JOTAIN IHAN MUUTA XXXIX

Eletään heinäkuun loppua, joten Suomi on tällä hetkellä vielä lomamoodissa. Mikä niin kansalaisille yleensä kuin myös erityisesti tämän blogin lukijoille sallitaan, sillä välillä on kivaa hieman huilata. Varsinkin kun nykyisin katsoo kalenteria, niin näyttää siltä että viikonpäivät ovat pahasti vähenneet eli viikko alkaa masentavalla maanantailla joka jatkuu seitsemän päivää ja jatkuu sitten seuraavalla samanlaisella. Sen vastapainoksi lomailu on kansalaisille ansaittua ja kovasti paikallaan, ettei suorastaan suositeltavaa. Kukin tavallaan ja tyylillään. Perskeleen perheessä lomailu tosin tapahtuu aina syssymmällä, koska niin Ykä kuin Ylva ovat erittäin ankarasti Lapinkärpäsen puremia. Puremaan ei auta niin raapiminen kuin hydrokortisonikaan joten lääkkeeksi kaljupäisen miehen vaimonsa kanssa täytyy joka vuosi päästä katsomaan kaljupäisiä tuntureita. Siksipä tässä voi muistella hieman täysin epäpoliittisia, täysin tavanomaisia kohtaamisia tuntureilla. Pienen ihmisen pieniä tarinoita.

Kovat jätkät & ammattilaiset asialla

Siinähän elettiin sitä 2000-luvun alkupuoliskoa ja Perskeleen pariskunta oli jälleen lähtenyt lontimaan pitkin Lappia. Tällä kertaa lähdettiin kulkemaan Kiilopäältä ja ajateltiin viettää viisi päivää Saariselällä. Niin kuin vietettiinkin. Ensimmäinen kulkuetappi Kiilopäältä lähdettyä oli Suomunruoktu, johon kulkeva polku oli vaeltajan mittapuulla varsinkin alkuvaiheessaan melkoinen freeway eli siinä olisi ajanut autollakin. Tietysti kovasti kivikkoinen se oli, joten kulku ei sentään ollut liian helppoa. Perskeleet eivät tosin nauttineet liiasta vaikeudesta ja heillä oli aina kiire kulkea, että voisi pitää taukoja. Tauothan ovat kulkemisen parasta antia. Siinä voi istuskella rauhassa, poltella perstupakkia ja katsella upeaa Lapin maisemien avaruutta. Eteläisemmässä Suomessahan horisontti on yleensä noin sadan metrin päässä mutta Lapissa maiseman näkee kymmenien kilometrien päähän.

Siinähän noustiin sitten vähän rinnettä ylöspäin ja oltiin aika lähellä Suomujuoen latvoja. Paikkaa, josta Ykä ajatteli, ja harkitsee vakavasti vieläkin että kun tämä maallinen vaellus on päättynyt, niin ruumis tuhkataan ja sirotellaan Suomujoen latvoilta kulkemaan sinne, mihinkä se sieltä kulkeekaan. Tiedä vaikka Jäämereen asti. Nythän ei sinänsä tehty kuolemaa vaan pidettiin taas kerran taukoa ja siinä samalla huomattiin, että kohti oli tulossa Suomunruoktun suunnasta isohko kulkue, eli kahdeksan ihmistä ja neljä koiraa.

Siinä kun huilaileva Perskeleen pariskunta katseli seuruetta tarkemmin, niin kävi ilmi että kyseessä oli neljä sokeaa, neljä näkevää ja neljä opaskoiraa. Porukka oli kulkenut pitkän matkan ja oli nyt palailemassa. Siinä Ykä tuumaili, että vaikka hän mielestään mukamas kova jätkä onkin näissä erähommissa, niin aina löytyy huomattavasti kovempia. Niin ne sokeat kaverit kuin ne koiratkin, jotka olivat huippuammattilaisia alallaan. Ne ohjasivat sokeita kavereita hankalan kivikkoisella polulla jotenkin niin loistavan jouhevasti, että porukan kulkunopeus ei oikeastaan jäänyt jälkeen yhtään siitä, mitä Perskeleilläkin kulkiessaan oli. Ne koirat osasivat sekä lukea maaston että opastettavansa kulun ja jotenkin käsittämättömän hienovaraisesti pienillä liikkeillä, suunnanmuutoksilla ja kuonon sekä kropan kosketuksilla auttoivat opastettaviaan kulkemaan hankalalla polulla. Ammattilaista on aina kiva katsoa työssään.

Porukan jatkettua matkaansa Ykä ja Ylva tuumailivat, että minkähänlainen tuo tunturireissu noilla sokeilla kavereilla oli? Minkälaisia olivat tunteet, tuntemukset ja kokemukset? Näkö ei pelitä, mutta sokealla muut aistit ottavat sen aseman ja kertovat paljon enemmän kuin meille näköaistin omaaville. Minkälainen oli se tunne olla tunturinhuipulla, kun yksi olennainen aisti puuttuu? Mitä tunturinhuippu kertoo sokealle kuulon ja tuntoaistin perusteella? Joka tapauksessa sen yhden varsin olennaisen aistin puute ei estänyt noita kavereita kulkemasta pitkää vaellustaan. Harvinaisen kovia jätkiä. Huomattavasti kovempia kuin Ykä.

Ykän ja Ylvan matka jatkui Suomunruoktuun, jossa he kohtasivat toisen seurueen. Samaa perhettä kahdesta sukupolvesta. Olivat majoittuneet varaustuvan puolelle. Porukan vanhin, lähes 80-vuotias  mies rupatteli ja kertoi kulkeneensa tuntureissa viitisenkymmentä vuotta, mutta nyt ajan julma hammas on tehnyt tehtävänsä ja tämä tulisi olemaan hänen viimeinen pitkä reissunsa. Kroppa ei enää jaksa, vaikka mieli olisi vieläkin halukas. 

Jotain kosteaa hänellä oli silmäkulmissaan. Miksei olisi ollut? Jokainen, jota tunturikärpänen on purrut, tietää sen. Ja olihan Perskeleetkin siinä vaiheessa jo siirtyneet suosiolla teltasta autiotupamajoitukseen. Teltta kun kerää kumminkin hengityksestä kosteutta vaikka olisi hyväkin ilma. Sinänsä maastossa teltta on kaikkein mukavin paikka nukkua. Se on jotenkin niin ilmava. Makuupussiin on mukava kääriytyä ja unohtaa kavala maailma. Jos se perhanan teltta vaan pysyisi kuivana.

Autiotupasaunojat ja mahdollinen Kurt Cobain

Se samainen reissuhan oli edennyt sitten Tuiskukurun autiotuvalle. Ykä ja Ylva viettivät siellä kaksi päivää, jolloin yö vietettiin autiotuvassa ja näin oli tarkoitus tehdä seuraavanakin yönä jolloin noustiin Tuiskupäälle. Vaan toisinhan siinä kävi. Perskeleet olivat nauttineet Tuiskupäältä palattuaan gourmet-ateriansa eli pikamakaroonia, lihalientä sekä brasilialaista corned beef-säilykettä ynnä sulatejuustonäkkileipää. Parempaa ei olekaan, varsinkin kun mausteena on nälkä. Samanlainen ilmiö oli aikanaan armeijan noppasopassa, jota ei sinänsä voi pitää varsinaisena huippugourmeena, mutta asiansa sekin ajoi. Yleensäkään Perskeleitä ei nää nykymaailman pakastekuivatut vaellusmuonat innosta. Kyllä purkki on sentään purkki. Vaikka hän painaisikin vähän enemmän.

Autiotuvalle ilmestyi kolmen keski-ikäisen naisen porukka, jonka tyyppiset olivat tuttuja jo entuudestaan. Porukasta huokui middle-aged woman power ja he pitivät huolen, että heidän sekä saapumisensa että tämä power varmasti huomattiin. Yksi naisista alkoi kerätä Ykän jo valmiiksi lämmittämään ja hiilloksella olevaan kamiinaan Ykän valmiiksi hakkamia klapeja ja huomattavan määrän keräsikin johon Ykä totesi touhua katsellessaan että kannattaako noita enää tuohon lisää tuupata, kun kämppä on jo muutenkin mukavan lämmin. Täällä ruvetaan meinaan kohta hikoamaan oikein kunnolla. Jos et laittais niitä ja pantais sitten yötä vasten vielä pienet tulet? Middle-aged woman poweria uhkuva nainen katsoi Ykää ilmeellä jonka saattoi tulkita että haista sinä sovinisti paska ja totesi hieman kohteliaammin:

- Minä osaan kyllä tämän, kiitos vaan.

Osasihan hän ja varttitunnin päästä naisporukka joutui aukomaan autiotuvan oven, koska tupa oli muuttunut saunaksi niin kuin Ykä ennustikin. Autiotuvan kamiinan lämmittäminen on oma taitolajinsa. Sitä täytyy osata lämmittää. Ja sitä täytyy myös osata olla lämmittämättä. Kyseinen naishenkilö oli tällainen minä osaan-prototyyppi, johon on tullut useasti törmättyä. Niin tunturissa kuin muuallakin elämässä. Yhteinen piirre heissä on se, että luulin osaavani, suutuin siitä kun osaamistani epäillään, en sitten osannutkaan ja syy oli joka tapauksessa jonkun toisen. Varsinkin jos se oli mies.

Koska autiotupa oli muuttunut saunaksi, niin ovet oli sitten tietysti avattava. Eikä siinä mitään. Siinähän se tupa viilenee. Ainoa ongelma vaan oli, että ulkona asusteli mäkärä, joka viihtyi hyvin Tuiskukurun tuvan kosteilla alueilla. Mäkärässä ei ole mitään vikaa, kelpo otushan se toki on omalla tavallaan ja varsinkin yksin ollessaan, mutta ongelmana on se, että se tuo aina mukanaan 125 miljoonaa kaveriaan. Näin ollen Perskeleen pariskunta pokkasi girl poweria hohkaville naisille hyvät yöt ja kävi pystyttämässä teltan, jossa yö sitten vietettiin. Ilman mäkäröitä ja inhimillisessä lämpötilassa makuupussissa elpyen.

Seuraavana päivänä kuljettiin sitten Kotakönkäälle, jossa sijaitsevalla laavulla oli tarkoitus viettää yö. Reissu ei ollut Tuiskukurusta kovinkaan pitkä, vajaa kymmenen kilometriä joten Perskeleet ajattelivat keitellä saavuttuaan lihaliemet, kierrellä vähän ympäristössä ja syödä vasta myöhemmin. Siinä lihaliemiä keitellessä pohjoisen suunnasta marssi laavulle mies. Ei mikään välineurheilija, sillä kaverilla oli päällään tavalliset farkut ja farkkutakki. Jalassa oli sentään vaelluskengät. Mies istahti pöllin päälle, tervehti ja alkoi kaivaa rinkastaan trangiaansa tuumien keittävänsä kahvit ja jatkavan sitten kohti Tuiskukuroa ja siitä sitten myöhemmin Luirojärvelle. Ykä totesi siihen, että älä suotta kaivele sitä trangiaa, keittele meidän trangialla kun se on tossa päällä jo muutenkin ja meillä on kaasua ihan mukavasti jäljellä.

Mies kiitti, keitteli sumpit ja natusteli samalla voileivän. Samalla hän kertoi harrastavansa vaellusta nimenomaan aivan yksin, koska tykkäsi Lapin luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Syötyään mies heitti rinkan pykälään ja jatkoi kulkemista. Ykä oli katsellut, että miehessä oli jotain omituisen tuttua. Kun mies katosi metsään, Ykä hoksasi ja sanoi Ylvalle:

 - Tiedäkkös muuten kuka toi heppu oli?

- No en minä vaan tiedä. Jotain ihmeen tuttua siinä sinänsä oli.

- Tuo taisi olla Kurt Cobain.

- Hä? Siis se Nirvanan jätkä. Mutta sehän ampui itsensä toistakymmentä vuotta sitten.

- No niinhän se ampui. Niin ainakin uutisoitiin. Mutta toi heppu oli kyllä yksi yhteen kaksoisolento. Vielä kymmenen vuoden vanheneminen mukaan luettuna.

- Sattumahan tuo. Samannäköinen mies vaan.

- No joo, todennäköistä. Mutta olishan se aika huikea ajatus, että se Cobain olis aikanaan saanut tarpeekseen ja tuuminut että grunge ja kaikki siihen liittyvä my ass, lavastanut itsemurhansa ja muuttanut toisilla papereilla Suomeen, jossa se olis töissä jossain Rovaniemen osuusmeijerissä ja vaeltelisi lomansa täällä Saariselällä.

- Jaa-a… pirustako tonkin tietää… eihän mikään ole mahdotonta… mistäs sen tietää vaikka Elviskin olisi kuollut vasta vuonna 2000 pitkän uran tehneenä alaskalaisena rekkakuskina…

Yö Kotakönkäällä oli hieno. Ykä oli väsännyt kovat tulet, jotka kestivät läpi yön vaikka vettä satoi. Ei kovasti, vaan sillä lailla mukavasti häpsimällä. Ehkä yksi hienoimpia öitä Perskeleen pariskunnan Lapin reissuissa. Varmaankin se mystinen mies vietti yötänsä Tuiskukurussa ja viritteli telttaa pystyyn autiotuvan saunalämpötilaa noituen jos kamiinaa ylilämmittävät naisenergistit olivat vielä siellä. Eihän semmosessa kuumuudessa nuku edes Kurt Cobain.

Kovat mammat & love is in the air

No siinähän sillä kyseisellä reissulla edettiin sitten Lankojärven kautta Rautulammelle missä ajateltiin viettää vielä yö. Siinä lammen rannalla mahdottoman komeissa maisemissa tulipaikalla istuessamme tutustuttiin kolmeen vanhaan naiseen. Ne oli jotain lähelle 80-vuotisia ja kertoivat, että ovat porukalla kulkeneet näillä selkosilla kymmeniä vuosia. Jotenkin erilaisia naisia kuin ne naisenergianaiset siellä Tuiskukurussa pari päivää aikaisemmin. Rauhallisia, mukavia ja ennen kaikkea he eivät tehneet itsestään sen kummempaa numeroa. Ykä ja Ylva kuuntelivat niistä huomattavan pitkistä reissuista, joita naiset olivat tehneet ja naiset totesivat, että ei enää jaksa kuin tämmösiä pieniä päiväreissuja. Joka päiväreissukin äkkiä laskettuna oli tommonen kaksikymmentä kilometriä.

Kovia mammoja.

Siinä sitten viriteltiin taas gourmet-ateria Rautulammen päivätuvassa jossa ihmiset kyllä usein yöpyivätkin. Niin kuin oli aikomus Ykällä ja Ylvallakin, mutta samassa tuvassa oli myös yksi nuori mies ja kaksi nuorta naista, joista toinen näytti olevan siihen nuoreen mieheen nähden niin härillään, että ei olisi millään malttanut odottaa sitä, kun hiking muuttuu after-hikingiksi. Perskeleen pariskunta tuumi kyllästyneenä että nautinnoille on oma aikansa ja oma paikkansa ja viritteli jälleen teltan pihalle. Mikäs siinä oli yö viettää. Tai no, mikäs ei, sillä kyseessä oli HelSportin kallis Rondane-teltta, jota mainostettiin sillä että siinä pärjää vaikka myrskyolosuhteissa.

Mainostuksessa unohtui mainita se, että siinä pärjää ainoastaan myrskyolosuhteissa sillä teltta oli itsessään varsin matala ja hengityksen aikaansaama kosteus tiivistyi teltan kattoon sen verran paljon että se alkoi aamuyöstä tippua takaisin nukkujien niskaan. Myrskyllä tuuletus olisi kyllä pelittänyt vallan mainiosti, mutta tyynellä kelillä ei. Mutta siinähän se yö meni ja seuravana päivänä oli reissu taputeltu ja oli aika olla viikko mökillä Lemmenjoella. Jossa tavattiin sitten juopot kuukkelit.

Juopot kuukkelit

Kuukkeli.

Tuo metsänkävijän yksi parhaista kavereista. Suomen suurin pikkulintu. Tai no, eihän se varsinaisesti pikkulintu ole, vaan varislintu. Ja puolestaan niistä pienin. Mutta sitä on aina ollut kiva seurailla, kun istuu tauolla niin pohjoisessa kuin vähän etelämmässäkin. Onhan tuota näkynyt syntymäseuduilla Nyhtänköljässäkin, joskaan ei sentään Huitsinnevadassa. Kuukkeli ei ole arka. Päinvastoin. Se on kovasti utelias lintu. Niin monta kertaa on törmännyt siihen näkyyn, kun istuu tauolla ja yksi tai useampi kuukkeli lentää sillä mukavan poukkoilevalla tyylillään aivan lähelle, yhtään ihmistä pelkäämättä, katselee että minkäslainen heppu tämä tällä kertaa on ja ennen kaikkea saisikos siltä makupaloja. Välillä kuukkelit ovat sen verran röyhkeitä, että käyvät tarkistamassa tulilta liian kauas jätetyn repun sisällön ihan omin lupineen.

Näihin mainioihin lintuihin oltiin törmätty niin juuri loppuneella reissulla Saariselällä kuin taas kertaalleen mökillä Lemmenjoella. Kun oltiin vaelluksen jälkeisellä mökkiviikolla. Sauna oli mukava, sellainen kuin se kahdelle aikuiselle ihmiselle tulee ollakin. Puukiuas ja kiukaassa kiinni oleva vesisäiliö, jossa lämmitettiin sitten pesuvesi vatipesua varten. Kyseinen säiliö oli siinä mielessä samanlainen kuin muutaman kerran aikaisemminkin, että se oli hieman liian pieni ja saunaillan venyessä sisältö alkoi kiehua ja tehdä saunasta höyrysaunan, joten siitä piti laskea puolet ämpäriin ja täyttää loput kylmällä. No, olihan lämmintä vettä sentään tarjolla yllin kyllin. Sen merkitystä ei voi yliarvioida.

Mökki edusti myös tarvittavaa teknologian tasoa eli siellä oli sähköt ja takka. Lisäksi mökki oli television näkyvyysalueen rajoilla. Perskeleillähän oli mukana hyvin pieni analogista tekniikkaa käyttävä (silloin vielä ei oltu digi-tv:ssä) matkatelevisio, johon pariskunta sai Ylen uutislähetyksen (eli siis lähinnä säätiedotuksen) näkymään siten, että Ykä teki varsinaiseen telkkarin omaan antenniin jekkulankavirityksen, seisoi sitten tuolilla viritys käsissään leikkien vapauden patsasta ja Ylva saattoi etsiä televisiosta tarvittavan kanavan. Suhisevan sellaisen, mutta saihan siitä kumminkin jonkunlaisen selvän. Olihan paikalla myös pieni matkaradio, joka tosin toisti lähinnä norjalaisia asemia. Liekö niillä ollut parempi lähetysteho? Yhtä kaikki, sekin oli NRK:n tarjoamaa saamenkielistä ohjelmaa, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään, mutta siitä mukavalla tavalla kuplivasta saamenkielestä tuli aina hyvälle tuulelle.

Lisäksi mökin teknologista huippua edusti ulkopaskiksessa oleva ihmiskunnan yksi hienoimmista keksinnöistä eli styroksinen huussinrengas. Sille kelpaa istua kylmemmälläkin kelillä eikä ahteri jäädy. Miksi sen kehittäjälle ei ole annettu Nobel-palkintoa? On kai niitä turhemmastakin myönnetty? Niin kuin sille jätkälle, mikä sen nimi nyt oli? Joku Obama?

Niin mutta ne kuukkelit.

Ne viihtyivät myös mökin maastossa. Kun Perskeleet istuivat saunatauolla, siihen tuli heti pari ja kovasti uteliaana. Homma idis oli tietysti heti alusta selvä, joten Ylva kävi mökistä hakemassa hieman kauraleipää, josta sitten otettiin sopivia makupaloja tarjottavaksi siivekkäille ystävillemme. Kyllä ne maistuivatkin. Ensiksi niitä heitettiin pihalle, sitten rappusille ja lopulta kuistille, johon kerääntyi parhaimmillaan puolen tusinaa kuukkelia. Ne sitten ottivat makupalan, lensivät läheiseen puuhun sitä natustelemaan ja tulivat taas kuistille pää kallellaan, aivan kuin todeten, että vielä mulla suolenmutkassa tilaa olisi.

Ja mikäs sitä tilaa oli täytellessä. Meidän lanthalaisten tyhjänkävelijöiden jotka siinä katselivat ehkä maailman parasta tosi-tv:tä ilman televisiota. Ja näitähän saattoi rauhassa ruokkia. Olivathan nämä sentään aikuisia yksilöitä. Siinä pohjoisen kuukkelimaailman Veikko Hurstia esitettäessä tuli mieleen hieman aikaisempi episodi, kun päätettiin jättää vieraat ruokkimatta. Samana keväänä Ykä ja Ylva istuivat mökillä Lälläveden rannalla, yhtä lailla saunatauolla ja havahtuivat kuistin ulkopuolelta tulevaan vaativaan ääneen:

- Wääk!

- No mikäs se siellä?

Mikäs siellä niin. Muuta kuin sorsaemo. Mukanaan tusinan verran pienokaisia. Yhtä lailla pää kallellaan, aivan kuin todeten, että ”katsokaas Perskeleet. Näillä mökeillä on ollut tapana antaa meille evästä. Niin että pankaapas toimeksi”. Jos näkymää olisi arvostellut hellyyttävyydestään asteikolla 4 – 10, niin se olisi ollut 11.

Vaan eihän sitä evästä annettu. Vaikka sielua se riipaisi. Sillä selvää oli, että ei noita kannattaisi liikaa totuttaa ihmiseen. Tulevat ihmisistä turhan riippuvaisiksi ja elokuussa ne oltaisiin luottavaisina hölmöinä sitten ammuttu kuitenkin. Sorsapoikue lähti ja emo sanoi mennessään vielä wääk sillä soundilla että varsinaista sorsan murretta osaamattomat Perskeleetkin ymmärsivät kommentin tarkoittavan, että olettepahan muuten paskaa porukkaa. Selväähän on, että aikaisemmat mökkiläiset olivat olleet hellämielisempiä.

Mutta nämä kuukkelit olivat kyllä sellaisia, että ne osasivat pitää huolen itsestään. Niinpä sitä iltaa jatkettiin. Useilla löyly- ja useilla vilvoittelaatiosessioilla. Kuukkeleille kelpasi eväs. Ilta oli edennyt siihen pisteeseen, että Ykä maistoi juuri avatusta oluttölkistään, totesi, että ehkä tämän olisi voinut jättää jo aukaisematta ja pariskunta siirtyi mökin parvelle köllälleen.

Aamulla sitten heräiltiin, keiteltiin kahvit ja Ykä meni kuistille polttamaan päivän ensimmäisen Voimasavuke Bostonin. Ja teki huomion, mistä ilmoitti Ylvalle, joka tuli katsomaan. Ensinnäkin siinä kuistin penkillä oli ollut muovipussillinen pariskunnan keräämiä ja Ylvan edelisenä päivänä suolaamia sieniä. Oltiin ajateltu, että kyllähän se siinä säilyy vallan hyvin. Pussi oli revitty auki ja sieltä oltiin otettu maistiaisia. Ja sitten se Ykän aukaisema oluttölkki oli kaatunut ja aivan tyhjä. Ja sen vieressä pari aukaisematonta tölkkiä olivat täynnä lommoja. Ihan urakalla. Kun niitä tarkemmin tarkasteltiin, niin huomattiin, että näähän on nokanjälkiä.

Oliskos kuukkelit, Perskeleitten mentyä nukkumaan huomanneet suolasienet ja ottaneet ensin huikopalaa? Ja sen jälkeen tuumineet, että kun tässä on suolaaset otettu, niin maistuuhan se kaljakin siihen päälle. Ja lisääkin olisi tehnyt mieli mutta tölkit eivät yrityksestä huolimatta auenneet. Ei niitä joka tapauksessa pihalla näkynyt ennen kuin seuraavana päivänä. Olikohan niillä krapula? Mistäs näistä tietää. Luonnon pienistä ihmeistä.

Mutta mahdottoman mukava lintu se kuukkeli on joka tapauksessa. Ja mukavasti meni Perskeleittenkin loma siellä kaukana pohjoisessa. Niin kuin tuli todettua kirjoituksen alussa, niin yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Perskeleet ajavat autollaan pohjoiseen ja tiedostava ihminen menee jumbojetillä Intiaan elämään ekologista lomaa.

Kukin tyylillään. Mukavaa lomakauden jatkoa lukijoille. Nauttikaa lomistanne. Se viikon kestävä masentava ja aina uusiutuva maanantai tulee taas aivan varmasti.

Ja vielä jotain aivan muuta

Tässä blogissa ei ole koskaan ollut minkäänlaisia kyselyitä. Ajattelin nyt laitella sellaisen. Täysin epäpoliittisen. Siinä kysytään, että missä päin lukijat mahtavat asustaa. Ihan mielenkiinnosta. Näkee, mikä maakunta on kaikkein pinnanmaalaistunein. Galluppi on siis tuossa blogin sivupalkissa. Kiitos jos vastaatte.