja saksalaisetkin epäonnistuivat.
Atlantti on täysin avoin huoltokanava, ja mikäli hyökkäämme, se kanava toimii
meitä vastaan.
-
Ja vielä neljäs, ja ehkä ratkaisevin ongelma: Ilmasota. Lännen ilmavoimat ovat
vahvemmat kuin meillä. Lisäksi tähän on lisättävä vielä toimintakykyiset Saksan
ilmavoimat. Ilmaherruus siirtyy lännelle. Ja se ei siirry vain rintaman
yläpuolella. Se siirtyy syvyydessäkin. Amerikkalaisten pommikoneet pystyvät
iskemään syvälle sekä sotateollisuuttamme että liikenneyhteyksiämme, siltoja,
sähköverkkoa ja muuta välttämätöntä kohtaan. Muistuttaisin tässä, että
tiedustelumme ilmoituksen mukaan Eurooppaan on ilmestynyt ensimmäiset laivueet
vielä nykyisiä kykenevämpiä B 29-pommikoneita. Länsi pystyy pommittamaan
sotateollisuutemme raunioiksi.
-
Toveri Generalissimus, tämän perusteella minun on pakko ilmoittaa
mielipiteenäni, että me emme pysty aloittamaan sotaa länttä vastaan. Meillä ei
ole mahdollisuutta voittaa. Meidän tulee pyrkiä rauhaan. Sanon tämän sotilaana,
en poliitikkona ja sanomani perustuu pelkästään sotilaallisiin realiteetteihin.
Stalin
tyhjensi piippunsa tuhkakuppiin. Niin Žukov kuin politbroon muut jäsenet
näkivät, että hänen kätensä hieman vapisivat. Sen jälkeen hän heitti tuhkakupin
seinään ja sai raivokohtauksen, jota ei oltu nähty Kremlissä sitä ennen eikä
sen jälkeen. Paikalla olevilla miehillä ei luonnollisesti ollut käsitystäkään,
että vuonna vuonna 2008 tehtäisiin Venäjällä elokuva ”Pettymys”, jossa
aikalaisten muistiinpanojen perusteella venäläinen näyttelijä Ivan Zaitsev
tekisi elämänsä roolisuorituksen tulkitessaan Stalinin raivokohtauksen.
Mutta
nyt ei oltu vuodessa 2008, vaan vuodessa 1944 ja Stalin jatkoi raivoamistaan.
Lopuksi hän huusi Žukoville:
-
Ja sinä, perkeleen maanpetturimarsalkka olet kuollut seuraavan tunnin aikana!
Minulla on kokemusta pettureitten kanssa toimimisesta ennenkin ja minä voin
vieläkin tapattaa upseerikuntamme saatana vaikka kenraaleista majureihin saakka
ja minähän teen sen, kunnes löydän jonkun, joka noudattaa käskyjä.! Taidanpa
ampua sinut itse! Minä kaivan vaikka jonkun kapteenin jostain kuppaisimmasta
siperialaisesta vankileiristä ja pistän sen armeijamme johtoon ja voit olla
varma, että määräyksiäni noudatetaan ja amerikkalaisia vastaan hyökätään ja…
Ja
sen jälkeen Stalin ei sanonutkaan mitään sillä huoneessa kajahti neljä
laukausta. Oliko niin, että Kremliä vartioivat miehet eivät olleet tarpeeksi
tarkkoja vai oliko syynä joku muu, mutta politbyroon jäsen Nikita Hruštšov oli
kaivanut esille housuihinsa kätkemänsä pistoolin ja ampui neljällä laukauksella
niin Stalinin, Molotovin, Berijan kuin Ždanovinkin. Sen jälkeen hän laittoi
pistoolin taskuunsa ja sanoi:
-
Toveri Mihail Kalinin, onnittelen teitä uudesta asemastanne Neuvostoliiton kommunistisen
puolueen ensimmäisenä pääsihteerinä!
Politbyroon
kokoushuoneen ovet potkaistiin auki, ja sisään ryntäsi konepistoolein
aseistettuja miehiä. Hetkeä aikaisemmin ajasta ikuisuuteen siirtynyt Stalin oli
pitänyt huolen siitä, että puolueen palveleminen oli heidän elämänsä
ensimmäinen ja ainoa prioriteetti. Miehet oltiin valittu sillä perusteella.
Ehkä hän oli tehnyt siinä virheen, sillä joukkoa johtava ja konepistoolia
kädessään pitävä eversti tilanteen nähtyään kysyi:
-
Pitääkö Neuvostoliitossa valtaa edelleenkin kommunistinen puolue?
Mihail
Kalinin nousi seisomaan ja sanoi:
-
Valta on edelleenkin, ja tulee aina pysymään puolueella. Minä olen Neuvostoliiton
kommunistisen puolueen virkaa tekevä ensimmäinen pääsihteeri.
Eversti
katsoi lattialla olevia ruumiita ja vakavailmeisiä pöydän ympärillä olevia
miehiä. Sitten hän sanoi:
-
Odotan määräyksiänne, toveri pääsihteeri.
Kalinin
antoi määräyksensä:
-
Ensiksi. Suljette Kremlin. Kukaan ei pääse tänne sisään ja täältä ulos ilman
politbyroon hyväksyntää.
-
Toiseksi. Vaimoni on vankileirillä. Edesmenneen Stalinin panttivankina. Toimitatte
hänet välittömästi Moskovaan.
-
Kolmanneksi. Politbyroosta puuttuu jäseniä. Tässä tilanteessa tarvitsemme
sotilaallisten realiteettien tajua. Marsalkka Žukov on hyvä ja istuu pöytään.
Onnittelen teitä politbyroon jäsenyydestä. Ja te eversti, toimittakaa marsalkat
Konev ja Vasilevski sekä kenraali Rokossovski välittömästi Kremliin. Myös
heistä tulee politbyroon uusia jäseniä.
-
Neljänneksi. Toimittakaa nuo ruumiit kellariin. Ilmoitamme niitten kohtalosta
myöhemmin. Nyt jättäkää meidät keskustelemaan jatkosta. Lisää määräyksiä on
tulossa.
Everstin
miehet kuljettivat Stalinin, Molotovin, Berijan ja Ždanovin ruumiit pois ja
sulkivat oven. Kalinin totesi:
-
Olen itsekin tietoinen, että asemani Neuvostoliiton johtajana on väliaikainen.
Oletan, että politbyroo antaa tukeni ehdotukselle, että johdan Neuvostoliiton
rauhaan. Sen jälkeen Hruštšov saa ottaa paikkani.
Politbyroon
eloon jääneet jäsenet nyökkäsivät. Kalinin jatkoi ja katsoi samalla Hruštšovia:
-
Olemme varmaan kaikki samaa mieltä, että tarvitaan tietty väliaika, ehkä kaksi
vuotta, ennen kuin otat paikkani. Minä en halua pitää sitä sen kauempaa. Mikä on
ajatuksesi ajasta sen jälkeen?
Hruštšov
nousi ylös ja sanoi:
-
Tärkeintä on tietenkin saada aikaan välitön rauha. Tosiasia on se, että meiltä
vietiin pala suusta, länsi voitti tämän sodan emmekä saavuttaneet mitään ylimääräistä. Jäimme
omille rajoillemme. Mutta Neuvostoliitto jää olemaan ja kommunismi on voittava
ideologia. Meidän täytyy rakentaa maatamme voimakkaammaksi, keskittyen raskaaseen
teollisuuteen ja sotilasvoimamme jatkuvaan kasvattamiseen. Mutta meidän täytyy
keskittää myös hieman huomiota kulutustavarapuolelle pitääksemme neuvostokansan
tyytyväisenä. Tietysti kun ajatellaan Neuvostoliiton nälkäistä nykytilannetta,
siihen ei itse asiassa paljoa tarvita. Stalin unohti tämän kokonaan. Tärkeintä
on kommunismin levittäminen. Ja neuvostokansan tyytyväisenä pitämisessä sekä
jälleenrakentamisessa käytämme hyväksemme sitä Marshall-apua, jota
amerikkalaiset tarjoavat. Olemme nyt kilttejä poikia ja jälleenrakennamme
maatamme seuraavat kymmenen vuotta. Mikäli amerikkalaiset ovat niin hölmöjä,
että haluavat tukea meitä, se tietysti sopii meille.
-
Kymmenen vuoden päästä aloitamme projektimme uudestaan. Jatkamme sotilaallisen
voimamme rakentamista, mutta sen lisäksi meidän on otettava käyttöön
ideologiset keinot. Alamme tukea niin Euroopan kuin Yhdysvaltain
vasemmistolaisia liikkeitä. Niin rahallisesti kuin ideologisesti. Pyrimme
hajottamaan länttä sisältäpäin ja samalla heikentämään sitä. Heikentämään sen
moraalia ja halua puolustaa itseään. NKVD:llä on siihen tarvittava tietotaito.
Meidän aikamme tulee vielä. Ei nyt. Mutta ehkä 1970-luvulla. Ehkä 1980-luvulla.
Me emme sitä näe, mutta aate on tärkeämpi kuin yksi ihminen ja hänen
henkilökohtaiset haaveensa.
Summa,
Suomen ja Venäjän välinen raja 19. 5. 2002
Haminan
lukion toisen luokan oppilaat olivat luokkaretkellään kulkeneet bussilla Summan
kylään ja jatkaneet siitä jalkaisin opettajansa ja kahden rajavartijan
saattamana rajalle. Rajavartijat olivat muistuttaneet, että vaikka raja oli
ollut jo kauan aikaa rauhallinen ja tällaisia vierailuja saatettiin tehdä, oli
rajavyöhykkeella valokuvaaminen silti kuitenkin kielletty. Luokka saapui
rajalle ja pysähtyi Suomen puolella oleville sinivalkoisille rajatolpille.
Venäjän puolella oli käytössä edelleen neuvostoaikaiset punavihreät tolpat.
Luokanvalvojana
toimi historianopettaja Jan Sundström, iältään 52 vuotta ja hyvin pidetty
opettaja Haminan lukiossa. Hän oli alun perin ahvenanmaalainen, kotoisin
Eckeröstä. Hän oli lukion jälkeen suorittanut varusmiespalveluksensa
Ahvenanmaan Rannikkojääkäripataljoonassa, josta oli kotiutunut alikersanttina.
Opiskeluaikanaan Åbo Akademissa hän oli tavannut tulevan vaimonsa Mirja
Laaksosen, joka oli kotoisin Viipurista. Elämä oli johdattanut polkunsa niin,
että he olivat asettuneet Haminaan, Viipurin lääniin. Sundström katseli rajaa
ihmettelevää luokkaansa hetken ja sanoi sitten:
-
Niin. Teille kenellekään ei liene epäselvää se, kuinka raja asettui tälle
kohdalle vuonna 1944 niin kuin se asettui. Suomalaisten viimeisessä
hyökkäyksessä rintamalinja siirtyi linjalle Koivisto – Vuosalmi.
Rauhanneuvottelussa sovittiin, että Suomi luopuu Käkisalmen eteläpuolisesta
Itä-Kannaksesta ja raja sovittiin rauhanneuvotteluissa suoralle viivalle
Koiviston eteläpuoli – Käkisalmen eteläpuoli. Suursaari ja Tytärsaari jäivät
suomalaisille. Lavansaaresta ja Seiskarista luovuttiin. Laatokan pohjoispuolella
jäivät Tarton rajat voimaan. Suomi, niin kuin muukin Eurooppa liittyi NATOon ja
Suomen jälleenrakennusta auttoi voimakas amerikkalaisten antama Marshall-apu.
Suomessa kiellettiin niin IKL kuin kommunistit ja kielto on ollut voimassa
tähän päivään asti. Tämä ei ole teille vierasta. Mutta kerrataanpas sitä, mitä
tapahtui toisella puolella rajaa?
Eräs
lukiolainen aloitti:
-
Opettaja. Neuvostoliitossa alkoi pari vuotta sodan jälkeen Hruštšovin aika. Maa
kehitti jatkuvasti sotilaallista koneistoaan, mutta käytti Yhdysvalloilta
saamaansa Marshall-apua kulutusteollisuuteen ja neuvostokansan hyvinvointi
kasvoi. Yhdysvallat tuki maan jälleenrakennusta taloudellisesti pyrkiessään
estämään uuden sodan. Hruštšovin Neuvostoliitto harjoitti ahkeraa yhteistyötä
eurooppalaisten vasemmistolaisten liikkeitten kanssa ja pyrki levittämään
sanomaa siitä, että Neuvostoliitto oli sodassa petetty, mutta rauhaan ja
ystävyyteen perustuva järjestelmä. Vaikka kyseessä oli Neuvostoliiton puolelta
tietty teennäisyys, niin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa voi pitää
rauhallisena aikana. Historiankirjoittajat sanovat, että Hruštšov oli suunnitellut koko ajan Neuvostoliiton vaikutusvallan levittämistä, mutta olisi
sitten muuttanut mielensä neuvostokansan hyvinvoinnin kasvaessa ja hänen
suosionsa lisääntyessä.
Toinen
lukiolainen jatkoi:
-
Mutta vuonna 1959 valta siirtyi Brezhneville, jolloin alkoi Kylmä Sota.
Brezhnevin juntta katsoi, että Hruštšov oli unohtanut sen, mitä hän piti
Neuvostoliiton tavoitteena vuonna 1944 ja keskittynyt liikaa neuvostokansan
elinolojen parantamiseen sotilaallisen kyvyn lisäämisen kustannuksella. Hruštšov
syrjäytettiin vallasta, Neuvostoliitto keskittyi sotilaallisen voimansa ja
raskaan teollisuutensa kasvattamiseen kaiken muun kustannuksella. Neuvostoliitto
räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa vuonna 1965 ja sen jälkeen alkoi ydinasekilpa
Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä.
Kolmas
lukiolainen:
-
Voi sanoa, että Neuvostoliitto oli ydinasekilpailussa koko ajan huomattavasti
länttä jäljessä, koska sen tekniikka ei koskaan päässyt lähellekään lännen
tasoa. Joissain oppikirjoissa on sanottu, että Neuvostoliitolla olisi ollut
tarkoitus kaapata saksalaiset tiedemiehet, mikäli se olisi onnistunut
valtaamaan Saksan vuonna 1944, mutta tämähän epäonnistui. 1970-luvulla
neuvostoliittolaiset onnistuivat kuitenkin kehittämään mannertenvälisiä
ohjuksia joitten huonon tarkkuuden ne pyrkivät korvaamaan ydinlatausten
suuruudella ja 1970-luvun loppupuolella alkoi maailmassa elää pelko
molemminpuolisesta ydintuhosta. Siinä vaiheessa Neuvostoliitto oli katkaissut
kaikki suhteensa länteen, eikä länsimainen vasemmistoliikekään enää lämmennyt
NKVD:n lähestymispyrkimyksille. Neuvostoliitto alkoi eristäytyä muusta
maailmasta entistä enemmän. Sen voimavarat eivät riittäneet kuin oman
valtakuntansa ylläpitämiseen, joten niin Aasian kuin Afrikan maat alkoivat
itsenäistyä enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä, mutta niistä lähes
kaikki valitsivat itselleen kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Kuubassahan
kommunistit ottivat kyllä vallan, mutta Fidel Castro normalisoi välinsä
Yhdysvaltain kanssa vuonna 1977. Suurimmassa osassa arabimaailmaa on olemassa
eräänlainen arabisosialismi, mutta niitä maita voidaan kuitenkin kutsua lähinnä
sotilasdiktatuureiksi, ja niissä maissa ihmisten elämä on loppujen lopuksi
varsin rauhallista.
Sundström
totesi:
-
Erinomaista. Läksyt on luettu. Entäs sen jälkeen?
Eräs
lukiolainen vastasi:
-
Neuvostoliitossa ei oikeastaan koskaan tapahtunut minkäänlaista uudistumista.
Sama linja jatkui Brezhnevin kuoltua
vuonna 1982, jolloin hänen seuraajakseen valittiin Juri Andropov, joka pysyi
vallassa vuoteen 1990. Hänen kuoltuaan valta siirtyi Gennadi Janajeville, joka
jatkoi samalla brezhneviläisellä linjalla. Neuvostoliiton talous ei kestänyt
valtavan sotilasteollisuuden ylläpitämistä, joten Neuvostoliitto, niin
sosialistinen kuin se olikin, meni vararikkoon vuonna 1996. Maassa tuli
nälänhätä ja lyhyt sisällissota, joka päättyi siihen, että Neuvostoliiton
silloiset osavaltiot itsenäistyivät, eikä Neuvostoliiton suurin osa Venäjä
halunnut enää puuttua niitten asioihin. Eihän sillä olisi ollut siihen
voimavarojakaan.
Toinen
lukiolainen jatkoi:
-
Venäjän Federaatio, kaksivuotisen sotilasvallan jälkeen järjesti vapaat vaalit
vuonna 1999 ja silloin maassa astui valtaan useista puolueista koostuva
hallituskoalitio, joka hyväksyi sen, että osa Neuvostoliitosta läksi omille
teilleen ja päätti muuttaa jäljelle jääneen Venäjän Konfederaatioksi ja
keskittyä kehittämään Venäjän taloutta ja ihmisten hyvinvointia. Nyt, vuonna
2002 näyttää siltä, että venäläiset ovat pikkuhiljaa onnistumassa
tavoitteissaan, pienin askelin tietysti, mutta eteenpäin siellä ollaan menossa.
Mikä lienee meille suomalaisille, NATOn jäsenmaalle tärkeintä on se, että
Venäjän sotilaallinen aktiivisuus on jo pitkään ollut täälläpäin varsin
olematonta. Ne ovat keskittäneet toimintansa lähinnä Kiinan rajoille, jossa
aikanaan maolaiset lyönyt tšiangilainen kansallinen, teknologisesti hyvin
kehittynyt Kiina on katsellut Siperian suuntaan aika ajoin varsin ahneesti.
Tähän
Sundström totesi:
-
Teillä on oppi hyvin hallussa. Kannattaa muistaa se, että Kiinan sisällissodan
hävinneet maolaiset kommunistit vetäytyivät Taiwanin saarelle ja eristäytyivät
sinne. Sitten kun Mao kuoli, vallan ottanut Teng-Shiao Ping neuvotteli Kiinan
kanssa Taiwanin takaisin yhdistymisen Kiinaan vuonna 1979. Ehkäpä lähdemme
takaisin linja-autoon. Seuraavan yön vietämme hotelli Äyräpäässä ja jatkamme
sitten Laatokan Karjalan puolelle Nietjärvelle.
Eräs
lukiolaisista kysyi vielä:
-
Opettaja hei, minä muuten törmäsin joku aika sitten mielenkiintoiseen
artikkeliin. Siinä spekuloitiin, että jos toisessa maailmansodassa Hitleriä ei
olisi tapettu saksalaisten toimesta ja Neuvostoliitto olisi ottanut haltuunsa
puolet Eurooppaa, niin se olisi saanut aikaan Kylmässä Sodassa sen tilanteen,
että mittaa oltaisiin käyty avaruudessakin. No, kehitettiinhän ne
mannertenväliset ohjukset nytkin ja onhan avaruus täynnä satelliittejakin,
mutta jutussa kerrottiin, että jos Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olisivat
olleet tasavahvoja, niin ne olisivat kehittäneet avaruusmatkailun
jonkunlaiseksi kunniakysymykseksi. Siinä jutussa spekuloitiin, että vuoden 1965
– 1975 välillä jompikumpi osapuoli olisi käynyt Kuussa. Ihan vaan näyttääkseen,
mistä kana pissii. Nythän Neuvostoliitolla ei ollut siihen tietysti varaa,
eivätkä jenkitkään viittineet rahaansa tuhlata. Mutta mitäs tuumitte tuosta
skenaariosta?
Sundström
mietti hetken ja vastasi:
-
Voisihan se tuollaisessa vaihtoehtohistoriassa ehkä pitääkin paikkansa. Se on
tuo kunnia, mikä pistää ihmiset tekemään uskomattomia tekoja. Mutta nythän tuo
mollukka saa olla vielä ihan yksinänsä. Ei siellä ole vielä ihminen käynyt.
Saas nähdä käykö koskaan? Henkilökohtaisesti en kyllä usko, että yksikään
valtio ottaisi niin massiivisen kalliin projektin hoitaakseen. Vain saadakseen
lippunsa tuon möhkäleen pinnalle. Ei, en jaksa uskoa…
Suomen
ja Venäjän raja Petsamossa, syyskuussa 2015
Sen
jälkeen, kun Suomi oli alkanut saada tuottoa Jäämeren öljyteollisuudesta, oli valtio
satsannut myös reuna-alueittensa tiestöön. Yksi teistä vei Raja-Joosepista
(jonka nimi oli pysynyt ennallaan, vaikkei rajaa siinä ollut enää kymmeniin
vuosiin) Korvatunturille, josta alkavasta vaellusreissusta oli alkanut jo Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeen kehittyä eräänlainen vaeltajien tulikoe eli ”Petsamon Ravi”.
Ravi tarkoitti vaeltamista Korvatunturilta Liinahamariin viivasuoraa
kahdensadan kilometrin rajaa pitkin. Neuvostoliiton aikana tämä ei olisi ollut
mahdollista, mutta Venäjän Konfederaatio oli todennut, että rajaa pitkin
kulkevat siviilit eivät sitä häiritse. Luonnollisesti kulkijoitten tuli
vieläkin hakea suomalaisita viranomaisilta lupa kulkea rajavyöhykkeellä.
Mihinkäs vanhoista valtioitten välisistä tavoista kokonaan pääsisi.
Kaksi
pariskuntaa oli viettänyt yönsä teltoissaan ja olivat aamutoimissaan
puuronkeitossa. He olivat valinneet ”Petsamon Puoliravin”, sillä velvollisuudet
muualla sitoivat, eikä aikaa ollut enempään. Tämä oli silti kummallekin
sellainen kerran elämässä-keikka, joka oli pakko tehdä. He olivat aloittaneet
matkansa Isohuutojärveltä, johon valtio oli vetänyt ajokelpoisen tien. Matkan
lähtöpaikkaansa he olivat tehneet taksilla Kolosjoelta, jonne he olivat
jättäneet autonsa. Matkan pää olisi Liinahamarissa, josta me menisivät takaisin
Kolosjoelle toisella taksilla ja jatkaisivat siitä yhdessä kauas etelään. Matka
oli edennyt hyvin, säätkin olivat suosineet ja viimeisen päivän vaellus olisi
enää kymmenen kilometriä.
Pariskunnat
viimeistelivät aamiaisensa, pesivät astiansa, löivät leirin kasaan ja
aloittivat päivävaelluksensa. Heitä vastaan tuli vartiojotoksella kulkevat
rajavartioston vääpeli ja ylikersantti. Porukat tervehtivät toisiaan ja
rajamiehet kysyivät:
-
Kokonaisellako olette vai puolikkaalla vaan?
-
No puolikkaalla. Ei tässä iässä oikein tuo extreme jaksa houkuttaa. Ja onhan
sitä lontimista ollut tässäkin.
-
Jos katottais ne teidän rajavyöhykeluvat kumminkin.
Luvat
kaivettiin esille ja papereita tarkastava vääpeli mutisi hiljakseen:
-
Hjuu, Brown Jaska ja Salli, Viipurin Maalaiskunnasta juu, ja Perskeles Yrjö ja
Ylva Lahdenpohjasta… ihan kunnossahan nää näyttää olevan… kaukana kotoanne
olette… Karjalan poikii…
-
No ollaanhan me, mutta on kiva käydä välillä kaukana kotoa, että muistaa, miten
mukava sinne on palata. Mitenkäs teillä tuon naapurin kanssa täällä muuten
menee?
-
Jaa venäläinen… no eihän ne… sen kummempaa… ihan asiallista touhua siellä on jo
pitkän aikaa ollut… jotoksella olevat NKVD:n rajavartiomiehetkin vaan moikkaa
mennessään, kun ohi kuljetaan.
Pariskunnat
jatkoivat taipalettaan ja saapuivat lopulta Liinahamariin. Paikallisesta
mökkikylästä oli varattu heille saunallinen mökki ja tälle ei-enää-niin-raikkaanhajuiselle
kulkueelle sillä olikin tarvetta. Luonnollisesti ennen mökille menoa tuli käydä
mökkikylän kahviossa nauttimassa sivilisaatiosta eli kaikki ostivat itselleen
kahvit ja viinerit. Petsamon raja-alueella eivät kännykät toimineet, joten pariskunnat
olivat olleet pitkään täysin uutispimennossa ja heidän silmäänsä pistikin
kahvilan tiskillä myytävän iltalehden lööppi, ja Jaska kävi ostamassa lehden:
-
Hei, kiinalaiset taikonautit ovat eilen laskeutuneet Kuuhun.
-
Kaikkee se kiinalainen keksii…
37 kommenttia:
Eli vaihteeksi ottiatuotaa masentavan päivänpolitiikan ulkopuolelta. Kiitokset jälleen Jaska Brownille huomioista ja havainnoista.
Saksan vastarintaliike Canariksen johdolla ehdotti tuota jo 1942, mutta ajatus tyrmättiin USA:n asevoimien tiedustelupalvelussa. Saksan asioiden tiskillä avustaneet Saksasta paenneet kommunistit haukkuivat ehdotuksen pataluhaksi. Samat naamat perustivat sodan jälkeen ns. Frankfurtin koulukunnan. Lähde alla.
American Betrayal: The Secret Assault on Our Nation's Character, Diane West, 2013
Tervehdys, Masa. Kirjoitukseni oli jonkunlainen aikuisten satu, missä pelastettiin puoli Eurooppaa. Mainitsemasi kirja on minulle vieras, samoin kuin Canariksen ehdotus. Kerrottiinko kirjassa, että torppasivatko Yhdysvaltain tiedusteluelimet ehdotuksen suoraan, vai vietiinkö ehdotus Yhdysvaltain poliittisen koneiston käsiteltäväksi?
Ai hitto että oli taas nautinnollinen vaihtoehtoistodellisuuspläjäys.
Kiitoksia oikei pal kauhiasti.
Tervehdys, Vittuuntunut Nettoveronmaksaja. Kiitokset, ja olkka hyvä.
Olipas taas hyvä vaihtoehtohistoria Yrjöltä. Pakko oli lukea loppuun vaikka unille meno hieman viivästyikin. Joku sitä kysyy kuitenkin, niin olen sitten keulilla, eli mitä tapahtui tyynellä merellä? Tulivatko japanilaiset järkiinsä, vai jatkoivatko taisteluaan atomipommiin saakka?
Kyseleepi VH
Tervehdys, VH. Japani jäi tässä vähän vähemmälle, mutta veikkaan, että tässäkään aikajanassa ne eivät olisi antautuneet ilman atomipommia.
Morjens Yrjöperskeles, Canaris hoiti yhteydenoton välikäden ja USA:n Turkin lähetystön kautta. Armeijan tiedustelun saksalaiset kommunistiagentit vähättelivät koko ehdotusta ja raportoivat salaliittolaisten olevan niin vähäpätöisiä tekijöitä, ettei USA:n maksa vaivaa vastata. Saan kirjan käsiini taas ensi viikolla joten voin tarkistaa poliittisen käsittelyn tai sen puutteen.
Pres. Roosevelt tosin sai käsiinsä vain raportit, jotka hänen lähin avustajansa Harry Hopkins seuloi nähtäväksi. Hän puolestaan oli suuri Stalinin ihailija.
Hurjaa tekstiä lähdeviitteineen. Kirjan julkaisu nostatti myrskyn USA:ssa 2 vuotta sitten.
Näitäkin käsiteltiin: https://www.nytimes.com/books/first/h/haynes-venona.html
Mua huvittaa tuo sanonta tuulen huuhtomasta perseestä.
Äiti on Karjalan tyttöi, sieltä kaakkoisilta rajakylistä. Hän on aikanaan käyttänyt kyseistä sanontaa tilanteissa joissa tunteet ovat olleet pinnassa. Kenenkään muun en ollut koskaan kuullut samaa sanontaa käyttäneen.
Sitten joskus vuosia sitten tuli itsekin käytettyä sitä jossain Homma-foorumilla ja/tai muualla netissä. Sitten se tuli vastaan kerran, kaksi, kolme...
Nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana tuohon sanontaan on tullut törmättyä varmaan ainakin kymmenen kertaa ja sitä ennen ei kertaakaan kenenkään muun kuin äidin käyttämänä.
Karjalastako Ykäkin ton sanonnan on omaksunut?
Hyvää lukemista, vaikka oli pitkä tarina niin tämä koukutti sen verran, että oli pakko lukea kerralla läpi! Ja mitä tositapahtumiin tulee, niin se oli todella suuri vahinko ettei von Stauffenberg onnistunut siinä attentaatissa teilaamaan Aatua. Toi elokuva on mielestäni parempi versio tapahtumista kuin se Tom Cruisen näyttelemä.
Ehkä Venäjän federaatiolle itselleen olisi ollut parempi, jos se olisi hajonnut pienemmiksi valtioiksi silloin 1990-luvun myllerryksissä? Lähes ainoa hallintotapa noin ison alueen johtamiseksi on voima ja kova kuri, länsimaisin keinoin se olisi sula mahdottomuus.
Muutenkaan Venäjän tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta, jos raakaöljyn hinta jatkaa laskuaan, talouspakotteet painavat päälle ja ruplan kurssi heikkenee.
Asiasta toiseen, Sanoma aloittaa mittavat yt-neuvottelut, saas nähdä mikä mediayhtiö on seuraavana? Voisiko syynä olla kuluttajien kyllästyminen yhden agendan (maahanmuutto) ajamiseen ja pakkotuputtamiseen, ei kait median digitalisaatio voi noin paljon vaikuttaa?
- Soomepois Eestist -
Pitääpä muistaa välillä kiitellä. Kyllä sinä kirjoittaa osaat ja mielikseen näitä lukee. Taisit luonnehtia näitä aikuisten saduiksi. Fiinimmin tätä voisi nimittää kontrafaktuaaliseksi historiakirjoitukseksi. Historaiassahan on sellaisia solmupisteitä, joissa tehdyt päätökset ja tapahtuneet tapahtumat vaikuttavat pitkälti historian suntan. Välillä sitten taas mennään jokseenkin säännönmukaista rataa syyn ja seurauksen lain mukaan.
Tästä tarinasta tuli mieleen aprikointi, että mikä oli se solmukohta, jossa tehdyt ratkaisut johtivat Hitlerin Saksan vääjäämättömään tuhoon. Tapahtuiko ratkaisu jo silloin, kun Hitler, Sudeettimaan saatuaan, miehitti Tsekkoslovakian. Sillon hän nimittäin peruuttamattomasti menetti uskottavuutensa sopimuskumppanina. Vai tapahtukiko se silloin, kun hän hyökkäsi puolaan. Se nimittäin johti väistämättömästi maailmansotaan. Ranska ja Englanti nimittäin eivät enää voineet reagoida muutoin kuin sodanjulistuksilla. Vai tapahtuiko se vasta silloin kun Hitler ryhtyi käsittelemään ukrainalaisia ali-ihmisinä ja sai selustaansa valtaisan partisaanivyöhykkeen sen sijaan, että olisi saanut Stalinia vihaavat ukrainalaiset liittolaisikseen. Ja tämä, ei niinkään mikään yksittäinen sotatoimi, johti häviöön Venjää vastaan käydyssä sodassa.
Korjaus edelliseen viestiin: Canaris matkusti Turkkiin henkilökohtaisesti. Neuvottelut pidettiin Espanjassa 1943. Roosevelt sai hepulin.
"But though Donovan, Menzies and Canaris reached an agreement on the basis of Canaris’ proposal, President Roosevelt flatly declined to negotiate with “these East German Junkers” and called his presumptuous OSS chief to heel. Canaris’ peace offer was rejected."
Ylläoleva tähän hätään lainattuna täältä:
https://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/canaris.html
Hih, hauska pikkudetalji tuo Wade-Giles -translitteraatio. Kun Kuomintang voitti Kiinassa sisällissodan, niin pinyin-reformia ei koskaan toteutettu, vaan kiinan kielen translitteraatiojärjestelmäksi jäi Wade-Giles. Siis Teng Hsiao-Ping, ei Deng Xiaoping.
Huru-ukko ihmettelee..
Sitä, että millaiselta maailma näyttäisi nyt, jos silloin olisi esiin astunut tuollaisia omasta kansastaan ja sen kohtalosta huolestuneita päättäväisiä miehiä, ja miksipä ei naisiakin.
Ja sitäkin, että miksi maailma muuttuisi, jos nykyisistä poliitikoista tai muista ns. johtajista esiin astuisi vastaavia päättäväisiä ja omasta kansastaan huolta pitäviä.
Ehkä eläisimme lähes paratiisissa, mene ja tiedä. Sitä odotellessa en pidätä hengitystä:)
Vähän OF-topic: Ennen oli apteekissa myynnissä antibakteerisia laastareita, nyt Ruåtsissa halutaan, että myyntiin tulisi myös antirasistisia laastareita.
Mihin helevettiin tämä maailma on menossa näiden hyysäreiden kanssa. Tai kun liikennemerkitkin ovat liian miesvoittoisia. Ei helevata. Ihan kun ei olis oikeitakin asiota selvitettävänä. Lopetan ennen kuin pää hajoo.
KIITOS Yrjö.
Tämä... tämä on parhaita olemassaolevia blogitekstejä. Haveillahan aina saa...
Tervehdys Masalle, Anolle, Soomepoisille Eestist, Strix Senexille, Ruukinmatruunalle, Huru-ukolle ja Tuplavee J:lle & kiitos kommenteistanne.
Masa: Kiitos täsmennyksistä. Jos tuo kirja käännetään suomeksi, niin taidanpa hankkia. Onhan mulla englanti kohtalaisen hyvin hallussa, mutta kokonaisen korjan lukeminen tuppaa olemaan vähän raskasta.
Ano: Minä muistan itse käyttäneeni tuota iät ja ajat, enkä millään muista, että milloin ja missä tilanteessa olisin tuon ensimmäisen kerran kuullut.
Soomepois Eestist: Kiitokset. 1990-luvullahan muuten uumoiltiin kovastikin Venäjän hajoamista pienempiin osiin ja varmaankin Putin nostettiin valtaan sitä estämään. Saa nähdä noitten mediatalojen kohdalla, että koska ne tajuavat, että lehden huono sisältö on se, joka karkoittaa lukijat.
Strix Senex: Kiitokset. Nuo mainitsemasi solmukohdat ovat varmasti olleen hyvin merkittäviä. Lisäisin noihin pari, eli Yhdysvaltojen liittyminen sotaan kaikella teollisella voimalla. Ja sitten Hitlerin ahneus. Muistan lukeneeni, että Hitlerin kenraalit olivat sanoneet, että Saksa ei ole valmis täysimittaiseen sotaan ennen kuin vuonna 1944 tai 1945 mutta Hitler päätti silti lähteä höökimään.
Ruukinmatruuna: Sitä kun aikanaan tottui siihen vanhaan kirjoitusasuun, niin tämä uusi ei oikein asetu päähän vieläkään. Vaikka onhan sekin ollut voimassa jo iät & ajat.
Huru-ukko: Kiitokset sinullekin. Omasta kansasta ja sen kohtalosta huolestuneita ihmisiä on jopa eduskunnassakin, mutta heidät demonisoidaan vastapuolen toimesta. Maanpetturuus on nostettu poliittiseksi ihmisarvoksi. Olen tutustunut sekä laastari- että liikennemerkkiasiaan ja ei kai tässä muuta voi todeta, kuin että joillain on liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä.
Tuplavee J: Lämmin kiitos kannustuksesta.
Kiitokset Ykälle jälleen loistavasta vaihtoehtoishistoriasta! Nämä tulee aina luettua yhdeltä istumalta ja muu elämä sitten pysähtyy siihen.
Muutamassa kohdassa häiritsi hahmojen liika tarkkanäköisyys tulevaisuudesta. Kun he arvelivat jotain tapahtuvaksi joka tietysti oli se mitä oikeasti tapahtui. Varsinkin kun Bradley ja Rommel tapasivat toistamiseen ei-kenenkään-maalla, niin tuli hiukan liian monta supertarkkanäköistä arvelua nykytilanteesta tai tulevaisuudesta. Mutta sitten taas unohtivat kirjoitusalustan. Inhimillistä ehkä, mutta toisaalta selvännäkijäkykyistä kaukokatseisuutta.
Mukava yksityiskohta siitä, että jokainen johtavassa asemassa oleva sotilas ei joka hetki tiedä täsmälleen mitä tehdä, oli kun amerikkalaisten joukkojen johtaja otti vastaan saksalaisten antautumisen ensimmäisssä saksalaisessa kaupungissa. Inhimillinen yksityiskohta.
Ukrainan, Valko-Venäjän ja muiden itä-Euroopan maiden valloitus saksalaisilta taas meni pieleen, kuten Strix sanoi, kun Hitler kohteli ko. maiden asukkaita ali-ihmisinä. Näiden kansojen kääntäminen Venäjää vastaan ei varmasti olisi ollut helppoa ja jenkkien rintamavastuun ottaminen olisi ollut kova homma. Puolan osalta asia tuntui menevän aika jouhevasti mutta koko Eurooppahan oli hirveä kaaos tuohon aikaan ja suuret joukkojen siirrot aivan painajaismaisia logistiikkaprojekteja.
Euroopan kaaoksesta juuri sodan päätyttyä saa hirveän kuvan kirjasta Savage Continent. Ei kovin hauska kirja:
http://www.amazon.com/Savage-Continent-Europe-Aftermath-World/dp/125003356X
Mutta kuten sanoin, huikea tarina ja lisää näitä kun vaan aiheita keksit!
Tänään on kerrottu ilouutinen? julkissuteen: Pravda aloittaa yt-neuvottelut, koskee myös sisällöntuottamista. Toimittelijoiden etujärjestö heti älähti, että ovat liialliset ja koskee liian suurta joukkoa. Tarkennusta uutisissa ei kerrottu, että kuinka suurta osaa toimittelijoista vähennys koskee, eli nyt raha puhuu oikeaa kieltä sanoo Huru-ukko
Tuossa kun historiaa pohdiskelin, niin tuli mieleen 1. maailmansodan viimeisenä sotavuonna (3.3.1918) tapahtunut Brest-Litovskin rauha, jossa Keskusvallat ja Neuvosto-Venäjä tekivät rauhansopimuksen. Se taasen päätti sotatoimet itärintamalla ja Saksa pystyi siirtämään lisää joukkoja länsirintamalle taistelemaan Ranskan, Englannin ja USA:n sotavoimia vastaan.
Tuossa valossa jos Länsiliittoutuneet olisivat pettäneet Neuvostoliiton v. 1944 tekemällä erillisrauhan natsi-Saksan kanssa (Aatun kuukahdettua) sekä suunnanneet aseet itänaapuria vastaan, niin venäläiset olisivat saaneet tavallaan maistaa omaa lääkettänsä. Vähän noin pienenä kuittauksena vuodesta 1918.
Muutenkin laittaa hieman ihmettelemään se seikka, että miksi Ranska ja Iso-Britannia julistivat Saksalle sodan sen ylitettyä Puolan rajan 1.9.1939, mutteivät tehneet samoin kun CCCP:n joukot lähtivät Puolaan ns. saaliinjaolle parisen viikkoa myöhemmin?
Sitten toiseen teemaan, nyt pitää kehua Yleä siitä, että se näytti viime vuonna tosi hyvän ja mielenkiintoisen dokumenttisarjan 1. maailmansodasta, 14 diaries of the Great War - Suursodan päiväkirjat. Sitten kun dubbaus loppuu, niin kannattaa asetuksista laittaa päälle tekstitys, tosin se on kolmannella kotimaisella.
Vaihtoehtoisesta historiasta tuli mieleen Robert Harrisin romaani Kolmannen valtakunnan salaisuus ja siitä tehty elokuva Fatherland, suosittelen luettavaksi ja Rutger Hauerilta tosi hyvä roolisuoritus tuossa leffassa SS-majurina.
- Soomepois Eestist -
Tervehdys Peräsmiehelle, Huru-ukolle ja Soomepoisille Eestist & kiitos kommenteistanne.
Peräsmies: Kiitos kannustuksesta. Tuo sinua häiritsevä seikka tulee varmaan siitä, että pyrin saamaan tarinan etenemään henkilöitten keskustelun kautta ja pyrin välttämään sitä, että käytän pelkästään jostain korkeuksista kommentoivaa kertojaa. Hitler teki todellakin aivan käsittämättömän mokan esim. ukrainalaisten kanssa, sillä se porukka ei todellakaan tuntenut rakkautta Stalinin Neuvostoliittoon. Kiitos kirjavinkistä ja varmaankin näitä jatkossakin tulee.
Huru-ukko: Niin kuin tuossa seuraavan juttuni kommenttiosiossa totesin, niin kerrankin tunnen vahingoniloa työttömistä. Mutta luulen, että pian aletaan pykäämään kasaan yle-tyyppistä lehdistöveroa.
Soomepois Eestist: Kaipa Ranskan ja Iso-Britannian toimia voi selittää vain voiman oikeudella. Kannatti saada Neuvostoliitto omalle puolelleen, vaikka se Puolassa sikailikin. Ja tämä varmaan oli se viimeinen varmistus, että eivät nuo maat tosiasiassa olisi koskaan tulleet auttamaan meitä Talvisodassa. Kiitos vinkeistä. Tuon jälkimmäisen olen sekä nähnyt että lukenut. Ensimmäiseen pitää tutustua.
Yleensä pyrin välttämään tällaiset "What if" tarinat, koska lukemista tuntuu riittävän tositapahtumistakin yllin kyllin. Mutta nämä Ykän whatiffit olen lukenut kaikki ja tulen ne jatkossakin lukemaan. Tapahtumien käänteet ja tarinan vienti lähinnä henkilöiden keskustelujen pohjalta pitää ainakin minun mielenkiintoni hereillä. Mutta pirun hyvin kehitelty kokonaisuus jälleen. Mukava saunan jälkeen lueskella.
Tuo Liberty alus lämmitti erityisesti mieltä, sillä olen tonkinut San Fransiscon satamassa olevan alkuperäiskuntoisen Liberty aluksen Jeremiah O´Brienin ruumasta melkein mastonhuippuun asti. Ja ihastuin paattiin sekä sen ikääntyvään henkilökuntaan/miehistöön.
Soomepois Eestisttille (menikö oikein?) kiitos "Suursodan päiväkirjat" filmi vinkistä. Tämän vuoden olen pyhittänyt ensimmäisen maailmansodan tutkimiselle, ja olen jo neljä filmisarjaa asiasta katsonut, mutta tämä oli uutta. Tutkitaan.
Tätä vaihtoehtohistoriallista kertomusta luin oikein mahtavalla nautinnolla, täytyy minunkin sanoa.
Lisäksi olen minäkin lukenut tuon 'Kolmannen valtakunnan salaisuuden'. Oli ihan hyvä.
Mukava tarina mutta toteutuakseen olisi vaatinut Rooseveltin syrjäyttämisen jo vuonna 1942, viimeistään 1943. Yhdysvaltain ulkoministeriö oli täysin stalinistien miehittämä ja sitä kautta tauti oli levinnyt muihinkin ministeriöihin ja virastoihin. Menestyksekkään OSS-laitoksen äkillinen lakkauttaminen johtui juuri tästä.
Tämä oli myös se syy miksi Suomi koki sotavuosina kylmää olkapäätä Yhdysvaltojen viralliselta taholta sekä miksi saksalaiset eivät hyväksyneet Suomen mielistelyä USA:a kohtaan.
-Tvälups-
Historiallisessa jatkumossahan Japanissa Hideki Tódzón hallitus kaatui 1944, mutta uusi hallitus jatkoi sotaa. Olisiko tässä skenaariossa uusi hallinto - ja keisari siinä sivussa - pyrkineet aktiivisesti rauhaan? Japani oli hävinnyt Mariaanienmeren taistelun 19.-20. 6. 1944 ja sen laivasto oli kertakaikkiaan rampautettu. Ilman liittolaisia jäänyt Japani olisi taatusti ollut halukkaampi aselepoon ja rauhaan - viimeistään Leytenlahden tappion 23-26.10. 1944 jälkeen.
Japanilla oli kaupan päälle vielä hampaankolossa Neuvostoliittoa vastaan, joten näiden kahden välillä ei turhaa ystävyyttä ollut. Jos USA olisi tarjonnut suotuisia aselepoehtoja, olisiko Japani suostunut rauhaan? Vai olisiko maassa tapahtunut sotilasvallankaappaus?
Tervehdys Beckerille, Tom Kärnälle, Taisteluvälineupseerille ja Ruukinmatruunalle & kiitos kommenteistanne.
Becker: Kiitokset. Olen siinä käsityksessä (voipi korjata, jos olen väärässä), että tuo Liberty-laivojen rakentaminen on historian suurin telakkaurakka. Ja sotahan on muutakin kuin tykkejä, Liberty-luokka soti tehokkaasti omalla tavallaan.
Tom: Kiitokset sinullekin.
Taisteluvälineupseeri: Voit hyvinkin olla oikeassa. Omaa kirjoitustani voi käsitellä aikuisten satuna.
Ruukinmatruuna: Se tyynenmeren suunta on jäänyt mulle aina vähän vieraammaksi. Joten vaikea sanoa. Ainakin Japanissa oltaisiin ymmärretty, että Yhdysvallat voisi keskittää siinä tilanteessa pääosan voimistaan sitä vastaan.
Georgi Žukov ja Konstantin Rokossovsky olivat ratsuväen sotilaita. He vetivät pääroolia siinä oikean aikajanan voitonpäivän paraatissa. Stalin halusi ratsastaa kopukalla ja tarkastaa paraatijoukot. Kuitenkin Stalin tipahti kopukan selästä harjoituksissa eikä voinut esiintyä. Sen sijaan Žukov köpötteli kopukalla ja tarkasti joukot. Voi vaan kuvitella miltä Stalinista tuntui kun hän joutui katselemaan kun Žukov ja kolme muuta upseeria köpöttelivät.
Mitä tässä tarinassa pahtuu Žukoville sodan jälkeen?
Rokossovski oli puolalainen ja Wikipedian mukaan aatelissukuinen. Taas noita jalosukuisia päätyy sosialisteiksi ja kommunisteiksi. Miten mahtaa tässä tarinassa hänen käydä? Entä hänen suhde Puolaan tässä tarinassa? Wikipedian mukaan hän sanoi katkerana että puolalaisten mielestä hän on venäläinen, ja venäläisten mielestä puolalainen.
Ilmeisesti ne kommunistit joista oikealla aikajanalla tuli kansandemokraattisten vasallivaltioiden kommunistijohtajia, jäävätkin Neuvostoliittoon kun on parempi pysyä siellä? Sama homma on kai virolaisilla, latvialaisilla ja liettulaisilla kommunisteilla?
Poikkeaako Neuvostoliiton jälleenrakennus siitä mitä se oli oikeasti? Niin no ainakin siltä osin kun se ottaa tässä Marshall-apua. Se joutui tyytymään niihin rajoihin mitkä oli ennen syyskuuta 1939? Ei siis ollut mitään ryöstettävää muualta. Tai, no tuon palasen Kannakselta se oli saanut mutta jäikö se siihen?
Mitä tapahtui Kiinan, Mongolian ja Japanin suunnalla, siis Neuvostoliiton osalta?
Tuossa oli mainittu Bulgarian, Romanian ja Unkarin joukot. Entäs Italia? Mitä Italialle tapahtuu? Mitkä johtopäätöksiä Mussolini tekee? Italialla oli jotain joukkoja Venäjällä. Entäs lyhytikäiseksi jääneet Slovakian ja Kroatian valtiot?
Entäs saksalaisten ja sen liittolaisten toiminta Kaukasuksella? Mitä siellä tapahtui tässä tarinassa? Jos tarinan mukaan mentäsiin, niin vois olettaa että ne vetäytyvät sieltä ja menevät tukemaan rintamalinjaa joka kulkee Virosta Mustallemerelle.
https://en.wikipedia.org/wiki/Case_Blue
https://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_the_Caucasus
Mitä tapahtuu tässä tarinassa Jerusalemin suurmuftille? Oikealla aikajanalla Hitler isännöi ja kestitsi suurmuftia joka etsi ideoita sille miten juutalaisten suhteen kannattaisi menetellä. Mufti kuulemma pyysi Aatua tekemään hyökkäyksen Brittiläisen Palestiinan Mandaattialueelle siinä toivossa että teurastaisi siellä olevat juutalaiset, ei väliä vaikka jokunen arabikin kuolisi siinä samalla. Niksmannit eivät sinne päässet, mutta Musson ilmavoimat teki iskut Tel Aviviin ja Haifaan.
https://en.wikipedia.org/wiki/Haj_Amin_al-Husseini
https://en.wikipedia.org/wiki/Italian_bombing_of_Mandatory_Palestine_in_World_War_II
Tervehdys, Vieras. Oli taas hankalia.
Zukov varmaankin jatkoi Neuvostoliiton johdossa joko politbyroossa tai armeijassa, samoin Rokossovski. Rokossovski oli varmaan oikeassa siinä, mitä sanoi ja samanlaisia tyyppejä olivat ns. jeestiläiset, jotka olivat syntyneet Neuvostoliitossa ja tulivat Viron Neuvostotasavallan johtoon miehityksen jälkeen. Esimerkkinä vaikkapa Karl Vaino.
Jos ajatellaan tätä aikajanaa, niin varmaankin kaikki itäeurooppalaiset kommunistijohtajat jäivät Neuvostoliittoon odottamaan aikaa parempaa.
Luulen, että Marshall-apu meni niin kuin oikeassakin aikajanassa. Sillähän Yhdysvallat tietyllä tavalla lunasti rahalla sen, että se petti Neuvostoliiton. Tässä aikajanassa Neuvostoliitto joutui pitkälti tyytymään siihen, mitä sillä oli ennen sotaa.
Kiinan, Mongolian ja Japanin suunnalla luulen, että Neuvostoliitto ei alkanut höökimään, sillä olihan sen armeija ottanut jo sen verran vahvaa osumaa. Uudistunut politbyroo näki, että ei maksa vaivaa.
Italian kohdalla luulisin, että Mussolini jäisi liittoutuneitten pidättämäksi ja hänet tuomittaisiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Balkanista on vaikea sanoa. Tito oli voimakkain hahmo, mutta riittäisikö hänen voimansa Jugoslavian palauttamiseen? Ei pysty sanomaan.
Kaukasukseltahan saksalaiset olivat jo perääntyneet tarinan tapahtuma-aikaan. Eli olivat suurinpiirtein siellä, missä uumoilitkin.
Suurmuftin kohdalta on mahdotonta sanoa, sillä eihän tarina kerro, jäikö valtaosa juutalaisista kuitenkin Saksaan kuolemanleirien lakkauttaisen jälkeen vai alkoiko Exodus. Niin suurmuftia kuin Israelia en ajatellut kirjoitusta tehdessäni.
Meneekö tämä nyt hankalaksi kahden eri tarinan sotkemiseksi mutta pakko kysyä. Mitä Roope Ankka ja Eka Vekara tekevät tässä tarinassa? Veikkaan että Roopen teollisuus tuottaa tarvikkeita USA:n sotavoimille. Eka Vekara sitten juonittelee vakoilun, vastavakoilun ja sotilastiedustelun kanssa. Veikkaan että hän on mukana tekemässä henkilövaihdoksia hallintoon että Roosevelt kavereineen saadaan savustettua pihalle. Olisko ollut Eka Vekaran idea ehdottaa Hruštšoville ja muutamalle muulle politbyroon jäsenelle että ampukaa Stalinin ja kolme muuta?
Siinä Aku Ankka-tarinassa Aku ja Karhukopla sotivat Tyynellämerellä. Sitävastoin Pelle Peloton, Jopi Jalkapuoli, Mikki Hiiri ja Hansu Hanhi olivat sotineet Euroopassa. Voisi olettaa että he sotivat myös tässä tarinassa mutta palvelevat myös Saksassa, mahdollisesti menevät itärintamalle.
Tämmöinen myöhäisehkö kiitos taas kerran raikkaasta aivosolutuuletuksesta. Tämmöinen skenaario pistää miettimään, mihin näin annettu pelitilanne johtaisi, ja houkuttelee spekuloimaan lisää. Sehän lienee sallittua, kun kerran päätekstissäkin spekulointi ylsi Kuuhun asti? Ymmärrän oikein hyvin, että skenaario keskittyy lähinnä Eurooppan. Ns. kolmannen maailman kehitys vaan näyttää nyttemmin kiertyvän meille asti.
Olen hiukka eri mieltä kommunisti-Kiinan sijoittumisesta näissä puitteissa. Maon porukkahan sai Mantsurian tukialueekseen NL:lta, kun tämä riisui siellä olleet japsit aseista. Nämä aseetkin olivat keskeisessä osassa kommarien sotaonnen kääntymisessä. En oikein näe realisisena vaihtoehtoa, että häviöllä ollessaan maolaiset olisivat jotenkin soljuneet etelään, syvälle Tsiangin tukialueelle, ja sieltä paenneet Formosalle. Ennemmin niin, että he olisivat juuttuneet NL:n tuella Mantsuriaan. Vain tällä tavoin Kim Il Sungillakaan olisi voinut olla mitään resursseja sittemmin Korean sodassa.
Kun nyt sielläpäin ollaan, niin kuinkas Indokiinassa olisi mahtanut käydä? Olisiko NL:lla ollut paukkuja tukea kommunistisia "vapautusliikkeitä", ja mikä olisi ollut lopputulos? Mistä seuraavat laajemmat kysymykset Ranskan ja Britannian imperiumien kehityksestä? Ja NL:n roolista Afrikassa ja arabimaissa? Sekä vielä ns. Muslimiveljeskunnan asemasta näissä maissa. Ja lännen suhtautumisesta siihen tuona aikana, kun länsijohtajienkin oli lupa puolustaa sekä kansallisia etujaan että ihmisyyttä ilman rassistin leimaa?
Terv. Achtung
Tervehdys Vieraalle ja Achtungille & kiitos kommenteistanne.
Vieras: Ne ovat kaksi niin eri tarinaa, että en näe oikein mielekkäänä sekoittaa niitä keskenään.
Achtung: Kyllähän tuo oma skenariosi Kiinasta on lähempänä totuutta kuin minun. Käytin hieman tekotaiteellista vapautta. Näkisin, että sinänsä heikentynyt Neuvostoliitto pyrki levittämään vaikutusvaltaansa, mutta heikommalla menestyksellä kuin oikeassa aikajanassa. Vietnamin sota olisi jossain muodossa käyty joka tapauksessa, sillä ei Ranska siitä olisi vapaaehtoisesti luopunut.
Arabimaista on vähän vaikea sanoa. Pitäisi tietää, että muuttuivatko ne oikeassa maailmassa arabisosialistisiksi pääosin omasta päätöksestään vaiko Neuvostoliiton vaikutuksesta.
Minkä tyyppisen tulitauon, aselevon ja rauhan tsuhna tekee vanjan kanssa? Näkyy joutuvan luopumaan tuosta palasta Kannaksen eteläosasta, mutta siihen se jääkin. USA varmaan saa vanjan luopumaan vaatimuksista mistään pelleoikeudenkäynneistä Suomen sodanjohtoa vastaan? Eikä mitään valvontakomissiota. Pariisin rauhansopimusta ja YYA-sopimus ei varmaan ole tässä tarinssa. YYA-sopimuksen asemasta on varmaan tavallinen naapurisopimus.
Itä-Preussi pidettäneen Saksalla, vai vaatiiko USA että siitä tehdään semmoinen itsenäinen saksankielinen pienvaltio? Jos se pidetään Saksalla, niin Saksan ja Puolan tarvii tehdä jokin diili siitä että maantiet ja rautatiet voivat kulkea Itä-Preussin ja Saksa-properin välillä. Kai ne saa jonkin diilin siitä jos USA toimii välittäjänä kummallekin?
Liitetäänkö Danzig Itä-Preussiin tavallisena kaupunkina vai pidetäänkö se semmoisena osavaltion ja kaupunkivaltion yhdistelmänä mikä se oli sotien välillä?
Puola ei sinänsä tarvite Danzigia itsellään koska sillä oli sotienvälisenä aikana se rannikkokaista joka sillä pysyy nytkin. Puola voi varmaan saada omistusosuuksia ja käyttöoikeuksia Danzigin satamasta ja sen saamista tuloista.
Jossain vaiheessa varmaan rakenneteaan se Kemijärven ja Petsamon rata. Siitä haaveiltiin ennen sotaa mutta sota tuli väliin. Tässä se sitten saataneen kun rauha palaa. Petsamon toiminta öljyn ja kaasun tuotannon keskuksena mainittiin jo tuolla ylempänä. Kai se kauppasatamakin saadaan semmoiseksi että valtamerilaivat pääsevät laitureihin?
Tervehdys, Vieras. Luulisin, että Suomen ja Neuvostoliiton lopullinen rauha solmittaisiin osana suurempaa, sodan virallisesti lopettavaa rauhansopimusta. Jos jonkunlainen valvontakomissio olisi, sitä hoitaisivat amerikkalaiset. Neuvostoliittohan ei saanut tässä aikajanassa sellaista ylivoimaista voittoa, mitä oikeassa historiassa.
Saksan kohdalla kuitenkin tulee muistaa, että se aloitti sodan Puolaa vastaan ja sitten loppulaskussa hävisi, joten mitään porkkanaa vaikkapa Danzigin muodossa se ei tulisi saamaan. Itä-Preussissa olisi saksalaisasutus, joten se varmaan jäisi Saksalle, mutta saksalaiset ottaisivat lusikan kauniiseen käteen ja alkaisivat ajatella pysyvästi niin, että Itä-Preussi on saari.
Kauppasatama varmaan tehtäisiin sellaiseksi kuin sanot. Tosin en tiedä, kuinka suuri urakka nykyaikaisen valtamerisataman rakentaminen sinne olisi.
Itä-Preussin voisi ajatella henkisesti saareksi vaikkei olekaan fyysisesti. Sinne ehdittiin tehdä keisariaikana ratayhteudet muualta Saksasta ja toisaalta myös Puolan ja Liettuan puolelta kun ne olivat Venäjän keisarikunnan kuvernementteja. Niin, no ehkä rajalla voi hypätä toisen junayhtiön kyytiin tai toisen junayhtiön veturi ottaa vaunut vedettäväksi. Riippunee millaisiin uomiin naapruussuhteet asettuvat pitemmällä ajalla. Vähän kuin nyt kun menee Venäjälle tai tulee sieltä, niin rajalla vaihdetaan veturi. Tässä alempana näkyy nuo 1920-luvun laivareitit Itä-Preussiin.
https://de.wikipedia.org/wiki/Datei:Insel_Ostpreu%C3%9Fen_1926.JPG
Danzigista muistuu mieleen joko se millainen se oli sotien välillä eli ulkopuolisen miehittämä valvonta-alue, tai sitten jokin sen tapainen ratkaisu joka muistuttaa Saarinmaata, mikä oli Ranskan miehitysalue. Saarinmaa osallistui oikealla aikajanalla Helsingin olympialaisiin omana itsenään.
Puolalla pysyy varmaan ne itäalueet, koska vanja ei päässyt kopeloimaan niitä. Tuolta näkyy mitä tuolla itäosissa oli:
https://en.wikipedia.org/wiki/Administrative_division_of_the_Second_Polish_Republic
Oikealla aikajanalla sotienvälisellä Puolalla ja Liettualla oli erimielisyyksiä joistakin rajaprovinsseista kuten Vilnan provinssista. Puolan puolella oli liettuankielisiä ja Liettuan puolella oli puolankielisiä. On niitä nytkin. Ei siitä rähinää tullut noiden välille, mutta kakkosrähinän jälkeen Stalin siirteli porukkaa mihin sattuu. Tässä tarinassa kumpikin kävi rähinää samoja vihollisia eli toisaalta natsi-Saksaa ja toisaalta Neuvostoliittoa vastaan. Ei tämän jälkeen huvita rähinä, joten neuvottelutie on tässä parempi vaikka olisi kimurantti keissi.
Tervehdys, Vieras. Sitä en tiennytkään, että Saarinmaa on ollut olympialaisissa. Ei mennyt hukkaan tämäkään päivä. Puolalla varmaankin ne alueet pysyisi, sillä ei tässä tapauksessa mitään Puolan siirtoa länteen tapahtuisi. Saisiko Liettua pitää Vilnan olisi sitten tietysti oman neuvottelunsa aihe. Vaikea Puolan ja Liettuan välille on sen kummempia rähinöitä kuvitella. Ainakaan tuossa vaiheessa. Eiköhän ne lie saaneet rähinöistä tarpeekseen.
Noista Puolan itäprovinsseista vielä. Niissä asui ukrainankielisiä ja valkovenäjänkielisiä. Kun tiedettiin minkälainen systeemi oli itäpuolella, niin veikkaan ettei heitä huvittanut liittyä Valko-Venäjän eikä Ukrainan neuvostotasavaltoihin. Toisaalta ne olivat varmaan jossain määrin tottuneet asumaan Puolan alaisuudessa, koska se 1500-1700-luvun suur-Puola kattoi nuo alueet ja paljon idempänä olleita osia.
Itävalta varmaan erotetaan Saksasta takaisin omakseen.
Palautetaanko Slovakia ja Tsekki takaisin Tsekkoslovakiaksi? Slovakia oli jonkin aikaa omanaan sotavuosina, vaikka olikin Saksan nukkevaltio. Oikealla aikajanalla Karpatorutenia meni Ukrainan neuvostotasavaltaan mutta tässä varmaan pysyy Tsekkoslovakialla
Unkarilla ja Romanialla oli kiistaa Transilvaniasta. Oikealla aikajanalla Unkari menetti sen ykkösrähinän jälkeen, sota-aikana Saksa luovutti sen Unkarille, sodan jälkeen se meni taas Romanialle. Miten tässä tarinassa tehdään?
Moldova oli alkujaan Romanialle kuuluva Bessarabia. Oikealla aikajanalla Neuvostoliitto teki siitä sen Moldavian neuvostotasavalllan. Tässä tarinassa se sitten pysynee Romanialla, kun käytännössä Neuvostoliitolle ei niitä lisäalueita annettu.
Tuossa ylempänä Ykä arveli että olisi semmoinen isompi rauhansopimuspaketti, ja osana sitä kokonaispakettia nuo ja muut olisi ratkaistu.
Oikealla aikajanalla Saksassa oli länsiliittoutuneitten kolme miehitysvyöhykettä sekä Neuvostoliiton miehitysvyöhyke, josta sitten tehtiin se DDR. Berliinissä oli neljä miehitysvyöhykettä ja vanjan vyöhyke oli se itä-Berliini. Itävallassakin oli samalla tavoin neljä miehitysvyöhykettä ja Wienkin oli jaettu neljään vyöhykkeeseen.
Miten tässä tehdään Saksassa olevien miehitysjoukkojen ja niiden valvomien vyöhykkeiden kanssa? Pistetäänkö koko Saksa amerikkalaisten miehitysvyöhykkeeksi vai jaetaanko vyöhykkeet USA:n, Britannian ja Ranskan kesken, ja sitten vielä Berliinkin lohkotaan vyöhykkeiksi? Mites Itävallan kanssa?
erit. kuva 9,saattaa pari muutakin olla Suomesta:
http://www.liveleak.com/view?i=44e_1339504607
Lähetä kommentti