ERÄÄN CONSIGLIEREN ILTAPUHDE

Elettiin nykypäivää kauniin Puulaveden rannalla yhtä lailla kauniissa suomalaisessa heinäkuussa. Puulavesihan oli sitä mökki-Suomea ja melkoinen määrä kaupunkilaisia oli rahtautunut tällekin järvelle viettämään juhannukselta alkanutta ja kuukauden mittaista kesälomaansa. Yksi heistä oli eräs valtion virkakoneiston 58-vuotias korkea virkamies, tarkemmin nimeltään Korkea Virkamies joka vietti saunailtaansa itsekseen.

Hänen vaimonsa oli käymässä muutaman päivän reissulla Berliinissä heidän kahden tyttärensä ja heidän puolisoittensa kanssa. Korkeaa Virkamiestä eivät moiset matkat olleet enää aikoihin kiinnostaneet sillä hän nautti yksinäisyydestä, järven luonnonäänistä, saunan lämmöstä, saunatauon vilpoisuudesta ja viinanhöyryisistä ajatuksistaan jotka kieltämättä olivat viime aikoina  kääntyneet katkeruuden puolelle.

Joku ulkopuolinen saattaisi ihmetellä että miksi ihmeessä Korkea Virkamies oli katkera. Olihan hän hyvin palkattu, menestynyt, urallaan ylennyt ja arvostettu virkamies. Mies, joka ei sinänsä juuri näkynyt julkisuudessa mutta joka toimi poliittisesti nimettyjen virkajohtajien alapuolella olevalla portaalla joka tosiasiassa pyöritti ministeriöitten toimintaa. Hän oli myös alaistensa keskuudessa arvostettu varsin hyvänä ja reiluna johtajana joka oli myös tunnettu siitä hän ei hyväksynyt työpaikkakiusaamista mikä oli julkishallinnon yksi syöpä. Ja olihan hänen palkittu useilla korkeilla kunniamerkeilläkin.

Korkean Virkamiehen – joka oli siirtynyt virkakoneiston pariin varsin nuorena ja jolla oli takanaan vuosikymmenien ura – työn ohjenuorana oli ollut uransa alusta saakka se, että virkamies ei politikoi vaan toteuttaa poliittisen koneiston hänelle antamat käskyt viimeistä piirtoa myöten. Hänen uransa alkuaikoina se vaikutti viisaalta. Eihän hän silloin pyrkinyt varsinaisesti ajattelemaan vaan etenemään urallaan uskollisena ja tehokkaana määräyksien toteuttajana.

Ja olihan poliittinen koneistokin silloin sellainen että se pyrki ihan oikeasti – kommunisteista kokoomukseen – toimimaan valtion nimeltä Suomi ja suomalaisten parhaaksi. Nimenomaan suomalaisten. Tuolloinhan mitään suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä ei oltu vielä keksitty. Kukin toimi tietysti tavallaan, tyylillään ja omien näkemystensä mukaisesti. Välillä pahemman kerran epäonnistuen mutta silti ajatellen sitä tavallista suomalaista kansalaista. Joka sattumoisin puhui vielä suomea. Virkakoneisto palveli silloin sellaista poliittista johtoa joka ei ollut täydellinen, mutta jota oli kuitenkin hyvä palvella. Ja jopa uskoa sen hyvään tahtoon.

Se tilannehan oli muuttunut jo aikaa sitten ja Korkea Virkamies ajatteli että kuinka kauan ihminen pystyykään valehtelemaan itselleen kunhan vain väittää toimineensa ohjeistuksen mukaisesti. Saaden tietysti kohtuullisen palkan ja pitkät lomat. Niin kuin hyvän virkamiehen kuuluukin. Puolisen vuotta sitten hän oli tutustunut erääseen tyyppiin joka sai hänet ajattelemaan toisin. Tai rehellisesti sanoen yleensä ajattelemaan. Hän oli alkanut mieltää sen tyypin hyvänä ystävänään.

Tuo hyvä ystävä oli saanut hänet ymmärtämään että jo kymmeniä vuosia tuo poliittinen koneisto oli ollut enää pelkkä poliittisten ammattibroilerien palkkaus- ja elatuskoneisto joka toimi vain ja ainoastaan sen vuoksi että kyseisen broilerihautomon edustajille ja heidän uskollisille käskyläisilleen taattiin varma elatus. Joko eduskunnassa tai sitten poliittisissa suojatyöviroissa. Ei ollut enää puolueita kommunisteista kokoomukseen. Vaikka niin edelleenkin väitettiin. Oli vain yksi – itseään ruokkiva – järjestelmäpuolue. Johon nykyiset perussuomalaiset eivät kuuluneet ja jota järjestelmäpuolue syvästi vihasi. Koska se haastoi status quon ja ennen kaikkea se saattoi broilerikoneiston kielletyn kysymyksen eteen:

Mitä te olette saaneet aikaiseksi? Mitä te olette tehneet?

Korkea Virkamies tiesi siihen kysymykseen vastauksen. Ja sen myötä hänen mieleensä oli tullut mielikuva itsestään Manaaja-elokuvan pastori Damien Karrasina hetkeä sen jälkeen kun joku oli ottanut hänet valtaansa. Ei ehkä piru. Ehkä joku vielä pahempi. Ja hän oli palvellut sitä jotakin kauan, kauan aikaa. Hänen oli vaikeaa katsoa nykyisin peiliin. Koska se peilikuva osasi kertoa vastauksen eikä vastaus ollut kaunis.

Mitä te olette saaneet aikaiseksi? Mitä te olette tehneet? Ja mitä sinä, Korkea Virkamies olet ollut siinä sivussa toteuttamassa kuin uskollinen Mafian consigliere?

Kyllä Korkea Virkamies tiesi. Ja viime aikoina oli itselleen sen myös tunnustanut. Vaikka se oli ollut vaikeaa.

He, ja hän olivat toteuttaneet Suomen itsenäisyyden lopettamisen ja muuttaneet maan maakunnaksi.

He, ja hän olivat saaneet aikaiseksi että Suomeen oli tuotu valtava määrä kehitysmaalaisia maahanmuuttajia joitten elatus teki suomalaisille miljardikustannukset per vuosi. Joitten maahantuontia ei saanut kyseenalaistaa. Se oli itseisarvo.

He, ja hän olivat saaneet aikaiseksi että noitten haittamaahanmuuttajien myötä suomalaisiin kohdistui jatkuva arkipäivän terrori murhien, tappojen, pahoinpitelyitten, ryöstöjen ja raiskauksien muodossa. Mutta siitä ei saanut puhua eikä varsinkaan arvostella.

He, ja hän olivat saaneet aikaiseksi että suomalainen virkakoneisto oli täytetty akateemisilla – järjestelmälle uskollisilla – suojatyöläisillä joitten vaikutus työhön oli parhaimmillaankin plus miinus nolla. Parhaimmillaan. Eikä sitäkään asiantilaa saanut kyseenalaistaa.

He, ja hän olivat saaneet aikaiseksi että samalla kun veronmaksajien rahaa lapioitiin haittakankkulan kaivoon oli suomalaista yhteiskuntaa ylläpitävä infrastruktuuri myyty ulkomaille ja ne suomalaiset joitten hyvinvointi oli ollut sen infrastruktuurin perustehtävä olivat muuttuneet vain bensiiniksi pörssiyhtiöitten koneeseen.

He, ja hän olivat saaneet aikaiseksi että suomalaisten veronmaksajien rahoja oltiin poltettu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana hyödyttömään kehitysapuun noin kuusitoista miljardia euroa ja vastineeksi oltiin saatu vain utopistista hyvää mieltä. Anerahoja. Korkea Virkamies oli aina ollut voimakkaasti maanpuolustushenkinen ja kun hän ajatteli noita summia verrattuna armeijan hankintamäärärahoihin häntä kylmäsi ja hän tunsi syyllisyyttä. Sillä eihän hän ollut sanonut sanaakaan tuota mielettömyyttä vastaan. Ei koskaan. Hän oli vain noudattanut hänelle annettuja määräyksiä ja välittänyt niitä eteenpäin.

He, ja hän olivat saaneet aikaiseksi että ilmastohysterian myötä ne suomalaiset veromarkat jatkuvasti vähenisivät koska suomalainen teollisuus ja yhteiskunta yleensäkin ajettiin ilmastoutopian alttarille. Samaan aikaan kun monikulttuurisuusutopian myötä Suomeen hankittiin jatkuvasti lisää haittamaahanmuuttajia ja pienentyvää kakkua pakkojaettaisiin edelleenkin ja aina suuremmissa määrin.

Ennen kaikkea he, ja hän siinä mukana olivat saaneet aikaan tilanteen jossa kyseisten faktojen ääneen sanomista oltiin kriminalisoimassa. Totuus oli muuttumassa rikokseksi.

Hän tiesi että totuus oli muuttumassa rikokseksi nimenomaan siksi että tuota broilerihautomoa ei pakotettaisi vastaamaan siihen tärkeimpään kysymykseen

Mitä te olette saaneet aikaiseksi? Mitä te olette tehneet?

Ja Korkea Virkamies tiesi itsensä kannalta vielä hirveämmän faktan.

Eivät maailmasta vieraantuneet utopistit olisi saaneet itsekseen aikaan mitään muuta kuin maailmasta vieraantuneita ajatuksia. Ei heistä itsestään ollut utopiaansa toteuttamaan. Ne utopistit tarvitsivat koneiston. Käsikassaroita jotka panivat tuon utopian toteen. Virkamiehiä. Hän oli sellainen käsikassara. Hyvin palkattu. Hyvin arvostettu. Ja yhtä lailla syyllinen. Ehkä enemmänkin koska hän tajusi sen, mitä utopistit eivät tajunneet.

Uuden ystävänsä myötä Korkea Virkamies häpesi koko näennäisen menestyksekästä uraansa. Häpeää lisäsi se, että hän tunsi täältä Puulavedeltä mökkinsä myötä paljon ihmisiä. Tavallisia suomalaisia. Aivan toisenlaisia ihmisiä kuin mihin hän oli ministeriössä tottunut. Eivät nämä hänen naapurinsakaan oikein tietänyt että mitä Korkea Virkamies teki työkseen. Hän oli aina vain sanonut olevansa mitätön paperinpyörittäjä valtion virastossa.

Noista ihmisistä aisti jatkuvasti kasvavan vihan. Vihan, jota Korkea Virkamies oli itse ollut aikaansaamassa. Ja Korkea Virkamies tiesi, että koska faktojen ääneen sanominen oli kielletty, ei vihalle ollut purkautumistietä. Ennen kuin höyrypannu räjähtää. Korkea Virkamies ei ollut suinkaan tyhmä. Hän tunsi historian hyvin. Erityisesti hän oli viime aikoina ollut kiinnostunut vuodesta 1918. Mikä sai sen kaiken aikaiseksi? Mikä muutti kiltin ja leppoisan tsuhnan murhaavaksi hirviöksi? Puolin ja toisin. Ennen kaikkea hän tajusi että vaikka yhteiskunta muuttuisi sadassa vuodessa paljonkin niin ihminen itsessään ei ollut muutunut miksikään. Utopistit – joita hän oli uskollisesti palvellut – pyrkisivät aina saamaan aikaan sen täydellisen ihmisen. Ja he olivat joka kerta epäonnistuneet. Saaden aikaan kurjuuden ja romahduksen.

Ja joka kerta jokaista utopistista järjestelmää oli palvellut kuuliainen ja ajattelematon virkamieskunta. Virkamieskunta joka saattoi utopistien utopian toteen. Kaikessa raadollisuudessaan. Kaikkinen seurauksineen. Virkamieskunta jonka esimerkillinen esimerkki hän itse oli. Korkea Virkamies joi oluensa loppuun, kaatoi whiskyn lasiin ja nykäisi sen yhdellä huikalla. Oli aika mennä taas löylyyn ja…

…hetkinen… Korkea Virkamies haistoi tutun rikinhajun ja käänsi päätään. Siinähän hänen vierellään istui hänen uusi ystävänsä. Ystävä, joka oli saanut hänet ajattelemaan.

Mies totesi Epäilyksen Pirulle hymyillen että odotas vähän, kävi mökistään toisen whiskylasin sekä oluttölkin ja tarjosi. Epäilyksen Piru kiitti, otti whiskyhuikat, ähkäisi ja totesi:

- Sanoisin että sinä olet kyllä asiakkaistani yksi parhaimmista. Ennen kaikkea sinulla toimii järki ja looginen ajattelu mikä on noin pitkän virkauran tehneellä enemmän kuin harvinaista. Olet selvinnyt virastokoomasta ja säilyttänyt itsesi ihmisenä. Säilyen suhteellisen kelpo häiskänä. Tosin et ole virassasi toiminut sen mukaisesti. Minkä minä tietysti ymmärrän. Olet tehnyt sen niin sanotuista yleisistä syistä. Mutta mitäs jos menisit vielä astetta pidemmälle? Avautuisit tästä kaikesta. Julkisesti. Sinusta voisi tulla se sankari jota kovasti tarvittaisiin. Mies, joka puhkaisi paiseen.

Korkea Virkamies veteli sauhuja pikkusikaristaan pää painuksissa. Hänen silmäkulmissaan taisi olla jotain kosteaa:

- Ei minusta ole siihen. Sanon sen suoraan. En uskalla. Eläkkeelle on vielä liian pitkä aika. Mitä varmimmin minä saisin kenkää töistäni. Vaikkei suoranaisia potkuja tulisikaan niin silloin tulisi se kuuluisa organisaatiouudistus jossa minut todettaisiin yllättäen tarpeettomaksi tehtävien vaatimien uusien vaatimusten takia ja uutta tehtävää varten liian vähän ja ennen kaikkea väärin koulutetuksi. Se koulutushan määriteltäisiin uudelleen. Toki minulle tarjottaisiin mahdollisuus hakea sitä uutta virkaa mutta hakemuksellani pyyhittäisiin paikkaa jonne ei päivä paista.  Enkä minä uskalla ottaa vastaan sitä paskamyrskyä mitä valtamediassa minun päälle heitettäisiin. Jos eläisin yksin niin ehkä… ainahan minä voisin vaikka ampua itseni jos liian tiukalle menisi. Jos saisin tarpeekseni. Mutta minulla on vaimo… lapset… ja jo yksi lapsenlapsikin. En uskalla ottaa riskiä. Ehkä sitten eläkkeellä. Tiedän, että pidät minua tyhjähousuna. Enkä minä sitä kiistäkään.

Epäilyksen Piru viimeisteli viskinsä ja totesi kovin inhimillisellä äänellä:

- Enhän minä pidä. Oikeastaan. Kyllä minä sinua ymmärrän. Olet tekemisissä käsistä lähteneen hulluuden kanssa. Ne avautumiset olisi ehkä pitänyt sanoa kolmekymmentä vuotta takaperin. Ehkä kaiken pitää romahtaa ennen kuin kaiken voi korjata. Mutta sinä tajuat koneiston joka sai tämän aikaiseksi. Ja tajuat oman osasi siinä. Sinä olet kuitenkin osa ajatusten reserviä. Jota niin virkakoneistosta kuin varsinkaan broilerihautomosta ei enää pahemmin löydy ja jota vielä joskus tarvitaan. Niin sanotut hyväksi itsensä määritelleet ihmiset ovat saaneet aikaiseksi tilanteen jossa ajattelu on poissa muodista ja faktat vaarallista vihapuhetta. Kyllä… kyllä minä ymmärrän sinua… mutta älä unohda sitä mitä me olemme jutelleet.

- En unohda. Mutta etkö jäisi saunomaan? Olutta ja viskiä kyllä riittää. Eikä klapit taatusti kesken lopu. Ja sinun seurasi olisi – kirjaimellisesti – helvetin paljon mukavampaa kuin niitten poliittisten virastokalkkunoitten joita minun pitää työssäni katsella ja ennen kaikkea kuunnella. Niihin verrattuna papukaijankin kanssa kävisi sisällökkäämpää keskustelua. Se kuule käy luonnon päälle.

- No mikä ettei. Oikein mielelläni. Mulla on kyllä listalla muutama oman virkani puolesta kiusattava mutta ne joutaa odottaa huomiseenkin.

Urallaan pettynyt – joskin kovasti menestynyt – Korkea Virkamies ja hänen hyvä ystävänsä Epäilyksen Piru siirtyivät mukavaan mökkisaunaan josta alkoi hetken kuluttua kuulua löylyn sihinä, vastan läiske, oluttölkkien sihaus sekä suhteellisen hiljainen, vakavahenkinen keskustelu.

Hyvä saunaseura oli aina paikallaan. Vaikka se olisikin varsin helvetillistä. Korkea Virkamies tuumi siinä löylyä heittäessään että hän tajusi kyllä olennaiset kysymykset. Ehkä hän oli loppujen lopuksi aina tajunnut. Sulkenut vain ne mielestään. Se yksi jäi vielä avoimeksi:

Koska minä uskallan avata suuni? Vai uskallanko koskaan? Teenkö urani loppuun mafian consiglierenä? Ja menen hautaan tietäen että olin koko urani totalitarismin käsikassara? Käsikassara jota ei rangaistu vaan joka palkittiin. Sen totalitarismin palkitsemana joka sanoi toimineensa hyvän ja oikean asian nimissä. Niin kuin ne kaikki aikaisemmatkin totalitarismit.

Epäilyksen Piru – vaikka olikin hänen hyvä ystävänsä – ei pystyisi vastaamaan hänen puolestaan. Hänen täytyisi kyetä siihen itse. Ja hän ymmärsi ettei hänestä siihen ollut. Ei ainakaan vielä. Ei ehkä koskaan.

Mutta jäihän jäljelle sentään löylyt sekä ystävä, jonka kanssa saattoi hetken aikaa puhua vapaasti ja pelkäämättä.