HESSU HOPON VALINNAT

Ankkalinna, Calisotan osavaltio, Yhdysvallat, toukokuu 1973

Kattivaaran margariinitehdasta vavisutti valtava räjähdys. Joku tai jokin, todennäköisesti varomattomasti toimineen huoltoporukan hitsauskipinä oli saanut suuret rasvakattilat räjähtämään. Tehtaan varasto oli toisella puolella suurta rakennusta ja siellä selvittiin säikähdyksellä mutta yksi miehistä muisti jotakin ja huusi kauhuissaan:

- Voi helvetti! Hessuhan meni just äsken sinne kattilahalliin!

Hessu. Hessu Hopo. Pidetty mies. Kaikkien kaveri. Sotasankari. Palkittu kongressin kunniamitalilla. Ja myös sotainvalidi. Saksalainen kranaatti oli Ardenneilla osunut lähelle häntä ja tehnyt jotain kovin ikävää hänen aivoilleen. Muuttaen hänet yksinkertaiseksi, lähes imbesilliksi. Ankka-konserni – johon Kattivaaran margariinitehdas kuului – oli antanut Hessulle palkkioksi sotasankaruudestaan elinikäisen työpaikan tehtaan varastossa sekä pienen talon Ankkalinnan laitamilta. Vaikka Hessu ei enää ollut millään muotoa älykäs, niin kuin hän oli joskus ollut hän oli silti tunnollinen työntekijä ja jotenkin, no, reilu kaveri. Hyvä jätkä. Häneltä riitti aina hyvä ja kannustava sana kaikille eikä hän koskaan halunnut loukata ketään. Hän ei edes kiroillut. Minkä nyt ”gosh” aika ajoin sanoi.

Muutamaa hetkeä ennen räjähdystä Hessu oli ollut tuomassa kattilahalliin huoltomiehille lisää happi- ja asetyleenipulloja. Hän ei juuri ajatellut mitään, lähinnä kuunteli päässänsä soivaa vanhaa Sweet Georgia Brown-klassikkoa. Sota, ja varsinkin se tietty saksalainen kranaatti oli vienyt ehkä häneltä suurimman osan järjestään mutta vaiston se oli sentään hänelle jättänyt. Niinpä hänen aivojensa levysoitin nosti neulan ylös ja hän vaistosi että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Joku oli vialla. Pahasti vialla. Sen jonkun tajuaminen sai hänet jättämään pullot ja ryntäämään pieneen käytävään joka oli hieman sivusuunnassa suuriin rasvakattiloihin nähden. Se vaiston oivallus pelasti hänen henkensä. Kun hän pääsi käytävän perille, silloin räjähti. Käytävä pelasti hänet siltä ettei mitään irtonaista metalli- ja muutakaan rojua lentänyt sinne, mutta paineisku oli ankara ja hän menetti välittömästi tajuntansa.

Kattivaaran margariinitehtaan räjähdyksessä kuoli kaikkiaan kuusitoista ihmistä. Mutta vaisto pelasti Hessun. Hän tuli tajuihinsa kun häntä kannettiin paareilla ambulanssiin. Joku, tai jokin hänessä sanoi:

- Älä aukaise silmiäsi.

Hän piti silmänsä kiinni. Sitten hän hoksasi mikä se joku oli.

Hän osasi ajatella. Aivan eri tavoin kuin vuosikymmeniin.

Ja hän muisti.

Hän muisti kaiken. Niin pitkään, vuosikymmeniä, kaikki ennen Ardenneilla tapahtunutta kranaatin räjähdystä oli ollut epämääräistä sumua jonka hälventämiseen hän oli aikaa sitten kyllästynyt ja lakannut edes yrittämästä. Nyt se eletty elämä tuli hetkessä takaisin. Aivot eivät unohtaneet. Joskus vain tieto jäi muurin taakse. Saksalaisen kranaatin paineaalto oli tehnyt sen muurin. Ja margariinitehtaan räjähtäneet rasvakattilat olivat kaataneet sen.

Hän muisti. Koulussa hän oli aina ollut porukan ykkönen. Älykäs. Komea. Naisten mieleen. Paras opiskelija. Koulun joukkueen quarterback joka heitti koulun aikana enemmän jaardeja kuin kukaan koulun historiassa. Hänestä puhuttiin, että hänen tarvitsi vain valita lähteekö Harvardiin tai Yaleen professoriksi, rupeaako ammattilaisurheilijaksi vai lähteekö Hollywoodiin suosituksi näyttelijäksi.

Ei hän mennyt mihinkään niistä. Hän läksi sotaan niin kuin muutkin. Hän oli loistava sotilas. Hän oli rohkea, omasi huikean taktisen silmän ja hänen luonteensa oli yhtä aikaa sopivan reilu sekä myös tarvittaessa armottoman tiukka. Juuri sitä, jota upseerilta vaadittiin. Hän muisti että melko pian Normandian maihinnousun jälkeen hänet ylennettiin kapteeniksi ja hänestä tuli komppanianpäällikkö. Sen saman komppanian jossa sotivat Mikki Hiiri, Jopi Jalkapuoli ja Polle Koninkaulus. Hän muisti että tiukoissa tilanteissa pataljoonasta annettu käsky oli säännöllisesti ”Hopon komppania kärkeen”. Hän muisti että miehet seurasivat häntä. Pahimpaankin paikkaan. Sillä hänen komppaniassaan, vaikka se oli säännöllisesti murtoyksikkönä oli silti pienemmät tappiolukemat kuin muissa pataljoonan komppanioissa. Hän yksinkertaisesti osasi lukea maaston, tilanteen, vihollisen ja laskea mielessään aina tilanteeseen parhaiten sopivan suunnitelman.

Hän muisti senkin, kun kenraali George Patton kätteli häntä ja sanoi:

- I´m so proud of you, son. One day you will be the goddamn president of The United States Of America.

Ja hän muisti sen kranaatin. Joka tuli hänen poteronsa viereen. Joka vei häneltä minuutensa ja antoi tilalle toisen. Yksinkertaisemman. Avuttomamman. Minuuden, jonka kanssa hän oli joutunut elämään kymmeniä vuosia. Pitäen sitä vanhaa Hessua vankinaan. Hän piti vieläkin silmänsä kiinni ja mietti. Hän ymmärsi, että se vanha Hessu joka oli kuollut Ardenneilla oli tullut räjähdyksen myötä takaisin. Hän ymmärsi myös, että sitä ei kannattaisi kertoa kenellekään. Vanhan, nyt uudelleensyntyneen Hessun terävät aivot tekivät nopeasti suunnitelman. Saivat sen valmiiksi. Ja ymmärsivät että Hessulla oli suunnitelmaansa varten kaikkien aikojen paras alibi. Se vanha Hessu. Nyt oli aika aukaista silmät. Juuri kun häntä nostettiin ambulanssiin.

- Gosh… mitä tapahtui… kuului kova ääni… keitä te pojat ootte… missä mä oon… mihin te viette mua… olenko minä jotenkin sairas…

Hessua tutkiva lääkäri totesi että mies oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt ilman suurempia vammoja. Paineaalto oli tietysti aiheuttanut ruhjeita ja aivotärähdyksen sekä puhkaissut toisen tärykalvon joten kuukauden sairasloman jälkeen Hessu olisi valmis palaamaan töihin. Margariinitehtaassa räjähdyksen tuhojen korjaaminen kestäisi tietysti oman aikansa. Ja näytti siltä että räjähdyksestä selvinnyt Hessu oli se vanha, tyhmä mutta aina niin sydämellinen Hessu. Joka nyt kotonaan treenasi peilin edessä ilmeitään näyttääkseen siltä vanhalta Hessulta joka hän ei enää ollut ja joka opetteli puhumaan samalla, vanhalla ja yksinkertaisella Hessun tavalla.

*

Mummo Ankan farmi, Calisotan osavaltio, Yhdysvallat, kesäkuu 1973

Sodan jälkeen Hessulla oli ollut paljon kavereita mutta oikeastaan vain kaksi miestä joita hän piti ystävinään. Toinen oli Mikki Hiiri joka oli kuollut rikollisten kanssa käydyssä tulitaistelussa edellisenä vuonna. Ja toinen oli Mummo Ankan renki Hansu Hanhi. Hessu oli käynyt usein Mummo Ankan tilalla lomailemassa. Usein samaan aikaan oli ollut paikalla MC Demontoothin pahamaineinen presidentti Aku Ankka joka oli kuollut samassa laukaustenvaihdossa kuin Mikki. Hessu, Hansu ja Aku olivat tunteneet toisensa jo kouluvuosista. He kaikki olivat myös sotaveteraaneja. Aku oli ollut laivastossa Tyynellämerellä ja Hansu puolestaan tykistössä Euroopan rintamalla.

Kun Mummo Ankka oli kuollut, hän oli testamentannut omaisuutensa Hansulle. Yksikään sukulainen ei vastustanut testamenttia. Heillä ei ollut kiinnostusta pitää yllä maatilaa eikä heidän taloudellinen tilanteensa vaatinut maatilan pilkkomista. Siksi kaikki jäi Hansulle, joka oli puolestaan palkannut pari renkiä jotka käytännössä pyörittivät maatilaa samalla kun Hansu keskittyi omiin, niin sanotusti laillisuushaasteellisiin bisneksiinsä. Hessu oli jatkanut vierailujaan ja täällä hän oli myös nyt sairaslomallaan, toipuessaan räjähdyksestä.

Hessu ja Hansu olivat tavalliseen tyyliinsä kalastamassa maatilan lähellä sijaitsevalla joella. Nuotio oli sytytetty niin kuin aina ennenkin ja teltta pystytetty. Täällä vietettäisiin koko yö. Koko vierailun ajan Hessu oli ollut se tyypillinen sydämellinen mutta tyhmä Hessu. Kun toverukset istuivat nuotiolla Hessu avasi Budweiser-pullon ja ojensi sen Hansulle. Sitten hän avasi pullon itselleenkin, otti hörpyn, sytytti Lucky Strike-savukkeen, käänsi katseensa kohti Hansua ja sanoi:

- Tiedätkös, Hansu… siinä räjähdyksessä… minulle tapahtui jotakin.

Hansu huomasi heti että Hessun ääni oli aivan toisenlainen kuin mihin hän oli tottunut. Aivan kuin kaiku jostain hyvin kaukaa. Hän käänsi katseensa ja näki että häntä katsoi aivan erilainen Hessu. Se Hessu jonka hän oli oppinut tuntemaan ennen sotaa. Se Hessu joka katosi kranaatin räjähdykseen Ardenneilla. Hessu katsoi Hansua ja huomasi hänen ymmärtäneen tilanteen. Sitten hän jatkoi:

- Tarvitsen apuasi. Minulla on suunnitelma.

Hansu huomasi ettei hänellä ollut kysyttävää. Hessu oli palannut.

- Kerro.

*

Eräs hiekkakuoppa Mummo Ankan farmin lähellä, kesäkuu 1973

Hansu Hanhesta ei varsinaisesti voinut sanoa että hän oli rikollinen. Tai no, sehän oli tietysti tulkintakysymys. Pahaa hän ei ollut koskaan tehnyt kenellekään. Mutta hänellä oli tiettyjä yhteyksiä joita hän käytti ja välitti sekä varastettua tavaraa että tiettyjä palveluksia. Hansu oli aina todennut, että kun ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa niin aina toimeen tulee. Maatilaa hoiteli kaksi renkiä jotka olivat niin hyviä tehtävässään ettei Hansu heidän toimiinsa pahemmin puuttunut. Ei edes siihen maissipellon keskellä olevaan marihuanaviljelmään.

Yhteyksiensä myötä Hansu oli saanut varsin nopeasti hankittua sen, mitä Hessu oli ollut vailla. Hansu oli ensin hieman hämmästynyt Hessussa tapahtuneesta muutoksesta mutta hän oli mies joka osasi ottaa asiat sellaisena kuin ne olivat ja ennen kaikkea hän osasi pitää nokkansa tukossa. Sen tiesi Hessukin joka piti käsissään Hansun hankkimaa .45 ACP-kaliiberista Colt M1911-pistoolia. Hän mietti itsekseen että oliko ampumataito käsissä vai aivoissa. Hän ei ollut ampunut laukaustakaan sodan jälkeen. Hansu kävi laittamassa maalitaulun paikalleen, Hessu latasi pistoolin, tyhjensi lippaallisen, käveli maalitaulun luo ja huomasi että ampumataito oli aivoissa. Osumat olivat baseball-pallon kokoisella alueella. Sitten Hessu ruuvasi aseeseen Hansun hankkiman äänenvaimentimen ja toisti kokeen. Tulos oli edelleenkin hyvä. Kyseinen .45-kaliiberinen luoti oli hidas ja äänenvaimennin vaimensi sen äänen oikeastaan kokonaan. Ja juuri sitä Hessu tarvitsisi.

Hansu katsoi, kun Hessu ampui ja sanoi sitten:

- Se suunnitelman toinen osa on työn alla. Minä ilmoitan sitten.

Miehet kättelivät toisiaan ja Hessu palasi Ankkalinnaan. Tyhmänä, yksinkertaisena ja rakastettuna Hessuna. Ainakin niin kaikki luulivat.

*

Ankkalinna, heinäkuu 1973

Ankkalinnan järjestäytynyttä rikollisuutta piti pääosin hallussaan MC Demontooth. Se ei tietysti estänyt sitä etteikö uusia yrittäjiä aika ajoin tulisi koettamaan onneaan. Yksi niistä oli Kalifornian puolelta tullut puertoricolainen jengi joka piti yllä huumekauppaa ja prostituutiota Ankkalinnan eteläisissä lähiöissä ymmärtäen kuitenkin olla levittäytymättä kaupungin keskustaan. Ei kannattanut leikkiä tulella. Kaksi kyseiseen rikollisjärjestöön kuuluvaa miestä astui ulos eräästä paikallisesta kuppilasta mukavan ryyppyillan jälkeen ja suunnittelivat kruunaavansa illan lähistöllä sijaitsevassa huoratalossa. Miehet olivat tunnettuja ja pahamaineisia huume- ja väkivaltarikollisia.

Toinen miehistä huomasi että kadulla kulki heitä vastaan muuan mies.

- Kukas vittu tuo on? Pannaanko turpaan?

Toinen katsoi ja tunnisti kulkijan.

- Ei… toi on Hessu Hopo. Paikallinen sotasankari. Siltä meni äly sodassa. Kranaatti tai jotain. Se teki siitä jotenkin yksinkertaisen. Mutta se pitää huolen vain omista asioistaan. Täysin vaaraton tyyppi. Ja se on vielä täällä kovasti pidetty heppu. Niitten sotahommien takia. Ei siihen parane koskea. Tulee vaan hankaluuksia jos niin tehdään. Moi Hessu, mitäs kuuluu?

Hessu näytti siltä kuin olisi havahtunut syvistä ajatuksista miehiä edes huomaamatta. Hymyillen hän vastasi:

- Gosh… öö… eihän tässä… sen kummempaa… iltakävelyllä minä… öö… maistuiskos kavereille tupakki?

- No maistuuhan se jos kerran tarjotaan.

Hessu pisti kätensä takkinsa sisään mutta puertoricolaisten yllätykseksi sieltä ei ilmestynytkään Lucky Strike-aski vaan vaimentimella varustettu pistooli. Kumpikaan miehistä ei ehtinyt reagoida mitenkään kun Hessu ampui molempia otsaan. Varmistettuaan ettei lähistöllä ollut ketään silminnäkijää hän otti gangsterinuransa lopettaneilta miehiltä lompakot. Tuollaiset tyypit tykkäsivät esitellä rahojaan eivätkä nämä vainajat olleet tehneet poikkeusta. Lompakoissa oli kelpo summa käteistä. Sitten hän otti vielä miesten aseet ja poistui paikalta. Parin korttelin päässä hän tyhjensi miesten lompakot rahoista ja heitti ne, samoin kuin miesten aseet roskalavalle. Ne päätyisivät aikanaan Ankkalinnan kaatopaikalle.

Partiokierroksellaan kulkeva poliisiauto huomasi jonkun kävelevän miehen.

- Kukas tuo on?

Toinen poliiseista tunnisti kulkijan.

- Jaa, toi on Hessu. Hessu Hopo. Sotasankari. Invalidi. Heppu on varmaan iltakävelyllä.

Hetkeä myöhemmin kahden puertoricolaisen murhapaikalla ollut sama partio ei edes kuvitellut että kyseisellä Hessulla olisi mitään tekemistä asian kanssa.

*

Ankkalinna, elokuu 1973

Ankkalinnan raharikkaalla Cornelius Cootin asuinalueella eräässä omakotitalossa muuan William Nyeman maisteli viskiään istuen takkatulen ääressä. Tuli oli tietysti kaasutuli, eihän hän sentään minkään halkojen kanssa ryhtyisi urakoimaan. Nyeman oli lakimies ja demokraattien valtuutettu Ankkalinnan kaupunginvaltuustossa. Hänen tulevaisuutensa näytti hyvältä. Sen takasi se, että hän oli Ankka-konsernin uskottu mies ja teki sen, mitä konserni käski. Se sopi hänelle, sillä eihän hänellä omia mielipiteitä ollutkaan. Ilman niitäkin pääsisi varsin pitkälle.

Mies oli Ankka-konsernin taskussa totaalisesti. Hänellä oli nimittäin ikävä taipumus väkivaltaiseen seksiin ja hän oli pikkuisen liikaa innostuttuaan hakannut erään huoran nimeltä Kathryn White aivoinvalidiksi. Nainen oli selvinnyt hengissä mutta taantunut kehitysvammaisen tasolle. Joku toinen mies olisi istunut teostaan pitkän tuomion mutta Ankka-konserni tiesi että Nyeman on matkalla kohti kongressia ja konserni halusi sinne mahdollisimman paljon miehiä jotka olivat sen kuuliaisia palkollisia. Siksi tästä pienestä sattumasta ei koskaan tullut poliisitutkintaa eivätkä paikalliset lehdet kirjoittaneet siitä mitään. Olihan tosin Nyeman joutunut Ankka-konsernin johtajan Nemonilla MacAnkan puhutteluun. Tuo vanha ja karismaattinen Roope Ankan leski teki hänelle hyvin selväksi että tätä katsotaan vain kerran, sen jälkeen henkilöön nimeltä William Nyeman liittyvät edut ja haitat punnitaan uudestaan, punnitaan vakavasti ja armottomasti joten hänen kannattaa jatkossa keskittyä vain perinteisempään seksiin.

Nyeman otti hörpyn viskistään ja kuuli että ovikello soi. Kukas siellä? Hän käveli ovelle ja huusi että kuka.

- Öö… sir… tää on Hessu Hopo… minä tartteisin vähän apua… minä kaaduin tossa kadulla ja multa varmaankin katkesi käsi… jos te, totanoin viittisitte soittaa ambulanssin?

Hessu Hopo? William Nyemanin aivot pohtivat hetken ja sitten hän hoksasi. Se imbesilli sotasankari. Hänhän oli tavannutkin sen joskus. Oli otettu valokuva lehteenkin. Helvetti. Tässä olisi mahdollisuus  huomattavaan PR:ään. Kongressiehdokas William Nyeman auttoi loukkaantunutta sotaveteraania. Mahtavat sympatiapisteet tiedossa. Hän aukaisi oven. Hessu makasi polvillaan. Hän auttoi Hessun sisälle ja yllätyksekseen huomasi että Hessu potkaisi oven kiinni, löi Williamia turpaan ja kaivoi esille vaimentimella varustetun pistoolin muuttuen samalla aivan toiseksi mieheksi minkä hän oli aikaisemmin tavannut.

- Kassakaappi.

Kuka tuo mies oli? Hän kyllä näytti siltä Hessulta. Mutta hän kuulosti aivan toiselta mieheltä. Ja hänen katseensa… se oli terävä. Älykäs. Ja ennen kaikkea julma. Nyeman yritti kuitenkin puhua sille tuntemalleen tyhmälle Hessulle. Hän nosti kätensä ja sanoi:

- Hei Hessu, sinä et nyt taida oikein tajuta mitä sinä olet tekemässä… mitäs jos me…

Hessu ampui Williamia kämmenestä läpi ja sanoi:

- Kassakaappi. Seuraava sattuu polveen.

Suuren poliittisen tulevaisuuden omaava William Nyeman nousi, käveli kassakaapilleen ja avasi sen. Siellä oli noin kahdeksansataa tuhatta dollaria käteistä. Hessu katsoi kaapin sisältöä, nyökkäsi, potkaisi Nyen selälleen ja ampui häntä molempiin polviin.

- Tämä oli terveinen Kathryn Whitelta. Tiedätkös, minä ihan oikeasti tiedän miltä hänestä tuntuu.

Hessu antoi poliittista uraansa ja samalla elämäänsä parasta aikaa lopettelevan sadistisen pyrkyrin vielä hetken ajan kärvistellä tuskissaan. Sitten hän totesi että terveisiä helvettiin ja ampui Nyetä otsaan. Hän laittoi kassakaapissa olleet rahat reppuunsa ja poistui asunnosta takaoven kautta. Kävellessään kotiaan kohti häntä vastaan tuli poliisiauto jonka konstaapelit tunnistivat hänet ja morjestivat. Hessu morjesti takaisin. Gosh, olihan se hyvä että kadulla liikkui poliiseja. Ne sentään suojelivat ankkalinnalaisia rikollisilta ja murhamiehiltä.

*

Ankkalinnan poliisiasema, Calisotan osavaltio, Yhdysvallat, maaliskuu 1974

Simo Sisun jäätyä eläkkeelle hänen tehtävänsä ottanut Ankkalinnan uusi poliisimestari Frank Kääkkälä istui toimistossaan ja oli huolissaan. Kyseinen Frank oli sen matruusi Kääkkälän poika joka oli ollut aikanaan MC Demontoothin edesmenneen presidentin Aku Ankan aseveli ja kaatunut Tyynenmeren taisteluissa. Kääkkälä kertasi viimeisen vajaan vuoden tapahtumia. Hän toki tiesi että MC Demontooth pyöritti kaupungin rikollisuutta. Hän tiesi senkin että uusia yrittäjiä aina ilmaantui. Se sai aikaan, no, kitkaa mutta tietty tasapainotila säilyi. Mutta kaupungissa oli tapahtunut edellisen heinäkuun jälkeen kuusitoista selittämätöntä murhaa joita ei voinut oikein yhdistää järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Vaikka murhien uhrit olivat olleet rikollisia itsekin.

Ainoa yhdistävä tekijä oli että surmatut oltiin ammuttu .45-kaliiberisella pistoolilla. Yksikään murhatuista ei ollut MC Demontoothin jäsen joten poliisi tietysti tutki kyseisen moottoripyöräjengin osuutta asiaan mutta ei tosiasiassa oikein uskonut sen osallisuuteen. Olihan yksi murhatuista demokraattien kongressiehdokas William Nyeman. Nyemanin tiedettiin olevan Ankka-konsernin miehiä ja MC Demontooth ei puolestaan puuttunut kyseisen konsernin toimintaan millään tavoin. Olihan se tavallaan itsekin kyseisen konsernin suojeluksessa. Kääkkälä oli jopa keskustellut asiasta MC Demontoothin uuden presidentin Jopi Jalkapuolen kanssa joka oli tullut ammutun Aku Ankan tilalle. Jopi oli todennut:

- Niin… nuo murhathan eivät ole kohdistuneet meihin… lähinnä kilpailijoihimme… periaatteessa olemme niistä mielissämme… eiväthän ne kuolleet haittaa enää omia bisneksiämme… mutta niin kuin sinä, mekään emme pidä tuntemattomasta… me emme ole noista murhista vastuussa… eikä meillä ole mitään hajua niitten tekijästä… mistä me tiedämme vaikka se tekijä kääntyisi meitäkin vastaan… joten jos saamme jotain tietoomme, niin kerromme sinulle…

Myös lehdistö oli huomannut nämä murhat. Koska murhatut eivät olleet mitään varsinaisia mallikansalaisia oli murhaaja noussut tietynlaiseksi legendaksi. Häntä oltiin alettu kutsua nimellä ”Marshall”. Duckburg News jopa otsikoi ”There is new marshall in town”.

Kääkkälä totesi jälleen kerran että mitään tutkimuslinjaa ei ole. Ei mitään johtolankoja. Murhaaja oli poliisia aina askeleen edellä. Hän päätti lopettaa työpäivänsä ja lähteä ottamaan pari kaljaa poliisiaseman lähellä sijaitsevassa kuppilassa missä hän oli käynyt monesti ennenkin. Napsuihan se aika ajoin poliisimiehenkin suu. Hän osti tiskiltä oluen ja huomasi että eräässä pöydässä istui Hessu Hopo. Hän oli tutustunut mieheen hiljattain. Sotasankari, mutta sodan seurauksena hyvin yksinkertainen. Joku kranaatin paineaalto oli saanut sen aikaiseksi. Mutta oikein mukava ja hyväntahtoinen mies. Kaikkien pitämä. Kääkkälä käveli Hessun pöytään ja kysäisi:

- Saako tulla seuraksi?

- Gosh, poliisimestari, johan nyt toki.

Kääkkälä jutteli Hessun kanssa niitä näitä aikansa ja sai sitten päähänsä kysyä:

- Tiedätkös, Hessu. Ankkalinnassa on tapahtunut paljon selvittämättömiä murhia. Osaatko sanoa niistä mitään? Sinä kun olet hyvää pataa kaikkien kanssa. Sinulle saatetaan kertoa asioita joita minulle ei kerrota.

Hessu katsoi Kääkkälää sillä normaalin tyhmällä ilmeellään ja sanoi sitten:

- Gosh, sir. Enhän minä semmosista… minä moisista mitään tiedä… en minä halua semmosia edes ajatella… ne on pelottavia juttuja ne… ne semmoset murhat… ihmisiä tapetaan… en minä ajattele… minä tykkään mieluummin seurata urheilua… se on niin paljon mukavampaa… onks poliisimestari tietoinen että Duckburg Mariners on hankkinut joukkueeseen semmosen nuoren tyypin kuin Guy Lafleur… minä vähän veikkaan että siitä jätkästä tulee meille oikein pistetykki…

Kääkkälä oli itsekin kiinnostunut jääkiekosta ja rupatteli hetken aikaa Hessun kanssa siitä mahdollisuudesta että Duckburg Mariners voittaisi toinen Stanley Cupinsa. Sitten hän kiitti Hessua seurasta, läksi kotiinsa ja tuumi itsekseen että minähän kyselen apua murhatutkimukseen jo joltain Hessu Hopolta.

Olenkohan minä hieman epätoivoinen?

*

Ankkalinna, Hessu Hopon talo, maaliskuu 1974

Muuan pikkurikollinen John Watson istui Hessu Hopon talossa ja nautti Hessun tarjoamasta viskistä ja oluesta. Watson oli tutustunut Hessuun pari vuotta aikaisemmin ja istunut hänen kanssaan aika ajoin kapakassa. Lähinnä muitten seurassa, Hessu ei ollut itse tehnyt sen enempää tuttavuutta. Mutta sitä myötä hän oli oppinut tutustumaan Hessuun. He olivat aika ajoin vaihtaneet muutaman sanan ja välillä puhuneet vähän enemmänkin. Hessu oli yksinkertainen mutta mukava ja hyväntahtoinen mies. Watson ei itse ollut välttämättä sellainen mutta hän tiesi että Hessu oli sotasankarina koskematon. Siitä piti baarin väki huolen. Watson oli keskittynyt hakkaamaan muita. Aina häntä heikompia. Ja siinä hän olikin kunnostautunut. Watson ei ollut kovin pidetty mies. Häntä pidettiin lähinnä paskiaisena.

Aikaisemmin illalla John oli kulkenut Hessun asunnon ohi ja Hessu oli huutanut hänelle:

- Hei John! Gosh… tekis mieli ryypätä… mutta ei yksin… mulla olis kaljaa ja viskiä… kiinnostaiskos?

Kiinnostihan Johnia. Ilmainen viina oli hänen lempijuomaansa. Miehet ottivat ensiksi pari viskipaukkua ja sitten Hessu sanoi:

- Otetaas kaljat välillä. Minä käyn hakemassa.

Hessu meni jääkaapille, kävi kaksi Budweiser-pulloa, laittoi ne pöydälle ja tarttui sitten pahaa aavistamatonta Watsonia kauluksesta ja pamautti hänen päänsä pöytään. Watson menetti tajuntansa välittömästi jonka jälkeen Hessu otti ruuvimeisselin, työnsi sen Watsonin korvasta sisään aivoihin ja pyöräytti sitä muutaman kerran. Watson oli ollut omanlaisensa epäonnen soturi koko ikänsä ja hänen viimeinen epäonnensa oli se, että hän muistutti ulkonäöltään Hessua varsin paljon. Se sopi Hessun suunnitelmaan. Hessu kantoi kuolleen Watsonin sänkyynsä, otti häneltä pois kaiken henkilöllisyyteensä viittaavan, riisui ruumiilta vaatteet, poltti ne kamiinassa, laittoi omat vaatteensa tilalle ja lopulta asetteli hänen kaulaansa vanhan sodan ajoilta säästyneen tuntolevynsä.

Hessun talo oli pieni ja siinä oli kaikki samassa tilassa. Yhdessä ainoassa huoneessa. Sänky oli lähellä kaasuliettä. Tämä sopi suunnitelmaan hyvin. Hän tyhjensi Budweiser-pulloja viemäriin, laittoi ne lojumaan pöydälle, tyhjensi vielä viskipullon jättäen sen pohjalle vain pari senttiä ja kävi vielä ulkoa jerrykannun joka oli täynnä bensiiniä ja laittoi sen sängyn viereen. Sellaistahan saattoi odottaa Hessulta. Hessu kun oli vähän tyhmä. Ainakin niin ajateltiin. Sitten vielä viimeistely. Kaasuliedestä kaasu päälle ja pöydälle kynttilä palamaan. Hessu poistui takaovesta. Ei mennyt kauaakaan kun hänen talostaan kuului räjähdys. Kilometrin päässä oli eräs varasto johon Hansu Hanhi oli sopimuksen mukaan tuonut moottoripyörän. Hessu polkaisi pyörän käyntiin ja poistui Ankkalinnasta lopullisesti. Matkansa aikana hän purki pistoolinsa ja heitteli sen palasina jokeen kappale kerrallaan jokaiselta sillalta jonka hän ylitti.

Ajettuaan yön hän saapui Kalifornian puolella sijaitsevaan Red Bluffin kaupunkiin jossa hän otti itselleen motellihuoneen. Seuraavana aamuna hän käveli paikalliseen postiin. Hansu Hanhi oli pitänyt sanansa. Hän oli aukaissut molempien miesten nimiin otetun postilokeron jossa oli Hessun tappamilta rikollisilta hankkimat rahat. Lähes kaksi miljoonaa dollaria. Hansu oli ottanut itselleen sovitusti summasta kaksikymmentä prosenttia. Lisäksi tallelokerossa oli Hansun hankkimat dokumentit Hessun uudesta elämästä. Tästä eteenpäin hän olisi Tom Doge. Tallelokerossa oli myös .38-kaliiberinen revolveri. Hessu laittoi sen reppuunsa ja poistui uuteen elämäänsä.

Hessu oli kuollut tulipalossa. Tom Doge käynnisti moottoripyörän ja jatkoi kohti etelää. Ankkalinnassa poliisi tutki Hessun talon paloa ja pääty lopputulokseen että sotasankari oli juopotellut liikaa, laittanut jostain syystä kaasun päälle, ehkä ruokaa laittaakseen mutta nukahtanut sitten juovuksissa sängylle ja pöydällä ollut kynttilä oli sytyttänyt kaasun sekä sängyn vieressä olleen bensiinikanisterin. Talo oli palanut poroksi ennen kuin palokunta oli ehtinyt paikalle ja Hessun ruumis oli palanut tunnistamattomaksi mutta kaulassa ollut tuntolevy kertoi että kyseessä oli selvästi Hessu. Duckburg News julkaisi puolen sivun jutun sotaveteraanin traagisesta kuolemasta ja hänen urhoollisuudestaan toisessa maailmansodassa.

*

Key West, Florida, Yhdysvallat, elokuu 1979

Ankkalinnan poliisimestarilla Frank Kääkkälällä oli paljon kertyneitä lomia käytettävänä. Nyt hän oli päättänyt käyttää ne kerralla ja niinpä hän oli lähtenyt perheensä kanssa lomamatkalle Floridan Key Westiin. Muutaman päivän lomaa vietettyään perhe oli saapunut ruokailemaan erääseen pieneen ravintolaan nimeltä Tom´s Bar and Barbecue. Ravintolan radio soitti jotain uutta musiikkia, joku Blondie-yhtye se oli. Heart of glass, vai mikä se kappale nyt olikaan. Vaimo oli käynyt tilaamassa ruuan koko perheelle ja se oli todella maukasta. Sellaista vahvasti maustettua soul food-ruokaa. Frank päätti ottaa ruuan päälle vielä toisen oluen ja käveli tiskille. Hän hämmästyi. Hitto vie, hänhän tunsi tuon baaritiskin takana olevan miehen. Miehen, jonka piti olla kuollut. Mutta tuo oli ihan selvästi Hessu Hopo. Mies oli vain kasvattanut itselleen parran ja pitkät hiukset. Mies kysyi Kääkkälältä:

- Mitä haluaisitte, sir?

- Tuota noin… yhden Budweiserin… mutta mietin että olemmekohan me joskus tavanneet?

- En usko, sir. Minulla on hyvä kasvomuisti.

- Oletteko te koskaan mahtanut asua Ankkalinnassa? Tai Calisotassa yleensäkään?

Mies naurahti.

- No sir, olen aina asunut Floridassa. Sitä pientä aikaa lukuunottamatta kun olin sotimassa. Olin Tyynellämerellä matruusina. Olen kotoisin Tallahasseesta ja asunut täällä muutamia vuosia. Laitoin tänne tämän baarin pystyyn. Rahoilla jonka säästin rakennustyömailta joissa työskentelin kauan.

- Tuota… mikä teidän nimenne on?

- Olen Tom Doge.

- Tiedättekö, teillä on olemassa kaksoisolento. Ankkalinnassa. Olette aivan saman näköinen. Oletteko muuten kiinnostunut jääkiekosta?

- Nääh, enhän minä. Se on niitten kanadalaisten juttuja. Minä seuraan NFL:ää. Suosikkini on Miami Dolphins.

- Teillä näkyy kuitenkin olevan tuolla tiskin takana Duckburg Marinersin viiri.

- Ai tuo… joo, yksi turisti antoi sen minulle kerran. Laitoin sen tuonne roikkumaan.

Kääkkälä maksoi oluen ja meni perheensä luo. Miettien että oliko kyse sattumasta vai jostain aivan muusta. Sitten hän hoksasi että ”Marshall”, joka oli murhannut kuusitoista rikollista oli lopettanut toimintansa juuri samaan aikaan kun Hessu Hopo kuoli. Vai kuoliko hän?

Vai oliko hän tehnyt kuusitoista täydellistä murhaa?

Kääkkälä mietti hetken. Sitten hän päätti keskittyä lomaansa.

Hessu Hopo oli kuollut. Ainakin se Hessu Hopo jonka hän tunsi. Antaa hänen pysyä kuolleena. Eikä niitä kuuttatoista tapettua rikollista jäänyt kukaan kaipaamaan.

Lämmin kiitos kommentoija Supa-Ukolle vinkistä ja inspiraatiosta.

Aikaisemmat tarinat Ankkalinnasta:

Aku Ankan valinta

Tupun, Hupun ja Lupun valinta

Roope Ankan valinnat

Mikki Hiiren valinnat