JOULUTARINA 2018

Lumihiutaleita Stadissa

Jouluaaton ilta Helsingissä oli samanlainen kuin niin monta kertaa ennenkin. Maa oli musta, lämpötila pari astetta plussan puolella ja tumma taivas tihuutti tylsää sumun ja sateen sekoitusta hiljaisen kaupungin ylle. Lähes tyhjä kolmosen ratikka ajoi keskustan suunnasta Porvoonkadun pysäkille, pudotti kyydistään yhden matkustajan ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Kaupunki oli  nukuksissa. Ihmiset olivat menneet kuka minnekin ja osa vietti joulua kotonaan. Kaduilla ei ollut enää liikettä.

Myös ratikkapysäkin vieressä sijaitsevassa kuppilassa vietettiin jouluaattoa hiljaisuuden vallitessa. Joskus tässä kuppilassa saattoi olla aattona ihmisiä paljon enemmänkin, eiväthän kaikki suinkaan paenneet Helsingistä, kotonaan kun siellä olivat ja kyseinen kuppila oli niitä paikkoja jotka olivat monille näillä kulmilla asuville toinen olohuone. Nyt – syystä tai toisesta – nuo ihmiset olivat pysytelleet siinä ensimmäisessä olohuoneessaan ja kuppilassa oli baarimikon lisäksi paikalla vain kolme henkilöä.

Yksi heistä oli Aatami. Vähän päälle nelikymppinen mies joka näennäisesti silmäili iltapäivälehteä sitä kuitenkaan tosiasiassa lukematta ja siemaili samalla olutta tuopistaan. Oliko se jo neljäs vai viides? No, eihän sillä ollut merkitystä. Aatami oli aikanaan tullut pienestä maaseutukunnasta tänne Helsinkiin ja toiminut kaupungin teknisessä virastossa teknikkona. Hän hallitsi työnsä hyvin ja oli siinä arvostettu. Se ei häntä lohduttanut, sillä hän tajusi ettei hänellä ollut enää aikoihin juuri muuta kiinnekohtaa elämäänsä kuin työ. Vanhemmat olivat kuolleet, sisarukset eivät pitäneet yhteyttä ja elämän sisällön tarjosi vain työ, ajoittainen ampumaharrastus ja aina vain useammin tämä kaljanhuuruinen olohuoneen korvike jossa hän ei enää edes etsinyt seuraa vaan istui varjonsa kanssa itseään juovuttaen ja heräten liian usein uuteen krapulaiseen aamuun.

Tyhjyys. Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.

Nuo sanat olivat pyörineet aina useammin Aatamin mielessä. Hänellä oli ollut joitain ohimeneviä naissuhteita mutta ne olivat päättyneet aina pettymykseen. Viime aikoina hän ei ollut enää edes miettinyt että miksi niin aina kävi. Ehkä hänelle ei vain oltu suotu mahdollisuutta. Eikä hän viitsinyt enää edes yrittää. Miksi olisikaan? Sillä tämä jouluaatto olisi hänen viimeisensä. Ampumaharrastuksensa myötä hänellä oli kotonaan yhdeksänmillinen pistooli. Hän istuisi vielä muutaman tuopin ajan tässä kuppilassa, kävelisi kotiinsa, tyhjentäisi kotona olevan vajaan viskipullon, pistäisi pistoolinpiipun suuhunsa ja painaisi liipaisinta. Hän oli alkanut ajatella että se pistooli oli hänen ainoa luotettava ystävänsä ja pian se tekisi hänelle sen tarvittavan viimeisen palveluksen.

Tyhjyys. Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.

Miksi elää tyhjyydessä jonka hirvittävän painon ymmärsi kun saattoi siirtyä loputtomaan tyhjyyteen jota ei enää tajuaisi?

Toisessa pöydässä istui nainen, nimeltään Eeva. Yhtä lailla vähän päälle nelikymppinen, viehättävän näköinen nainen. Ei ollenkaan sellainen naistenlehdistä niin kovasti tuttu anoreksikon näköinen missityyppi vaan oikean näköinen ja oikean muotoinen tavallisen kaunis ja kurvikas nainen joka herkkään käänsi miesten päät. Eevakin oli tullut Helsinkiin muualta, eräästä keskikokoisesta kaupungista ja elänyt täällä suurinpiirtein yhtä kauan kuin Aatami.

Eeva oli sairaanhoitaja. Myös arvostettu ammattilainen. Ja Aatamin tavoin yksinäinen ihminen joka oli juossut viimeiset vuodet tyhjyyden, tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden oravanpyörää huomaten sen vauhdin jatkuvasti kiihtyvän. Tietäen, ettei hän enää kauan pysyisi mukana. Satunnaiset ja jatkuvasti epäonnistuneet miessuhteet eivät olleet hidastaneet pyörän kulkua ja Aatamin tavoin Eeva oli lakannut yrittämästä. Elämässä ei ollut mitään kiinnekohtaa. Eikä enää edes kiinnostusta hankkia sellaista.

Miksi yrittää? Miksi hakea jotain, jota ei koskaan saisi? Jotain, jota ei häntä varten ollut olemassakaan?Miksi yrittää rakentaa, kun rakentamiselle ei ollut mitään pohjaa? Pelkkä tyhjä ja loputon yksinäisyys.

Tyhjyys. Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.

Eeva kävi hakemassa baarimikolta uuden lonkeron, vilkaisi pöytään mennessään sivummalla istuvaa ihan mukiinmenevän näköistä miestä joka ohimennen katsoi myös Eevaa. Miehen silmissä oli samanlainen tyhjä katse kuin Eevakin tiesi itsellään olevan. Eeva keskittyi lonkeroonsa ja tulevaan aattoiltaan. Hän oli tutkaillut kaksiotaan ja tehnyt jo aattovalmistelut. Katossa oleva palkki kestäisi hyvin ihmisen painon. Internetistä hän puolestaan oli hakenut neuvot kuinka tehdä oikeaoppinen hirttosilmukka. Tuolikin oli valmiina. Hän istuisi täällä aikansa, kävelisi kotiinsa, pujottaisi köyden kaulaansa, potkaisisi tuolin altaan ja katoaisi jonnekin olemattomuuteen joka ottaisi hänet tyhjin käsin vastaansa. Ystävänä, jota hän oli kauan etsinyt.

Baarimikon lisäksi kolmas kuppilassa istuva henkilö oli vanhempi mies. Hänellä oli päällään valkoinen puku ja päässään panamahattu. Hän näytti aivan siltä Del Monte-mieheltä joka aikanaan oli esiintynyt suomalaisissakin ananasmainoksissa. Itse asiassa kyseessä oli vain Del Monte-miehen vartalo ja kasvot, joissa vanha tuttavamme Epäilyksen Piru vietti jouluaattoaan. Hänen oma ulkomuotonsa kun olisi ollut hieman liian huomiota herättävä. Vielä aatonaattona Epäilyksen Piru oli tehnyt tunnontarkkaa kiusaamistyötään mutta oli nyt heittänyt ansaitulle vapaalle. Ei kuitenkaan täysin vapaalle. Jouluhan oli antamisen aikaa ja Epäilyksen Pirulla oli vielä yksi tehtävä. Mieluinen tehtävä.

Se katseli Aatamia ja Eevaa myötätuntoinen ja hieman säälivä katse silmissään. Se tiesi että nuo kaksi ihmistä olivat pian käyttämässä elämänsä tiimalasin korvaamattoman hiekan loppuun  vapaaehtoisesti ja oman käden kautta. Yhtälailla se tiesi että nuo kaksi ihmistä olisivat kuin luotuja toisilleen. Mitä haaskausta. Mitä järkyttävää haaskausta. Heillä voisi olla niin hyvä elämä keskenään. No, sehän oli Epäilyksen Piru joten sillä oli aina keinoja ja vippakonsteja. Asiaan saattoi vielä vaikuttaa ja sehän vaikuttaisi. Olihan sentään joulun ja antamisen aika.

Laitetaanpas ensiksi kuppilan interiööriä hieman sopivammaksi…

Aatami ja Eeva huomasivat ihmeekseen että kuppilaan oli ilmestynyt tarjoilijoita. Kolme viehättävän näköistä naista joitten niin kampaus kuin tarjoilijan vaatetus oli jotenkin vanhan mallinen. Hetkonen… hehän olivat Valtosen sisarukset… Harmony Sisters. Jostain syystä kumpikaan ei ihmetellyt. Olisiko syynä ollut tarjoilijoitten kaunis hymy ja pöytään tuodut drinkit joista he totesivat samalla baaritiskille vinkaten:

- Talo tarjoaa.

Aatami ja Eeva katsoivat baaritiskille. Baarimikko oli vaihtunut. Vaikka kuppilassa olikin varsin hämyinen valaistus he erottivat että baarimikko oli Leif Wager joka hymyili, nosti peukalonsa pystyyn ja iski silmää. Samalla he kuulivat kuinka kuppilassa istunut panamahattuinen Del Monte-miehen näköinen hahmo nousi ja sanoi kuuluvalla äänellä viitaten samalla kuppilan nurkkausta kohden:

- Ehkäpä on aika nauttia jouluaaton kunniaksi hieman hyvästä musiikista.

Nurkka oli muuttunut orkesterisyvennykseksi johon saapui soittajia jostain mitä Aatami ja Eeva eivät oikein hahmottaneet. Siinähän oli aikanaan toimineen Dallapé-orkesterin miehiä ja myös Vili Vesterinen harmonikassa. Orkesteri aloitti soiton ja jostain sivusta paikalle ilmestyi nuori Olavi Virta joka tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa Kotkan Ruusua sillä taidolla ja tunteella jonka vain hän osasi:

- Tänä yönä… onni suosii rohkeaa… tänä yönä… lempi tarjoo hehkuaan…

Aatami ja Eeva unohtivat hetkeksi sekä drinkkinsä että oman elämänsä ja lumoutuivat katselemaan ja kuuntelemaan. Olavi Virta kumarsi ja Harmony Sisters tuli vuorostaan esiintymään:

- Nuo valot kirkkahat… kun illoin satamassa loistaa…

Harmony Sisters niiasi kappaleen päätyttyä ja orkesteri jatkoi tunnelmallisen musiikin soittamista. Panamahattunsa takaraivolleen nostanut Epäilyksen Piru tuumaili että pohjatunnelma on luotu mutta jotain vielä tarvitaan. Mutta kummalle… no joo… sehän oli selvää. Aatami oli kunnon mies ja hänestä Eeva saisi sen miehen jota oli kauan etsinyt mutta hän oli myös naisten kanssa toivottoman ujo ja kammosi hylkäämisen aikaansaamaa raastavaa häpeää niin paljon että jätti mieluummin yrittämättä. Häneen eivät auttaisi edes Epäilyksen Pirun temput. Mutta Eeva puolestaan…

…hieman Uskalluksen Pölyä…

Eeva näytti siltä kuin olisi havahtunut syvästä unesta. Hän katsoi uudestaan sitä mukavan näköistä miestä ja nousi pöydästään ihmetellen itsekin että mistä hän tämän rohkeuden itselleen oikein keräsi. Hän käveli Aatamin luo ja sanoi:

- Me kun vietetään tätä aattoiltaa yksinämme niin voitaiskos me viettää sitä yksinämme kaksistaan?

Aatamin tyhjiin silmiin syttyi elämä ja hän vastasi:

- Minusta… minusta se olis oikein mukavaa.

Tuntia myöhemmin Porvoonkadun taksiparkissa päivysti yksinäinen taksi. Kuusikymppinen taksikuski katsoi kuinka mies ja nainen kävelivät  käsi kädessä Viipurinkatua alaspäin. Jostain kummasta hänen mieleensä alkoi tulla sanoja:

- Lahja… lahjoista kaunein… aikaa suurempi… käytössä kasvava… kaiken voittava…

Tuo kaiken nähnyt ja kokenut taksikuski pyyhkäisi silmäkulmaansa ja mietti että mikäs hänelle nyt oikein tuli.

Ulkona alkoi pakastua ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat maahan. Joulupäivän aamuna Stadinkin peittäisi kaunis valkoinen vaippa.

Hotellin respasta toivotetaan lukijoille hyvää ja rauhallista joulua.

Aikaisemmat joulutarinat:

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanha mies ja joulu laavulla

2013: Jouluvartio helvetin porteilla