Kamiina.
Eli pieniä tärkeitä asioita.
Elettiin
kuluvan vuosikymmenen alkuvuosia Kaldoaivin erämaa-alueella Suomen
pohjoisimmassa kolkassa. Opukasjärven rannalla sijaitsi yksinäisyyttään
huokaileva autiotupa, jossa ei ollut käynyt vieraita pariin päivään. Muutenhan
tupa oli ihan hyvässä mallissa ja se oli suhteellisen uusi. Mutta tupa tarvitsi
sisälleen ihmisiä ollakseen täydellinen tupa ja aina tyhjänä ollessaan se
naristi hieman nurkkiaan ja totesi itsekseen että tylsää. Miksi piipusta ei
nouse savu?Miksi lavereilta ei kuulu nukkuvan ihmisen uninen tuhina?
Odotus
oli taas kertaalleen päättymässä sillä pohjoisen suunnasta tupaa kohti suunnisti
kaksi ihmistä. Mies ja nainen, keski-ikäinen pariskunta. Pariskunta talsi tupaa
kohti pää painuksissa kovassa vesisateessa ja tupakin näytti tajuavan että
heidän talsimistaan tahdittivat äänettömät mutta sielun pohjasta nousevat
karkeat ja painokelvottomat kirosanat. Muutama kilometri pohjoisempana he
olivat joutuneet ottiatuota-sateen uhriksi. Sehän on sellainen ovela sade,
josta kulkija ajattelee että tää on
tämmöistä pientä häpsimistä vaan, ei tään takia kannata mitään sadevermeitä
laittaa päälle. Kunnes sitten huomasi että vaatteethan ovat aivan märät.
Jossain vaiheessa tuo pariskunta oli kuitenkin laittanut sadevaatteet päälle
ajatellen, että ei tässä kulkiessa sentään ihan ahveneksi muututa.
Pariskunta
saapui tuvalle, heitti rinkan pois selästään ja istui tuvan tuulensuojaiselle
puolelle hieman puhaltamaan ennen kuin siirtyisi sisään. Mies pani kohmeisin
sormin palamaan Voimasavuke Bostonin ja totesi että hyvä ettei tää räntäsateen puolelle sentään
vaihtunut. Nytkin on jätkä läpimärkä aina pimeää viha-ajattelijan sielua
myöten. Poltettuaan voimasavukkeen mies aukaisi tuvan oven, astui sisään ja
vaikkei millään muotoa uskonnollinen ollutkaan totesi ääneen:
-
Jumala siunakkoon aikaisempia tuvalla majailijoita.
Niin
kuin vaellusta harrastava ihminen tietää, autiotuvan sydän on kamiina, ja
kamiinan vieressä oli täysi telineellinen puita jossa ylimpänä oli pieniksi
hakattuja syttypuita. Pieni, mutta tärkeä asia märille ja väsyneille
kulkijoille edellisiltä kulkijoilta. Ei tarvinnut lähteä itse liiterille puita
pilkkomaan. Mies otti puukkonsa, veisteli muutamaan syttypuuhun vielä kiehiset
ja laittoi ne kamiinan pesään lisäten toisia syttypuita päälle. Sillai mukavan ristikkäin, että tuli saisi
kaipaamansa happea. Tuli syttyi ensimmäisellä tulitikulla ja pokkasi kiitokset
maittavasta tulenruuasta. Olihan se sentään tervaspuuta joka syttyi nopeasti,
paloi hyvin ja sopi sinänsä hyvin kamiinapuuksi tosin nuotiolla se tuppasi
lykkäämään savua saaden nuotion ympärillä istuvat toteamaan, että savu se menee
aina synnintekijän silmiin.
Mies
laittoi kamiinaan lisää puuta. Autiotuvan kamiinan lämmitys oli taitolaji ja
pariskunta oli oppinut, että jotkut ihmiset tuppasivat sekoittamaan kamiinan
saunan kiukaaseen. Tarkoituksena oli saada tupa mukavan lämpimäksi, ei
saunaksi. Kun tupa alkoi lämmitä, pariskunta alkoi ripustella märkiä
vaatteitaan kamiinan yläpuolelle viritettyihin naruihin. Pieni tärkeä asia
sekin. Eipähän tarvinnut pikkuhiljaa sulavilla sormilla alkaa viritellä niitä.
Luonnollisesti kummankin rinkassa oli mukana sekä narukerä että tietenkin
jeesusteippiä jolla tiukan paikan tullen korjaisi vaikka ohjusfregatin.
Lämpenevässä
tuvassa ruumis alkoi sulamaan ja mies laittoi tuvassa olevaan kaksipisteiseen
kaasulieteen kiehumaan trangiakattilallisen vettä. Samalla pariskunta laittoi
tuvan laverille kenttäpatjat ja levitti makuupussit. Rinkoissa oli ollut hyvä
vesisuojaus mutta saisivat nekin siinä odotellessa hieman lämmitä.
Kaasuliedellä vesi alkoi kiehumaan nopeasti, ja mies lisäsi veden sekaan ensiksi
pari lihaliemikuutiota, sitten valmiin annoksen pikamakarooneja ja lopuksi
purkillisen corned beef-lihasäilykettä jota oltiin ostettu joskus reissun
päältä. Nykyinen suomalainen sikanautahan kävi lähinnä kärrynrasvaksi, jos edes
siihenkään.
Kyseinen
corned beef tavallaan suli makarooniveden sekaan ja lopputuloksena oli
eräänlainen lihamakaroonipuuro johon lisättiin mukana kuskatuista muovisista
filmirasioista hieman aromisuolaa ja pippurisekoitetta. Kun mausteena oli
lisäksi maailman paras mauste eli nälkä, niin pariskunta saattoi todeta, että
tästä ei reissueväs parane. Pisteenä i:n päälle oli luonnollisesti mukana
kuljetettu kova Ylhäisten näkkileipä sekä sen päälle lääditty sulatejuusto. Yksi
pieni tärkeä asia oli huomata, että aina ei tarvittu gourmeeta. Sopivissa
olosuhteissa yksinkertaista ruokaa ei voittanut mikään vaan se muuttui
itsessään gourmeeksi.
Trangiankattila
syötiin tyhjäksi asti. Mies lisäsi siihen vettä ja otti rinkastaan eilen
käytetyn pata-patalevyn jossa oli vielä hieman saippuaa jäljellä. Hän laittoi
sen veden sekaan kattilaan ja pisti sen sitten lämpiämään kamiinan päälle.
Kaasua oli turha tuhlata tähän kun klapi paloi kamiinassa jo valmiiksi. Se
porukka, joka tulisi pariskunnan jälkeen autiotupaan tarvitsi kaasua yhtä lailla eikä välitöntä
täydennystä tulisi taloyhtiöön soittamalla. Toki kaikilla kulkijoilla oli
Trangiatkin mukana, mutta autiotuvan kaasuliesi tarjosi pientä luksusta. Piti
ajatella seuraavaakin tulijaa. Sekin oli pieni, mutta tärkeä asia.
Mies
kävi pesemässä astiat ja sen jälkeen laittoi vielä lämpiämään pienemmän
kattilallisen vettä. Oli aika yömyssylle. Näitten reissujen paras ohjelma oli
siinä, ettei niissä ollut ohjelmaa ollenkaan, vaan pienet, tärkeät asiat
seurasivat toinen toistaan ilman sen kummempaa numeroa. Kuuma vesi kaadettiin
kuppeihin, niihin lisättiin teepussi ja sekaan laitettiin muovisesta
taskumatista pieni loraus 60-prosenttista rommia. Se toimi omanlaisenaan
väsyneen ihmisen pian tulevan unen tuojana. Vähän niin kuin se itäsaksalainen
nukkumatti joskus 1970-luvulla.
Oli
aika siirtyä luksussviitin makuutiloihin eli laverille kenttäpatjan päälle
makuupussiin. Mies laittoi kenttäpatjojen väliin otsalampun jos sille sattuisi
tulemaan yöllä tarvetta. Sitten nopea suukko ja hyvän yön toivotukset. Väsyneet
kulkijat eivät enempää tarvinneet ja muutaman kyljenkääntämisen jälkeen
laverilta alkoi kuulua tyytyväinen tuhina. Tuhinan sekaan liittyi
vipitivipiti-ääni kun tuvassa asusteleva hiiri tuli piilostaan katsomaan,
olisiko noilta nukkuvilta ihmisiltä jäänyt hänellekin jotain. Ja olihan siellä.
Muutamia näkkileivänmurusia ja jommalta kummalta vahingossa lattialle tipahtaneita
makarooneja. Siitä hiirikin sai mukavan iltapalan ja saattoi livahtaa omaan
piiloonsa yhtä lailla tyytyväisenä kuin laverilla nukkuvat ihmiset.
Yöllä
mies heräsi ja totesi, että luonto kutsui. Hän lörötti elinvoima-annoksen tuvan
vieressä seisovan tunturikoivun juurelle ja totesi, että taivas on tähtikirkas.
No hyvä, ei tartteisi seuraavana päivänä kulkea vesisateessa. Mies palasi
takaisin tupaan, asettautui makuupussiin eikä unta tarvinnut kauaa odotella.
Missään ei nukuttanut niin hyvin kuin näillä Lapin selkosilla.
Aamulla
mies heräsi ennen vaimoaan, laittoi kamiinaan tulet ja pisti sen jälkeen
kaasuliedellä kahviveden kiehumaan.
-
Huomenta kulta. Olis evästä.
Pariskunta
joi kahvinsa ja söi aamupalakseen kovaa Ylhäisten näkkileipää jonka päällä oli
sulatejuustoa ja miehen ulkona odottavasta rinkasta käymää pötkömetvurstia
josta hän veisteli puukolla siivuja. Oli edessä reissun viimeinen päivä.
Sevettijärvelle, jossa heidän autonsa odotti oli vain kymmenisen kilometriä.
Siellä käytäisiin Sevetin baarissa juomassa kahvit ja syömässä perinteiset
reissun jälkeiset munkit. Siitä jatkettaisiin Inarinjärven rannalle, jossa
oltaisiin yö jonka jälkeen edessä olisi viikko mökillä Tenojoella.
Mies
kävi hakemassa liiteristä täyden telineellisen puita, hakkasi syttypuut, veisteli
vielä valmiiksi kiehiset ja asetteli ne sekä löytämänsä tuohet valmiiksi telineeseen
päällimmäiseksi. Ne, jotka tulisivat tuvalle heidän jälkeensä saattaisivat olla
aivan yhtä kohmeessa kun hekin olivat eilen olleet. Pieniä, mutta tärkeitä
asioita. Ajattele sitä ihmistä, jota et koskaan tapaa ja tee hänelle palvelus.
Se vaatii sinulta pienen vaivan, mutta voi olla hänelle tärkeämpi kuin osaat
itse kuvitellakaan.
Pariskunta
kasasi kamppeensa, löi rinkat pykälään ja poistui etelän suuntaan. Tupahiiri
katsoi heidän poistumistaan hieman harmistuneena. Olivat – kehnot – lakaisseet
lattian ennen lähtöään. Siinä olisi voinut olla hyviä makupaloja. Syöminenhän
se oli hiirenkin pääelinkeino. Autiotupa alkoi odotella uusia ihmisiä sisälleen
ja sen sydämenä toimiva kamiina naksahteli hieman jäähtyessään.
12 kommenttia:
Mukava näitä Ykän ja Ylvan reppuseissujuttuja väliin lukea kaiken säätämisen ja sähläyksen väliin, ja sinä lopuksi vielä kulkija noudatti kirjoittamatonta? sääntöä, että puita pitää pilkkoa valmiiksi seuraavalle tulijalle. Sen verran itsekin vaellelleena muistan harmistuksen, kun sateesta tulit mökkiin niin ei kun puita pilkkomaan.
Nyt vähän ot, se paras pressa äänestys, siihen tietenkin Stolberg, taisi sitä paasikivi Plootuvuoreksi kutsua.
t. Huru-ukko
Soma tarina.
Lukiessa pelkäsin, koska retkeläisten nimiä ei mainittu eikä myöskään etnisyyden määrää. Mutta eipä tullutkaan monietnisiä nimiä edes lopussa. Huhh!
Tosin olihan kertomuksessa toki suoritteita, jotka todistivat matkalaisten olevan etnisettömiä suomalaisia. Hiirestä en menisi takuuseen.
Kirjoituksesta ohi menevä havainto:
- Helsingissä jaetun Postinen-lehdykän kannessa kannatetaan Laura Huhtasaarta? :D
- Siinä lukee postikortissa "Olet elämäni YLÄ-vitonen" :D :D :D
Tulipa kirjoituksesta erinäisiä muistoja mieleen. Itselleni mainittu autiotupa tuli pelastukseksi, kun menetin kaverini kanssa Inkkari-kanootin Opuskasjärveen laskevassa koskessa. Matkustusmuotohan siinä vaihtui peräti hankalaksi, varustushan oli suunniteltu melontaretkelle. Rinkan sijasta tavarat kulkivat muovisissa jätesäkeissä. Onneksi onnettomuuspaikalla sattui olemaan kämppä, jonka suojissa saattoi vetää henkeä ennen jatkamista. Maantielle oli matkaa muistaakseni 17 kilometriä. Liekö kummallista, mutta noita kolmenkymmenen vuoden takaisia muistellessa tulee aina hyvälle tuulelle. Niin kuin nytkin.
Mukava tarina. Saman järven rannalla olen myös minä yöpynyt. Erämaa opettaa arvostamaan monia perusasioita elämästä, jos tahtoo oppia. Kun on suoja, lämpöä, ruokaa ja hyvä yöuni, elämä maistuu hyvältä. Niitä ei kaupungissa välttämättä ymmärrä. Montaa seikkaa oppii arvostamaan vasta, kun sen olemassaolo ei ole itsestään selvää, vaan sen saamiseksi joutuu nähdä vaivaa.
duc
No mikäs. Näin sen juuri on mentävä ja näinhän se meneekin vielä näillä pinnanmaan ja mulukutajärven syrjäseuduilla. Mitä etelämmäksi menee sen vähemmän on sitä toisesta välittämistä. (Minä kun en nyt osaa oikein sitä kauimmaisenrakkausasiaa ottaa tosissani.) K.M. Wallenius vainaa kirjoitteli paljon siitä korpilaista, mutta ehken tähtäsi hieman viistoon, koska jotenkin aina jäi puuttumaan se perimmäinen ajatus eli reilu peli. (no miesten meressä sekin kyllä löytyy). Pentti Haanpää Noita ympyrässään taas mielestäni kuvaljaa sen syyn miksi se semmonen paskanpehmeä lähimmäisen lempiminen on melki mahdotonta, mutta kumminkin toisen huomioon ottaminen on mahdollista.
Ja nyt olet Yrjö hyvä kirjoittanut oikein minun syämmeni viereisen kirjoituksen, jonka jo tulostin ittelleni varmaksi muistoksi. (rikoinko tekijän oikeuksia? Tuli vaan omaan käyttöön...). Minun lapsuuteni sankari oli tämmönen kuin Dersu Uzala jonka varmaan tiennetkin. On tärkiää että muistaa ettei ole ainua kulkija tässä murheen laaksossa ja että siksi jättää toisellekkin mahdollisuuden selvitä.
Ja sitten ohv toppik. Siitä anarkismista sen verran että kaikki selviää mistä on kysymys kun lukkeepi Dostojevskin Riivaajat. Anarkismi on, kuten sillisaren suuri mies Laxness sanoi "Paskaa ja limunaatia."
Parahin Ykä,
En ole aina samaa mieltä politiikasta kanssasi, mutta on sanottava että kyllä tämäntyyppiset tarinoinnit ovat sitä ihan ominta alaasi, ja kirjoitat suorastaan sykähdyttävästi. Kaukokaipuuni lähteä samoamaan Lapin erämaahan keväämmällä sai suuren inspiraation tästä kirjoituksestasi. Ihan aistin eräkämpän armahtavan tunnelman sateenpieksemän pariskunnan sinne saapuessa. Ja suuri kunnia kuvaamallasi ekologisella tavalla vaeltajille ihmisille.
Suomi.
Tervehdys Huru-ukolle, Veijo Hoikalle, Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle, Pertti Ilmarille, ducille, Tommi Rautiaiselle ja nimimerkille Suomi & kiitos kommenteistanne.
Huru-ukko: Kiitokset. Näitä on myös mukava väsätä kaiken säätämisen ja säveltämisen välissä. Sitä kun meinaan riittää. Pressaäänestyksessä oli monta hyvää vaihtoehtoa, mutta Plootuvuorelle meni minunkin ääneni.
Veijo: Minä ja rouvahan siinä tuvalla oleskeltiin. Ajattelin vaan tehdä tässä muodossa välillä.
VNV: Ylä-viitosia tältäkin nurkalta.
Pertti Ilmari: Joo kanoottivermeitä on kyllä kieltämättä hankalaa kanniskella maalla. Olen minäkin joskus melontareissuja tehnyt, tosin etelämpänä ja kauan aikaa sitten.
duc: Totta tuo kaikki. Silloin aikanaan, kun ensimmäistä kertaa olin alueella vuonna Kekkonen, ei aluetta vielä edes Kaldoaiviksi sanottu.
Tommi: Kiitokset. Tulostaa saa ja jakaa edemmäksi. Dersu Uzala oli mainio elokuva. Ja siinä anarkismissa anarkismi tuottaa paskan kyllä itse, mutta limpparin kustantavat toiset.
Nimimerkki Suomi: Kiitokset ja mukavaa tulevaa vaellusreissua. En ajatellut tuossa varsinaisesti ns. ekologista vaellusta mutta tosihan on että jos korpeen jaksaa kantaa säilykepurkin täytenä niin kyllä se pitää jaksaa kantaa takaisin tyhjänä. Roskat eivät kuulu erämaahan.
Ai hitsi miten tuleekin mieleen kun kerran hölmöyksissäni alkutalvesta taapersin 40 km tuvalta toiselle. Oli se vaan väsyneelle äijälle mieltä(kin) lämmittävä asia kun oli kaminan vieressä puut valmiina.
Ja niin ne olivat sitten minun jälkeenkin tulevalle. Vaan miksi näin yksinkertaiset asiat joillekin liian vaikeita? No, yleensä yksinkertaiset asiat vaan ovat vaikeita. Ainakin äänekkäälle vähemmistölle ihonväriin katsomatta.
Miltei kynästä lyijy katkesi kun vitosen piirtelin. Nyt vaalikahveelle. Kiitos ja anteeksi.
Ja niin tuli vaalikahveet juotua ja yksi epäkohta mieleen. Siis Pekuuli. Sitä ei enää saa ja omakin pullo tyhjeni lopullisesti pari vuotta sitten.
https://scontent.cdninstagram.com/t51.2885-15/e35/p320x320/22580092_124637354901312_8087211491796713472_n.jpg
Ei ole fiilis sama kun jonkun Strohhin voimin joutuu silmää kirkastamaan tuvan hämärissä :(
Vai on Rhum Pécoul poistunut Alkosta...
Kaikki katoo, kaikki kaatuu, kaikki maatuu. Niinpä siis laittakaamme tähän kohtaan tunnelmaan istuva kappale, jonka Ylen nuoret radionaisoletetut kyllä tunnistavat elokuvamusiikiksi mutta alkuperä ruukaa mennä väärin. Pimpsakkeet kun tapaavat sekoittaa Tapio Rautavaaran kappaleen
https://fi.wikipedia.org/wiki/En_päivääkään_vaihtaisi_pois
tähän, väittäen tätä yhä uudestaan Tapsan kappaleeksi elokuvassa "Jäniksen vuosi":
https://www.youtube.com/watch?v=BQXgSBJFWMA
Tervehdys Ano1:lle, Ano2:lle ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.
Ano1: Aikamoinen päivätaival muuten sulla ollut. Itse en ole koskaan noin pitkää vetänyt. Ei ihme, että valmiit puut ilahduttivat. Jaksoitko vielä tehdä evästä vai menitkö kamiinan lämmitettyäsi suoraan laverille?
Ano2 & Qroquius Kad: No hemmetti, tuo on mennyt minulta kokonaan ohi. Täytyypä jossain vaiheessa ottaa ryyppy Pekuulin muistoksi. Vaikea muuten ymmärtää kuinka nuo kaksi kappaletta voi sekoittaa keskenään.
Lähetä kommentti