Törmäsin hiljattain uutiseen, joka liittyy kovasti oman alaani. Uutisen mukaan lastensuojelun asiantuntijoiksi nimetyt akatemiatutkija Timo Harrikari ja valtiotieteen tohtori Elina Pekkarinen vaativat Ylen esittämän Kakola-ohjelman lopettamista. Ohjelmassahan on kuusi alaikäistä aloittelevaa kriminaalia, joita pidetään jonkin aikaa noin niinkun leikisti vangittuna Kakolassa.
Sinä mielessä olen näitten lukeneitten tyyppien kanssa samaa mieltä, että yleensäkin tämmöset tosi-tv:t ovat harvinaisen turhia, ja ilmankin pärjättäisiin vallan hyvin. Aiheesta riippumatta ne tarjoavat tirkistelymahdollisuuden ihmisille, jotka tykkäävät kyttäillä ja juoruta. Lisäksi näihin ohjelmiin pitää keksiä aina uusia ja edellistä höhlämpiä aiheita. Seuraava formaatti on varmaan kymmenosainen sarja kahden kilpakumppanin valmistautumisesta yhdistettyihin nenänkaivelun ja käteenvedon Suomenmestaruuskisoihin elokuussa 2011.
Vaan muuten olenkin sitten näitten asiantuntijoitten kanssa vahvasti eri mieltä. Tämmöinen Kakola-projekti olisi vallan paikallaan, mutta sitä ei tarvitsisi kuvata, ja sieltä ei pääsisi pois, silloin kun haluaa. Silloin näille aloitteleville kriminaaleille, jotka pääosin laitoksista tulevat, saattaisi jopa valjeta, että teoilla todellakin voi olla seuraamuksensa.
Lastensuojeluhan toimii tällä hetkellä juuri niitten oppien mukaan, joita nämä äsken mainitut lastensuojelun ammattilaiset vaativat. Nuorille on varattu valmiiksi uhristatus, eikä heitä pidetä vastuullisina omista teoistaan. Varsinkaan heidän rikostensa vaikutus rikoksen kohteisiin on täysin lapsipuolen asiassa. Lastensuojelu hoitaa nuorta, joka on valmiiksi uhri, ei nuoren uhreja.
Juuri näin esmes tämä Harrikari haluaa että edelleenkin toimitaan, ja hän on kovasti huolissaan toiminnan muuttumisesta johonkin muuhun suuntaan:
Harrikari on huolissaan Kakolassakin näkyvässä rikollisuuden vastuuttamisesta yksilölle siten, että yhteiskuntapoliittiset rakenteet ja lapsiperheiden murentuva asema jäävät piiloon.
Niin. Harrikari on huolissaan rikollisuuden vastuuttamista yksilölle. Asiastahan voi kirjoittaa vaikka kuusitoista tohtorinväitöskirjaa, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että rikoksen tekee aina ihminen eikä yhteiskuntapoliittinen rakenne. Minulla ei ole aiheesta kirjoitettuna ensimmäistäkään väitöskirjaa, mutta sen olen pitkän kokemuksen perusteella pannut merkille, että jos ihminen haluaa elää elämäänsä kusipäänä, niin hän sen tekee. Täysin riippumatta siitä, minkälaisesta perhetaustasta hän tulee. Kaikki laitoksiin sijoitetut nuoret eivät suinkaan tule Itä-Helsinkiläisistä päihdeongelmaisista perheistä.
Harrikari toteaa: ”tämmöisillä ohjelmilla ja tämmöisillä rangaistuksilla saatetaan vahvistaa rikollisen identiteetin leimaa.” Itse en olisi asiasta niin varma. Sen sijaan sellaiselle ihmiselle, joka tieten tahtoen haluaa elää rikollisena, on aina vain hoivaavammaksi muuttuva lastensuojelu kuin sähköä nallissa. Nuori oppii, että hän on maailman keskipiste, hänen pahaa oloaan setvii hänen kanssaan aina enemmän naisvaltaistuva henkilökunta, joka keskittyy (annettujen ohjeitten mukaan) häneen uhrina, jota tulee auttaa. Hänen omien tekojensa seuraamuksiin ei puututa. Hänen sählättyään henkilökunta kuskaa hänen autolla oikeuteen ja sieltä pois, ja hän nimenomaan laitosuransa aikana pääsee aina pois. Hänelle saattaa ropsahtaa ehdollista vankeutta, mutta koska sillä ei ole välitöntä vaikutusta, sillä ei ole vaikutusta ollenkaan.
Hän oppii myös nopeasti, että henkilökuntaa kohtaan voi esittää kaikenlaisia syytöksiä, aivan hatusta keksittynä, ja ne töngitään persjuuria myöten, ettei vain nuoren lainmukaisia tai itse kuviteltuja oikeuksia ei rikottaisi. Näin hän oppii, että hänen sanansa on niin tärkeä, että hän voi pistää halutessaan kokonaisen laitoksen sekaisin. Hän oppii yleensäkin, että virkakoneisto ja yhteiskunta on häntä ja vain häntä varten. Hän ei ole syyllinen tekosiinsa, syyllinen on joku tai jokin toinen. En tiedä, kasvattaako tämä ”rikollista identiteettiä”, mutta siinä ainakin oppii, että tyyppi voi tehdä mitä lystää, eikä seuraamuksia tule.
Tämä näin, koska lastensuojelujärjestelmämme toimii pitkälti juuri niin kuin Harrikari haluaa. Rikollisuutta ei voi, eikä saa vastuuttaa yksilölle. Ikävä idea jutussa on tietysti se, että lopulta rikokset vastuutetaan yksilölle, ja nuori uhrimme lähtee istumaan pitkää kakkua, kun ehdolliset laitetaan lopulta täytäntöön. Tästä olen kirjoittanut jutussa ”Ehdollisista tuomioista”.
Koska minulla ei ole tohtorinpapereita, minulla ei ole tietenkään oikeutta tehdä johtopäätöksiä. Mutta on minulla sentään oikeus esittää kysymyksiä. Joskus 1960 – 1970-lukujen vaihteessa alkoi päästä päättäjän asemiin ihmiset, joitten mielestä autoritäärinen kasvatusmalli ja tiukka sääntöjen noudattaminen eivät palvele kenenkään etuja. Samaan aikaan, yllättäen, alkoi tämä nuoriso-ongelma. Sitten nuoriso-ongelma pikkuhiljaa paheni. Johon nähtiin ratkaisuna se, että kuvioita vielä löysemmälle vaan. Ja nuoriso-ongelma paheni vaan jne.
Voisiko näillä kahdella asialla olla jotain tekemistä keskenään?
Yksi lause pisti erikoisesti silmään:
Harrikari katsoo, että Kakola on yksi esimerkki amerikkalaisen kriminaalipolitiikan tunkeutumisesta suomalaiseen lapsia ja nuoria koskevaan yhteiskuntapolitiikkaan; pelottelun käytännöt leviävät lastensuojelualueelle. Hän kertoo, että ohjelmaformaatti muistuttaa Yhdysvalloissa käytettyä pelottelumenetelmää.
Jep. Niin muistuttaa. Amerikoissahan on viety aloittelevia kriminaaleja elinkautisvankien pitämille oppitunneille, joissa vangit ovat pelotelleet nulikoilta paskat housuun, ja yllättävän moni on alkanut elää ihmisiksi. Vaan tässä tapauksessa tulipalo lienee väärin sammutettu. Ongelman ydin lienee se, että Harrikaria ei miellytä se, että tänne tulee jotain Amerikasta. Koska hän on lastensuojelun ammattilainen, hänen tulee tietää se, että tossa rajan itäpuolella näissä hommissa pelottelu taidetaan myös varsin hyvin, ja mikäli se ei auta, niin toisenlaiset lääkkeet löytyvät vieläkin. Lieneekö sitten niin, että jenkkipamppu tekee kipeää ja venäläinen pamppu kasvattaa.
Muuten, näillä kuudella pojalla, jotka ohjelmaan ovat menneet, saattaa olla selviytymisen mahdollisuuksia. Ihan siksi, että he ovat lähteneet yrittämään. Ne astetta kovemmat jätkät eivät vapaaehtoisesti lukkojen taakse lähde, eivät edes leikillään. Heistä kehkeytyykin sitten ammattirikollisia. Joita laitostemme asukeista tulee varsin vähän. Sen sijaan taparikollisia ja ammattikiinnijääjiä tulee enemmän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Olen kyllä paljolti samaa mieltä vastuuttamisesta, mutat nuoriso-ongelma ei kyllä alkanyt 1960-70-luvulla.
Jo Antiikin Kreikassa kirjoitettiin, miten turmeltuneita nykynuoret ovat. (Tai näin ainakin väitetään, ja joka tapauksessa väite on helpopo uskoa).
Tervehdys pjt:lle ja kiitos kommentista. Siitähän voi vääntää kättä vaikka iäisyyden, minä päivänä ja minä vuonna nuoriso-ongelma alkoi, mutta itse näen, että nykymuotoisenaan se alkoi juuri tuolloin, kun kirjoitin. Ja samaan aikaan alkoi yleinen humanismin aalto ynnä kehitettiin perukoulu, jossa opettajan arvovalta nollattiin nopeasti.
Tietysti silloin, kun Suomessa (muuallakin) ei ollut rahaa eikä aikaa ns. nuorisokulttuuriin, niin eihän sitä tarvinnut keksiäkään. Oltiin joko lapsia tai aikuisia. Ensimmäisenähän sekin löytyi sieltä Amerikoista, siellä kun oli sekä rahaa että aikaa. Noin henk koht en ole varma, olisiko termiä "nuori" kannattanut keksiä koskaan.
Terve, Ykä!
Marxilaisen ajattelun mukaan vika on yhteiskunnassa eikä yksilössä. Siis jos joku tekee rikoksen, se rikollinen ei ole syyllinen vaan yhteiskunta. Rikollinen ei siis ole ikinä missään vastuussa mistään, vaikka teki mitä tahansa. Ja jos sorrettu tappaa sortajansa, syy on sortajan eikä sorrettu ole vastuussa siitä.
Tuossa ajattelussa laki, kuri ja järjestys ovat porvarillisia arvoja eikä niitä tarvitse noudattaa koska ne on porvareiden säätämiä.
Mutta vaikka tuolla itärajan takana oli Neukkula niin jos teki siellä jonkin rikoksen niin siitä tuli palkintona aika jännä lomareissu johonkin vankilaan, pakkotyömaalle tai gulagiin tms? Poikkesiko se paljoa tsaarinajan kriminaalipolitiikasta? Silloin oli yhtenä rangaistusmuotona karkotus Siperiaan.
Stalinin aikana poliiittiset vastustajat pistettin usein maanparannusaineeksi. Setä-Joen jälkeen poliittisille vihollisille määrättiin ehkä hienovaraisempi rangaistus, esim. Molotov määrättiin suurlähettilääksi Mongoliaan, mikä lienee ollut hänelle nöyryytys.
Jossittelua, vaihtoehtohistoria on hyvin vaikeata, mutta tuli taas mieleeen, että jos ei olisi ollut talvi-eikä jatkosotaa eikä sodanjälkeistä aikaa, niin tuota naivia tiedostavaa vasemmistolaista humanismia ei olisi päässyt kriminaalipolitiikkaan niin kuin pääsi oikeasti.
Kysyin seuraavaa tänään Matruunalta mutta aattelin että voin kysyä melkein saman sinultakin.
Mitä arvelet sopisiko pakkotyö rangaistusmuotona rikoksiin syyllistyneille, ainakin joidenkin kohdalla? Siis jos on syyllistynyt johonkin mistä tulee lain mukaan ehdoton tai ehdollinen tuomio. Sen sijaan että tuomittaisiin tietyn mittaiseen ehdottomaan tai ehdolliseen, henkilö tuomittaisiin ajallisesti yhtä pitkään rangaistustyöhön.
Vähän kuin yhdyskuntapalvelu mutta siinä joutuisi oikeasti tekemään työtä, se kestäisi oikean tuomion verran ja tuomittuja valvotaan koko ajan.
Irwin suoritti rangaistusta Helsinki-Vantaan lentaseman työmaalla ja teki tuon johdosta kappaleen Autolla Kanarian saarille.
Tuliko se edellinen viesti. Aika paljon kirjoitin mutta haitanneeko se Ykää?
Nuoruus on kai jokin venytetty lapsuuden loppuvaihe, jossa siirrytään lapsuudesta aikuisuuteen. Mie ite oon tykänny enemmän olla aikuinen kuin lapsi tai nuori.
Lapsilla on lapsen elämä ja lapsen harrastukset. Aikuisella on aikuisen elämä ja aikuisen harrastukset. Eikös tuo ole ihan selkeä ja helposti tajuttava?
Jos sitä hilloo on niin voi sitä hyvin laittaa aikuisten harrastuksiin ja hupiin, vaikka koko loppuelämän ajan. Mihin tuossa mitään erillisiä nuorten harrastuksia tarttee? Oli sitä ennenkin aikuisilla hupia jos siihen oli mahdollisuuksia, eikä ne mitään siitä valittanu.
Tervehdys Vieraalle ja kiitos kommenteista. Läpi tuli kumpainenkin viesti, eikä tekstin määrä haittaa. Eiköhän Bloggerissa muistia riitä, ja itse miellän lukijoitten kommentit tavallaan kirjoitukseni osana.
Tuon marxilaisen, vastuun yksilöltä (kapitalistiselle) yhteiskunnalle siirtävän ajattelutavan hallitsee vielä valitettavan moni julkishallintomme pomomies ja yliopistopiirien edustaja. Ymmärrettäväähän se on jollekin tyypille, joka on samaa jäänännyt sanotaan vuodesta 1962, mutta näissä piireissä on ihmisiä, jotka eivät neuvostoaikaa edes muista. On vaan jotenkin niin muotia halveerata Yhdysvaltoja. Noissa piireissä ainakin. Mutta kun naapurissakaan ei ole enää tovereita. Maa on muuttunut kommunistisesta fasistiseksi.
Pakkotyölle sanon, että miksipä ei. Irwin väsäsi mainion kappaleensa vuonna 1966 enkä muista, että maatamme olisi silloin johtanut Lapuan Liike. Jos pakkotyöllä voi korvata aiheuttamiaan tuhoja tai jos parin kuukauden kuokkimissessio saa nuoren sällin miettimään vielä kertaalleen rikollisen elämän glamouria, niin mikäs siinä.
Vielä tärkeämpänä näkisin, että toistuvat väkivaltarikolliset eristetään muusta väestöstä kerta kaikkiaan. Muistellaanpa vaikka viimeistä Porvoon ampumatapausta. Ihmisoikeusaktivistit tietysti näistä puheista vetävät herneen nenäänsä, mutta niillä on herneitä nenässä jo valmiiksi. Suomi on rikollisten oikeuksien suurvalta.
Toiseen viestiisi ei muuta lisättävää, kuin pientä pohdiskelua noista harrastuksista ja niitten hinnoista. Meinaten, kun nykypäivää verrataan vaikkapa vuoteen 1973, varsinkin viihde-elektroniikan ja sensemmoisen suhteen hyvin moni ihminen suomessa elää vuoteen 1973 verrattuna miljonäärin elämää.
Ei meillä silloin ollut kuin lankapuhelin, Philipsin radionauhuri, nurkassa mustavalkoinen tv (kanavia yksi eli tv1) ja pihassa pommicorolla. Mutta ihan luksukselta se tuntui, varsinkin kun isäperskeles antoi silloin tällöin rahaa (työsuoritteita ja koulumenestystä vastaan tietenkin), jotta pikku-Ykä saattoi ostaa tyhjiä C-kasetteja ja äänittää niihin nuorten sävellahjasta Sladea ja Uriah Heepiä.
En minä sitä tietenkään sano, että siihen pitäisi välttämättä palata, ja eihän mitään kotitietokoneita ja kännyköitä tietysti ollutkaan, mutta mietin sitä, että mikä on tarpeeksi, missä menee raja ja mitä uusia keksintöjä tullaan nimeämään ns. välttämättömien ihmisoikeuksien piiriin. Eikös se laajakaistakin kuulu nykyisin semmosiin?
En minä väitä, että tämmöisenä keski-ikäisenä kollina ymmärtäisin nuorisokulttuurista enää mitää, enkä tiedä pitääkö ymmärtääkään, mutta sen kyllä osaan sanoa, että rahaa kaikkeen siihen liittyvään huuhaapuuhaan saa kyllä palamaan ihan tolkuttomia määriä.
Tekisi mieli sanoa jotain aiheesta, mutta kun Ykä sanoi jo kaiken mitä pitikin. Kiitos!
Semmoinen sanonta on että nuoruus on sairaus joka paranee ajan kanssa. Aikuisella on se rahan käyttö eri tyyppisesti asetettu tärkeysjärjestykseen kuin nuorella. Tai ainakin pitäisi jos on henkisesti aikuinen. .
Sinänsä se on jokaisen täysi-ikäisen oma asia ja omalla vastuulla mihin omat pennosensa laittaa. En ala moralisoimaan mitään. Kyse onkin siitä että jos jotain haluaa hankkia, pitää olla valmis vaivannäköön sen puolesta. Aikuisen luulisi osaavan toimia ohjeen "hiljaa hyvä tulee" mukaan.
Aika lailla juuri noin.
Se mikä jaksaa vieläkin hämmästyttää, on kuinka varsin särmä varusmies paljastuu RUK:un lähtöä tehdessä rikosrekisteriotteesta aikamoiseksi ammattikonnaksi (ja näin on jäänyt moni kova reservin taistelija ilman reserviupseerikoulutusta).
Minä en pysty näkemään mitään muuta syytä tälle kuin sellaisen asian, että sotaväki on ensimmäinen paikka missä näille kavereille on näytetty kaapin paikka ja vaadittu kuriin sopeutumista.
Liian myöhään monesti, ikävä kyllä.
Tervehdys Jaskalle, Vieraalle ja Kullervolle & kiitos kommenteistanne.
Vaan miten on Kullervo siellä sotavaltion puolella, otetaanko siellä vielä kavereilta luulot pois vai onko nännismi-lellismi etenemässä sinnekin? Itse kun palvelin aikanaan PKarPstossa oli kuri kyllä kova, mutta siitä kun on jo se 25 vuotta.
Nythän kuulee kaikennäkösiä juttuja, mutta nehän on huhuja ja puheita ja tornarithan ovat tornareita ikäluokasta riippumatta. Tuli vaan tosta mieleen toi melko tuore juttu siitä, kun arvoisa apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja katsoi asiakseen kehittää henkisen pipin siitä, kun Utissa pantiin laskuvarjojääkärit punnertamaan. Laskuvarjojääkärit. Punnertamaan. Jeesus armahda.
Utin kouluttajathan eivät ole taatusti Pajuojan aivopierusta vastuussa ja varmasti kaverit kirskuttelivat asian tiimoilta hampaitaan, mutta joka tapauksessa paras kommentti asiaan oli varmaan Keskiolutkommandojen Pahan Kanin veto:
"Venäjän armeijan erikoisjoukkokouluttaja Temujin Subutai ei kyennyt kommentoimaan uutista verbaalisesti, mutta vedet silmissä huutonaurava kenraali näytti peukaloa osoittaakseen naapurimaansa olevan oikeilla jäljillä."
En itse ole juurikaan tekemisissä nykyään vätysmiesten kanssa, mutta ymmärtääkseni nykyään tyhjä simputus on vähentynyt ja nykyään kaveri, joka ei jaksa, pysty tai kykene, saa äkkiä siirron nostoväkeen.
Asialliset hommat ja niin edelleen.
Tuo Pajuojan kommentti vastaa aikaisempaa käsitystäni siitä, että sota ja sotaväki ovat liian vakavia asioita jätettäväksi poliitikkojen (ja poliittisten virkamiesten) hoidettaviksi ja vastuulle.
Tervehdys Kullervolle ja kiitos kommentista.
"Tuo Pajuojan kommentti vastaa aikaisempaa käsitystäni siitä, että sota ja sotaväki ovat liian vakavia asioita jätettäväksi poliitikkojen (ja poliittisten virkamiesten) hoidettaviksi ja vastuulle."
Täysin samaa mieltä. Pajuoja itse todistaa aivopierullaan näkemyksesi puolesta. Vaikkei ressukka taida sitä itse tajutakaan.
Täytyy myöntää että täyttä asiaa taas Ykältä.
Se mikä noissa kommenteissa taas ihmetyttää on kommentti jossa viitataan siihen että lasten kasvatukseen ollaan tuomassa pelottelun elementtiä.
Siis tuomassa. Olen muistaakseni joskus törmännyt lausellmaan "herran pelko on viisauden alku" ja taitaapi se löytyä jostakin hieman globaalimmastakin elämänoppaasta.
Koko hommassa mielestäni haiskahtaa se että 70 luvulta sovelletun vapaan kasvatuksen jälkiä niistetään edelleen. Nyt tuntuu että lapset tulisi suojella kaikelta ikävältä täysin ja totaalisesti. Tämähän luonollisesti ruokkii syy - seuraussuhteen vääristymistä: lapsi on luova ja leikkii paukuttamalla mailaa toisen lapsen päähän josta seuraa henkinen pipi, sanotaan soo soo, satetaan heristää sormeakin ja näyttää tuimaa naamaa, ja homma on siinä.
Mielestäni siis metsään on menty siinä että tämä maailma on kaikin puolin hyvin raadollinen paikka. En sano että lapselle pitäisi paiskata kaikki vastuu heti mutta pumpulissa kasvattaminen ja pahalta suojeleminen ei kanna pitkällä tähtäimellä.
Tervehdys Lakeudenmiehelle ja kiitos kommentista. Tämän pumpulilinjan kanssa on menty alamäkeä jo iät ajat, ja valitettavasti mulla ei ole aavistustakaan, milloin se totaalinen pohja saavutetaan, ja minkälainen se tulee olemaan.
Lähetä kommentti