perjantai 13. marraskuuta 2020

JOTAIN IHAN MUUTA XC

Voiman valoisalla puolella eli suvaitsevais-tiedostavaistossa varmaankin tuumitaan tästä blogista että natsiblogihan se on vaikka se käppäukko äijänräähkä muuta väittäisikin. Valehtellee, perkele. Laitetaan siis hieman lisää vettä natsimyllyyn eli kirjoitetaan jotain ihan muuta aivan puhtaasti etnonationalistisesta näkökulmasta ja korostetaan rotujen merkitystä viimeiseen saakka.

Kirjoitus koskee nimittäin ihmisen parhaita ystäviä eli koiria. Ja vielä tarkalleen ottaen suomalaisia koirarotuja. Tässä nykyisessä masentavassa tilanteessa on varsin mukavaa kuunnella ulkona koirien kuonobookia jossa keskustelu käy välillä varsin kiivaana. Mutta joka ainoa haukahdus siinä keskustelussa on silkkaa asiaa. Varsinaisesti suomalaisia koirarotuja ei itse asiassa ole kovin paljoa mutta nostetaan ne tapetille. Sillä vaikka ne haukkuvat meidät säännöllisesti niin ne tekevät sen aina tosi reilusti.

Ensimmäiseksi esitellään tietysti suomenpystykorva:


Tämä mainio vessukka joka haukkuu lehdetkin puusta on rotuna useita satoja vuosia vanha. Sitä voi käyttää kaikenlaiseen metsästykseen mutta sen varsinainen leipälaji on metsäkanalintujen metsästys. Se ilmaisee haukullaan linnun sijainnin metsästäjälle ja samalla kiinnittää sen mielenkiinnon itseensä niin että isäntä voi mennä ja kopsauttaa linnun alas. Ja voi sitä syyttävää ilmettä kun isäntä menee ja ampuu kiväärillään pummin. Toimi tässä sitten amatöörien kanssa…

Suomenpystykorvien määrä on ajan myötä vähentynyt. Eniten niitä rekisteröitiin 1960-luvun hyvinä metsälintuvuosina. Vuonna 1968 niitä rekisteröitiin 2.866 yksilöä. Vuonna 2019 enää 660. Voinemme silti luottaa siihen ettei kansalliskoiramme haukku katoa selkosiltamme tulevaisuudessakaan. Se olisi hirvittävä menetys.

Esitellään sitten hirvimetsästyksen jäyhä duunari eli karjalankarhukoira:


Karjalankarhukoiraa käytetään nimenomaan hirven- ja karhunmetsästyksessä. Se on vähän jäyhäluontoisempi kuin suomenpystykorva joten kun karjalankarhukoira avaa kuononsa kuonobookissa niin voi olla varma että sillä on painavaa ja perusteltua sanottavaa. Se ei tyhjästä lätise. Viime vuosikymmenen aikana karjalankarhukoiria on rekisteröity 550 – 850 yksilöä vuodessa. Vuonna 2019 rotua rekisteröitiin 758 yksilöä. Jostain luin joskus ehkä 15 vuotta sitten että rotu on suosittu myös Yhdysvalloissa ja siellä oli myyty ostajille koiria joita väitettiin karjalankarhukoiriksi vaikka ne eivät olleetkaan puhdasrotuisia. Väitteen todenperäisyyttä en pysty takaamaan.

Siirrytään jänismetsälle ja esitellään suomenajokoira:

Rotu on kehitetty Suomessa joskus 1800-luvun loppupuolella ja sen pääasiallinen leipätyö on jäniksen ja myös ketun metsästys. Eniten rekisteröintejä on ollut 1980 – 1990-luvuilla jolloin niitä on rekisteröity vuosittain n. 3.500 – 4.000 yksilöä. Vuonna 2019 rekisteröitiin 1.046 yksilöä. Yleensäkin metsästyskoirien määrä vähenee, johtuen paljolti kaupungistumisesta. Metsästyskoirat kun eivät oikein sovellu kerrostaloasuntoon. Lisäksi jänis- ja metsäkanalintumetsästys on vähentynyt kun metsästyksen pääsuunta on siirtynyt hirvenmetsästykseen.

Jatketaan häpeämättömän etnonationalistista rotukirjoitusta ja esitellään lapinporokoira:

Niin kuin nimi kertoo, on kyseisiä koiria käytetty porotaloudessa. Itse asiassa jo satoja vuosia vaikka viralliseksi roduksi se on hyväksytty vasta vuonna 1966. Uhkana koiralle on ollut aikanaan Lapin sota joka tuhosi suuren osan kannasta sekä myöhemmin moottorikelkkojen yleistyminen poronhoidossa. Vuonna 2019 rekisteröitiin 278 yksilöä. Toinen lappalainen porokoirarotu on suomenlapinkoira:

Suomessa varsin suosittu koirarotu (vuonna 2019 rekisteröity 1.224 yksilöä) on siirtynyt nykyisin porohommista pääasiallisesti seurakoiraksi mutta sillä on vieläkin paimennus- ja suojeluvietti ja sitä pidetään hyvänä perhekoirana. Suomenlapinkoiran epävirallisena alalajina pidetään paimensukuista lapinkoiraa:

Paremmin kennelasioista tietävät voivat kertoa onko kyseessä ”kieli vai murre”. Sitten voidaan tietysti kysyä että onko pohjanpystykorva suomalainen vai ruotsalainen rotu.

Itse heitän puhtaasti Stetson – Harrison-menetelmällä väitteen että siellä Ruotsissakin pohjanpystykorvaa on ollut nimenomaan Ruotsin suomalaisalueilla. Jos olen väärässä niin tunnustan sen. Tätä metsästyksen suhteen varsin kaikkiruokaista koiraa rekisteröitiin Suomessa vuonna 2019 kaikkiaan 411 yksilöä.

Esitellään vielä kokonaan/lähes kokonaan sukupuuttoon kuollut suomalainen koirarotu eli seiskarinkoira:

Koirasta on myös käytetty ainakin nimeä Suursaaren hyljekoira. Niin kuin nimi kertoo, sitä käytettiin hylkeenpyynnissä. Kun suomalaiset joutuivat tyhjentämään Suomenlahden saaret koirat joko ammuttiin tai hylättiin ja ne kuolivat lähes sukupuuttoon. Rotua on pyritty elvyttämään jäljelle jääneistä harvoista yksilöistä. Sinänsä voi muuten todeta koira-asian ulkopuolelta että on pirunmoinen sääli että Suomenlahden saaret ryöstettiin aikanaan itänaapurille. Sen käytössä ne ovat täysin tarpeetonta joutomaata mutta suomalaisten käsissä ne olisivat loistava matkailukohde.

Suomessahan on tietysti myös paljon mainioita sekarotuisia piskejä joista monet ovat itse asiassa parempia metsästyskoiria kuin puhdasrotuiset. Oma ns. elämäni koira oli juuri tällainen eli sekarotuinen Vuppe josta kirjoitin aikanaan postauksen ”Reilusti haukutut vuodet”. Yleensäkin koira on uskollinen ystävä. Jos kohtelet sitä hyvin se ei hylkää sinua koskaan eikä milloinkaan puukota sinua selkään mikä ihmisillä puolestaan on valitettavan yleinen taipumus.

Koira kaverina metsällä on vielä oma lukunsa. Kun miehet painaa metsässä kymmenen kilometriä niin koira heittää siinä samassa ajassa kevyesti kolmekymmentä ja tulilla se on sitten oma lukunsa. Siteerataan mennyttä kirjoitustani:

Nuotion palaessa Ykä ja Isä-Perskeles hörppivät tsajua termospullosta ja siinä odotellessa Vupelle annettiin omaa palasta. Mutta kruununa oli tietysti nuotiolla paistettavat grillimakkarat, joista jokaisesta Vupelle kuului viimeiset kolme senttiä. Toisin kuin jotkut teerenroippeet, nämä otettiin nätisti kädestä. Ja välillä sitten tietysti asiaankuuluvia rapsutteluja.

Vupen ilme ja olemus nuotiolla oli jotain, jota on vaikeaa sanoilla selittää niille, jotka eivät ole koiran kanssa nuotiotulilla olleet. Sen saattaisi kiteyttää siihen tunteeseen, että minä kuulun porukkaan, minä olen yksi meistä, me ollaan metsällä, minä olen teidän koira, te olette minun ihmisiä, me ollaan yhdessä porukka, samanlainen kuin muutkin samanlaiset porukat, mutta me ollaan silti parempia, sillä me ollaan Meidän porukka. Vupen porukka. Me tullaan aina olemaan samaa porukkaa. Aina samaa porukkaa.

Eiköhän äijät lähdetä taas kulkemaan?

Kunniaa kaikille koirille. Rotuun ja kansallisuuteen katsomatta.

Sieg Hau!


46 kommenttia:

Strix Senex kirjoitti...

Lyhyesti: Onko kauniimpaa ääntä kuin Suomen pystykorvan kirkas haukku syksyisessä metsässä.

Perttu Ahonen kirjoitti...

Sikäli kun olen ymmärtänyt niin koiran alkuperäinen nimitys suomenkielessä oli Peni ja ainakin minun lapsuudessa kekkoslovakian aikana koiran yleisin nimi oli Peni. Jopa suomenlahdella on sellainen saari kuin Peninsaari, mikä kaiketi on saanut nimensä näistä hyljekoirista.

Joka tapauksessa penillä on ollut suuri merkitys suomalaisten esi/historiassa niin pihavahtina paljastamassa vainolaisen tulemista, kuin metsästys ja paimenkoirana. Peni on vanhin suomalaisen ihmisen seuralainen ja ystävä ja sellaisena sitä tuleekin arvostaa. Suomalaisissa koiraroduissa jotenkin ilmenee suomalaisen ihmisen olemus ja elämän arvostus.
Nykyään kulttuurin taantuman aikana tosin maahamme on houkuteltu väestöä, joka pitää koiraa saastaisena otuksena ja se kertoo näistä ihmisistä kaiken oleellisen, jossa suhde ihmisen parhaaseen ystävään koiraan ilmentää näiden ihmiseen olemusta itseensä.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Ykä ja kiitos tästä koiramuistelusta! Pakko kommentoida sen verran, että kissat kuuluvat suomalaiseen elämään myös, yksi on pelastanut pihavahtina ollessaan allekirjoittaneen sekopäiseltä koiralta.

Yst. terv. Ano Nyymi

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Strix Senexille, Perttu Ahoselle ja Ano Nyymille & kiitos kommenteistanne.

Strix Senex: Kyllähän se sinne kärkipäähän menee.

Perttu: Totta joo ja siitä tulee myös peninkulma tai peninkuuluma. Ja tuo oli hyvä nosto noista tuontitavarana hankituista koiranpotkijoista. Kertoo niistä varsin paljon.

Ano Nyymi: Kiitokset sinullekin. Ja joo, kyllä kissit ovat kovasti mukavia otuksia nekin.

Pate kirjoitti...

Koira on ihmisen paras ystävä. Ja kissat myös. Mutta tuli tässä mieleen, että kun uimahallissakin saa olla tarkkana jottei vesi roisku mielensäpahoittajien silmille, niin kyllä sitä varmaan vielä jonain päivänä saa lukea jotta välikohtaus kävelytiellä. Koiran ulkoilujattalla suomipaita tms yllään sekä suomenpystykorva. Se vain oli liikaa toteaisi joku oletettu vihernatsi

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Unknown. Joo, ja jos kyseisellä ulkoiluttajalla on vielä kalju pää niin painetilahan siitä seuraa.

Anonyymi kirjoitti...

Minunkin ensimmäinen koirarakkauteni oli suomenpystykorva, puhdasrotuinen metsässä viihtyvä kaunotar. Kun marjareissulla auton ovi avattiin, se syöksyi ensimmäisenä ulos, juoksi siellä hullun lailla pientä rinkiä häntä suorana uudestaan ja uudestaan, viimein jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja kertoi koko olemuksellaan, että tämä on ihanaa! Sen turkki pöyheni entisestään ja vihreää metsää vasten näytti siltä, kuin ihan joka karvan päässä olisi säihkynyt pieni timantti. Eräiden onnettomien sattumien vuoksi siitä ei metsästyskoiraa tullut, mutta koko perheen rakastama lemmikki, jonka muisto on ikuinen.

Rouva Ano

Anonyymi kirjoitti...

Nuorena likkana otin ekan koirani, joka oli suomenpystykorvaäidin pentu. Sanoivat sekarotuiseksi tätä pentua, mutta siitä likasta kasvoi ihan tyylipuhdas oravanhaukkuja, eli 13-vuotiaaksi ja sai kahdet pennut karjalankarhukoiran kanssa.
Yhden näistä pennuista otin mukaani muuttaessani omaan kotiin, ja äiti jäi äidilleni seuraksi. Tämä tyttöpentu oli karvaltaan kuin isänsä, mutta mustan värin sijaan oli ruskea ja oli kyllä kova haukkuja: oravia varsinkin, mutta hirvet ja kauriitkin kelpasivat. Neiti eli 16-vuotiaaksi.
Kolmas koirani oli Akita inu. Aivan upea tyttö hänkin. Ei välittänyt hirvistä eikä kauriista. Mutta peurat, näädät ja kissat kelpasivat. Tyttö eli 13-vuotiaaksi.
Kaikki koirani ovat olleet myös aivan upeita perhekoiria, kaikista huolehtivaisia.

Nyt en enää omista koiraa vaan seuranani on kotikissa, kulkuri, joka tuli luokseni. Mutta usein olen kotiäitinä muille koirille heidän omistajiensa tarvitessa apua. Yksi on mm. sekarotuinen lapinkoirauros, joka on aivan vimmattu hirvien ja kauriiden perään.

Eija

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitus sai hyvälle tuulelle. Meillä oli suomenpystykorva joka haukkui linnut ja hirvet. Isäukon mielestä paras koira mitä on ollut ja niitä on ollut. Nykyään karjalankarhukoira, hirvimies kun on. Tuosta oravan haukusta joku jo kertoikin, kerran oltiin yhdessä saaressa ukon kanssa lintujahdissa, niki tietysti mukana, suomenpystykorva. Hävisi heti omille teilleen ja jonkin ajan kuluttua haukku alkoi läheltä, ukko tohkeissaan heti konttaus asentoon ja käski pitää turvat tukossa ja pysyä selän takana, olin silloin ihan nöösipoika, ei ollut omia kantolupia vielä. Aikansa ryynättyään, haukku paljastui oravaksi. Muutama ärräpää ja jatkettiin raittiissa ilmassa ulkoilua. T. Oloneuvos

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Rouva Anolle, Eijalle ja Oloneuvokselle & kiitos kommenteistanne.

Rouva Ano: Joo, eräverinen koira on metsässä elementissään. Sillä on ihmisen aistien lisäksi se miljoona ylimääräistä hajua. Ja into riittää niin pitkään kuin akku kestää ja sehän kestää pitkään.

Eija: Kiitos jaetuista muistoista. Ja se akita inu on kyllä äärimmäisen kaunis koira. Terveiset myös kissillesi joka valitsi sinut emännäkseen.

Oloneuvos: Kiitos jaetuista muistoista sinullekin. Tuli mieleen ne omat noviisiajat isäukon kanssa jolloin ei mitään lupia vielä ollut.

Catilina 🇷🇺 kirjoitti...

Kävin tuossa juuri eläinlääkärissä. Odotusaulassa oli isot julisteet varoittamassa harkitsemattomasta pentutehtailusta:

OMINAISUUDET PERIYTYVÄT!"

Anonyymi kirjoitti...

tuosta Suomenpystykorvasta tuli mieleen, että monet pitää sitä lemmikkipihakoirana, ja ihmttelevät miksi se räksyttää joka risahdusta, pytykorvahan metsestyskoira joka pitäsi päästa tekeen metsään päivittäin haukkumaan riistaa, sellast pystykorvat ovat huomattavan rauhallisia kotipihalla..

-jpt-

Anonyymi kirjoitti...

Elukkamuistelmia:

En ole ikinä omistanut yhtään koiraa. Ei tilaa, ei aikaa, ei varsinaista tarvetta. Mutta koiratuttuja on kyllä kertynyt.

Eka tuttavus oli sukulaisnaisen seropi, Jesse. Snautserin näköinen - oikeastaan Wilhelmin näköinen, viiksetkin kuin keisarilla. Olin toisella kymmenellä kun tutustuimme. Kävin sitten vuosia kävelyttämässä koiruutta. Yhteiskoulun ekalla luokalla huomasin, että kävelyllä luokan tytöt olivatkin kovasti kiinnostuneita minusta - tai oikeastaan seuralaisestani. Jaa-a, jäänmurtaja Jesse. Otti hyvin mielellään vastaan rapsutuspalveluita. Katosi elämästäni muuton myötä.

Pieni suomenpystykorvanarttu, kaverin koira, oli liian pieni kuulemma rotumääritelmiin. Pyh, mokomat määritykset. Kaunis, punainen, siro ja älykäs koira. Mettälinnun surma ja oravallekin olis ollut. Sain seurata metonlumoamista ja kyllä pitää sanoa, että oli se aika velho. Pennusta asti, näin ekan haukukusta pudotuksen ja oli kyllä ylpeä savutuksestaan. Jaksoi kertoa monesti - kun kysyi myöhemminkin "Onkos lintuja näkynyt" sai vinkunan ja pikku haukahdusten piitkän litananian vastaukseksi. Ja isäntänsä vahvisti kertomukset. Joo, ja haukkui lehdetkin puusta. Takamettästä luului rapinaa: Hauhauhau ... Takametsästä olisi voinut kuulua rapinaa: Hauhauhauhau... Takametsästä ei kuulunut rapinaa: Hauhauhau...

Koko lauma karhukoiria: persoonia kaikki, yksi erikoistui hiiriin, löysi niitä suupalakseen ihan mistä vaan. Oli mukana alaluokkaisten kölvien mettäreissuilla. Hihnan toisessa päässä ei pahemmin väsynyt, oli vetoa sen verran. Oli jotenkin turvallinen olo sen kassa, olis tullu ihan mikä vaan vastaan, karhu, mammutti, hiiri, hirvi, vieras koira tai muu peto, niin puolusti meitä ihan täysillä. Toinen, vanhempi uros, tutustui minuun ja hyväksyi. Myöhemmin kuuroutui ja alkoi hylkiä uusia tuttavuuksia. Piti oudomman tyypin rapsutusyrityksiä verisenä loukkauksena. Loukkauksena jonka vain kuolema voi hyvittää. Muuten asiallinen hirvensurma. Nuotiolla viihtyi omassa seurassaan, jäyhä jäpittäjä. Makkara kelpasi vain tuttujen tarjoamana. Kaadolle kans ei ihan kenen vaan tarvis tunkea, ainakaan ihan heti.

Kollikatti, kotona miukui hennolla äänellä. Nukkui jalkopäässäni lämmittäen kuin patteri. Ulkosalla mourusi sitten vähemmän vienosti. Piti jöötä pihassa ja lähitienoolla. Myyriä, hiiriä ei taloon ollut tunkemassa. Eikä vieraita kolleja. Hääti jäniksetkin omenapuita kalvamasta. Ja paistoi särkeä hirven kanssa pottumaalla. Hirven pokka petti ensin. Tapaaminen ilmeisesti ilveksen kanssa koitui kohtalokseen.

Ilmeisesti osaan kissaa sen verran, että kyläpaikoissa aratkin katit on kohta kehräämässä sylissä tai vieressä. No, koiratkin on kavereitani ja pikkulapset, kai olen vaarattoman oloinen.

Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

Koirat on kyllä ihan mukavia otuksia. Itse en ota koiraa koska se vaatisi paljon enemmän läsnä oloa kotosalla kuin pystyisimme rouvan kanssa tarjoamaan. Kaksi kissaa menee, mutta niitäkään ei oikein vuorokautta pidemmäksi aikaa yksikseen jättää. Suomen pystykorvaa en huolisi mistään hinnasta (vaikka nätti pörröturkki onkin). Arvostan enempi hiljaisuutta kuin jatkuvaa räksytystä. Pikkupoikana palloa pelatessa serkkupoikien pihassa erehdyin karanneen pallon hakemaan pystykorvan ruokakupin läheltä.. ja eiköpä tuo pirulainen käynyt pohkeeseen kiinni. Toisaalta se ei ollut koiran vika, vaan isännän, joka oli sellainen "ilkikurinen" ja kiusasi koiraansa antamalla tälle herkkupajan ja peittämällä samalla kenkänsä alle. Piski oppi puolustamaan ruokaansa. Kotona 70- ja 80-luvulla meillä oli airedalen terrieri josta riittäisi tarinaa kirjaksi asti. Viisas eläin.

-Sepi

Anonyymi kirjoitti...

En kiellä suomalaisten rotujen käyttökelpoisuutta metsästyksessä. Itselle on kuitenkin aina nuo saksalaiset rodut olleet se juttu. Jos kaikki koirat ovatkin uskollisia, niin Deutsche Schäferhund on uskollinen potenssiin kaksi. On jotenkin kuvaavaa, että meidän neidille pitää usein selittää, että haluan suorittaa vessakäyntini yksin, ja sen pitää odottaa eteisen lattialla kunnes olen valmis. Kotona ollessani meidän välinen etäisyys on harvoin yli metrin (tällä hetkellä n. 15 cm).Jotkut varmaan kokisivat moisen ahdistavana, mutta minulle se sopii. Siinä on kaveri, jonka kanssa ei tule riitoja.

Simo

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Olipas toksisen etnonationalistinen ja rotupuhdas kirjoitus. :D
Son Lönssonin genitaalihiekkatehtaalla taitavat painaa viikonlopun 3:ssa vuorossa nyt. :D

Kolminkertainen VUH!

Joppos123 kirjoitti...

Itseltäni löytyy vanha kekkosen aikainen valokuva jossa pasteeraan konttausikäisenä karjalankarhukoiran kanssa. Piskin nimi oli Jesse. Oltiin samoilla ruokakupeilla ja kuulemma parhaat kaverit.
Muihin suhtautui aika nuivasti. Meikä sai syödä ja juoda ohimenneässäni samoilta apajilta mutta muille tuli hammasta.
Sisko sai kuulemani mukaan näykkäsyn huulen läpi kun erehtyi meidän sapuskoille.
En tarkoita, että meikää olisi koirana kohdeltu vaan se vahti meikäläistä ja minä taas en siinä (kään) vaiheessa ollut nuuka sapuskan suhteen, heh.
On noi koirat vaan mainioita tyyppejä.

Anonyymi kirjoitti...

Ajokoiria pidetään joskus vain työkaluina, mutta asuessaan perheen joukossa niistä tulee yhtä "inhimillisiä" kuin pystykorvastakin. Isäni elämän koira oli 5.5.1955 syntynyt suomenajokoiranarttu, josta kehittyi upea jahtikaveri ja perheenjäsen. Usein ajokki jäi pimeän saapuessa vielä ajolle ja sitten pussipimeässä raapi oven takana. Itsekin pääsin toisellakymmenellä mukaan jänismetsälle ja joskus ajoon saatiin kettukin, jollaisen itsekin ammuin ajolta. Mutta sitten tulivat Laukonpeurat, joita nykyään valkohäntäkauriiksi nimitellään. Ja niitä tuo ajokki ei voinut vastustaa; parinsadan metrin spurtti ja sitten odotettiin, että tuleeko se haukku perässä! Vain tässä suhteessa myöhempi beagle oli parempi, se saatiin olemaan välittämättä peuroista.
Ja tuo ajokoira tunnisti koiraihmiset:naapuri, joka ei koirista tykännyt, huuteli oven takaa pistämään "se hurtta kiinni", kun taas kulkukauppias otettiin vastaan häntää heiluttaen! Kaikki kahvaovet tuo koira oppi avaamaan kumpaankin suuntaan, vain Abloyn kiertämiseen se ei oppinut ja niin ollen pysyi sisällä, jossa kaikki ovet olivat avatut! Koiralla oli pihassa juoksulanka ja yöt sisällä. RIP Milla!

Anox

Joppos123 kirjoitti...

Tässä kun jonkin ajan kuluttua on taas aikaa lähteä pentua kasvattamaan niin olen ajatellut ihan omankin toimeliaisuuden vuoksi ottaa koiran. Mieli vetäisi aika paljon linjalle saksari tai malinois.
Edellinen oli saksari, mutta.
Vaimo oli sitä mieltä, että meille riittää yksi vahti eli olen taipuvainen ottamaan pojan kennelistä metsästyslinjaisen labradorin.
En vielä metsästä mitään mutta onhan sitä tullut hankittua sentään alaan sopiva puku ja kaverin asekaapissa oleva vielä minulle luvaton haulikko.
Olen enemmän niitä kalastusmiehiä, ammatissa on saanut ammuskella enemmän kuin riittävästi.
Ei kuitenkaan ole ollenkaan poissuljettua ettenkö lähtisi jossain vaiheessa vaikkapa sorsastamaan ja siinä olisi korvaamatonta apua koirasta joka ei pelkää vettä.

Anonyymi kirjoitti...

Perttu Ahonen kirjoitti:
"Sikäli kun olen ymmärtänyt niin koiran alkuperäinen nimitys suomenkielessä oli Peni..." Ja Yrjöperskeleskin näytti myöntävän tiedon oikeaksi.

Päätinpä tarkistaa asian kirjasarjasta Suomen sanojen alkuperä. Niinpä ilmeisesti tosiaan onkin, olkoonkin että siinä teoksessa olevista monista lyhenteistä on hieman vaikeaa saada selkoa.
Joka tapauksessa sen mukaan peni ei ole alkujaan erisnimi vaan koiraa tarkoittava yleisnimi. Oikeassa olitte.
Sen sijaan sana koira ei saman opuksen mukaan alkujaan tarkoita mitään tiettyä eläinlajia vaan sukupuolta millä tahansa eläimellä, vieläpä kasveillakin (!) Sen vastineet kaukaisissa sukukielissä merkitsevät miestä tai uroseläintä.

Sanat koira ja koiras muistuttavat nykysuomessakin kovasti toisiaan, ja alun perin kyseessä onkin sama sana, vaikka sen eri muodot ovatkin jo kauan sitten eriytyneet eri merkityksiin. Jossakin vaiheessa sana, joka alun perin tarkoitti minkä tahansa eläimen koiras- eli urospuolista yksilöä, ilmeisesti erikoistui tarkoittamaan nimenomaan koiraspuolista koiraa, ja vielä myöhemmin se yleistyi tarkoittamaan tätä lajia ylipäänsä, sukupuolesta riippumatta.
Mutta sen etymologiset vastineet joissakin sukukielissä ovat erikoistuneet tarkoittamaan muidenkin lajien koiraita: voguulissa porohärkää, unkarissa mehiläiskuhnuria, samojedikelissä sonnia tai orihevosta. Ja useammassakin kielessä se merkitsee – hedehamppua, hampun hedeyksilöä (jossa siitepöly muodostuu).
Joskus kuulee väitettävän, että vasta Carl von Linné 1700-luvulla olisi ensimmäisenä rinnastanut kasvien heteet ja emit eläinten sukupuolielimiin ja että tämä rinnastus olisi silloin herättänyt joissakin piireittä pahennustakin. Mutta tuo Suomen sanojen alkuperä -teoksen luettelo sanan etymologisten vastineiden merkityksestä eri kielissä viittaa kyllä vahvasti siihen, että asia olisi kansanomaisestikin ymmärretty, ainakin suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa, jo kauan aikaisemmin. Kuinka muuten olisi koiraseläintä tarkoittava sana voinut siirtyä tarkoittamaan (kaksikotisen) kasvin hedeyksilöä? Monilla kasveillahan heteet ja emit kyllä ovat samassa yksilössä, vieläpä samassa kukassakin, mutta toisilla, esimerkiksi juuri hampulla, taas eri yksilöissä, missä tapauksessa kasvejakin on kahta sukupuolta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Catilinalle, jpt:lle, Pyssymiehelle, Sepille, Simolle, Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle, Joppos123:lle, Anoxille ja Anolle sekä kiitos kommenteistanne, jaetuista muistoista ja kokemuksista sekä lisäyksistä.

Anonyymi kirjoitti...

Ad Joppos123:

Saksarin sijaan suosittelen Malinoista, sakemannit on pilattu jalostuksella. Luiskaperät on vallanneet rodun. Muuten: Aatun vika, halusi jellonannäköisen saksarin. Perkele. Malinois on toistaiseksi terve ja innokas touhuamaan ja oppimaan. Valkoinen paimekoira (?) on kanssa terveenoloinen, tutuilla on muutama. Komea koira ja ilmeisen terve.

Ite olen tuntenut kaksi saksaria Hyi ja Ei ikäjärjestyksessä. Hyi oli naapurin koira kun olin alle kouluikäinen. Hyi kuului kun kouluttivat, mikä oikea nimi oli en tiijä. Hyvin meni oppi perille kumminkin ja siihen aikaan sakemannikin näytti koiralta.

Ei on oppikouluaikainen naapuri. Oikeankin nimen tiijän. Oli komea koira ja hyvin älykäs. Ja hyvin koulutettu. Mikään, siis ei mikään aidan tuolla puolen kiinnostanut pätkääkään. Ei mikään. Kun piipahdit pihaan, tuli katomaan kuka tuli - ja meni kertomaan isäntäväellle kenelle tuli vieraita. Tiesi sen, että kenelle isäntä luovutti hihnan oli päällikkö. Seurasi komentelematta vasemman polven kohdalla. Hihna oli irti ja kiepillä kädessä. Ei ollut moksiskaan pyssyn paukkeesta, GP35 ei hätkäyttänyt - ja se ärjähtää KOVALLA äänellä, ainakin belgialaisilla kp-paukuilla. Käytin ampumaradalla tottumassa paukkeeseen. Oli erikoinen hurtta, mikään vastaantulija ei hetkauttanut kun menimme tai tulimme ratareissulta. Kulki kuin varjo vieressä - paitsi kun sanoi "vapaa" - sitten löytyi kovastikin mielenkiintoista nuuskittavaa. Oli vaan erilainen tutustumiskävelyttävä kuin mettärotuiset, aika montaa koiruutta kävelytin ampuradalla tottumassa paukkeeseen, kävelytin tai kuljin omistajan seurana. Ja aina ne mettäkoirat löysi vaikka mitä kiinnostavaa.

Huvittavaa oli, että hurtat oppivat aseöjyn ja ruudin hajun tarkoittavan herkkuja ja hupia - radalla oli nakinpätkia tai lihapullia tarjolla koituuksille. Ja pallonheittoa ja kapulannoutoa. Ja hassuimmat oppivat paukkeen tarkoitavan huvitusta ja herkkuja.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Joo, sakemanni on kelpo koira mutta sen jalostuksen takia niissä on paljon lonkkavikaisia. Tuosta kuvaparista asia selviää hyvin:

https://ohl.co/wp-content/uploads/2014/07/100-years-evolution-of-dogs-How-they-were-and-how-they-are-to-these-days.jpeg

Malinois on minulle vieraampi mutta uskoisin että mainon koiran siitäkin saa. Metsästyskoiralle tuo paukkujapelkäämättömyyshän on aika olennainen asia.

Koirathan ovat kehittyneet sudesta ja siitä tuli mieleen tämä varsin hauska pläjäys:

https://i.pinimg.com/736x/ce/e2/d3/cee2d39260a27e4428339bada8ea59d0.jpg

Anonyymi kirjoitti...

@Pyssymies Jos Aatulla tarkoitat Herr Hitleriä, syyllisenä Saksanpaimenkoiran luiskaperäisyyteen, niin haukut väärää puuta. Googletas valokuva Hitlerin koirasta Blondi. Oli nimittäin aivan suora selkä. Takajalat on ihan yhtä pitkät kuin etusetkin. Sitäpaitsi Hitler antoi tappaa kaikki Blondin pennut ennen omaa kuolemaansa = ei vaikutusta nyky Saksanpaimenkoiriin.

Saksanpaimenkoiria on nykyään kahta hyvin paljon toisistaan poikeavaa linjaa. Näyttelylinjainen luiskaperä ja käyttölinjainen suoraselkä. Myös näiden linjojen värityksessä ja luonteessa on suuret erot. Käyttölinjainen voi olla periaatteessa minkä värinen tahansa pikimustasta vaaleanharmaaseen(suvaitsevaisuutta:), kun taas näyttelylinjaisissa suositaan perinteistä väritystä, ja ruskean osuuden pitää olla mahdollisimman tumma ja vaaleaa ei saisi olla yhtään jne (rasismia?).

Vaikka Malinois onkin osin syrjäyttänyt Sakemannit poliisissa, niin se johtuu ennemminkin Malinoisin kevyemmästä rakenteesta, jolloin koiran nivelet ja luut kestää hypyt yms. paljon paremmin kuin hieman lihaksikkaammalla Sakemannilla. Tähän osa Sakemannien kasvattajista on jo puuttunutkin, ja he keskittyvät käyttölinjaisten jalostuksessa myös keventämään Sakemannin rakennetta. Siis lähemmäksi alkuperäistä.

Simo

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Simo ja kiitos lisävalaistuksesta. Minunkin käsittääkseni tuo luiskaperähomma on maailmanlaajuisempaa. Ja pannaanpa se kuvavahvistus Blondista:

https://i2-prod.dailystar.co.uk/incoming/article21299105.ece/ALTERNATES/s615/3_Hitler-and-Eva-Braun.jpg

Sen muuten muistan eräältä maanviljelijätuttavaltani kuulleeni (ei liity eläin- vaan kasvikuntaan) että natsit halusivat jostain syystä kieltää speltin viljelyn. Sitä viljeltiin natsiaikana Saksassa vaan jossain syrjässä Alpeilla.

Anonyymi kirjoitti...

Opiskelijanuorukaisina pohdimme 1970-luvulla miehekkäitä koirarotuja. Ja yhteisymärrys syntyi suomenpystykorvasta, karjalankarhukoirasta ja saksanpaimenkoirasta. Eipä tällaisia koiria näe enää kenenkään taluttavan kaupungilla.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Eikä tarvitse taluttaakaan. Kerrostaloasunnot kun eivät ole tuollaisia koiria varten. Ne tarvitsevat tilaa.

Anonyymi kirjoitti...

Aatulla tarkoitin natseja yleensä ja kyllä ne halusivat leijonan näköisen koiran. Korkea etupää ja matalampi perä. Ja ovat sen saaneetkin. Hajontaa noissa saksareissa on koon ja muodon kanssa ihan pirusti. Rotu oli muotia taannoin, tästä ei yleensä seuraa mitään hyvää. Pentutehtailua ja koiria ihan väärillä ihmisillä. Mm Lassie-elokuvat pilasivat skotlannin paimenkoiran 60-luvulla. Coccerit saivat lonkkavian 70-luvulla, jne.

Parikymmentä vuotta sitten kun ihmettelin hra. vanhemman kostaapelin uutta koiraa, malinoista, kertoi niiden olevan terveempiä ja täyspäisempiä kuin sakemannien. En tiijä kun en ole kennelihmisiä mutta ainakin virtaa piisasi pennussa ja oli todellakin sirompi kuin edeltäjänsä. Jotkut sakemannit oli nimittäin todella massiivisia. Hyvä juttu jos kasvattajat ajattelevat koirien terveyttä.

Paitsi mettäkoirille on ihan tavan seurakoirillekin välinpitämättömyys tai ainakin hötkyilemättömyys paukkeen suhteen hyvä asia. Ja voimankäyttö- & suojelukoirille hyvin tärkeä asia. jos koira tekee 180 asteen käännöksen kun paukahtaa ei siitä hyvä seuraa.

Ai niin: Hyvää kirsupäivää näin jälkikäteen. Eilen oli taas yksi myötähäpeäpäivä ylellä. Areenassa on muuten hyvä leffa nähtävissä: Harakiri.

Pyssymies

Joppos123 kirjoitti...

Pyssymiehelle.
Tuota malinoista on tullut mietittyä. Ainoa vaan kun se on aika luupäinen rotu ja tässä vielä sen verran kavio nousee, että tulee reissattua aika paljon. Ei sitä ihan kelle tahansa voi jättää hoitoon.
Siinä mielessä tuota metsästyslinjaista labbista mietin.
Vaimo vähän aristelee noita suojelukoulutettuja koiria, kaverilla oli aikoinaan muutama ja onhan ne vähän introverttejä.
Tullut oltua joskus nuorena maalimiehenä niille.
Voihan sitä labbisellekin suojelun alkeet opettaa, en olisi enää torpan ainoa vahti.
Malinois on kyllä upea koira, vaativa.

Strix Senex kirjoitti...

Kunnon koira ja kaupunkiasunto ovat hankalahkosti ratkaistava, mutta ei mahdoton yhtälö. Kunnon koirina pidän tässä yhteydessä tietysti nimenomaan erilaisia pystykorvia, joskin muitakin kunnon koiria on. Suomen pystykorva on tietysti (minun mielestäni) koirista paras (muitakin tämän luonnehdinnan ansaitsevia toki on) mutta sellaisen hankkiminen kaupunkiasuntoon olisi väärin niin koiraa kuin naapureitakin kohtaan. Suomen pystykorva kun on myös talon vahti, joka ilmoittaa jokaisesta kulkijasta. Meillä ratkaisuna oli Länsi-Göötanmaan pystykorva, sellainen matalajalkainen paimentava pystykorva. Tulee toimeen kaupunkiasunnossa. Vaatii runsaasti liikuntaa, mutta sehän on isännänkin kannalta vain hyvä asia. Luja itseluottamus, kuten lehmiä paimentamaan erikoistuneella matalalla koiralla pitää ollakin, mikä tarkoittaa sitä, että se ei turhia hermpoile eikä äksyile. No joo, siitä luonteesta olisi tietysti juttuja ja esimerkkejä vaikka kuinka paljon, mutta jätetään tällä kertaa.

KKi kirjoitti...

Olipa raSSiastinen kirjoitus.

Kaikki koirat ovat aivan samanlaisia. Kyllä vaikka cihiqyaiy (vai mikä lamppuharja lienee) on ihan hyvä hirvikoira.

No juu...

On se jännä miten kaikilla muilla elukoilla on rotuja ja rotueroja. Ihmisellä vain ei ole.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitit: "Varsinaisesti suomalaisia koirarotuja ei itse asiassa ole kovin paljoa mutta nostetaan ne tapetille."

Itse asiassa niitä on yllättävänkin monta. Koko maailmassakin on "vain" noin 450 koirarotua; niin sanotaan ainakin täällä:
https://en.wikipedia.org/wiki/Dog_breed

Kun Suomen osuus maapallon maapinta-alasta on vain noin tuhannesosa ja väkiluvusta ei edes tuhannesosaa, voisi kuvitella, että vastaava olisi myös Suomen osuus maailman koirarotujen alkuperistä. Siinä tapauksessa niitä vain ei olisi yhtäkään. Mutta luettelithan itsekin niistä peräti seitsemän, joskin niistä yhden osalta on epäselvää, onko se peräisin Suomesta vai Ruotsista.

KLS kirjoitti...

KKi:lle:
Rotuja siinä mielessä kuin koirilla on vain jalostetuilla kotieläimillä. Niistäkin tosin koirilla niitä on ylivoimaisesti eniten, ja ne nykyisessä, pitkälle jalostetussa muodossaan ne epäilemättä eroavat toisistaan paljon enemmän kuin minkään muun kotieläimen rodut.

Anonyymi kirjoitti...

Ad Joppos 123

Ollut nuorna miehenä maalimiehenä? Sama vika rahikaisella. Vaatii kyllä hermoa odottaa ISOn sussarin käyvän päälle, kun se kiihdyttää kohti. Ja sitten staminaa kestää se törmäys. On meinaan voimaa takana koiralla, vauhtia ja massaa ja voimaa. Dobberi on toinen kova juttu, ne on kaikki mielenvikaisia - tai ainakin siltä tuntuu kun ne käy kiinni. Rottiksen kanssa oli käydä huonosti, se kun ei tajunnut pitää asekättä kiinni, vaan yritti naamaan kiinni. Huonosti koulutettu.

Mettähommiin kelpaava suojelukoira voisi olla karhukoira. Se nimittäin puolustaa omiaan ihan mitä vaan vastaan, ihan mitä vaan. Vahva ja rohkea koira, itsepäinen ja juro, vanhemmiten kiukkuinen. Olen vähän aatellut eläkkeellä pitää karhukoiraa, vahtina ja suojelukoirana. Kun en tiijä miten kehitys kehittyy. Sen tiijän kokemuksesta, että vahvaa koiraa pelkää hampit ja elukat.

Pyssymies

Joppos123 kirjoitti...

Pyssymiehelle.

Kokopuku piti muutamien koirien kanssa olla. Ei ne hihasta välittänyt, saattoivat tulla koko suulla rintaan tai niskaan.
Kaheleita rakkeja ja sitten kun oli kamat pois niin parhaita kavereita.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pyssymiehelle, Joppos123:lle, Strix Senexille, KKi:lle, Anolle ja KLS:lle & kiitos kommenteistanne.

Pyssymies: Kiitos lisäyksistä. Karjalankarhukoirahan ei ole varsinainen suojelukoira mutta toisaalta ilman karhukoiran lupaa ei tontille ole tulemista. Jos tarkoitit karhukoiralla kaukista niin se on vielä sitten astetta hurjempi.

Joppos123: Koirissa on puolensa ja puolensa. Ja vaimon kanssa tietysti täytyy yhteinen sopu asiasta löytyä.

Strix Senex: Kyseinen koira oli minulle uusi tuttavuus. Piti ihan googlata. Vaikuttaisi varsin mukavalta perhekoiralta. Ja on näköjään corgin esi-isä.

KKi & KLS: Ymmärsin kyllä KKi:n pointin. Koirat ovat fiksuja eläimiä. Niillä kun ei ole ammatti- ja tapaloukkaantujien muoto- ja käyttövalioita.

Ano: Kun asiaa tuosta vinkkelistä katsoo niin niinhän se taitaa olla.

Anonyymi kirjoitti...

15 vuotta sitten olin lapissa ajeluttamassa turisteja koiravaljakoilla. Huskyt ovat siitä mukavia koiria, että ne eivät vartioi ja ovat muutenkin hyvin lempeitä. Haukkuminenkin on aika harvinaista mutta joka ilta ruokailun jälkeen lauma, n. 50 huskyä alkoi iltaulvontansa. Se kesti minuutin tai kaksi ja usein vielä toistui illan aikana. Se kuulosti komealta ja turistit olivat ihmeissään.
Linkin kuvissa en ole mukana mutta koirat ja musheri Huskydundee ovat tuttuja...
https://www.flickr.com/photos/29562941@N08/

Eräällä isännällä täällä Pohjanmaan lakeuksilla oli kaksi kaukasiankoiraa ja kun asui hieman syrjässä niin koirat olivat aina irrallaan pihassa. Kerran pihaan ajoi vieras auto ja kookkaat koirat hieman murisivat niin ettei ukko uskaltautunut ulos autosta. Kun isäntää ei näkynyt hetkeen niin koirat purivat autosta kaikki neljä rengasta rikki!
Kaukasiankoirat pitävät sudetkin loitolla.

Johan

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Johan. Oli muuten kaiken kaikkiaan mainio kuvagalleria. Alkoi heti taas tehdä mieli pohjoiseen. Ja joo, ne kaukikset ovat kyllä pirunmoisia petoja mutta käsittääkseni sitten perhekoirana omalle väelle taas täysin lutusia.

Anonyymi kirjoitti...

Muuan Munsterhjelm muisteli 1800-luvun aikoja. Rekiajelulla nykyisen Hämeenlinnan alueella ilmestyi susi metsänreunaan. Reessä oli ISO vahtikoira - muistaakseni joku venäjältä tuotu paimenkoira , joka lähti sutta kurmoottamaan. Susilauma sitten söi sen koiran. Siitä on yli sata vuotta, kyllä sudet tempun osaa vieläkin.

Karhukoira on Karjalan karhukoira, tietenkin.

Suojelukoiran pitää olla sosiaalisesti hyväksyttävä, siis semmoinen, että voidaan arvella haltijan sitä hallitsevan ja koiran olevan kesykoira, ei joku villielukka. Siis kevyempi kuin taluttajansa, matalampi kuin taluttajansa, tottelevaisen oloinen, älykkään oloinen, siisti. Dobberi, airedalen terrieri, sussari, belgian paimenkoira, negevin koira, labbari, karhukoira, pystykorva*...

Sekalainen karvakasa, villikoira, kaukasian paimenkoira yms. ei näytä kesykoiralta, eikä aina käyttäydy hyvin. Suomessa ei ole kaukasikoja, ei niitä ole tarvis paimentaakaan. Joo-o, olen rasisti, kaikkia rotuja ei suomessa tarvita.

Mainitsemani sakemanni "Ei" oli älykäs ja koulutettu, tiesi tiellä saavan kävellä ihan kenen ja minkä vaan. Ja tiesi mitä aita tarkoittaa, sen toisella puolella saa kävellä ja oleilla ihan kuka ja mikä vaan. Piha on eri juttu. Mutta sielläkään ei rähjätä, eikä käydä kiinni. Huomiohaukku on eri juttu kuin rähjääminen.

Tyhmemmän naapurini kaukasialaiset on eri juttu, eivät tajua, että tiellä saa kävellä ja vaikka mopoilla ihan kuka vaan ja mikä vaan. Se ei vaan niille rakeille kuulu. Mutta kun ei äly riitä, rähjäävät. Miksi pitää isoa reviiriä vahtivia laumanvartijoita kaupungissa omakotitontilla? En todellakaan tajua.

*Pystykorva suojelukoirana? Joo, yksi järkkäri piti semmoista. Ystävällinen koira mutta tarvittaessa puolusti jyrkästi isäntäänsä. Löysi sammuneita puskista ja tarpeen tullen haukkui kumoon rähjääjät.

Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

Lisää etnorasismia:

Meillä suomalaisilla on etuoikeus ja velvollisuus ylläpitää suomalaisia koirarotuja. Vinqueindian luppakorva voi olla uhanalainen rotu mutta pitäkööt sitä yllä muut. Kun otamme koiran olkoot se koira, jos rotukoira, niin joku suomalaisen rodun koira. Pienet rodut kun voivat hävitä helposti - muoti vaihtuu tai tapahtuu muuta ja yks kaks ei enää ole porokoiraa tai seiskarinkoiraa - ai niin ei olekaan.

Pyssymies

Joppos123 kirjoitti...

Kosovon paimenkoira on kanssa aika mörkö. Susien poissapitämiseen niitä aikoinaan kasvatettiin. Rekku on ihan berhandilaisen näköinen ja kokoinen, väri on aina harmaa.
1999 kun NATO meni Kosovoon niin siellä oli paljon isännättömiksi jääneitä koiria ja ne olivat päässeet helpon sapuskan pariin. Söivät siis ruumiita. Silloin ammuttiin kaikki kohdalle tulleet joilla ei ollut pantaa.
Vasta 2012 tuli kielto ettei niitä saanut losauttaa muutoin kuin itsepuolustustarkoituksessa.
Muutama jouduttiin kyllä lopettamaan kun ei puhe auttanut.
Tommonen villiintynyt puolen karhunkokoinen koira on aika vaarallinen.
Pää on tiskivatin kokoinen ja ruhoa riittää.
Viimeksi näin vastaavan rekun Bosniassa. Asiallisesti oli pihalla narussa. Oli sen oloinen ettei ilman 10 kilon lihalahjusta ole mitään asiaa sen tonteille, jos sittenkään.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pyssymiehelle ja Joppos123:lle & kiitos kommenteistanne ja lisäyksistä. Suomalaista kannattaa suosia joka asiassa. Toi kosovonpaimenkoira piti ihan googlettaa ja aika vakuuttavan näköinen oli sekin.

Ironmistress kirjoitti...

Tulipa käytyä taannoin omalla veneellä Naissaaressa Tallinnan edustalla. Neuvostovallan aikana se oli suljettu sotilaskohde. Upea 10 km^2 saari, joka puolella hiekkarantaa ja suojainen venesatama.

Tuli mietittyä, että mitä, jos saari olisi ollut USA:lla niin mitä sinne olisi rakennettu? Viiden tähden hotelleja ja lomakeskuksia, ja sinne tultaisiin lomailemaan kaikkialta Itämeren alueelta. No. Mitä Neuvostoliitto sinne rakensi?

Miinatehtaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ruukinmatruuna. Sama on tietysti Suomenlahden saarten kohdalla. Ryssien käsissä ne ovat silkkaa hukkapätkää.

Bwana kirjoitti...

Tervehdys pitkästä aikaa.

Paimensukuinen lapinkoira on rungoltaan pidempi kuin "perus" lapinkoira, joka on selvästi "neliömaisempi". Taisi olla joku kantakoirasysteemikin niissä, vanhoja työkoiralinjoja yhyttäen/säilyttäen. Exällä joskus silloin kun dinosaurukset tulen keksivät oli tietotaitoa paljon noista paimensukuisista. Näin mäyräkoiramiehenä sitä lajin sisäistä vääntöä oli joskus lystikästä seurata.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Bwana, ja kiitos lisäyksestä.