Naakkamo,
Radanvarsikaupunki, elokuun 10. päivä vuonna 2038
Neljä
kilometriä Naakkamon keskustasta sijaitseva rautatieseisake näytti hyljätyltä,
surulliselta ja jonnekin kauas aikojen taakse unohdetulta. Sellainen se oli
ollut jo kauan aikaa. Varsinaista matkustajaliikennettä ei pääradasta
sivuraiteen päässä olevalle Naakkamon varsinaiselle rautatieasemalle ollut
koskaan, mutta tälle Radanvarsikaupungista tulevan radan varteen tehdylle
seisakkeelle olivat matkustajajunat purkaneet sisältään ja ottaneet sisäänsä
jonnekin meneviä ja sieltä taas palaavia naakkamolaisia. Aikanaan. Kauan sitten.
Henkilöliikenne oli lopetettu joskus 1990-luvulla jolloin matkustajaliikenne
Naakkamosta siirtyi kokonaan linja-autoihin. Radalla kulki edelleen
tavaraliikennettä mutta tavarajunat eivät koskaan pysähtyneet tällä turhaksi
käyneellä seisakkeella. Oikeastaan seisakkeeksi sen tunnisti vain pienestä
laiturista. Muuten lepikko oli ottanut alueella vallan.
Sadan
metrin päässä seisakkeesta sijaitsi pieni mäki ja siellä oli piilossa kaksi neljätoistavuotiasta
poikaa, Atte ja Pera. Kummallakin pojalla oli mukanaan pienikokoiset mutta
tehokkaat nykyaikaiset kiikarit jotka toimivat sekä valonvahvistajina että
videokamerana. Varsinaisesti valonvahvistajaa ei tarvittu sillä taivas oli
pilvetön ja pari päivää aikaisemmin täytenä loistanut kuu antoi sekaan omaa kelmeää
valoaan saaden seisakin näyttämään varsin aavemaiselta.
Pojat
olivat piilossa syystä. He kävivät samaa luokkaa Naakkamon yläasteella ja
olivat olleet hyviä kavereita jo ensimmäisestä luokasta saakka. Eräs heidän
uudempia luokkatovereitaan, nimeltään Jarre asui varsin lähellä tätä seisaketta
ja hän oli kertonut pojille omituisesta junasta joka pysähtyi tällä seisakkeella
joka toinen tiistai. Oli pysähtynyt jo kauan. Jarre oli kertonut että junassa oli vain
matkustajavaunuja, mutta erilaisia mitä FedeRail eli FR nykyään käytti. Ne
näyttivät jotenkin vanhoilta. Ja muutenkin junassa ja sen pysähtymisessä oli ollut
jotain salamyhkäistä. Atte oli kysynyt tarkennusta:
-
Millä lailla salamyhkäistä?
-
No katsos kun… en ole varma kun katsoin aika etäältä… mutta minusta siinä seisakkeella
oli myös poliisiautoja.
-
Mikset mennyt lähemmäs katsomaan?
-
Miksi oikeastaan olisin? Koko touhu haisi kovasti Liittovaltiolta ja minä en kärsääni
sen asioihin sotke. Niistä ei tule kuin hankaluuksia. Varmaan parempi on,
ettette tekään tee niin. Ja parempi pitää ehkä lärppä ummessa sen junan
suhteen.
Sen
pojat lupasivat ja olivat pitäneet sanansa. Mutta sitä he eivät olleet
luvanneet, etteivätkö ottaisi asiasta itse selvää. Asia pyöri kummankin
mielessä muutaman viikon ja uteliaisuus kasvoi koko ajan. Lopulta tuli se
väistämätön päätös, että kyllähän sinne mennään. Sekä Atte että Pera olivat
varsin toimeliaita ja ennen kaikkea uteliaita nuoria miehiä. Jos heidän
mieleensä tuli kysymys, he esittivät sen ääneen ja halusivat siihen vastauksen.
Huomatakseen koulussa ikävän usein sen, ettei tiettyjä kysymyksiä saanut edes
esittää. Ei heitä varsinaisesti rangaistu, sillä he olivat molemmat hyviä
oppilaita, mutta annettiin ymmärtää, että tietyt kysymykset olivat ajanhukkaa
eikä niihin kannattanut kiinnittää huomiota. Pojat olivat huomanneet jo aikaa
sitten, että Euroopan Liittovaltiossa ei varsinaisesti kielletty mitään, mutta
oli asioita, joita ei vain ollut olemassa. One happy nation. With no questions.
And therefore with no doubts.
Ja
sellainen asia, jota ei ollut olemassa saattoi olla tuo mystinen juna. Heidän
luokkatoverinsa oli kertonut, että juna tuli aina puolenyön ja aamukahden
välillä. Niinpä tutkimusmatkaan tarvittaisiin yöreissu mutta se ei sinänsä
ollut ongelma. Pojat olivat jo pari vuotta harrastaneet sekä kalastusta että
erävaeltamista ja Naakkamon sekä sen naapurina sijaitsevan Reunansyrjän
alueella oli paljon mahdollisuuksia kyseisiin harrastuksiin. Poikia olisi
huvittanut kokeilla metsästystäkin mutta se – niin kuin yksityisaseitten hallussapito
– oltiin kielletty heti Liittovaltion perustamisen jälkeen vuonna 2024.
Koulussa opetettiin, että metsästyksen suosio oli sivistyneessä yhteiskunnassa
muutenkin lähestulkoon romahtanut koska vastuulliset kansalaiset olivat
ymmärtäneet sen olevan julman ja ekologisesti kestämättömän harrastuksen joten
loppujen lopuksi Liittovaltion kielto oli vain viimeistelevä piste i:n päälle.
Pojat olivat kyllä kuulleet hieman vanhemmilta miehiltä että ei se oikein sillä
lailla mennyt, mutta kai sekin oli niitä asioita joita ei ollut olemassa.
Kalastus
oli sentään sallittu joten pojat olivat kysyneet ja saaneet vanhemmiltaan luvan
lähteä telttailemaan ja virvelöimään läheiselle Kirvasvedelle. He olivat olleet
siellä useamman kerran aikaisemminkin. Nyt tutulle telttapaikalle tosin
mentäisiin vain nukkumaan sillä tällä kertaa ei kalastettu fisuja vaan tietoja.
Pojat ajoivat leirivarusteilla lastatuilla polkupyörillä noin kolmensadan
metrin päässä seisakkeesta, jatkoivat siitä lähtevää pienempää tietä ja kääntyivät lopulta polulle, josta oli suht
esteetön näköala seisakkeelle sekä ympäristöön yleensäkin. Näkyvyys oli itse
asiassa vielä parempi kuin mitä pojat muistelivat, sillä seisaketta ympäröivää
lepikkoa oltiin kaadettu laiturin vierestä muutaman aarin leveydeltä. Pojat
etsivät pieneltä mäeltä mukavat ja suojaisat paikat joihin laittaa kenttäpatjat
alustaksi ja alkoivat kiikaroida kohdettaan.
-
Voihan se olla tietysti niinkin että se Jarre on keksinyt koko jutun ihan
piruuttaan ja nauraa tällä hetkellä kotonaan paskaista naurua.
-
Niin aina… tosin ei se ole oikein Jarren tapaista. Sehän on vähän tosikko. Ja
minusta tuntui, että se oli aika hämillään kun se kertoi junasta. Ehkä
peloissaankin.
-
Semmoselta minustakin tuntui. Mutta silmällähän tuo nähdään. Ja jos kattot
muuten kiikarillasi, niin katopas noita valotolppia.
-
Mitäs niistä… jaa… siellä on kyllä muutama uusi lyhty.
-
Niin. Eihän se sinänsä mitään meinaa. Mutta aletaan kyttäämään. Otetaankos
termospullosta teetä?
-
Joo, ja vois tässä leipäpalankin natustella.
Pojat
nauttivat hiljaisuuden vallassa eväitään ja tunnelma oli kuin yhteisillä
kalareissulla aikaisemminkin. Tunnelmaa syvensi se ajatus, taustalla oleva
värinä ja tuntemus siitä, että tässä oltaisiin ehkä jonkun salaisuuden äärellä.
Tosin mielessä kävi sekin, että ehkä se juna oli kuitenkin jonkunlainen radan
kuntoa mittaava veturi ja Jarre oli mielessään kuvitellut loput.
Seuraava
tunti kului odotellessa ja nuoria miehiä kiinnostavista asioista pulistessa.
Yksi kiinnostava aihe oli tietysti tytöt. Kummallakin oli oma ihastuksensa,
joskin onneksi ei sama. Sellainen tuppasi särkemään helposti tiiviitkin
kaverivälit. Yhtä lailla kumpikaan ei ollut saanut ihastuksensa kanssa asiaa vielä
ajatusta edemmäksi. Torjutuksi tulemisen ja häpeän pelko oli tietysti suuri ja
kertautui mielessä vielä suuremmaksi kuin se oikeasti mahtoi ollakaan. Tunnin
aikana seisakilla ei ollut sen kummempaa liikettä. Pari yksittäistä
henkilöautoa ajoi ohitse. Molemmat jarruttivat ja pysähtyivät vaikka
tasoristeys oli vartioitu. Joskus parikymmentä vuotta aikaisemmin eräs vanha
mies oli jäänyt tässä tasoristeyksessä täyttä vauhtia kulkevan tavarajunan
alle, kun puomit eivät olleet laskeutuneetkaan. Ehkä se oli jäänyt ihmisten
mieleen ja pisti heidät varomaan.
Kello
tuli yksi. Odotus kävi tietysti tylsäksi mutta lämpimässä kesäillassa pojilla
ei ollut vielä kiirettä pois. Sateella asia olisi ollut varmaan toinen. Viisi
yli yksi odotus palkittiin ja jotain alkoi tapahtua. Naakkamon suunnasta tuli
kaksi umpipakettiautoa. Niitten kyljissä oli FedeRailin tunnukset. Toinen
autoista pysähtyi siihen sivutien risteykseen josta pojat olivat lähteneet
polulle päin. Toinen ajoi seisakkeelle, pysähtyi ja repsikan puolelta nousi
ylös mies joka tarkasti seisakkeen pikaisesti. Sitten hän otti taskustaan
jonkun laitteen, painoi nappia ja seisakkeen ylimääräiset valot syttyivät.
Tämän jälkeen mies meni takaisin autoon joka jatkoi noin sata metriä eteenpäin,
ensimmäiseen mutkaan ja kääntyi poikittain tukkien tien.
Kaukaisuudesta
alkoi kuulua junan ääntä. Ja saman tien Naakkamon suunnasta alkoi puolestaan
saapua lisää autoja. Kaksi poliisiautoa, toinen Naakkamon poliisista ja toinen
Radanvarsikaupungista sekä kaksi tunnuksetonta isokokoista pakettiautoa.
Samanlaisia Mersuja mitä käytettiin usein tilataksina. Odottamassa ollut FR:n
autoi käynnistyi myös uudestaan ja kun muut autot olivat ohittaneet sen, se
tukki tien seisakkeen toiseltakin puolelta. Autosta nousi kaksi miestä jotka
pistivät tupakiksi ja ottivat samalla takin sisällä kainalokoteloissa olleet
pistoolit esille tarkastaen niitten kunnon ja laittoivat ne sen jälkeen
takaisin piiloon.
-
Noi ei oo kyllä mitään FR:n jätkiä nuo…
-
No ei tasan oo… ei konnarit ja vaihdemiehet tykkejä mukanaan kanna… mutta
Liittovaltion miehiä nuo kyllä on…
Poikien
äsken vielä normaalitasoinen ääni oli välittömästi vaiennut kuiskaukseksi,
kumpikin kaivoi repustaan päälleen maastokuvioisen sadeviitan ja pyrki olemaan mahdollisimman
litteänä. Molemmat ymmärsivät, että se, mitä he näkivät ei ollut tarkoitettu
heidän silmilleen. Poliisiauto ja kaksi muuta autoa olivat pysähtyneet
seisakille. Valot olivat sammutettuina ja ovet pysyivät kiinni. Nyt alkoi näkyä
myös vauhtiaan hidastavan junan valot. Tuollaista junaa pojat eivät olleet
ennen nähneet. Veturi oli joku vanha dieselveturi. Pojat huomasivat, että siinä
ei ollut minkäänlaisia tunnusnumeroita mitä vetureissa muuten aina oli.
Vaunuja
oli kaikkiaan kolme. Kaksi ensimmäistä näyttivät olevan sellaisia vanhoja
sinivalkoisia toisen luokan vaunuja jotka oli virallisesti jo aikaa sitten
poistettu käytöstä. Vaunuissa näytti olevan jonkun verran ihmisiä. Kolmas vaunu
näytti vielä karummalta ja pojat huomasivat että sen ikkunoissa oli kalterit.
-
Tuohan on hitto vie vankivaunu. Mutta eikös ne vangit yleensä kuskata
tavallisten matkustajajunien viimeisenä vaununa? Tää ei ole kyllä mikään
tavallinen reittijuna tää.
-
Ei ole niin… tuli vaan mieleen, että nuo ei taida olla sitten tavallisia
vankejakaan.
Nyt
aukesi poliisiautojen ovet ja kummastakin tuli ulos neljä poliisia.
-
Hei kato… niillähän on kaikilla konepistoolit. Mikä juttu tää on?
Poliisiautojen
takaovet avattiin. Radanvarsikaupungin autosta tuli ulos kaksi miestä ja yksi
nainen. Naakkamon autosta puolestaan tuli ulos yksi mies. Kaikilla oli kädet
raudoitettu selän taakse ja jaloissakin oli kahleet niin että he pystyivät
ottamaan vain hyvin lyhyitä askelia. Kaikki kulkivat pää painuksissa,
alistuneen oloisina. Atte katsoi kiikarillaan ja hoksasi sitten:
-
Hei, toi mies joka tuli tosta Naakkamon poliisiautosta. Katsopas tarkemmin:
Pera
tarkensi kiikariaan, tajusi mitä Atte ajoi takaa ja huokaisi hämmästyksestä.
-
Ei kai toi… ei kai toi voi olla…
-
On se. Se on Kuuralan Ilpo.
Ilpo
Kuurala. Iältään viisikymmentäviisi vuotta. Teknisen työn opettaja. Myös Atten
ja Peran luokalla. Pidetty, reilu, jämäkkä ja karismaattinen opettaja. Atte
muisti sen, kun Ilpo oli pyytänyt häntä jäämään tunnin jälkeen hetkeksi
keskustelemaan. Attea oli hieman ihmetyttänyt, sillä ei hän mielestään ollut
töpeksinyt mitään. Kun muut oppilaat olivat poistuneet, oli Ilpo alkanut puhua:
-
Tota noin… älä ole huolissasi, ei tässä sinänsä mitään sen kummempaa. Mutta
huomasin, että sinulla on kaulassasi leijonariipus. Minua itseäni se ei sinänsä
häiritse, oikeastaan päinvastoin, mutta noinkin pieni koru täällä koulussa
saattaa aiheuttaa sinulle hankaluuksia. Suuria hankaluuksia. Niin kuin tiedät,
niin kaikkien entisen Suomen itsenäisyyttä kuvaavien symbolien kantaminen on
kiellettyä. Ja koulussa on moni opettaja joka ottaa kiellon hyvin vakavasti.
-
Joo, tajuanhan minä sen. Mutta en oikein ymmärrä. Se on epäreilua. Onhan se elettyä
historiaa kumminkin. Miksi sitä kieltämään? Jotain helvetin… anteeks siis
hemmetin sirppiä ja vasaraa saa kyllä pitää näkyvästi. Tai Che Guevara-paitaa.
Tai vaikka kannabismerkkiä. Tai niitä Tom of Fin… tai se taitaa nykyisin siis
olla Tom of Europe-anaaliseksipaitoja.
-
Epäreilua se on. Mutta se on vallitseva totuus. Jonka mukaan on elettävä.
Virallisesti ne kannabismerkit ja Tom of ryppyreikäpaidat ovat katsos
edistyksellisyyden ja nykyaikaisuuden symboleita. Che Guevara taas on
vasemmiston ja myöhemmin vihervasemmiston itselleen omima symboli. Niin kuin
sirppi ja vasara. Ne ovat puolestaan – ainakin virallisesti - vain lämminhenkistä
retroilua. Mutta niin leijona kuin Suomen lippu ovat nationalismia. Ja mikä
vielä pahempaa, ne edustavat separatismia. Ja sitä Liittovaltio ei siedä. Ei
edes täällä Naakkamossa joka on kuitenkin Brysselistä katsottuna
hornanperseessä. Separatismia on käyttää jopa termiä ”suomalainen”
kansallisessa mielessä. Mehän ollaan nykyisin federaatiolaisia. Näillä asioilla
ei sovi leikkiä, vaikka ajattelisikin toisin kuin mitä virallinen ideologia
vaatii. Muistatko kuinka kävi Lönösen Uunolle?
Muistihan
Atte. Uuno oli vähän sellainen kapinallinen luonne joka tuppasi hankkiintua
hankaluuksiin. Sinänsä tavallisista töpeksimisistä hän ei sen kummempiin
vaikeuksiin joutunut. Yliymmärtävän ja ylianalysoivan koululaitoksen ja siihen
palkattujen psykologien mielestä Uuno vain purki hieman pahaa oloaan ja teki
sen perustellusti, sillä hänen paha olohan oli merkki siitä, että yhteiskunta
ei ollut kyennyt löytämään oikeita väyliä Uunon elinvoimalle ja itseilmaisun
halulle.
Mutta
sitten Uuno oli löytänyt rajat itseilmaisulleen. Hän oli alkanut kantaa sekä
leijona- että Suomenlippupinssiä. Hänet oltiin otettu puhutteluun ja esitetty
vakava varoitus. Melkoisena koiranleukana Uuno sai siitä vain vettä myllyynsä
ja ompeli takkinsa hihaan jostain löytämänsä suojeluskuntamerkin. Sitä hän ehti
pitää koulussa päivän. Seuraavana päivänä poliisit olivat käyneet hakemassa
hänet. Sosiaalityöntekijä oli tehnyt kiireellisen huostaanoton ja sen päälle
paikalle Radaanvarsikaupungista hälytetty yhteiskunnallisen psykiatrian tohtori
allekirjoitti M1-pakkolähetteen. Uuno oltiin viety nuorisopsykiatriseen
hoitolaitokseen jonnekin Suomussalmelle eikä hänestä oltu sen jälkeen kuultu.
Ilpo
totesi vielä Attelle:
-
Olet kertakaikkisen mukava ja älykäs poika. Älä hanki itsellesi hankaluuksia
tuon riipuksen takia. Pidä se tallessa, mutta älä esittele sitä. Ehkä… ehkä
vielä tulee se päivä, jolloin sitä saa kantaa taas vapaasti. Ehkä joskus…
Atte
oli uskonut kerrasta ja säilytti korua pöytälaatikossaan. Ja nyt nuo poliisit
taluttivat häntä varoittanutta Ilpoa. Kahleissa. Kuin jotain murhaajaa.
Vankivaunun ovi aukeni ja ulos astui miehiä joilla oli myös konepistoolit. Nuo
eivät olleet tavallisia poliiseja. Tunnistivathan pojat Liittovaltion
Turvallisuuspalvelun univormut. Ilpo ja muut pidätetyt nousivat yksi kerrallaan
vaunuun jonka ovi lävähti sitten kiinni.
Tuolloin
aukesivat puolestaan kahden muun auton ovet. Sieltä nousevat ihmiset eivät
olleet raudoitettuja, mutta he kulkivat jotenkin tahdottomasti, kuin nukkemaisesti
poliisien taluttaessa heitä.
-
Noille on selvästi annettu rauhankaasua.
Rauhankaasu
oli poliisin uusi hallintaväline. Se oli tehokkaampi kuin entiset
pippurikaasut. Pippurikaasu ehkä vei ihmiseltä kyvyn panna hanttiin, mutta
rauhankaasu lamautti ihmisen tahdon ja vei hanttiinpanemisen halun. Jos
ihmiselle oli annettu rauhankaasua häntä pystyttiin liikuttamaan paikasta
toiseen oikeastaan yhdellä sormella ohjaten. Nuo ihmiset näyttivät juuri
sellaisilta. Nyt vuorostaan Pera teki huomion:
-
Voi vittu… kato hei… siinä on Ilpon vaimo… ja sen tyttö… se on lukion ekalla…
nuo kaikki taitaa olla pidätettyjen perheenjäseniä… tää menee vaan hetki
hetkeltä hullummaksi…
Sen
jälkeen hän painoi naamansa syvälle sammaleeseen tukahduttaakseen aivastuksen.
Oli hyvin perusteltua olettaa, että jos poliisit huomaisivat heidät, niin
heidät saatettaisiin pistää samaan junaan. Pidätettyjen perheenjäsenet
kuljetettiin sinivalkoisiin kakkosluokan vaunuihin. Yhteen vaunuista poliisit
nostivat heidän matkatavaransa. Näytti olevan matkalaukullinen per ihminen.
Vaunun ovi sulkeutui ja pojat kuulivat mäelle asti kun vaunun sisällä raskas
telkirauta lyötiin paikalleen.
Veturi
ei huudattanut torveaan niin kuin yleensä oli tapana. Se vain alkoi liikkua
eteenpäin. Vaunujen kolke kiskoja vasten kuului vielä jonkin aikaa ja sitten
sekin katosi. Poliisit menivät omiin autoihinsa ja poistuivat paikalta. Vielä
paikalle ajoi tientukkona ollut FR:n auto joka jarrutti seisakkeella hieman ja
kuski sammutti ylimääräiset valot samalla kaukosäätimellä millä ne oli
sytytettykin. Pian paikalla ei ollut kuin hiljaisuus.
Pojat
nousivat piilostaan, kävelivät pyörilleen, taluttivat ne tielle ja lähtivät
hiljaisuuden vallassa ajamaan kohti parin kilometrin päässä sijaitsevaa
Kirvasvettä. Päästyään järven rantaan tutulle leiripaikalle he – edelleenkin
sanaakaan sanomatta – pystyttivät teltan ja tekivät tulet. Kun he istahtivat
pöllien päälle oli aika ryhtyä pureksimaan tapahtunutta.
-
Mitä vittua me oikeastaan äsken nähtiin?
-
Niin… ainakin kai sen, että meitä on kusetettu. Eikä ihan vähän olekaan.
Koulussahan mainostetaan jatkuvasti että Euroopan Federaatio on yksi harvoja
maita maailmassa jossa ei ole ollenkaan poliittisia vankeja. No mitäs noi
sitten oli? Ei kriminaalivankien perheenjäseniä käsittääkseni vangita ja
kuskata junalla jonnekin huuthemmettiin konepistoolimiesten vartioimina.
-
Siitä kuskaamisesta puheenollen… minnekähän niitä kuskattiin… mikä mahtoi olla
päämäärä?
Atte
kaivoi esiin näyttölaitteensa ja etsi kartan rataverkosta.
-
Toi junahan lähti pohjoiseen. Seisakkeelta seuraava asema on käytöstä poistettu
Ylänaakan asema josta lähtee pistoraide Naakkamoon. No sinnehän noita ihmisiä
ei ainakaan viety. Eikä Radanvarsikaupunkiinkaan. Kun sieltä niitä nimenomaan
tuotiin. Ylänaakasta lähtee sitten myös vanha tavararata joka menee
Jyväskylään. Siitä jatkuu tavararata Haapajärvelle. Siitä se voi jatkaa joko
Kajaaniin tai Ouluun päin.
-
Ja kummastakin suunnasta pääsee pohjoisemmaksi. Oletko muuten tullut
ajatelleeksi että muutama vuosi sitten avattiin Itä-Lapin luonnonpuisto. Joka
kattaa Sallan ja Savukosken kunnat. Liittovaltion ekologinen suurteko.
Täydellisesti ihmisiltä rauhoitettu alue, mitä nyt joitain tutkijoita kuulemma
siellä saa olla. Köijäsivät kaikki asukkaat sieltä väkisin pois. Ekologisen
kestävyyden nimessä.
-
Jep… vaan entäs jos se ei olekaan luonnonpuisto? Vaan jotain ihan muuta. Mutta
minkäs me oikeastaan asialle mahdetaan? Minä luulen, ettei toistaiseksi kannata
puhua asiasta kenellekään.
-
Joo, me ollaan äkkiä itsekin tuossa junassa jos aletaan puhumaan levottomia.
Mutta jos aamulla ajettais piruuttaan sen Ilpon talon ohi. Sehän on siinä
matkan varrella.
Yöllä
uni tuli hitaasti ja oli levotonta. Normaalisti pojat nukkuivat eräreissuillaan
kuin tukit mutta nyt mielessä oli liikaa asioita. Pienen mäen päällä hylätyksi
luullutta seisaketta kiikaroidessaan he olivat nähneet jotain joka muutti
heidän käsityksensä siitä, mikä heidän ympärillään oli. Ja jostain mustasta ja
pimeästä joka oli sen takana. Piilossa mutta hallitsevana.
Seuraavana
päivänä he ajoivat Ilpo Kuuralan omakotitalon ohitse. Ilpo oli innokas ja
taitava nikkaroija ja hänen talonsa ja pihansa oli aina ollut tip top-kunnossa.
Niin se oli nytkin. Puuttui ainoastaan Kuuralan perhe. Sen tilalla oli suuri
kuorma-auto jonka kyljessä luki Köhler GmbH ja sen vieressä pakettiauto samalla
logolla varustettuna. Talossa ja tontilla näytti liikkuvan ainakin puolen
tusinaa miestä jotka kuskasivat muuttolaatikkoja kuorma-auton lavalle. Pojat
päättivät ajaa talon ohi liikoja kyselemättä. Jotenkin tuokin touhu haisi
paljon enemmän liittovaltiolle kuin muuttofirmalle. Varsinkin kun muisti erään
episodin seisakkeella edellisenä yönä.
He
ajoivat jonkun matkaa eteenpäin niin että Kuuraloitten talo katosi näkyvistä.
Sitten he pysähtyivät ja Pera kaivoi esille näyttölaitteensa.
-
Katotaas, löytyykö tuosta Köhler GmbH:sta mitään tietoja. Se on meinaan niin,
että yleensä täällä kyllä muutot hoitaa Naakkamon Kaivu ja Kuljetus. En minä
mistään Köhleristä ole koskaan kuullutkaan. Anskumä… ootas… no helevetti…
nythän se myrkyn lykkäs.
-
Mikä siinä maksaa?
-
No katopas:
Varoitus: Olet tekemässä internet-hakua, joka
tallentuu turvallisuusviraston keskustiedostoihin myöhempää selvitystä varten.
Oletko varma, että haluat tehdä haun?
-
No voi sen perse. Klikkaa ei. Sillä mehän taidettiin saada jo vastaus.
Euroopan
Liittovaltion euroverkko oli hyvin laaja ja sen sisältö kaiken kattava.
Myöskään sensuuria ei harjoitettu. Halutessaan kansalainen saattoi katsella
vaikkapa sadomasokistista homokääpiöpornoa. Ainoastaan tietyt asiat olivat
valvonnan alla. Asiat jotka liittyivät nationalismiin, separatismiin ja
monikulttuurisuuden vastustamiseen. Samoin valvonnan alla olivat tietyt,
Liittovaltion turvallisuuselimiin liittyvät seikat. Ja Köhler GmbH näytti
olevan sellainen.
Tavallinen
kansalainen oli oppinut luontaisesti sen, mitä ei verkosta kannattanut etsiä.
Asian oppimista helpotti se tieto, että jo vuodesta 2032 alkaen jokaisessa
Liittovaltion alueella toimivassa niin tietokoneessa kuin mobiililaitteessa oli
sovellus, joka lähetti automaattisesti koneen sivuhistorian turvallisuusviraston
keskustietokoneelle. Samoin se lähetti kirjoitusohjelmilla tehdyt asiakirjat,
mikäli ne sisälsivät kiellettyjä sanoja. Sovellus oli kuitenkin
käyttäjäystävällinen, sillä se varoitti käyttäjäänsä niin kuin se oli nyt
varoittanut Peraa. Nähtävästi ihmiset olivat kuuliaisia Liittovaltion laeille,
sillä niin Atte kuin Perakaan eivät muistaneet vuosiin kuulleensa tai
lukeneensa mistään oikeudenkäynneistä niin sanottuja viha-ajattelijoita
vastaan.
Tosin
poikien mieleen tuli se, että ehkä niitä oikeudenkäyntejä ei enää tarvittu.
Sillä ehkä Liittovaltio oli keksinyt toisen ja tehokkaamman keinon.
Perjantai,
elokuun 13. päivä vuonna 2038
Uusi
lukuvuosi oli alkanut edellisenä päivänä. Atte ja Pera aloittivat kahdeksannen
luokkansa. Ensimmäinen päivä oli mennyt normaaleissa merkeissä mutta tänään oli
tapahtunut muutos edelliseen vuoteen nähden. Atte ja Pera olivat sitä
sattuneesta syystä osannut uumoillakin, mutta muille oppilaille se tuli
yllätyksenä. Lukujärjestyksen mukaan ruokatunnin jälkeen oli kolme tuntia
kansalaisen liittovaltio-oppia. Tekninen työ oli poistunut lukujärjestyksestä
kokonaan. Luokkaan saapui uusi opettaja, nuorehko, ehkä kolmikymppinen nainen.
-
Hyvää päivää, oppilaat. Nimeni on Mirjetta Räyhiö ja olen uusi kansalaisen liittovaltio-opin
opettajanne. Olette ehkä huomannut, että liittovaltio-opin määrä
lukujärjestyksessänne on lisääntynyt ja sitä myötä tekninen työ on poistunut.
Niin kuin tiedätte, Liittovaltiossa kouluilla on varsin laaja oikeus määritellä
opintosuunnitelma itsenäisesti joten koulu on päätynyt tähän ratkaisuun. Onhan
kuitenkin teknisen työn määrä Liittovaltiossa vähenemässä muutenkin. Rajoittunut
insinööritodellisuus on lopultakin antamassa sijaa laajemmalle ja humaanimmalle
tavalle hahmottaa maailmaa ja todellisuutta.
Atte
viittasi ja sai puheenvuoron:
-
Opettaja. Sitä minä vaan että missäs se meidän teknisen työn opettaja Ilpo
Kuurala sitten on? Jatkaako hän täällä sitten jonkun muun aineen opettajana?
Mirjatta
Räyhiö katsoi Attea katseella jota saattoi vähimmilläänkin sanoa myrkylliseksi
ja Atte ymmärsi saaneensa heti kättelyssä itselleen pyhän vihamiehen. Tai no,
vihahenkilön.
-
Opettaja Kuurala on luonnollisesti muuttanut toiselle paikkakunnalle jossa
hänen osaamistaan vielä saatetaan tarvita. En osaa sanoa minne, kun en ole
kysynyt. Eikä se minulle kuulukaan. Ei Liittovaltion virkahenkilön asia ole
huudella toisten yksityisasioita julkisesti. Jos Kuurala on halunnut antaa
osoitteensa jollekin, niin hän on sen varmaankin tehnyt. No niin, aloitamme
oppitunnin ja käsittelemme Suomen hallintoalueella sijaitsevia rauhan- ja
kansainvälisyyden nimissä perustettuja autonomisia etnisiä suojelualueita
joilla taataan kansainvälisille siskoillemme ja veljillemme mahdollisuus elää
turvassa sorrolta ja väkivallalta mutta silti omaa kulttuuriaan ja
elämäntapaansa toteuttaen…
Koulun
jälkeen Atte ja Pera juttelivat ajaessaan pyörillään kotiinpäin.
-
Mitä helvettiä me nyt oikein tehdään?
-
En minä vaan tiedä. Mutta sen minä tiedän, että jos me laitetaan euroverkkoon
hakusanaksi Ilpo Kuurala, niin se lyö taatusti päälle varoituksen.
-
Joo. Minä en muista, että mistä minä kuulin aikanaan semmoisen termin kuin
”epähenkilö” mutta Ilpo perheineen taitaa nyt olla sellainen.
-
Ja koska Ilpo oli tolkullinen ja mukava opettaja niin sehän saattaa tietää että
semmoiseksi epähenkilöksi saattaa joutua kuka tahansa. Ei tämmösen tiedon
kanssa voi olla ja elää niin kuin ei mitään olis tapahtunut. Jollekin pitää
puhua.
-
Ei meillä taida olla muita kuin vanhemmat. Minä ajattelin, että jos kertoisin
tään kaiken isälleni.
-
Niin minäkin tuumin. Suuttuahan se saattaa, kun ollaan menty vaklaamaan
Liittovaltion juttuja mutta ei se ainakaan turvallisuusvirastoon siitä soita.
Atten
kotona, pari tuntia myöhemmin.
Atten
isä oli kuunnellut poikansa kertomusta mietteliään näköisenä. Hän ei ollut
kertaakaan keskeyttänyt. Nyökkäillyt vain päätään tietyissä kohdissa. Aivan
kuin hän olisi jo etukäteen tiennyt ainakin osan kertomuksesta ja tietyt
palaset loksahtivat hänen päässään kohdalleen. Kun Atte oli lopettanut, hän oli
vieläkin hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten:
-
Jaahah… sinusta sitä on tässä pikkuhiljaa ja huomaamatta kasvanut mies. Niin se
aika kuluu. Odotatkos kuule vähän… minun pitää jutella sinun äitisi kanssa.
Odotusta
kesti varttitunnin ja sinä aikana Atte ymmärsi että sanonta ”odottavan aika on
pitkä” ei ollut millään muotoa tuulesta temmattu. Lopulta isä palasi ja istahti
nojatuoliinsa.
-
Sinä puhuit siitä Itä-Lapin luonnonpuistosta. Ja siitä epäilystäsi että onko se
luonnonpuisto ollenkaan. Olet oikeassa. Ei se sitä ole. Oletko koskaan kuullut
sellaista termiä kuin gulag?
-
En ole. Mitä se tarkoittaa?
-
Sellaisia oli aikanaan edesmenneessä Neuvostoliitossa. Syrjäisillä alueilla.
Sinne karkoitettiin ihmisiä. Niin sanottuja toisinajattelijoita. Mutta gulageja
on täällä Liittovaltiossakin. Niistä vain ei puhuta. Koska niistä ei saa puhua.
Koska niitä virallisesti ei ole olemassakaan. Niin kuin ei ole
toisinajattelijoitakaan. Se Kuuralan Ilpo perheineen on viety sinne
Itä-Lappiin. Ilpo vankileirille ja hänen perheensä sinne muuten vaan. Ilpo
saattaa päästä leiriltä pois aikanaan. Ehkä kymmenen vuoden päästä. Ehkä
myöhemmin. Mutta Itä-Lapin gulagista he eivät pääse pois enää koskaan. Sillä
heitä ei ole enää olemassakaan. He katoavat niin kuin yöhön ja usvaan. Nacht
und Nebel. Se oli erään toisen utopian kehittämä menetelmä, jonka Liittovaltio
kopioi ja hioi.
-
Mutta miksi? Miksi Liittovaltio tekee näin? Eihän Ilpo ole tehnyt pahaa
kenellekään.
-
Ei varmaan olekaan. Mutta ehkä hän on ajatellut vääriä ajatuksia ja purkanut ne
sanoina ja kirjoituksina yhden kerran liikaa. Se riittää. Oletko tullut
ajatelleeksi, että miksi täällä ei olla vuosiin pidetty minkäänlaisia
viharikosoikeudenkäyntejä? Joita silloin Liittovaltion alkuvaiheissa pidettiin
paljon.
-
En. Tähän päivään saakka. Koulussa ainakin opetetaan, että kun viha-ajattelua,
nationalismia ja separatismin halua ei enää ole, ei ole tarvetta
oikeudenkäynneillekään.
-
Niin koulussa opetetaan. Mutta totuus on toinen. Katsos, Liittovaltiota
johtavat utopistit. Utopisteille ominaista on se, että he ovat mielestään
kehittäneet sen lopullisen ja parhaimman yhteiskuntajärjestelmän joka lopettaa
historian tarpeettomana. Liittovaltion utopistit eivät suinkaan ole niitä
ensimmäisiä. On heitä ollut aikaisemminkin. Ja kaikilla utopisteilla on se
yhteinen piirre, että he eivät voi sietää utopiansa arvostelua. Varsinkaan
perusteltua sellaista.
Samalla
kun isä oli puhunut hän lataili piippuaan ja sytytti sen. Atte ei muistanut,
milloin isä oli viimeksi polttanut sisällä. Isä puhalteli muutamat paksut savut
ja jatkoi sitten.
-
Kaikki utopistit pyrkivät tukahduttamaan arvostelun. Yleensä se tapahtuu
näkyvän ja julkisen terrorin keinoin. Niin oli Liittovaltiossakin. Alussa.
Mutta nyt Liittovaltio on edennyt uuteen vaiheeseen. Liittovaltio
yksinkertaisesti kieltää, että arvostelua olisi edes olemassa. Ja se varmistaa
sen sillä, että vähänkin julkisesti arvostelua esittävät ihmiset pistetään
perheineen niihin juniin joista sinä puhuit ja viedään gulagiin. Loppuiäkseen.
Virallisesti he ovat vain muuttaneet jonnekin muualle. Itse asiassa tuo on
varsin toimiva tapa. Varsinkin kun Liittovaltiolla on likimain täysi euroverkon
kontrolli ja valtavat keskustietokoneet jotka etsivät kiellettyjä sanoja.
Ihmiset ovat oppineet varovaisemmaksi kuin he oikeastaan edes tajuavat. Ja sitä
myötä moni alkaa unohtaa ajatuksistaankin ne kielletyt sanat.
-
Mutta eikö asiassa voi panna hanttiin? Täähän alkaa nimittäin muistuttaa jo
painajaista.
-
Ei. Ei tässä vaiheessa. Utopistit ovat ehtineet vakiinnuttaa valtansa. Ei ole
mitään keinoa horjuttaa sitä. Ei ainakaan minun elinaikanani. Aikanaan jokainen
pelkän utopian varaan rakennettu järjestelmä romahtaa. Joskus rauhanomaisesti.
Joskus äärimmäisen väkivallan kautta. Niin romahtaa Liittovaltiokin. Mutta
sellainen kehitys saattaa kestää kymmeniä vuosia. Siksi se, mitä me voimme
tehdä on säilyttää se ajatusten siemen itsenäisestä Suomesta joka joskus oli
olemassa. Että se siemen saattaisi joskus tulevaisuudessa alkaa kasvaa
uudestaan. Lisäksi - jos ajatellaan meidän perhettämme – on olemassa eräs toinenkin
mahdollisuus. Mutta siitä puhun sinulle myöhemmin. Minun täytyy harkita asiaa
ja puhua äitisi sekä erään toisen henkilön kanssa.
Atte
vetäytyi huoneeseensa. Hänen isänsä oli puhuessaan nähnyt, että talon pihalle
tuli tuttu auto ja sieltä ovelle käveli mies. Hän aukaisi ulko-oven ja kätteli
Peran isää.
-
Pera on tainnut vähän jutella sinun kanssasi.
-
Ja Atte vissiin sinun kanssasi.
Keskustelua
ei jatkettu sen enempää. Atten isä meni työpöytänsä ääreen. Se oli ikivanha,
käsin tehty ja kestävä. Yksi sen hyvä ominaisuus oli, että siinä oli salalokero
jota ei saanut auki ellei tiennyt mitä tehdä. Hän loksautti lokeron auki.
Lokerossa oli pieni Baikalin Margo-pienoispistooli, muutama rasia patruunoita
sekä noin savukerasian kokoinen laite. Hän kytki laitteen usb-liittymän kautta
tietokoneeseensa ja käynnisti virran.
Laite
oli suunniteltu Liittovaltion ulkopuolella ja se otti hallintaansa koneen sekä
syrjäytti sen yhteyden liittovaltion keskustietokoneeseen. Tämän jälkeen laite
käynnisti NewTor-verkon ja otti yhteyden Liittovaltion ulkopuolelle, tarkemmin
sanottuna Tallinnaan. Atten isä naputteli hieman näppäimistöä ja painoi
enteriä. Näytölle ilmestyi teksti:
EUROOPAN KANSOJEN VAPAUTUSRINTAMA
Naakkamo
Veli Naakka 8 on jäänyt
turvallisuusviranomaisten vangiksi. Syytä kiinnijäämiseen ei tiedetä. Ympäri
Suomea on usea asiamies jäänyt viimeisen viikon aikana kiinni. On mahdollisuus,
että verkkomme turvallisuus on vaarantunut. Tekniikka selvittää tilannetta.
Noudattakaa äärimmäistä varovaisuutta.
Atten
isä sulki tietokoneen. Vapautusrintaman asiamiehet ympäri Eurooppaa toimivat peitetunnuksilla
eivätkä yleensä tunteneet toisiaan. Atten ja Peran isät olivat tästä poikkeus,
sillä he olivat – niin kuin Atte ja Pera – olleet hyviä ystäviä jo
lapsuudestaan saakka ja saattoivat luottaa toisiinsa. Vastarintaliikkeessä
heidät tunnettiin nimillä Naakka 3 ja Naakka 6. Peran isä rikkoi hiljaisuuden
joka oli kestänyt kättelystä saakka:
-
Onhan selvää, että Kuuralan Ilpo oli Naakka 8.
-
Epäilemättä. Ja hän oli järkevä ja asiallinen mies. Ei hän ole mennyt
lärppäämään ohi suunsa. Jossain on vuoto.
-
Ja se pistää meidät pohtimaan sitä, kuinka toimimme jatkossa. En kertonut
Peralle aivan kaikkea. Jätin sanomatta sen, että kyllä siellä gulagissa on myös
teloituksia. Nimenomaan älykkäimmät ammutaan. Äly ja ajattelu on federaaleille
myrkkyä sillä sen myötä seuraa aina kysymys ja kyseenalaistaminen.
-
Sen jätin minäkin sanomatta. Luulen, että meidän on aika häipyä.
-
Ota uusi yhteys.
Atten
isä käynnisti jälleen tietokoneen ja naputteli viestiä. Vastaus kestäisi jonkun
aikaa. Sitä odotellessaan he muistelivat sitä, mitä olivat vapautusrintaman
jäseninä saaneet aikaiseksi. Eihän se paljoa ollut, se oli pakko tunnustaa. He
olivat lähinnä lähettäneet infoa Suomesta Tallinnaan. He olivat myös jonkun
verran jakaneet luottamilleen ihmisille niitä laitteita, joilla euroverkon
keskusvalvonnan saattoi ohittaa. Ja olivatpa he saaneet etappimiehiltä muutaman
kerran niin sanotut kertakäyttökoneet. He olivat aukaisseet koneen sellaisessa
paikassa, josta oli helppo kadota ja jossa oli paljon ihmisiä. Kone otti
yhteyden euroverkkoon ja syötti sinne pienen koodinpätkän. Sen jälkeen kone
lakkasi toimimasta ja se tuli hävittää.
He
eivät juurikaan tunteneet tietokoneita, mutta etappimies oli selittänyt heille,
että näin toimitaan ympäri Liittovaltiota ja kun koodinpätkiä oli euroverkossa
tarpeeksi, ne yhdistyisivät ja lähettäisivät keskustietokoneeseen superviruksen
joka purkaisi verkkovalvonnan. Silloin vapautusrintama lähettäisi ihmisten
koneisiin ennalta luodun dokumentin joka kertoisi Liittovaltion
totalitarismista ja siitä, minkä uhan erillisillä autonomisilla alueilla asuva
ja jatkavasti kasvava etnomassan määrä aiheuttaa.
Aiheuttaisiko
sekään muutosta? Sitä he eivät tienneet. He ymmärsivät, että Liittovaltio oli
oikeastaan samassa tilassa kuin Neuvostoliitto noin vuosisata takaperin. Pienen
joukon utopistinen unelma oli onnistunut ja nyt se oli onnistunut vakauttamaan
valtansa absoluuttiseksi. Se valta voisi kestää vuosikymmeniä, niin kuin
neuvostovaltakin aikanaan kesti. Ehkä he eivät sen murtumista eläissään koskaan
näkisi. Heitä myös hävetti se, että he olivat kyllä aikanaan tajunneet, mitä
tapahtuu. Mutta he – niin kuin ihmiset yleensäkin – olivat liian laiskoja ja
veltostuneita pannakseen hanttiin. Nyt se oli myöhäistä.
Tunnin
kuluttua ruutuun tuli viesti:
Siirto Viroon onnistuu sunnuntaina. Etappipaikka
Pellinki. Kohtauspaikka Pellingin lossi 11.45. Yhteyshenkilö Pelti 1. Mukaan
vain välttämätön minimivarustus.
Atten
isä kuittasi viestin ja sulki koneen. Ei ollut paljoa puhuttavaa.
-
Sinun on kerrottava vielä tyttärellesi. Peralle kerroit jo. Se on varmasti
suuri järkytys. Mutta ei meillä ole vaihtoehtoa.
-
Ei ole niin. Mieluummin maanpakoon kuin Itä-Lappiin mädäntymään tai kuolemaan. Sieltä
ei olisi koskaan paluuta. Ei niin meillä kuin vaimoillamme ja ennen kaikkea
lapsillamme. Virossa on sentään mahdollisuus. Tavataan sunnuntaina. Minä tulen
tätä kautta. Sinulla on isompi tila-auto. Ehkä lähdemme kaikki sillä.
Miehet
puristivat käsiään ja Peran isä poistui.
Myöhemmin,
perjantain ja lauantain välisenä yönä:
Atten
isä heräsi ilkeään tunteeseen siitä, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Tunne
piti valitettavan hyvin paikkansa, sillä heti hänen havahduttuaan makuuhuoneen
ovi potkaistiin auki, valot lyötiin päälle ja hän huomasi tuijottavansa
univormupukuisen poliisin pitelemän konepistoolin piippuun. Voi helvetti. Olisi
pitänyt häipyä saman tien ja notkua jossain metsätiellä sunnuntaihin asti. Joka
tuuriinsa luottaa, huomaa sen jossain vaiheessa loppuvan. Nyt kaikki oli
menetetty.
Huoneeseen
tuli kaikkiaan kolme poliisia ja sen lisäksi nainen, jolla oli päällään
turvallisuusviraston univormu. Hän katsoi kauhistunutta pariskuntaa kuin läjää
lattialla lojuvia imuroimistaan odottavia roskia ja totesi sitten narisevalla
äänellä josta saattoi aistia nauttimisen toisiin ihmisiin kohdistuvasta
absoluuttisesta vallasta:
-
Tulette mukaamme. Voitte pakata matkalaukullisen tavaraa jos teette sen
nopeasti. Mikäli yritätte minkäänlaista vastarintaa, meillä on oikeus
äärimmäisen voiman käyttöön ja me käytämme sitä aivan varmasti.
-
Entä Atte?
-
Hän tulee myös. Ja teillä näyttää muuten olevan laukut jo pakattuina. Oliko
tarkoitus lähteä lomamatkalle. Viroon ehkä? Vai olisiko Norjaan? No, matkanne
on nyt peruutettu. Pysyvästi. Liittovaltio on rauhan ja harmonian yhteiskunta
eikä se hyväksy viha-ajattelijoita.
-
Minne te viette meidät?
-
Aluksi Liittovaltion Naakkamon hallintorakennukseen. Saatte odottaa siellä
kunnes yhteiskuljetus eteenpäin järjestyy. Ei teidän kaltaisillenne
rikollisille mitään erillistä kuljetusta ryhdytä järjestämään.
Liittovaltion
hallintorakennus oli mystinen paikka. Sellainen oli jokaisella paikkakunnalla
eikä sinne tavallinen kansalainen päässyt kuin kulkulupien kanssa ja tiukasti
vartioituna. Eikä tavalliselle kansalaiselle muutenkaan auennut
kuusikerroksisesta rakennusta kuin alimman kerroksen toinen puolisko jossa
hoidettiin erilaisia lupa-asioita ja niitähän Liittovaltion alueella riitti. No,
nythän sekin paikka tulisi varmaan nähtyä perin pohjin. Poliisit löivät Atten
isälle käsiraudat ja taluttivat pariskunnan eteiseen. Atte odotti siellä kahden
poliisin taluttamana. Hänellä oli tyhjä ilme ja suupielestä valui kuola. Olivat
antaneet rauhankaasua. Turvallisuusviraston kapteenin arvomerkkejä kantava
nainen totesi vielä:
-
Oletan, että siirrytte autoon vastustelematta. Mutta tämä on vielä kaiken
varalle. Ettei päähänne tule mitään typerää.
Tämän
jälkeen hän otti vyöstä suihkeen ja suihkutti kaasua Atten isän ja äidin
naamalle. He tunsivat kuinka heidän tahtonsa lamaantui jonnekin kaukaisuuteen
ja heidänkin ilmeensä muuttui täydellisen välinpitämättömäksi ja nukkemaiseksi.
Sunnuntai,
elokuun 15. päivä, Pellinki, Porvoo
Porvoon
Pellingissä sijaitsevan sataman laiturilla seisoi ahavoitunut mies. Hänen
nimensä oli Gösta Ek ja hän toimi isänsä Göran Ekin tavoin vapautusrintaman
etappimiehenä kuljettaen aluksellaan pakolaisia Liittovaltion puolelta Viroon.
Nyt hän odotti uutta kuljetusta, pian pitäisi Naakkamosta tulla seitsemän
hengen seurue. Hänen vieressään laiturissa odotteleva alus Gunilla oli joku
vuosi sitten remontoitu turistikäyttöön, jonka lisäksi sillä oli sellaista
käyttöä josta kärähtämisestä seuraisi pysyvä katoaminen. Gösta oli hyvin
tietoinen Itä-Lapin karkoitusalueesta ja sen vuoksi oli valmis ottamaan kerta
toisensa jälkeen riskin vaikka kyseessä olivat hänelle ventovieraat ihmiset.
Laituria
kohti saapui tutun näköinen auto. Suurinpiirtein aikataulussa. Auto pysähtyi ja
Gösta huomasi, että kaikki ei ollut kohdallaan. Hänen ystävänsä ja vastarintaveljensä
Peter Grönstrand nousi autosta yksin. Hänen ilmeensä kertoi viestin jo
valmiiksi.
-
Ei onnistunut. Veljet Naakka 3 ja Naakka 6 jäivät kiinni perjantain ja
lauantain välisenä yönä. Sain tiedon vasta hetki sitten.
-
Entä heidän perheensä?
-
Pidätetty myös. Olivat menneet yöllä tutun kaavan mukaan. Kuskataan muiden
kiinniotettujen mukana Lappiin katoamaan lopullisesti.
-
För helvete. Kun olisi voimaa. Ja aseita. Iskettäisiin niihin kuljetuksiin.
Vapautettaisiin ne ihmiset.
-
Sen tiedon mukaan mitä minulla on, niissä kuljetuksissa on
turvallisuusviranomaisilla aivan liikaa
miehiä ja aseita. Se olisi varma itsemurha. Mutta on toinenkin asia.
-
Mikä?
-
Älä käytä tietokonettasi lähipäivinä. Nyt on niin monta vastarintamiestä jäänyt
kiinni että NewTor-verkko on selkeästi vaarantunut. Tekniikan jätkät
Tallinnassa ja Varsovassa tekevät hommia kellon ympäri. Sinulla on pari
kertakäyttökonetta jemmassa. Aukaise niistä toinen suojaisessa paikassa
torstaina kello 01.00. Siihen mennessä ongelman pitäisi olla korjattu ja saat
ilmoituksen koska Virosta tulee lasti uusia purkulaitteita eteenpäin
jaettavaksi.
Gösta
nyökkäsi. Hänet tunnettiin miehenä joka ei turhia lörpötellyt. Miehet
puristivat käsiään, Peter käynnistä autonsa ja ajoi pois. Gösta jäi katsomaan
merelle. Hänen mielessään kävi äänetön kirous niitten seitsemän ihmisen vuoksi
jotka hänen olisi pitänyt viedä turvaan mutta jotka eivät sitten saaneet
koskaan mahdollisuutta.
Naakkamon
seisake, Radanvarsikaupunki, elokuun 24. päivä vuonna 2038
Neljä
kilometriä Naakkamon keskustasta sijaitseva rautatieseisake näytti hyljätyltä,
surulliselta ja jonnekin kauas aikojen taakse unohdetulta. Sadan metrin päässä
seisakkeesta oli pieni mäki, jossa oli piilossa Atten ja Peran luokkatoveri
Jarre. Hänellä oli mukanaan pienikokoinen mutta tehokas kiikari, joka toimi
sekä valonvahvistajana että videokamerana.
Jarre
oli päättänyt jo edellisellä viikolla, että hän ottaisi selvää tuosta oudosta
junasta josta hän oli kertonut Attelle ja Peralle aikaisemmin keväällä. Hänen
olisi oikeastaan pakko. Sillä Atte ja Pera olivat kadonneet. Niin kuin heidän
perheensäkin. Kun edellinen kouluviikko maanantaina oli alkanut kansalaisen
liittovaltio-opin tunnilla oli opettaja Mirjatta Räyhiö ilmoittanut tunnin
aluksi että Atte ja Pera olivat perheineen muuttaneet muualle ja jatkoivat
toisissa kouluissa. Jarre oli kysynyt:
-
Tuota opettaja… minnekäs he oikein ovat muuttaneet? Kun eivät ole ilmoittaneet
kenellekään mitään.
-
Sehän on tietysti heidän asiansa. Ihmiset ovat oikeutettuja muuttaman
Liittovaltion alueella aivan minne haluavat eivätkä he ole asiasta
ilmoitusvelvollisia muille kuin asiasta vastaaville viranomaisille eikä
yksikään meistä ole sellainen. Jos he haluavat ilmoittaa uusista
olinpaikoistaan, niin luonnollisesti he sen tekevät. Tästä asiasta on turha
keskustella sen enempää. Siirrymme oppituntimme aiheeseen eli homo-, bi- ja
queerseksuaalisuuden teoria ja käytäntö. Ja näin alkuun minun pitää kyllä
ihmetellä. Tästä luokasta ei yksikään ole ilmoittautunut kurssin vapaaehtoiseen
käytännön osioon. Mitä ihmettä te epäröitte? On jo tilastollisesti täysin
mahdotonta että luokka olisi täynnä pelkkiä umpiheteroita. Te tarvitsette
selvästi vielä paljon enemmän lisää innovatiivista asennekasvatusta että
voisitte löytää todellisen minänne joka haluaa murtautua ikivanhojen tabujen
vankilastaan…
Koulupäivän
jälkeen Jarre ajoi polkupyörällään sekä Peran että Atten perheitten
omakotitalojen ohi. Kummankin pihassa oli suuri joukko muuttomiehiä jotka kyllä
näyttivät lähinnä Liittovaltion turvallisuusviranomaisilta sekä ajoneuvoja
joitten kyljissä luki Köhler GmbH. Jarre polki talojen ohi muina miehinä sillä
hän ymmärsi että jos hän esittäisi kysymyksiä, se puolestaan herättäisi
kysymyksiä sellaisissa tahoissa joitten kanssa hän ei halunnut olla missään
tekemisissä. Jarrelle oli selvinnyt aikaa sitten, ettei Liittovaltio ollut suinkaan
sellainen onnen ihmemaa, mitä se esitti olevansa. Hänen isänsä oli samaa mieltä
ja hän oli sanonut Jarrelle joku aika takaperin:
-
Se on poikani sillä lailla, että toimimattoman valtion tunnistaa siitä, että se
painaa valtavan määrän julisteita joissa se ylistää toimivuuttaan. Ja
Liittovaltion yksi suurimpia tuotantoaloja on juuri tuo juliste- ja
iskulauseteollisuus.
Niinpä
Jarre oli nyt seisakkeen lähellä sijaitsevalla mäellä. Hän muisti hyvin, kuinka
oli puhunut kavereilleen tuosta junasta. Ei olisi pitänyt. Atte ja Pera olivat
varmasti menneet katsomaan sitä. Ne olivat sen luontoisia sällejä. Ehkä he
olivat nähneet jotain, mitä ei pitäisi.
Naakkamon
suunnasta tuli kaksi umpipakettiautoa. Niitten kyljissä oli FedeRailin
tunnukset. Toinen autoista pysähtyi siihen sivutien risteykseen josta Jarre oli
lähtenyt polulle päin. Toinen ajoi seisakkeelle, pysähtyi ja repsikan puolelta
nousi ylös mies joka tarkasti seisakkeen pikaisesti. Sitten hän otti taskustaan
jonkun laitteen, painoi nappia ja seisakkeen ylimääräiset valot syttyivät.
Tämän jälkeen mies meni takaisin autoon joka jatkoi noin sata metriä eteenpäin,
ensimmäiseen mutkaan ja kääntyi poikittain tukkien tien.
Kaukaisuudesta
alkoi kuulua junan ääntä. Ja saman tien Naakkamon suunnasta alkoi puolestaan
saapua lisää autoja. Kaksi poliisiautoa, toinen Naakkamon poliisista ja toinen
Radanvarsikaupungista sekä kaksi tunnuksetonta isokokoista pakettiautoa.
Samanlaisia Mersuja mitä käytettiin usein tilataksina. Odottamassa ollut FR:n
autoi käynnistyi myös uudestaan ja kun muut autot olivat ohittaneet sen, se
tukki tien seisakkeen toiseltakin puolelta.
Poliisiauto
ja kaksi muuta autoa olivat pysähtyneet seisakille. Valot olivat sammutettuina
ja ovet pysyivät kiinni. Nyt alkoi näkyä myös vauhtiaan hidastavan junan valot.
Se oli se samanlainen, mitä Jarre oli nähnyt kauempaa aikaisemmin. Veturi oli
joku vanha dieselveturi ja vaunuja oli kaikkiaan kolme. Kaksi ensimmäistä
näyttivät olevan sellaisia vanhoja sinivalkoisia toisen luokan vaunuja jotka
oli virallisesti jo aikaa sitten poistettu käytöstä. Vaunuissa näytti olevan
jonkun verran ihmisiä. Kolmas vaunu näytti vielä karummalta ja Jarre huomasi,
että sen ikkunoissa oli kalterit.
Poliisit
aukaisivat koppiautojensa takaovet. Jarre huomasi, että kaikilla poliiseilla
oli konepistoolit. Radanvarsikaupungin autosta tuli ulos kolme miestä.
Naakkamon autosta puolestaan tuli ulos kaksi miestä. Kaikilla oli kädet
raudoitettu selän taakse ja jaloissakin oli kahleet niin että he pystyivät
ottamaan vain hyvin lyhyitä askelia. Kaikki kulkivat pää painuksissa, kohtaloonsa
alistuneen oloisina. Jarre katsoi kiikarillaan ja hoksasi sitten.
Ei
jumalauta, tuossahan on Atten isä ja Peran isä. Raudoissa. Asemiesten
vartioimana.
Vankivaunun
ovi aukeni ja ulos astui miehiä joilla oli myös konepistoolit. Nuo eivät olleet
tavallisia poliiseja. Jarre tunnisti Liittovaltion Turvallisuuspalvelun
univormut. Pidätetyt ja rautoihin laitetut miehet nousivat yksi kerrallaan
vaunuun jonka ovi lävähti sitten kiinni. Tuolloin aukesivat puolestaan kahden
muun auton ovet. Sieltä nousevat ihmiset eivät olleet raudoitettuja, mutta he
kulkivat jotenkin tahdottomasti, kuin nukkemaisesti poliisien taluttaessa
heitä. Noille oli selvästi annettu rauhankaasua.
Poliisien
taluttamia huumattuja ihmisiä oli kaikkiaan kahdeksan. Mukana oli myös Atte ja
Pera. Matkalla jonnekin, mistä epäilemättä ei ollut koskaan paluuta. Pidätettyjen
perheenjäsenet kuljetettiin sinivalkoisiin kakkosluokan vaunuihin. Yhteen
vaunuista poliisit nostivat heidän matkatavaransa. Näytti olevan
matkalaukullinen per ihminen. Vaunun ovi sulkeutui ja Jarre kuuli mäelle asti
kun vaunun sisällä raskas telkirauta lyötiin paikalleen.
Veturi
ei huudattanut torveaan niin kuin yleensä oli tapana. Se vain alkoi liikkua
eteenpäin. Vaunujen kolke kiskoja vasten kuului vielä jonkin aikaa ja sitten
sekin katosi. Poliisit menivät omiin autoihinsa ja poistuivat paikalta. Vielä
paikalle ajoi tientukkona ollut FR:n auto joka jarrutti seisakkeella hieman ja
kuski sammutti ylimääräiset valot samalla kaukosäätimellä millä ne oli
sytytettykin. Pian paikalla ei ollut kuin hiljaisuus.
Jarre
nousi piilostaan kun viimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. Hänen mieleensä
nousi ajatus, että tässä maassa oltiin jo ennen hänen syntymäänsä käyty
taistelu, jonka olemassaolo kiellettiin ja salattiin. Ja se taistelu oltiin
hävitty. Voittajaksi oli tullut syöpä, joka nakersi kaiken ympäriltään kunnes kuolisi
lopulta itsekin pohjattomaan nälkäänsä.
24 kommenttia:
Taattua tavaraa taas, Ykä ! Laitanpa tämän eteenpäin tiedoksi eräälle luotetulle ystävälle...Kiitos !
Karmea tarina, mutta niin niin, liian realistinen tulevaisuudenkuvaus.
Valtiolla työskentelevien tietokoneiden käyttö lienee jo tarkkailussa. Kun yrittää mennä väärälle sivulle, tulee Valtorin varoitus. Saa toki jatkaa, mutta tieto jäänee logeihin.
Tervehdys Terho Hämeenkorvelle, Yhel Turkkulaasel ja Anolle & kiitos kommenteistanne.
Terho: Kiitokset ja terveiset ystävällesi.
Yksi Turkkulaanen: Tämähän oli tietysti fiktiivinen kirjoitus. Mutta nykyinen kehitys voi saada aikaiseksi sen, että se onkin faktaa.
Ano: Osaatko kertoa, että minkälaisista sivuista on kysymys?
olettaisin että joku netti filtteri, estää pääsyn valituille sivustoille. Itse olen isohkossa pörssiyrityksessä hommissa ja moinen filtteri on käytössä. apina.biz ja jokunen kasa muita random sivuja on sensuurin alla, irkki linkkejä klikkaillessa aina välillä törmää moiseen filtteriin. Eipä moisilla sivuilla sinänsä töipäivän aikana tarve ole vierailla mutta vpn / "puhdas" R&D yhteys mahdollistaa moisen surffailun jos on pakottava tarve :)
Tervehdys, Ano. Minä olen sen verran huono noissa tietokonehommissa, etten osaa sanoa tuohon mitään. VPN:n tiedän, mutta R&D on ihan outo.
Ehtaa elokuvakamaa,jos olisi kulttuuriväkeä,joka suostuisi tämmöistä lähes Eurostovastaista kulttileffaa tekemään.Orwellimaista kerrontaa,ja,kuten Orwell,myös Ykä näissä "fiktioissaan" tuppaa olemaan oikeassa tulevaisuuden suhteen.Jotenkin tämä vaan menee niin,että se salkkari- ja uutisvuotokansa herää todellisuuteen siinä vaiheessa,kun paska iskee jo omaan tuulettimeen.Ja unesta on todella ikävä herätä tuijottamaan rynkyn piippuun...
T:Vesku
Huu, hyytävän hyvää tarinankerrontaa! Liekö tälle tulossa vielä jatkoa?
Vähän off-topic, mutta tuolle rauhankaasulle olisi ollut käyttöä viime viikonloppuna Hampurin suunnalla - olisivat kotoperäisetkin anarkistilarpparit ansainneet saada moisesta osansa!
T. Riku Raunioilla
Kannattaa katsoa dokumentti Edward Snowdenista, Citizen Four, on kai vielä Areenalla. Siinä Snowden kertoo, että NSA tallettaa lähes kaiken tiedon, mihin vain pääsee käsiksi. Facebook ja Google auttavat. Luultavasti tuo euronetti tallettaisi myös kaiken, vaikka muuta väittäisi. Alussa Atte on muuten Asko.
Luin lomalla Ilmari Susiluodon mainion kirjan Työ tyhmästä pitää, jossa on tarinoita Venäjältä ja Neukkulasta. Yksi kuuluu suunnillen näin: on vapun suuri sotilasparaati, jossa vieraiden ja vastaanottajien ohi marssii toinen toistaan hurjempia aseita ja joukkoja, mutta aivan viimeisenä mannertenvälisten ydinohjusten jälkeen kävelee kaksi miestä ja naista tummissa puvuissa salkut kädessään.
Amerikkalainen kenraali kysyy ihmeissään neukkukenraalilta, keitä nuo ovat. Neukkukenraali vastaa virnuillen, että he ovat meidän kauhein aseemme, yhteiskuntatieteilijöitä. He pystyvät tuhoamaan minkä tahansa yhteiskunnan opeillaan ja säännöillään.
Heippa Yrjö! Palasin Suomeen ja tuli jo mökkeiltyäkin heti alkuunsa. Vaikka kuinka ihastuin Japaniin, niin mikään tuskin voittaa Suomen kesää. Hyttysiin ja sateisiin saa tietysti aina varautua, mutta sama se on siellä idässäkin.
Työkaverit kyselivät paljon synnyinmaastani. Sain kerta toisensa perään näyttää kuvia Suomesta ja kertoa kaikenlaista. Sitä kautta aloin itsekin taas löytää Suomesta niitä hyviä puolia, jotka masennukseni oli aikoinaan pimentänyt. Kuten viisas vanha naistyöntekijä sanoi "alat nähdä kotimaasi uusin silmin vasta kun katsot sitä etäältä".
Käteen jäi Japanista paljon. Viimeinen reissu tämä ei taatusti ollut. Nyt on jalansija uudessa maassa ja elämä on kääntymässä positiiviselle puolelle. Pomo antoi hyvät suositukset CV:hen ja sanoi että töitä on jatkossakin kun sinne palaan. Työkaverit sanoivat, että minulla on nyt kaksi kotimaata ja olen aina tervetullut.
Unelmani toteutui. Kiitokset Yrjölle kannustuksesta. Aikoinaan sain huonon itsetunnon koulukiusaajilta ja feministiäidiltäni. Usko omiin kykyihin oli miinusmerkkinen ja itsetunto tuhoutunut. Sain liian vähän kannustusta ja hyväksyntää omille valinnoille kun sille olisi suurin tarve ollut. Siitä jäi sieluun haava, jota myöhemmin monet tärkeät ihmiset kuten sinä paikkasitte. Jokainen sanasi oli arvokas ja olit osaltasi viemässä minua kohti unelmani toteuttamista. En tiedä moniko sinua arvostaa, mutta ainakin minä ihailen ja olen kiitollinen sinulle. Sano kiitos minulta myös susikuningatar Ylvalle, sillä oletan että hänellä on roolinsa sinun tukijanasi. Arigatoo gozaimas teille! *syvä kumarrus* En vielä muutama vuosi sitten olisi lainkaan uskonut, että muuttaisin pitkäksi aikaa asumaan kaukaiseen maahan vieraaseen kulttuuriin, saati että menestyisin siellä ja olisin alkanut uskoa tulevaisuuteni luomiseen uudelleen. Nyt nautitaan Suomen kesästä ja katsotaan mitä syksyllä tapahtuu!
Huomenna makkaranuotio. Pitäisikö kokeilla ensi kertaa eläissäni päältä sytyttämistä? Tuhat nuotiota olen tehnyt, mutta sitä en koskaan.
Liittovaltio > verot kerätään Brysseliin > liittovaltioarmeija ja sitten on myöhäistä rypistellä. Vastavoimia tällaiseen kehitykseen ovat vaihtoehtomedia, Unkari, Puola ja Jussi. Kun seuraa mediaa, valta- ja vaihtoehtosellaista, niin valtamedian juttuja on yhä useampi alkanut kyseenalaistamaan ja oikeastaan riittäisi pelkästään tämän ymmärtäminen, että diktaattorimaisen vallanpidon käyttäminen tulevaisuudessa tulisi mahdottomaksi toteuttaa. Siis että: Diktaattorimainen vallanpito onnistuu ainostaan lakeijoiden (poliisi, miliisi) avulla. Jos Taneli Takaperoinen ja Taavetti Vähäpytinki saadaan ymmärtämään että he kusevat ainoastaan itseään silmään, tappaessaan isänsä, äitinsä, veljensä, siskonsa ja naapurin kesyn marsun, koska diktaattori käski tappamaan heidät, että diktaattorin päiväunet ei häiriytyisi, niin silloin olisi toivoa toisenlaisesta kehityksestä. Ykä, Wikipedian mukaan utopia on dystopian vastakohta ja joku on sanonut aikoinaan että ainoastaan muutos on pysyvää, joten jonkinlaista soppaa se tulevaisuus tulee olemaan. Itsehän me sen keitämme :-)
Ykä. Remote desktop yhteys toiseen koneeseen ja surffailu sen kautta.
Yrityksissä ja valtiolla lokitetaan kaikki liikenne ja se täytyy säilyttää 1-3 vuotta, riippuen paikasta.
Filtterit taas on palomuureissa ja proxyssä. Esim porno filtteri joka estää liikennöinin niihin. Joskus jopa vahingossa lääketieteellisille sivuille kun on liikaa alastonta pintaa 😊.
Kiitos taas mahtavasta tarinasta. Jatkoa odotellen. Tuleehan sitä ?
Fiktiotapa hyvinkin, mutta joskus totuus voi olla tarua ihmeellisempi. Luin hiljattain Matti Paloaron ja Jorma Palon yhdessä kirjoittaman kirjan "Luottamus tai kuolema", joka kertoo Hans Assmannista (mikäli se nyt sitten oli hänen oikea nimensä). Tyypin edesottamukset olivat sitä luokkaa, että vastaavan keksimisessä olisi Stephen Kingilläkin tekemistä.
Neurokirurgi Jorma Palo oli täysin vakuuttunut hänen syyllisyydestään ainakin Bodom-järven murhiin. Elettiin kylmän sodan aikaa, jolloin Helsingissä kuulemma vilisi vakoojia, poliitikoilla oli omat kotiryssänsä ja itänaapuria miellyttämällä pääsi hyviin virkoihin. KRP:n poliisien toimet olivat useita murhia tutkiessaan täysin käsittämättömiä. Hans Assmann oli mies, johon ei saanut koskea pitkällä tikullakaan. Silloinen ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva onkin todennut näin: "Aika ja olosuhteet olivat silloin sellaisia, että emme voineet muuta. Me kaikki tiedämme, mistä oli kysymys..."
Miksikö kirjoitan tästä? Sen takia, että valtaapitävien ja heidän liekanarussaan olevien toimittajien ja poliisien tavalliseen kansaan kohdistuva kusetus taitaa olla ainoa asia, joka ei maailmassa muutu. Se näyttää saavan erilaisia piirteitä riippuen siitä, ketkä kulloinkin ovat niskan päällä. Voitaisiin varmaan ajatella niinkin, että Hans Assmannin huseeratessa Suomea pitkin poikin vakoilemassa, etsimässä poliisin haaviin vielä jäämättömiä asekätkijöitä ja tappaen huumehöyryissään ja äkkipikaistuksissaan useita suomalaisia, silloisella suomalaisella valtiojohdolla on verta käsissään ihan konkreettisesti; moni nuori nainen olisi toisin toimimalla säästynyt joutumasta julman murhaajan uhriksi. Mutta uhkailulla, painostuksella ja KGB:n puuttumisella maan asioihin tukittiin suut tehokkaasti.
Mekin kaikki tiedämme, mistä on kysymys nyt. Naakkamon aseman seisakeko meitä odottaa? Ykälle kiitos tarinasta, niin karmea kuin se onkin!
Rouva Ani
Tervehdys Veskulle, Rikulle Raunioilla, Ukkelille, Tuumailijalle, Lemminkäiselle, WhiteHunterille ja Rouva Anolle & kiitos kommenteistanne.
Vesku: On muuten tosiaan niin, että ns. kulttuuri-ihmisemme ovat lähes järjestään enempivähempi vasemmalle suuntautuneita joten ne eivät tällaiseen tekstiin tarttuisi pitkällä kepilläkään.
Riku: Kiitokset. Jatkoa (ehkä) seuraa. Luulen muuten, että jos Hampurin poliiseille olisi annettu lupa, niin ne olisivat mielellään lyöneet jo kovat piippuun. Noitten roolipelaajien egotrippailu on mennyt kertakaikkiaan liian pitkälle. Ja oman valtamediamme mielestä pahin uhka on joku vastarintaliikkeen tarrojen liimailija.
Ukkeli: Kiitos huomautuksesta, moka korjattu. Pikku juttuhan se sinänsä, mutta sotki juonta pahasti. Noita kauheimpia aseita valitettavasti löytyy yllin kyllin niin Suomen kuin EU:n hallintokoneistoista. Ne ovat kai niitä ”mannertenvälisiä nahjuksia”.
Tuumailija: Minä ja Ylva kiitämme ja kumarramme. Kaikkein paras kiitos omalta puoleltasi on viestistäsi huokuva elämänilo ja usko tulevaisuuteen. Kaikkea lyckaa sinulle jatkossakin! Minä muuten pitäydyn jatkossakin perinteisessä tulensytyttämisessä. Ei vanha koira opi uusia temppuja.
Lemminkäinen: Ja ne ihmiset jotka kaikkein eniten haluavat utopiaa saavat varmimmin aikaan dystopian.
WhiteHunter: Kiitos täsmennyksestä. Mullahan on tietysti aina vähän riskaabelia kirjoittaa tietomasiinoista kun olen niitten kanssa itse melkoinen amatööri. Jatkoa saattaa seurata. Alunperin ajattelin, että tää on vain yksittäinen tarina mutta nyt on tullut vähän mieleen runkoa jatkoa varten.
Rouva Ano: Kiitokset. Ja tuo on niin totta. Perseily on vakio. Perseilijät vain vaihtuvat.
Hyytävää luettavaa, tulee mieleen pilasarjakuva jossa Pelle Peloton keksii poliisivaltion poliisirobotteineen, vahinko vain että kuvat on poistettu Ylilaudalta. Jossain FB:n suljetuissa ryhmissä toi pläjäys on vielä kierrossa, tottahan toki tallensin tuon koneelleni kun ekaa kertaa näin. Parodian tekijälle kumarrus ja hatunnosto!
Itänaapurin ryssimisistä parhaiten tulee mieleen se kun Tshernobilin ydinvoimalan 4. reaktori posahti ilmaan huhtikuun loppupuolella 1986. Onnettomuudesta ei saanut kertoa edes paikallisille ihmisille, koska muutaman päivän päästä oli se työläisten suuri juhlapäivä, vappu (venäjäksi "pjerovyi maya" eli ensimmäinen toukokuuta). Show must go on! Siellähän oli joku tyyppi ottanut mielissään aurinkoa kun sitä rusketusta tuli silleen nopeaan päälle, johtuen toki "lievästä" ydinsäteilystä. Tuolloinhan Suomessa demonisoitiin ydinvoima, mutta kukaan ei oikein uskaltanut ottaa sitä puheeksi, että ehkä ne neukkulan ydinvoimainsinöörit taisivat hiukan sössiä.
Voi niitä palomiehiä, jotka joutuivat ensimmäisten joukossa sammuttamaan sitä tulipaloa. Helikoptereista kun pudotettiin betonia ydinreaktorin päälle, niin siinä ei kärsinyt olla montaa sekuntia yläpuolella, pelkästään lämpötila oli hirvittävä puhumattakaan sitten säteilystä. Ja mitään ei kerrottu omille kansalaisille, ei edes ulkomaalaisille, mutta sitten jossain vaiheessa oli pakko myöntää et kävi "hassusti". Tämä oli myös yksi syy siihen miksi toi neuvosto-systeemi romahti omaan mahdottomuuteensa.
Jos joku teistä liikkuu Balttian maissa, niin kannattaa käydä tutustumassa Latvian Kuurinmaahan, sinnejän jäi mottiin suurin osa Saksan pohjoisesta armeijaryhmästä. Sotilashautausmaita on mielenkiintoista käydä katsomassa, siellä kun kivipaaseihin on kirjoitettu kaatuneiden nimet. Voi sitä puna-armeijan majurien, kapteenien, luutnanttien, vääpeleiden ja ylikersanttien määrää mitä sieltä löytyy, kaikki tietenkin postuumisti ylennettyinä. No, Venäjällähän niitä solttuja riitti.
Pienenä kuriositeettina pitää mainita Kriegsmarinen risteilijä Prinz Eugen, mikä antoi joukoille tulitukea Baltiassa. Sitten kun sen huolto tyrehtyi laiva seilasi Kööpenhaminaan toukokuussa 1945 jossa se antautui briteille. Jenkit upottivat tämän laivan Bikinien atollin ydinkokeessa v. 1946 (Operation Crossroads). Ja ehkä se suurin sota-ajan merihaaveri tapahtui kun venäläinen sukellusvene upotti joukkojenkuljetusalus Wilhelm Gustloffin tammikuussa 1945, siinä vaipui aaltoihin lähes 10.000 sotilasta ja siviiliä. Vertailun vuoksi, Titanicin uppoamisessa meni n. 1.500 ja Estonian 850, mutta katastrofeja ja tragedioita yhtäkaikki.
Suomalaiset luotsit joutuivat näyttämään reitin miinakentästä itänaapurin sukellusveneille, taisi olla eräs rauhanehdoista. Mutta minkäs teet....
- Soomepois Eestist -
Hans Assmannista sen verran, että SS:ssä todellakin todistettavasti palveli senniminen mies: syntynyt 20.1.1905, liittyi SS:ään numerolla 314 956 ja NSDAP:hen numerolla 4 607 919; viimeinen ylennys everstiluutnanttia vastaava SS-Obersturmbannführer 1.12.1939.
Hänestä ei löydy muuta infoa, mutta selvästikään hän ei ollut ainakaan tämä Paloaron haastattelema mies, jonka todellinen henkilöllisyys oli todennäköisesti jotain ihan muuta, enkä panisi hänen haastattelukertomukselleenkaan kovin suurta painoarvoa. Omituinen tapaus hän joka tapauksessa oli.
Qroquius Kadille; kannattaa katsoa Yle Areenasta Jorma Palon haastattelu koskien poliisien ja kyseisen Assmannin käyttäytymistä Bodom-järven murhien jälkeen, kun tämä ilmestyi helluntaipyhänä kirurgiseen sairaalaan Espoossa ja hoidatutti itseään pitkään siellä, vaikka oli "terve" mies. Nils Gustafssonia oli vuosikymmenien päästä keksitty syyttää murhista, mutta itse ainakin vakuutuin täysin Jorma Palon kertomuksesta, jonka lopussa hän totesi, että jos Nils Gustafsson tuomitaan, tapahtuu oikeusmurha. Tämä ei mitenkään liity Ykän blogin aiheeseen, joten se siitä.
Rouva Ano
Tervehdys Soomepoisille Eestist, Qroquius Kadille ja Rouva Anolle & kiitos kommenteistanne.
Soomepois: Muistan lukeneeni (lieneekö totta) että Neuvostoliitossa oli jossain Siperiassa tapahtunut vielä huomattavasti pahempi säteilyonnettomuus. Liekö totta. Tuo Wilhelm Gustloff oli se kaikkein aikojen hirvein merikatastrofi mutta sitähän ei kovasti mainosteta koska laivan upotti voittajavaltion edustaja. Auta armias jos laiva olisi ollut vaikka amerikkalainen ja upottajana saksalainen sukellusvene.
Qroquius Kad & Rouva Ano: Bodomin järven murhista totean että ottiatuota ja jyrkkä ehkä. En todellakaan osaa sanoa asiasta mitään. Se varmaankin jää selvittämättä.
Ykä, on se kyllä hurjaa ettei historiasta olla opittu mitään. Tässä pari pätkää Atlannin valli murtuu elokuvasta, jossa on nähdä hyvin tilanteen karmeus/ironisuus. Von Rundstedt haluaa panssarireservit avuksi Normandiaan, mutta Aatu on hieman lääketokkurassa ja nukkuu, joten häntä ei saa herättää eikä reservejä lähetetä ennenkuin on liian myöhäistä.
Blumentritt & von Rundstedt, se oli hyvä kohta jossa kenraali Blumentritt pyytää alaisensa tuomaan konjakkipullon, että tätä pitää hiukan juhlia. Heh, böömiläinen korpraali (böhmische Gefreiter).
Silloin kun amerikkalaisten panssarikärjet murtautuivat Normandiasta läpi Ranskan maaseudulle (Operation Cobra) ja saartoivat Falaisen tienoille n. 300.000 Wehrmachtin soturia (kutsutaan Normandian Stalingradiksi), Jodl soitti von Rundstedtille jotta mitä pitäisi tehdä? Marsalkka oli sanonut suoraan, kysytte minultä tälläistä, hullujako olette? Pitää tehdä rauha! Mies tiesi tuolloin että Saksan peli oli pelattu.
Priller Pips avautuu, miksei miestä ole haastettu sotaoikeuteen? Johon Luftwaffen kenraali toteaa "hän on ampunut alas vähän yli 100 vihollisen lentokonetta". Mutta suoraa puhetta omalle esimiehelle! Ihme että mies selvisi sodan hengissä läpi.
- Soomepois Eestist -
Tervehdys, Soomepois ja kiitos pätkistä. Onkin pitkä aika kun olen tuon elokuvan nähnyt. Historiasta ei opita, mutta sanoisin että nykyinen tilanne on ennen näkemätön. Länsi-Euroopan kansojen ”eliitti” vaatii meitä fanittamaan kulttuuria joka mieltää itsensä meidän viholliseksi.
Soome pois Eestist, saatanpa tuntea sen Pelle Peloton keksii poliisivaltion sarjiksen väsääjän, ja välitin kiitoksesi. Kuulemma vielä naurunappulasta se löytyy.
Tuolta löytyy: https://naurunappula.com/s/poliisivaltio
Tervehdys, Jani ja kiitos linkistä. Tuo oli kieltämättä aika paha.
Todella hyvä tarina. Jälleen kerran. Susta tulisi hyvä kirjailija :)
Lähetä kommentti