Malmön
taajama-alue, Burlövin kunta, joskus tulevaisuuden Ruotsissa
Niin
kuin koko lounais-Skånessa oli myös pienen Burlövin kunnan Dalbyvägenillä
sijaitsevalla pienkerrostaloalueella menossa Ruotsin historian suurin
muutto-operaatio. Talojen pihoilla odotti suuri määrä konttirekkoja ja eräässä
asunnossa 42-vuotias Kenneth Beckman, joka pakkasi tavaroitaan yhdessä
14-vuotiaan tyttärensa Sofian kanssa huomasi että juuri heidän pihalleen tullut
rekka oli tullut paikalle aina Kiirunasta saakka. Niillä oli nyt tulenpalava
kysyntä ja rekkakuskit ajoivat ympäripyöreitä päiviä. Kenneth otti asiakseen –
ehkä lähinnä siksi, että tuntisi olevansa edes jollain lailla tilanteen
hallitsija – huomauttaa tyttärelleen:
-
Muistathan Sofia, että valtion järjestämään kuljetukseen saa laittaa vain
kuution verran tavaraa yhtä taloutta kohti. Tilaa ei ole enempää. Omaan autoon
saamme sitten mahtumaan jonkun verran lisää mutta on harkittava tarkkaan mitä
ottaa mukaansa. Kun paluuta ei sitten enää ole. Jos jotain olennaista sattuu
unohtumaan.
-
Jaa muistanko? Anskumä mietin… joo, kai minä muistan kun sinä sen varmaan
viidennen kerran sanot. Yleensä minä ymmärrän sanotun kyllä ensimmäisellä
kerralla. Jos en ymmärrä, niin sitten kysyn. Joten tuo papukaijaimitaatiosi on
turhaa. Ja alkaa tässä olla kaikki välttämätön jo kasassa. Tuo taulutelevisio
ei siihen kuljetusboksiin kyllä mahdu. Sen voisi heittää parvekkeelta pihalle. Sitä
ei viittis noille helvetin riekkujille jättää.
-
Kun ei oikein voi. Kas kun muuttovalvoja kävi listaamassa tänne jäävät
arvotavaraksi luokiteltavat esineet. Ne pitää jättää uusille tulijoille ja jos
ne on tarkastuksen jälkeen tahallisesti hajoitettu, niin me joudumme korvaamaan
ne.
Sofia
kantoi kahta täyteen survottua putkikassia eteiseen, rojautti ne lattialle ja
katsoi isäänsä ilmeellä jossa näkyi paljon kaikkea mutta ei tippaakaan kunnioitusta.
-
Niin isä, oliskohan sinun ja sen helvetin ämmän kannattanut aikanaan vähän
ajatella? Sinun ja muitten samanlaisten lapasten. Tätähän te kerjäsitte ja nyt
tätä sitten saadaan. Osani saan minäkin vaikken kerjännytkään. Meidät häädetään
kodistamme, suurin osa irtaimistostamme ryöstetään ja vielä laskutetaan päälle
jos ryöstetyissä tavaroissa on vikaa.
-
Ei meitä teknisesti ottaen häädetä. Kyllähän me voitaisiin jäädä, jos vaan
haluaisimme ja…
Sitten
Kenneth huomasi itsekin sanojensa onttouden ja älysi olla hiljaa. Hän muisti
sanonnan jonka mukaan totuus koskee eniten ja hänen tyttärensä puhui totta.
Niin Kenneth kuin Sofian helvetin ämmäksi nimittämä nainen eli hänen äitinsä ja
Kennethin ex-vaimo Agnetha olivat molemmat olleet pitkäaikaisia valtiotieteitten
opettajia Malmön yliopistossa. He olivat myös sosialidemokraattisen puolueen
aktiivijäseniä ja kannattivat fanaattisesti ruotsalaista hyvinvoivaa
kansankotia ja sen käsitteen laajentamista koko maailmaan. He uskoivat
monikulttuurisuuteen ja vastustivat rasismia sen kaikissa muodoissa niin kuin
kuuliaisen humanismin supervallan kansalaisen kuuluikin. He olivat olleet
riemuissaan, kun ruotsidemokraatit oltiin kielletty puolueena EU:n rasismin- ja
nationalisminvastaisen direktiivin perusteella. Ja he olivat myös ihmetelleet
inhoa tuntien, kuinka Suomi ei ollut kieltänyt maan suurimmaksi puolueeksi
nousseita perussuomalaisia.
Sofia
ei ollut koskaan omaksunut heidän – välillä kieltämättä hurmoksellista –
humanismiaan vaikka he olivat kyllä yrittäneet opettaa sitä hänelle. Yhdeksänvuotiaana
Sofia oli kieltäytynyt jopa osallistumasta pride-marsseille joihin hän oli
aikaisemmin pukenut kiltisti sateenkaarivaatteet päälleen. Koska ei tyttöä väkisin
kantamaankaan voinut ruveta eikä marssilta tietenkään voinut jäädä pois, niin
he olivat vieneet Sofian hoidettavaksi Kennethin sisarelle ja hänen miehelleen.
Marssissa saattaisi aina sanoa, että Sofia oli kipeä. Siihen marssiin
katkesivat myös Agnethan ja hänen sisarensa välit pysyvästi. Kun he hakivat
Sofiaa kotiin, totesi sisar:
-
Niin katsokaas, Sofia kertoi meille että hän ei halua tulla sille marssille
mukaan, koska hän on alkanut jo hahmottaa tiettyjä asioita. Muun muassa sen,
että hän on tyttö ja haluaa olla tyttö. Eikös se ole vähän sillä lailla, että
jos pieni lapsi mieltää jonkun asian luonnottomaksi, niin silloin se todellakin
on luonnoton? Vaikka sitä kuinka epistolana julistettaisiin.
Sisar
muuttui Beckmanin perheessä välittömästi epähenkilöksi.
Olivathan
he toki nähneet ne ongelmat mitä Malmössäkin oli vuosien varrella ilmennyt. He
tiesivät että noin puolet kaupungista oli täydessä anarkiassa ja sen anarkian
aikaansaaja ei puhunut ruotsia. Mutta he olivat olleet aivan varmoja että kyse
oli vain siitä, että niin ruotsalainen yhteiskunta kuin ennen kaikkea
perinteinen medelsvensson ei ollut vieläkään oppinut vastaamaan oikealla
tavalla monikulttuurisuuden sosioekonomisiin haasteisiin ja muuttamaan haasteen
hyödyksi. Ajattelua ja suoranaista itselleen valehtelua helpotti se, että he
asuivat pienen Burlövin kunnan puolella vaikka se Malmön taajama-alueeseen
laskettiinkin ja alue oli yksityisten vartiointifirmojen suojelema sekä
tarpeeksi kaukana niistä ns. sosioekonomisesti haastavista alueista.
Hänen
vaimonsa Agnetha oli pari vuotta aikaisemmin vastannut sosioekonomiseen
haasteeseen ottamalla eron Kennethistä ja menemällä yksiin jonkun arabimiehen
kanssa. Agnetha oli kertonut onnellisena kuinka Abdelkader oli saanut hänen
tukahdutetun naiseutensa puhkeamaan sen kauneimpaan kukkaan. Kenneth puolestaan
teki niin kuin perinteinen 2000-luvun ruotsalainen mies yleensä teki eli ei tehnyt
mitään vaan alistui tilanteeseen. Sofia sen sijaan oli katkaissut välinsä
äitiinsä kokonaan ja ilmoittanut että jos se arabijätkä tulee heidän kotinsa
kynnyksen yli niin hän salvoo siltä munat. Häpeillen Kenneth oli alkanut oppia
hyväksymään sen tilanteen, että Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen mies.
Olihan Agnetha yrittänyt saada Sofian muuttamaan uuteen perheeseen mutta
Abdelkader ei ollut innostunut ajatuksesta. Se taisikin olla ainoa asia missä
Sofia ja äitinsä uusi mies olivat samaa mieltä. Samaa mieltä oli Kennethkin,
sillä se olisi tietänyt Sofian jäämistä Alueelle.
Alueelle.
Sillä
nimellä sitä kutsuttiin. Kuutta kuukautta aikaisemmin Ruotsin hallitus oli
ilmoittanut, että koska ruotsalainen yhteiskunta ei ole onnistunut kotouttamaan
uusruotsalaisia tarpeeksi hyvin ja sen vuoksi omilla toimillaan aiheuttanut
alati laajenevaa rikollisuutta, suoranaista anarkiaa ja valtavaa taloudellista
tappiota se on joutunut epäonnistumisensa vuoksi kunniavelkaan uusruotsalaisia
veli- ja sisaroletettuja kansalaisiaan kohtaan.
Nyt
velka maksettaisiin kaksin kallein. Ruotsiin perustettaisiin kaikkiaan neljä
erillishallintoaluetta, jotka siirrettäisiin puhtaasti maahanmuuttajien – siis
käytännössä islamilaisten – hallinnon alaiseksi. Uusi hallinto saisi muodostaa
alueille haluamansa lait ja järjestyssäännöt sekä pitää järjestystä yllä parhaaksi
katsomallaan tavalla. Alueet kuuluisivat kyllä Ruotsin Kuningaskuntaan, mutta
Ruotsin hallinto ei saisi puuttua niitten toimintaan millään lailla. Ainoastaan
vastuu alueitten asukkaitten elatuksesta ja infrastruktuurin ylläpitämisestä
kuuluisi Ruotsin valtiolle osana solidaarisuusvelkaa jota Ruotsi ei saisi ehkä koskaan
lopullisesti suoritettua.
Alueita
perustettaisiin kaikkiaan neljä. Yksi Tukholman ympäristöön, toinen Göteborgin
ympäristöön, kolmas Smålandin pohjoisosaan ja neljäs Lounais-Skåneen. Erillishallintoalueilla
asuvia ruotsalaisia ei varsinaisesti pakotettu muuttamaan pois alueilta mutta
koska alueet siirtyisivät islamilaiseen komentoon ja sitä myötä sharia-lakiin,
niin noin 99% kantaruotsalaisista ja muusta ei-islamilaisesta väestöstä oli
muuttamassa. Ruotsalaiset saattoivat ehkä olla hyväuskoisia hölmöjä mutta aivan
idiootteja hekään eivät olleet ja he tiesivät minkälaista kantaruotsalaisen
elämä tulisi näillä alueilla olemaan. Ruotsalaiselle hallinnolle kantaväestön
joukkopako itse asiassa kävi paremmin kuin hyvin, sillä heidän tilalleen erillishallintoalueille
olisi puolestaan muuttamassa arviolta vähintään puoli miljoonaa uusruotsalaista
maan muilta alueilta. Lounais-Skånen erillishallintoalueeseen kuuluisivat
Malmö, Vellinge, Burlöv, Lomma, Kävlinge, Landskrona, Helsingborg ja Höganäs.
Se
tietäisi lähtöä myös Kennethille ja Sofialle. Heillä ei ollut vielä
minkäänlaista tietoa siitä, minne he lopulta päätyisivät. Niin kuin kovin
harvalla muullakaan. Koskihan tämä vapaaehtoinen pakkosiirto lähes miljoonaa
ruotsalaista. Niin vastaanottokeskuksia kuin väliaikaisia ja riittämättömiä tavaroitten säilytystiloja
oltiin perustettu ja perustamassa pikavauhtia, tällä kertaa puhdasta
riikinruotsia puhuvia pakolaisia varten. Jotkut pakolaisten huollosta käytännön
vastuussa olevista henkilöistä olivat avautuneet asiasta julkisesti ja
todenneet että olisi se hallituksen perkele voinut antaa sentään kaksi vuotta
aikaa hoitaa asia. Ei tällaisessa ajassa mistään mitään tule. Nuo kaikki
avautujat irtisanottiin välittömästi ja heidät asetettiin syyteprosessiin
vihapuheesta. Avoimessa ja tasa-arvoisessa Ruotsissa ei oltu eri mieltä.
Ainakaan jos kyse oli monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.
Kenneth
ja Sofia siis lähtisivät. Agnetha jäisi. Sen verran Kennethillä oli
ylpeydentynkää jäljellä, ettei hän halunnut olla ex-vaimonsa kanssa tekemisissä
muuten kuin Sofiaan liittyvissä virallisissa asioissa. Niitäkään ei ollut
paljoa, sillä Sofiaa ei oltu huostaanotettu ja – todennäköisesti uuden miehensä
vaatimuksesta – Agnetha oli luovuttanut tytön huoltajuuden Kennethille.
Tapaamisissa Agnetha oli ollut aina joko miehensä tai tämän sukulaisten
valvomana, peitti uuteen kukkaan puhjenneen naiseutensa hijabilla eikä hänessä
ollut merkkiäkään siitä entisestä itsevarmasta ja itseään täynnä olevasta
feminististä jolle monikultturismin, miesvihan ja naisten ylivallan lisäksi
LBGTQ-aate oli elämän opillinen pääsisältö. Näytti siltä, että Agnetha oli
kulkenut sen äärimmäisen feministin kehityskulun ja päätynyt hellan ja nyrkin
väliin vihatessaan ruotsalaista miestä jonka ansiosta hänen ei ollut tarvinnut koskaan
olla hellan ja nyrkin välissä. Eikä hänen tarvitsisi enää puhua mies- ja
naisoletetuista. Erillishallintoalueilla ei järjestettäisi pride-marsseja.
Erillishallintoalueitten
pinta-alaa kasvatettiin hallituksen suunnitelman mukaisesti portaittain. Ensin
siihen liitettiin alueen keskus ja sitten se eteni kohti reunojaan. Kenneth oli
katsellut Malmön Alueeseen liittyviä uutisia suuresta taulu-tv:stään joka pian
alkaisi esittää lähinnä al-Jazeeraa. Hänen oli vieläkin vaikea tunnustaa
itselleen olleensa aina jotenkin – tai jopa kohtalokkaan paljon – väärässä,
mutta näkihän hän itsekin, että kun uusruotsalaiset juhlivat aina uutta
Alueeseen liitettyä kaupunginosaa niin se juhliminen vaikutti lähinnä
väkivaltaiselta mellakalta. Näin tulisi pian käymään rauhallisessa
Burlövissäkin. Uutislähetyksiä katseltuaan Kenneth huomasi aina pakottavan
itsensä keskittymään muuttoon, tai pakenemiseen – sitähän se oli – liittyviin
käytännön asioihin. Näin hän esti itseään ajattelemasta muuta. Erityisesti
sitä, että oliko hän ollut koko aikuisikänsä idiootti julistaessaan
ruotsalaista sosialidemokratian ja monikultturismin epistolaa?
Nyt
se päivä oli sitten tullut. Ei sitä muuttopäiväksi voinut kutsua. Lähdön päivä.
Luopumisen päivä. Paon päivä. Alistumisen päivä. Mikä hyvänsä. Ei ainakaan
mitään vapaaehtoista. Paon kohde oli sentään ollut tiedossa muutaman viikon.
Heidän tulisi siirtyä Taalainmaalle Rättvikin kuntaan. Kokoontumiskeskuksena
toimisi Rättvikin koulu ja sieltä heidät sitten sijoitettaisiin eteenpäin.
Olisiko ensimmäisenä majoituksena patja koulun liikuntasalin lattialla vai
pääsisivätkö he johonkin vastaanottokeskukseen olisi vielä täysin avoin
kysymys. Sofia joka tapauksessa voisi jatkaa kouluaan. Kennethille tuskin
löytyisi työtä. Rättvikin kunnassa ei varmaankaan olisi välitöntä tarvetta
valtiotieteitten maisterille joka oli tehnyt gradunsa aiheesta ”monikultturismi
ideologiana ja sen esiintyminen sekä lisääntyminen ruotsalaisissa
sarjakuvalehdissä 1965 – 2015”.
Näin
ollen oli selvää, että he joutuisivat tulemaan toimeen valtion
evakuointiavustuksella jota valtio nimitti komeasti solidaarisuustueksi.
Burlöviin jääneestä irtaimistostaan he eivät saisi korvauksia, sillä
evakuoiduille annettaisiin korvaukseksi perusavustus. Se ei kattaisi
lähellekään menetettyä irtaimistoa sillä se laskettiin puhtaasti perheen
henkilömäärän mukaan ja se kattaisi vain välttämättömän. Myöskään asunnosta he
eivät saisi korvauksia, sillä he olivat aina asuneet vuokralla.
Omistusasuntonsa menettäneille maksettiin korvaus, mutta se laskettiin sen
mukaan mikä alueella oli asuntojen hintataso kolme kuukautta sen jälkeen kun
tieto erillisalueista oli julkistettu. Luonnollisesti asuntojen arvo oli
romahtanut. Huhuttiin, että muutamassa talossa asuneet vanhemmat pariskunnat
olivat sytyttäneet talonsa tuleen ja sen jälkeen ampuneet itsensä. Uutisissa
tällaisista asioista ei koskaan kerrottu ja lähinnä niissä haastateltiin niitä
ihmisiä joitten mielestä erityishallintoalueitten perustaminen oli enemmän kuin
kohtuullista.
Muuttomies
tuli Beckmanien ovelle.
-
Niin kai teitä on muistutettu että tuohon kuution häkkiin ei kannata laittaa
mitään sähkötarvikkeita. Säilytys on konttisäilytys, kontit ovat ulkotiloissa
ja ovat siellä herra ties kuinka kauan.
Kenneth
nyökkäsi. Muutkin pienkerrostalon asukkaat olivat siirtämässä tavaroitaan ulos.
Osan metallihäkeissä muuttorekkaan, osan omaan autoonsa, ahtaen ne niin täyteen
kuin vain mahdollista. Kaikki tapahtui hiljaa, ilman suurempia kirosanoja ja
protesteja. Jotenkin alistuneesti. Jotenkin…
-
Jotenkin ruotsalaisesti?
Kas,
siinähän oli yläkerran naapuri. Yli kuusikymppinen Otto Jonsson. Mukava ja
rauhallinen karhumainen mies. Kenneth kysäisi:
-
Taisit lukea ajatukseni.
-
Juu. Kun ajattelin samaa itsekin. Onhan meinaan niin, että kun näistä ajoista
aikanaan kirjoitetaan historiaa, niin Ruotsin osuus täytyy kirjoittaa
lampaitten määkymisellä. Mikään muu ei kuvaa tätä äärimmäistä alennustilaa. Tää
on ollut tiedäkkös viikinkien maa joskus. Pelättyjen soturien maa. Nyt tää ei
käy enää edes huonosta vitsistä. No, mulla onkin viimeinen repullinen menossa.
Onneksi tuli hankittua aikanaan tuo pakettiauto. Turvallista matkaa.
Rättvikissä tavataan.
Beckmanienkin
pakkaaminen oli saatu loppuun. Kenneth loi vielä viimeisen silmäyksen asuntoon
joka oli ollut heidän kotinaan niin kauan. Sitten hän sulki oven, pudotti
määräysten mukaisesti avaimet postiluukusta ja poistui kaksi kerrosta alempana
pihalla odottavaan Volvoonsa jossa Sofia jo istui. Volvo liittyi surulliseen ja
ankeaan karavaaniin, jossa oli henkilöautoja, pakettiautoja, suuria rekkoja ja
myös poliisiautoja sekä armeijan panssariautoja. Erillisalueitten hallinto oli
juhlallisesti taannut kantaruotsalaisten turvallisuuden siirtymisvaiheen aikana
mutta niin poliisi kuin armeija olivat todenneet että puhe on puhetta ja teot puolestaan
tekoja. Viranomaisilla oli tiedossaan, että siirtovaiheen aikana oli
erilaisissa mellakoissa tapettu neljäkymmentä kantaruotsalaista. Tietoa ei vain
saisi koskaan päästää uutisiin. Siirtyväthän nuo alueet sellaisen väestön haltuun,
joka edusti rauhan uskontoa ja joilta takapajuisilla ja perinteettömillä
kantaruotsalaisilla olisi paljon oppimista.
Kenneth
ajoi Volvoaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Se poistui Burlövistä,
siirtyi Staffanstorpin puolelle ja jatkoi siitä kohti kaukana odottavaa
Taalainmaata. Kennethillä oli ilme, joka saattoi kertoa pikkuhiljaa
romuttuvasta utopiasta ja häipyvistä, tyhjän päälle rakennetuista illuusioista.
Hän vilkaisi sivusilmällä Sofiaa ja tajusi puolestaan hänen ilmeestään ettei
hänen tyttärellään niitä illuusioita ollut koskaan ollutkaan. Toisin kuin
isänsä hän oli elänyt koko ikänsä reaalimaailmassa. Kenneth ymmärsi myös, että
vaikka hän oli yksinhuoltajaisä niin tuossa apukuskin puolella istui se perheen
aikuinen.
Burlöv, Kronetorpsvägenin ja
Burlövsbronin risteys
Evakuointisaattuetta
turvanneet poliisin ja puolustusvoimien partiot saattoivat Burlövistä lähteneen
saattueen Staffanstorpin puolelle josta se jatkoi matkaansa omin neuvoin ja jäivät
sitten pitämään vahtia Kronetorpsvägenille josta oli tullut tänään
erityishallintoalueen väliaikainen raja viikoksi kunnes se siirtyisi jälleen
pohjoisemmaksi Lomman ja Kävlingen kunnan rajalle. Partioautot seurasivat sitä
kuinka Alueen laajenemista juhlittiin. Juhlijana ei tosin ollut yhtään
ruotsalaista. Enemmänhän se näytti mellakalta. Äkkikatsomalta Burlövissa näki
parikymmentä taivaalle nousevaa savupatsasta ja varsin usein kuului myös konetuliaseitten
ääntä kun uudet isännät ampuivat – toivottavasti vain – taivaalle.
Lippusalkoihin oli noussut sinikeltaisia kuunsirppi-tähtilippuja. Yhdessä partioautossa
istuivat vanhemmat konstaapelit Mats Ingvesgård ja Göran Liljegren. Kumpikin
oli ottanut radiostaan lähetyksen pois ja pitivät sen vain kuuntelulla. Kaikki
radioliikenne nauhoitettiin ja vääristä sanoista muuttui helposti työttömäksi
poliisiksi ja päätyi leivättömän pöydän ääreen. Repsikan paikalla istuva
Liljegren totesi tympiintyneellä äänellä:
-
Niinhän ne ovat kuin hemmotellut nulikat. Ruinaavat vanhemmiltaan lahjaksi
liian kallista lelua ja kun sen lopulta saavat, niin särkevät sen samantien.
-
Juu. Ja sen jälkeen alkavat ruinata vielä kalliimpaa. Tietäen lopulta saavansa
senkin.
-
Satans. Vituttaa. Hitto kun olis konepistooli.
Ingvesgård
katsoi Liljegreniä väsyneellä ilmeellä jossa oli mukana hieman voimatonta
huvittuneisuutta. Varsin yleinen ilme skånelaisille poliiseille jotka olivat
mukana luovuttamassa ruotsalaisten maata ja asuntoja miehittäjälle, jonka
miehitetty oli vapaaehtoisesti kutsunut kotiinsa.
-
No, onhan meillä konepistoolit. Tuossahan ne selkänojan takana paksissa ovat.
-
Onhan ne. Mutta kun pitäis olla paljon enemmän lippaita. Ja ennen kaikkea
valtuudet käyttää niitä. Ja eipä me niillä paljoa ehdittäis ampua. Meidät
suolattaisiin saman tien. Tuolla on arsenaalia tarpeeksi asti ja
luovutussopimuksen mukaan noilla on oikeus puolustaa aluettaan kaikin
mahdollisin keinoin. Nuo ovat miehittäjiä mutta hallituksen mukaan me ollaan se
uhka jota vastaan heillä on lupa varautua.
-
Arsenaalia on hjuu… kattopas piruuttasi kiikareillasi noita Alueen
turvajoukkoja. Noita millä on se vihreä nauha käsissään. Laita suurennus isoimmalle
ja katso tarkemmin mitä ne kantavat.
Liljegren
katseli hetken ja kirosi sitten:
-
No voi sen helvetti! Näenkömä nyt ihan varmasti oikein?
-
Kylläpä näet. Ruotsalaisia AK-nelosiahan niillä on joka jätkällä. Hallinnon
niille toimittamia. Arvaapas huviksesi mistä nuo aseet ovat peräisin?
-
Et kai saatana meinaa…
-
Jep. Hemvärnetiltä.
Ruotsin
hallitus oli lakkauttanut Ruotsin Hemvärnetin ja riisunut sen aseista kolme
kuukautta ennen kuin se ilmoitti päätöksensä erityishallintoalueista.
Nähtävästi hallitus – ja varsin perustellusti – oletti, että vastarintaa
vallitsevalle kehitykselle voisi odottaa juuri kodinturvajoukkojen suunnasta,
toisin kuin täysin politisoituneista poliisin- ja puolustusvoimien
organisaatioista. Kieltämättä Hemvärnetin joukkojen keskuudessa oltiin puhuttu
kaikenlaista ja oltu äärimmäisen tympiintyneitä tilanteeseen mutta kun
hallituksen käsky oli käynyt, niin kaikki sitten kuitenkin luovuttivat
ruotsalaisen kiltisti aseensa. Niin kuin olivat luovuttaneet siviilitkin,
joilta vietiin sekä puoliautomaattikiväärit, -pistoolit, -haulikot sekä
revolverit. Siviileillä oli käytössään enää pulttilukkoisia metsästyskivääreitä
sekä maksimissaan kaksipiippuisia haulikoita ja niittenkin kieltäminen oli jo
valiokuntakierroksella.
Liljegren
ihmetteli:
-
Kyllä nuo AK-nelosia ovat. Hemvärnetillä oli noita. Mutta mistä tiedät, että ne
ovat juuri Hemvärnetin pyssyjä?
-
Armeijalla on AK-viitosia. Ja mulla on yksi kaveri töissä armeijan
logistiikassa. Kun Hemvärnetin pyssyt oltiin kerätty, niin varikolle tuli
kirjallinen käsky lastata aseet kuorma-autoihin ja kuskata ne Malmöön.
Paperissa oli lukenut, että kuljetus luovutetaan vastaanottajalle joka on
Lounais-Skånen Erillishallintoalueen Turvallisuusjoukot. Pitäähän meidän
uusruotsalaisilla veljillä olla sentään hyvät vermeet vahtia järjestystä.
-
Ei saatana… tää menee vain päivä päivältä sairaammaksi. Koskahan ne alkaa
luovuttaa niille tankkeja?
-
En tiedä. Mutta sen tiedän, että alueluovutukset ei lopu siihen, mitä hallitus
on ilmoittanut.
-
Mistäs sinä SEN sitten tiedät? Älä
vaan sano, että sulla on joku kaveri hallituksessa.
-
Ei ole niin ensimmäistäkään. Mutta mulla on tabletti. Kattelepa luppoaikanasi joutessasi
asuntojen pyyntihintoja vaikkapa Alueen ulkopuolelle jäävissä Staffanstorpissa,
Svedalassa ja Trelleborgissa. Sieltä saa nykyään omakotitalon samalla hinnalla
kuin yksiön jostain Luulajasta. Totta kai sieltäkin pyritään pois. Ei siellä
ihmisillä mitään illuusioita ole. Ja kun alue muuttuu tyhjäksi ei-kenenkään
maaksi niin…
-
Niin… sitten Alue leviää sinnekin. Ja silloin hallitus toteaa tilanteen ja
vahvistaa sen viralliseksi totuudeksi. Millähän ne muuten meinaa saada tuonne
huoltoporukkaa? Siis sähkömiehiä, putkimiehiä ja sen semmoisia?
-
Olen kuullut, että ruotsalaiset huoltomiehet saavat mennä alueelle noitten
vihernauhaisten turvajoukkojen suojeluksessa. Mutta koska halukkaita ei ole
paljoa, niin puhutaan että esmes sähkömiehillä olis niissä keikkahommissa
viisinkertainen palkka.
-
Taitaa olla niin, että alueella on pian niin sähköt poikki ja putket tukossa.
-
Joo. Ja syy on meidän ruotsalaisten.
Radiosta
alkoi kuulua lähetys. Oli tulossa vielä yksi evakuointisaattue. Tulossa
syvemmältä Malmöstä. Liljegren kuittasi ilmoituksen, miehet ottivat kaiken
varalta konepistoolit mukaansa ja alkoivat odottaa saattuetta. Se oli varsin
pieni. Koostui yhdestä linja-autosta jota saattoi peräti neljä poliisin
panssaroitua autoa. Paikalla odottaneet ambulanssit ajoivat koko poliisivartion
eteen ja ensihoitajat avasivat valmiiksi ovet. Liljegren katsoi kiikareilla
lähestyvää saattuetta.
-
Onkos noi… no saatana, tossa bussissahan on luodinreikiä. Paljon. Mitähän
vittua siellä on oikein tapahtunut?
Kun
saattue pysähtyi ambulanssien viereen ensihoitajat ryntäsivät välittömästi
bussiin ja kuljettivat ambulansseihin neljä haavoittunutta. Kaksi miestä ja
kaksi naista. Poliisit nousivat omista autoistaan. Yksi heistä pani tupakan
palamaan vaikka kuinka virka-ajalla olikin. Muutama muu seurasi esimerkkiä.
Pari muuta työnsi nuuskamörön huulensa. Yksi totesi:
-
Suomalaisilla on sanonta että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Sanoisin,
että sopii tännekin ihan helvetin hyvin.
-
Keitä nuo ovat? Ja miksi ne jäivät jälkeen?
-
Nuo ovat koko Skånen viimeiset juutalaiset. Käytiin ne synagogasta hakemassa. Olivat
siellä jumissa. Jouduttiin itse asiassa ampumaan itsekin. Oli siellä niitä vihernauhaisiakin.
Niitä turvallisuusjoukkoja. Eivät ne meitä estäneet mitenkään. Mutta eivätpä
estäneet huligaanejakaan. Tuolla bussissa on viidentoista elävän ihmisen
lisäksi neljä ruumista. Saivat huligaanitkin tosin osansa. Me jouduttiin
ampumaan tiemme läpi. Saatana, minä otan loparit ja lähden Oskarshamniin
serkkuni muovitehtaan pakkaamoon hommiin. Mulle riitti.
Linja-autosta
tuli hetkeksi ulos vanha, hauras ja harmaantunut nainen. Hän katseli poliiseja
hiljaa ja sanoi sitten:
-
Me kiitämme noita rohkeita poliiseja että he pelastivat meidät varmalta
kuolemalta. Juutalaisia ei tuossa uudessa Gazassa jätetä henkiin. Mutta me emme
kiitä Ruotsin valtiota. Miksi se laski natsit tänne? Natsi on natsi vaikka se
puhuisi saksan sijasta arabiaa. Meillä ei ole enää paikkaa täällä. Me olemme
hylkiöitä. Myös Ruotsin valtiolle. Meidän on siis lähdettävä. Vaikka emme ole
tehneet kenellekään pahaa.
-
Minne te lähdette?
-
Israeliin tietysti. Vaikka olemme mieltäneet itsemme ruotsalaisiksi sukupolvi
toisensa perään. Mutta ei meillä muutakaan paikkaa enää ole. Teidän
hallituksellenne toisten ihmisten elämä on arvokkaampi kuin toisten. Kun
katselen noita ruotsalaisia naisministereitä, niin näen heillä jokaisella
neliöviikset. Natseja, jotka julistavat toimivansa natseja vastaan. Tämä maa ei
ole enää maa. Tämä on huonosti käsikirjoitettu kauhuelokuva.
Poliisit
eivät osanneet sanoa mitään. Ainakaan mitään, mikä olisi ollut tuntunut
riittävältä. He painoivat päänsä häpeästä. Nainen käveli bussiin joka starttasi
moottorin ja läksi kohti pohjoista.
Liljegren
kysyi työpariltaan:
-
Kuinka kauan tätä jaksaa?
Invesgård
mietti hieman ja vastasi sitten:
-
Pikkuista vajaa kuukauden.
-
Hä?
-
Minä irtisanouduin kolme päivää sitten. Ajattelin että olenpa tuon
irtisanoutumisajan loppuun saakka hommissa. Sen verran menee asioitten
järjestelyyn muutenkin. Minä muutan Suomeen. En ole tainnut sanoakaan, että
minulla on suomalaiset sukujuuret. Sukuni on alunperin Svenska Österbottenin
suomenruotsalaisia. Tosin isoisänikin on syntynyt Ruotsissa mutta sukuhaarojen
kesken on ollut yhteyttä aina. Sitä kautta minä pääsen hommiin erääseen
vartiointiliikkeeseen. Siinä kaupungissa pärjää ruotsilla. Aion kyllä opetella
suomenkielenkin.
-
No hemmetti. Tää oli yllätys. Jää kylläkin ikävä hyvää työparia.
-
Niin minullakin sinua. Voinhan minä kuulostella vähän jos löytyis sullekin
jotain hommia. Minun on tietysti helpompi muuttaa, kun olen vielä poikamies.
Ajattelin, että jos löytäisin jonkun mukavan suomalaisnaisen rouvakseni. Siellä
uskaltaisi vielä sentään alkaa väsätä lapsiakin. Ja siellä on vielä naisiakin. Oikeita
sellaisia. Ruotsalaisnaisen arkkityyppi kun alkaa olla sellainen, että ensin se
haluaa että mies ruunaa itsensä ja sen jälkeen se toteaa että ei tommosella
ruunalla mitään tee. Mutta jos suunnittelet Suomeen muuttoa, niin se kannattaa
tehdä melko nopeasti.
-
Kuinka niin?
-
Katsos kun Suomen puolella huhutaan ja se taitaa pitää paikkansa että Suomi
aikoo säännöstellä myös riikinruotsalaisten maahanmuuttoa. Ainakin se tullaan
rajoittamaan tiettyyn määrään.
-
Miksi?
-
No mietipäs ketkä ovat saaneet Ruotsin tähän tilaan? Javisst,
riikinruotsalaiset. Suomalaiset varmaan pelkäävät, että ruotsalaisia vaivaava
yhteiskunnallinen mielisairaus saattaa tarttua. Enkä muuten yhtään syytä heitä
epäluulostaan.
Kuukautta
myöhemmin, Rättvikissä
Kennethin
ja Sofian pakolaiselämä oli asettunut varsin nopeasti uomiinsa. Heillä oli
käynyt pakolaislotossa varsin hyvä tuuri ja heille oli osoitettu huone eräästä
hotellista. Alimmasta kerroksesta. Heillä oli huone, jossa oli kaksi sänkyä,
vuodesohva jonka edessä oli pieni sohvapöytä ja ikkunan vieressä isompi pöytä.
Lisäksi huoneessa oli pieni wc jossa oli suihku sekä myös minikeittiö eli
kaksipisteinen levy, mikroaaltouuni, baarijääkaappi sekä pieni tiskiallas.
Vastaanottokeskukseksi muutetussa hotellissa oli tietysti järjestetty ruokailu
joten tuo minikeittiö oli luksusta. Lisäksi Sofialle oli tarjolla kouluruoka.
Kenneth ei ollut kuullut kenenkään ruotsalaispakolaisen valittaneen ruuasta
mikä oli ollut aikanaan yleistä etnisesti edistyksellisten pakolaiseksi
kutsuttujen ihmisten kohdalla. Kaiken hyvän lisäksi huoneen kattoon oli
pultattu pieni televisio. Ei heillä sinänsä ollut valittamista, tosin ajatus lopullisesti
menetetystä niin kodista kuin kotikaupungista hiersi mieltä. Ja tulevaisuus oli
tietenkin pelkkää mustaa usvaa.
Sitä
kattoon pultattua televisiota Kenneth katsoi tälläkin hetkellä. Yksityisyyttä
pienessä huoneessa ei tietenkään ollut paljoakaan mutta se oltiin hoidettu
kattoon viritetyilla naru-lakanayhdistelmillä jotka antoivat makuusoppeihin
edes hieman rauhaa. Sieltä makuusopestaan Sofia raotti lakanaa ja sanoi
isälleen:
-
Et viittis kattoa sitä telkkaria kuulokkeet korvilla. Minun pitäis lukea
läksyjä.
Kenneth
pyysi anteeksi, laittoi langattomien kuulokkeitten plugin televisioon kiinni ja
sanoi vielä lakananraosta katsovalle tyttärelleen:
-
Kuule Sofia… se on vaan jotenkin niin hienoa että sinä jaksat opiskella noin
ahkerasti. Kaiken tämän jälkeen. Sinä et ole oireillut mitenkään… niin kuin
normaalin teini-ikäisen olettaisi tekevän tässä tilanteessa…
Sofia
katsoi isäänsä ilmeellä joka osattaisiin tulkita vittumaiseksi kaikissa kieli-
ja kulttuuriryhmissä.
-
Jaa sinä meinaat että minä olen jotenkin epänormaali kun minä en ala
perseilemään? Niin kuin sinä ja se yksi helvetin ämmä jonka kanssa sinä väsäsit
minut perseilitte silloin kun te olitte nuoria?
-
Ei, en minä sitä… jotenkin vaan ajattelin… niin kuin kannustaakseni…
-
Tiedätkös isä, sinun kannustuksesi eivät merkitse minulle hevon paskaakaan.
Mutta totta kai minä opiskelen. Niin paljon ja niin ahkerasti kuin vain voin.
Se on minulle ainoa tie päästä pois Ruotsista.
-
Pois Ruotsista… mutta minne?
-
En tiedä vielä. Oikeastaan yksi lysti. Suomeen. Baltiaan. Puolaan. Unkariin.
Australiaan. Uuteen Seelantiin. Vittu, minä muutan vaikka jenkkien mustimmalle
raamattuvyöhykkeelle kun minä vaan pääsen eroon tästä järkensä menettäneestä
täisirkuksesta nimeltään Ruotsi.
Sofia
veti lakanan kiinni ja jatkoi läksyjen lukemista. Kenneth väänsi sätkän. Viisitoista
vuotta kestänyt tupakkalakko oli mennyt tällä reissulla nurin. Hän meni
hotellihuoneen pienelle kuistille ja pani palamaan. Pihalla ohitse ajoi pakettiauto
joka hänet ohitettuaan jarrutti, peruutti, pysähtyi ja ovesta astui ulos muuan
mies. Kas, sehän oli heidän yläkerran naapurinsa Otto Jonsson sieltä Burlövistä.
Miehet kättelivät ja Kenneth kysyi:
-
Emme ole nähneet sinua sen evakuoinnin jälkeen. Missäs sinä asustat?
Otto
vastasi hymyillen sitä tuttua karhumaista hymyään:
-
Minähän hommasin itselleni töitä saman tien kun tänne tultiin. Niin kuin
tiedät, niin minä olen putkimies ja nykyisessä Ruotsissa ei ole pula niistä
ihmisistä jotka puhuu työstä mutta niistä jotka sitä varsinaisesti osaa tehdä
on kyllä pula. Paikallinen putkifirma palkkasi minut heti. Palkka ei ole sinänsä
kaksinen mutta kerryttäähän se osaltaan vähän eläkettä ja siihen kuuluu lisänä se,
että saamme rouvani kanssa asustaa putkifirman hallilla. Siellä kun on muitten
tilojen lisäksi pieni yksiö. Ei nyt mitään luksusta millään mittakaavalla mutta
kyllä me rouvan kanssa siellä pärjätään. Ja rouva kun on kirjanpitäjä niin hän
tekee jonkun verran hommia koneellaan. Mutta kuinkas teillä? Sofia varmaan käy
koulua mutta mites sulla?
-
Niin no… ei minun osaamiselleni oikein ole käyttöä. Olen minä saanut yhden
työtarjouksen. Ihan kohtuullinen palkkakin siinä olisi. Se olisi
sisäministeriön nettivalvoja. Minun pitäisi etsiä ja kartoittaa vihapuhetta ja
siirtää löydetyt vihapuhujat poliisiviranomaisten tietoon.
-
Mutta et ole ottanut työtä vielä vastaan?
-
En vielä niin… kun mietityttää vaan jotenkin.
-
Jaa… onko sellainen hahmo kuin epäilyksen piru vieraillut luonasi?
-
En minä sitä ehkä noin vahvasti sanoisi.
Otto
Jonsson hymyili ilmeellä josta ei osannut sanoa oliko se pirullinen vai
myötätuntoinen ja alkoi puhua vierasta kieltä. Kenneth ei ymmärtänyt mitä Otto
puhui mutta ymmärsi kyllä kielen olevan suomea.
-
Kuinka sinä osaat suomea puhua?
-
Ehkä siksi, että olen suomalainen. Tosin Ruotsissa syntynyt ja elänyt mutta edelleenkin
molempien maitten kansalainen.
-
En tiennyt sitä. Mitä sinä sitten oikein sanoit?
-
Sanoin että te svedupellet olette kyllä maailman suurimpia ääliöitä. Te saitte rakennettua
ehkä maailman toimivimman ja hyvinvoivimman valtion ja kun te sen sitten saavutitte
niin te menetitte järkenne ja teitte kansallisesta itsemurhasta
kyseenalaistamattoman itseisarvon.
-
Tuo on ehkä hieman rankasti sanottu.
-
Tuskinpa. Niin kuin sanoin, niin olen suomalainen. Vaikkei siihen kukaan siinä
menetetyssä kotikaupungissamme kiinnittänyt huomiota. Enkä itsekään tehnyt
siitä sen kummempaa numeroa. Isoisäni oli Antti Jonsson, kotoisin Hangosta. Sukunimestään
huolimatta suomenkielinen, mutta osasi toki ruotsiakin kun Hangossa asui. Isoäitini
oli Saara Nevalainen, kotoisin Kivennavalta. Syttyi talvisota. Isoisä meni
sotimaan ja isoäiti oli lottana. Tuli rauha, ja molemmat joutuivat pois
kotoaan. Niin Karjala kuin Hankokin luovutettiin ryssille. He tapasivat
talvisodan jälkeen Helsingissä, rakastuivat ja menivät naimisiin. Ja arvaatkos,
minne he sitten asettuivat?
-
Mistä minä voisin sen tietää?
-
No tietysti Porkkalaan. Sitten syttyi jatkosota. Ja sen jälkeen heidät ajettiin
kotikonnuiltaan toisen kerran. Kas kun tällä kertaa Porkkala jouduttiin
luovuttamaan ryssille. He päättivät, etteivät enää kolmatta kertaa evakoksi
rupea. Siksi he muuttivat Ruotsiin. Malmöön. Olivat varmaankin niitä
ensimmäisiä suomalaisia jotka muuttivat Ruotsiin. He ajattelivat että ehkä
siellä saisi olla, elää ja ennen kaikkea pysyä paikallaan. Kaikessa rauhassa. Eiväthän
he evakoksi enää joutuneetkaan. Mutta heidän jälkeläisensä taas kertaalleen
joutuivat. Johtuen teidän typerien ruotsalaisten käsittämättömästä
sinisilmäisyydestä. Minä ja rouvani jouduimme lähtemään. Ja me lähdemme vielä
kerran. Tulen pian siihen ikään, että saan Ruotsista täyden työeläkkeen. Vaimo
saa sen vuotta myöhemmin. Muutamme Suomeen ja jätämme tämän itsemurhaa tekevän
maan ja kansan taaksemme. Mutta toivotan sinulle ja ennen kaikkea tyttärellesi
kaikkea hyvää. Hän on syytön siihen onnettomuuteen mitä omasi ja sinua
edeltäneet sukupolvet ovat hänen päällensä langettaneet.
Otto
puristi Kennethin kättä lujalla otteella. Kenneth tajusi Oton ajatelleen omasta
löysästä kädenpuristuksestaan että se oli kuin olisi kuolleen mulkkua
koetellut. Sellainen hänen kädenpuristuksensa oli aina ollut. Ehkä se kuvasi
luonnetta. Kenneth ymmärsi Oton olevan oikeassa. Kennethin täytyisi varmaankin tehdä
jotakin. Mutta mitä hän tekisi? Mihin hänestä olisi? Olisiko hän taistelija? Hän
painoi päänsä alas ja ymmärsi tekevänsä sen, mitä sosialidemokraattisen Ruotsin
aivopesuun vapaaehtoisesti alistunut mies olisi aina tehnyt. Eli hän ei tekisi
mitään. Huomenna hän soittaisi sisäministeriöön ja ilmoittaisi vastaanottavansa
netin vihapuhevalvojan paikan.
Ehkä
hänessa olisi sen verran miestä, tai sen muistoa jäljellä, että hän antaisi
Sofian tehdä omat ratkaisunsa eikä pyrkisi vaikuttamaan niihin. Tai oikeastaan,
kuinka hän edes onnistuisi? Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen aikuinen. Hän
itse oli pelkkä miesoletettu. Joka ymmärsi, että hän oli osa kansallista
itsemurhaa. Jonka hän tunnisti, mutta hänestä ei ollut toimimaan sitä vastaan. Ei
edes arvostelemaan, sillä arvostelun myötä hän kieltäisi koko aikuisiän
itsensä. Hän ymmärsi, että hänen valheelle rakennettu ja valheella pönkitetty
egonsa oli hänelle tärkeämpää kuin kansansa tulevaisuus.
Hän
ymmärsi sen perinteisenä ruotsalaisena sosialidemokraattina. Joka upposi
valtiolaivansa mukana ollen reikäisestä laivastaan ylpeä.






















