Eli jatkoa pikkusen pojan kesälle
Siitä mukavasta rautatie-episodista oli mennyt ehkä viikon verran. Meitä oli semmonen epälukuinen poikalössi Oy Firma Ab:n rivitalojen kiikuilla ja me pelattiin kiikkupalloa niin kuin monena iltana ennenkin. Eiköhän sitä nykyisetkin muksut osaa pelata. Kiikkupalloa pelattiin usein, ja toinen suosittu harrastus oli kiikusta pituushyppääminen. Mehän oltiin tehty melkoisen komea hiekkakasa pehmusteeksi, ja hyppyjen pituudet olivat (vauhti otettiin tietenkin kiikussa seisaallaan) koko lailla bobbeamonia. Muutama kuukausi myöhemmin tosin aikuiset, juuttaat, ottivat puiset kiikkulaudat pois ja laittoivat tilalle lutterot autonrenkaat. Ihan vaan semmosen pikkuseikan takia, että yksi meistä katkaisi jalkansa siinä pituushypätessä. Eihän siitä enää pystynyt hyppimään ja vaikeuttihan se sitä kiikkupalloakin.
No, yhtä kaikki, siinä vaiheessa ei kenenkään kintut olleet vielä kipsattuina ja kiikkupalloa pelailtiin. Sitten siihen ilmestyi kaksi ikivanhaa heppua. Tai no, iän myötä ikivanhan käsitys alkaa kummasti venymään, todennäköisesti ne olivat saman ikäisiä kuin minä nyt, mutta silloin nyrkillätapettavana kaikki, millä kasvoi parta sijoittui ajallisesti jonnekin kelan ja kuopan puoleenväliin.
Me oltiin tietysti siinä vähän varpaillamme, kun ajateltiin, että meidän epäiltiin tehneen joitain kolttosia. Ja kun jätkälössin koostumuksen ottaa huomioon, niin epäilyksille kiistatta saattoi olla perusteitakin. Mutta ne vaan totesivat, että nyt pannaan pojat jalkapallon korttelisarja pystyyn. Kertokaa kavereillenne ja tulkaa Senjasen kentälle huomenna siihenjasiihen aikaan. Joka heppu tuumasi pikkupojan innolla että joo, eikä siihen muuta tarvittu. Muutama samanlainen heppu oli kiertänyt muita jätkälössejä muissa kaupunginosissa ja eihän siinä mennyt kuin muutama päivä, kun täysi sarja oli pystyssä. Oy Firma Ab oli antanut vielä pelipaitojakin. Minäkin sitä sarjaa muutaman kesän touhusin, vaikken mikään Beckenbauer ollutkaan. Lähinnä Pele kahdella ällällä. Mutta mukavaa se oli yhtä kaikki.
Mietin, mahtaisiko tuollainen onnistua nykyisin? Ainakaan ihan noin ex tempore. Pitäisköhän siihen olla jotkut luvat? Pitäisikö sarjan vetäjien ehkä toimittaa rikosrekisteriote jonnekin? Pitäisikö heillä olla ehkä joku tutkinto ja kirjallinen lupa? Antaisivatko äiteet poikien mennä vahtimatta? En osaa sanoa. Vanhemmat Perskeleet totesivat vaan, kun korttelisarjan alusta kerroin, että no sehän on hyvä, pysyy nulikat pois töllöntöitä tekemästä.
Eihän se kesä tietenkään pelkkää pallonpelailua ollut, vaan siihen sisältyi kaikenlaista, mikä pikkusta poikaa kovasti miellytti. Elämä oli sillai mukavasti aamupäivässä, että maailma oli suuri, melkein kaikki uutta ja löytämisen riemu melkein jokapäiväistä. Tietysti uuden oppimisen hintana oltiin usein niin polvet kuin nokkakin ruvella, mutta ei sitä niin dramaattisena pidetty. Tilastotappioita. Ja olihan se laastari jo keksitty silloinkin. Tosin piharatamon lehti pelitti ihan yhtä hyvin, kun eihän sitä aina jonkun naarmun takia viittinyt kotia juosta. Kesäjanon sammutti Rymd ja yleisen turvallisuudentunteen toi Kekkonen.
Ja olihan tarjolla myös viihdettä. Ison Ykän maailmassa kärsitään viihdeähkystä. Sitä on liikaa ja liian helposti saatavilla. Siihen turtuu. Pikku-Ykän maailmassa viihteen löytämiseen piti nähdä vaivaa ja vähempäänkin tyytyi. Yksi suosituimmista viihteen muodoista oli tietysti musiikki. Rokki oli vienyt nuoren miehen mennessään jo silloin, Slade iski kybällä ja Noddy Holderin ääni räjäytti tajunnan. Sillä hepullahan oli laulustyrkkarit ihan vaan muodon vuoksi. Ei se niitä oikeesti tarvinnut.
Rokin renkutustahan otettiin talteen Philipsin radionauhurilla, johon musiikkia äänitettiin radiosta c-kasetille, joihin pikkupojillakin oli nippa nappa varaa. Siihen kun saattoi äänittää päälle aina uudestaan. Äänen laatu ei välttämättä ollut hifiä, mutta kun me ei tiedetty mitä hifi on, niin eipä asian kanssa ollut tarvetta hifistellä. Nuorten sävellahjan lisäksi ei paljon muuta rokkiohjelmaa ollut, ja sitä kuunneltiin korvat ruvella käsi rec ja play-näppäimillä (tai hantaakihan se play-näppäin oikeastaan oli) valmiina äänittämään purkkaa ja jytää.
Luonnollisesti möllit nauttivat myös korkeakulttuurista eli luimme, hankimme ja lainasimme toisillemme hyvää ja kehittävää kirjallisuutta, kuten Mustanaamio, Korkeajännitys, Tex Willer ja ennen kaikkea Shokki. Shokki-lehti jos mikä on elänyt aaltoelämää. Se oli kovasti muotia silloin ennen 1970-luvun puoliväliä, 1980-luvun alussa taas divaritkaan eivät vaihtaneet Shokkeja kuin toisiin Shokkeihin ja nyt ne taas maksavat hurumykke. Vieläkö heput muistaa Slemmyn?
Sinä kesänä, niin kuin muutamana muunakin vietin paljon aikaa tätini luona. Tätini, hänen miehensä Tane, ja pari minua vanhempaa serkkupoikaa asustivat saman kunnan reuna-alueella, sanotaan paikkaa vaikka Laidanperäksi.
Ja Laidanperällehän minut kuljetti tietenkin postiauto. Ne kun kulkivat silloin vielä säännöllisesti ja taajaan. Niitä perinteisiä, tyylikkään ruman oransseja pelejä ei ole teillä enää aikoihin näkynyt. Niissä oli jotenkin enemmän tunnelmaa kuin tavallisessa linja-autossa. Vaan johtuukohan tuo muistin patinasta, kun sen aikaiset asiat ovat kyllä mielessä hyvinkin, mutta näkyvät muistin kuvaruudulla vähän semmosena rakeisena värifilminä niin kuin nuo 1970-luvun pätkät tuppaavat nykyisin jo olemaan. No, yhtä kaikki, postiauto toi ja vei mölliä ja mölli kulki ihan yksin, vaikka ikää ei ollut kymmentäkään. Nykyisin semmonenkaan ei kai onnistu, kun matkaa oli kuitenkin joitain kymmeniä kilometrejä. Tai no, mene ja tiedä, kulkeehan ne muksut bussilla kouluunkin.
Siellä Laidanperällä oli kaikenlaista puuhattavaa. Paikan vieressä oli vanha louhos, joka oli ollut käytössä viimeksi joskus vuonna Ryti. Louhoksen varsinainen monttu oli jo aikaa sitten täyttynyt vedellä, ja siitä oli tullut lampi, joka oli tietysti syvä kuin mikä, joten siihen oli mukava hyppiä. Olihan sinne ilmestynyt jopa kalojakin, ruutanoita tietysti, ne kun elävät vaikka pelkässä mutalikossa.
Louhoksen ympärillä oli sitten laaja jätemaa-alue, jäteskiksi sitä kutsuttiin. Siellä oli mahtavaa ajaa rossia, jota meikäläinen lasketteli polkupyörällä ja serkkupojat moottoripyörillään. Minä olin niihin masiinoihin silloin vielä pikkusen liian pieni. Mutta jäteskiltä löytyi myös pikkusen pojan aarteita eli kaksi ikivanhaa autonromua. Toinen oli vanha mossenraato ja toinen sitäkin vanhempi paku. Oli niissä vielä penkit (miten kuten) tallella sekä ratti, vaihdekeppi ja polkimet. Pikkumölli tietysti säännöllisesti hyppäsi puikkoihin ja pisti mielikuvituksen laulamaan. Pikkusen pojan mielikuvitus on niin valtava energiavara, että jos sen voisi valjastaa sähköverkkoon, niin kymmenen pikkusällin mielikuvitus tuottaisi virtaa keskikokoiselle maakunnalle.
Sen pakunraadon kohdalla vaan muisti tekee temppujaan. Minä kun jotenkin olen ihan varma siitä, että sen pakun nimi oli Star ja se oli puolalainen. Mutta järjellä ajatellen ei se varmaankaan voinu olla niin. Vaan haitanneenkos tuo. Olenhan minä siitäkin ihan varma, että kuulin Kalle Fält Bandin kappaleen Voita Hellalla jo vuonna 1972, vaikka se julkaistiin vasta vuonna 1977. Kytkentävirhe, luulisin. Mutta se toinen raato oli joka tapauksessa varmasti Mosse.
Jokaisella pikkusella pojalla on tiettyjä yksittäisiä esineitä, jotka ruokkivat mielikuvitusenergiaa toiseen potenssiin. Yksi niistä oli minulle Tanen työpaikaltaan tuoma pölynaamari. Siis ei mikään paperinen lättänä, vaan ihan kunnon maski, joka pienelle pojalle näytti ihan hävittäjälentäjän happimaskilta. Ei muuta kuin maski naamalle ja heppuhan olikin välittömästi jossain Itä-Karjalan taivaalla tiiraamassa, että tulevatko ne pirut auringosta.
Vaikka korkkareita siihen aikaan ahkerasti tuli luettuakin, ei Battler Britton mahtunut tuohon fantasiaan. Koska olin jo aikaisemmin alkanut harrastaa pienoismallien kokoamista (hei jätkät, sanooko Revell ja Airfix mitään?), niin Suomen omienkin ilmavoimien olemassaolo oli tullut jo tietoon. Eikä koneenani olleet koskaan ne kuuluisat Messerschmittit tai Brewsterit, vaan Curtiss Hawk 75, se Wasp-moottorinen versio. Se kun oli ensimmäinen pienoismalli, mikä tuli koskaan hankittua. Se on mulla muuten tallella vieläkin, vaikka melkein kaikki muut ovatkin jo hävinneet.
Tädin kanssa synkkasi hyvin, serkkupoikien kanssa synkkasi hyvin, mutta paras kaverini siellä Laidanperällä oli Tane. Auttelin Tanea pihahommissa, kävin hänen kanssaan kalalla ja ennen kaikkea pommitin miestä tolkuttomalla määrällä uteliaan pikkupojan kysymyksillä, jotka liittyivät hyvin usein sotaan. Tane kun oli ollut jatkosodassa tulenjohtomiehenä.
Tanella oli aina naama hyväntahtoisella hymyntirrillä ja hän vastaili kysymyksiini tarjoillen nulikalle rautaisannoksen sota-aikaa. Tai itse asiassa hän tarjoili rautaisannoksen siitä, mitä parikymppiset heput puuhailivat, kun ei tarvinnut sotia, kertomatta itse asiassa sodasta yhtään mitään, mutta hän teki sen niin ovelasti, että meikänulikka ei sitä tajunnut kuin jälkeenpäin. Kuuntelinpa vain jännää juttua siitä, kuinka tulenjohtomiehillä oli hyvä kalapaikka, mutta sen luo mennessä piti ylittää yks suonlämpäre, ja siinä piti olla matalana, kun naapurin piiska ylsi ampumaan siihen suolle.
Eli varsin leppoisan kuvan pikkumölli siitä touhusta sai. Tanehan oli siis tulenjohtomiehenä 4. divisioonassa ja kertoi olleensa Poventsassa. Ja tottahan hän siinä puhuikin. Vähän vanhempana otin sitten ittekseni selvää neljännen divisioonan historiasta ja hoksasin, että se porukka oli kyllä siellä missä Tane kertoikin sen olleen, mutta Tane taisi taktisesti unohtaa kertoa sen, että se sama divisioona oli kesällä 1944 Tali-Ihantalassa ja tulenjohtomiehillä oli siellä taatusti muuta tekemistä kuin onkimista. Itselläni oli siinä vaiheessa jo sen verran järkeä, että saatoin ymmärtää, miksi hän teki taktisen unohduksensa ja älysin myös olla kyselemättä enempää.
Muistan vain hyvin Tanen hyväntahtoisen hymyntirrin ja loputtoman kärsivällisyyden, kun utelias räkänokka kyseli hölmöjä. Ehkäpä hän ajatteli nulikkaa katsellessaan, että paska reissuhan se oli, mutta ehkäpä tuo kannatti tehdä. Saa tuokin nöösipoika vapaasti kysellä tyhmiä.
Tane on ollut mullan alla jo viisitoista vuotta. Muistelen vieläkin usein tuota hienoa miestä, joka kävi läpi Kannaksen tulihelvetin, mutta säilytti silti iloisuutensa, optimistisuutensa, ihmisystävällisyytensä ja sen hymyntirrin, joka kulkee vieläkin mukana omassa sielussani. Ei siitä ole pitkääkään aikaa, kun isä-Perskeleen kanssa saunottiin, otettiin mukista, muisteltiin Tanea ja tuumittiin, että jos sellainen heppu maailmasta löytyi, joka hankkiutui Tanen kanssa ränäväleihin, niin hepun olis tarvinnut katsoa peiliin. Maailma tartteis enemmän Taneja ja vähemmän niitä, jotka ideologioillaan pistää Tanet paskareissuille.
Se oli viimeinen täydellinen pikkusen pojan kesä. Jo seuraavana syksynä ja talvena pikku-Ykä alkoi oppia, että välillä elämä potkiikin munille, eikä pyytele anteeksi, vaan nauraa ilkeän naurun päälle. Mainioita pikkusen pojan kesiä oli kyllä vielä luvassa, mutta taustalla kaihersi se tieto, että elämä ei taida ollakaan pelkkää pikkusen pojan kesää. Aikuisten maailma ja siihen väistämättä joskus tapahtuva siirtyminen pelotti. Tuntui siltä, että pikku-Ykä katoaa tai muuttuu joksikin itselleen vieraaksi ja pelottavaksi.
Pikkusen pojan kesät ovat jo aikaa sitten vaihtuneet keski-ikäisen miehen täysiksi vuosiksi. Ilokseni olen huomannut, että ei siinä ihan niin huonosti käynyt kuin pelkäsin. Palanen siitä pikku-Ykästä, joka istui siinä Mossen raadossa kesällä 1974 elää vieläkin sisälläni, ja sehän ei muutu, eikä vanhene koskaan, vaan on omalla tavallaan iätön. Aikuinen mies sen ympärillä on vain rakentanut sen ympärille tiettyjä suojamuureja, jotta kokonaisuus nimeltä Ykä voi elää aikuisten maailmassa. Ja aikuisten maailmakin on välttämätön, sillä ilman sitä eivät pikku-Ykät voisi elää. Mutta on ollut ilo säilyttää se liekki siitä kurittomasta, keppostelevasta ja aina uteliaasta pikku nulikasta, ja uskon, että suurin osa ihmisistä on sen pystynyt säilyttämään.
Mutta tiedän myös ihmisiä, jotka ovat muuranneet sen liekin umpeen, ja se on kuollut hapen puutteeseen. Tuntuu siltä, että heidän elämänsä on jatkuvaa loukkaantumista ja varsinkin toisten puolesta loukkaantumista jostain, jota joku sanoi, tai jos ei sanonut, niin ainakin ajatteli. Heidän elämänsä täyttää tarve tuomita, vaientaa, rajoittaa ja rangaista. Ehkä heidän pikkunulikan sielunsa onkin pöllitty ja vaihdettu toiseen, johonkin sellaiseen, jota pikku-Ykä aikanaan pelkäsi.
Itse aion säilyttää sen pienen palan nulikkaa itsessäni hautaan asti. Olen sen velkaa pikku-Ykälle. Ja pikkusen pojan kesille.
Hyvää alkanutta kesää tämän blogin lukijoille.
Joulukalenteri 2024 Yhdeksastoista luukku
3 tuntia sitten
25 kommenttia:
Hieno kirjoitus, joka toi mieleen muistoja omasta lapsuudesta.
Kyllä niistä autonrengas keinuista hyppimään pystyi, ainakin sellaisista mitä 80-luvulla käytettiin. Ja palloa pelaamaanmyös!
Tuollaistahan se oli -60/-70 taitteessa pikku Ykän ja Pikku Arskan touhut. Ihan samanlainen Philipsin mankka oli isoveljelläkin, josta kuunneltiin nuorten sävellahjaa. Samat lehdet ja leikit. Meillä oli vielä aitassa pistimiä -18 kapinasta (hyviä miekkoja) ja ammuksia viimeisimmästä rähinästä, niistä ehdittiin monet pömmit kasata. Ja höyrykone, joka oli tarkoitettu puimakoneen (rysky) voimanlähteeksi - äiti ei oikein tykännyt pyykinpesusta.
Hyvää kesää (itse tulemme Suomeen enskuun alussa neljäksi viikoksi pakoon tätä koleaa ja sateista talvea)
- buuri johannesbuurista -
Tutun oloista sielunmaisemaa muistojen muodossa, aika lailla samoja ratoja se meni pikku-tvällärinkin lapsuuden kesät.
Ei sitä pikku-Ykää kannata kadottaa.
-Tvälups-
Hips, Sussu on tuttu kone. Muuan kaukainen sukulainen lensi Sussua sodassa.
Todettakoon, että meillä vanhempien koti on yhä täynnä pienoismalleja. Veljet kokosivat niitä oikein urakalla, ja siinä sivussa ne - ja ilmailu - tulivat ruukinmatruunallekin tutuksi.
Ruukinmatruuna itse suoritti koulunpenkinkulutusaikana lentolupakirjan.
Mukavia muistoja. Vähän tuollaista se minunkin nuoruus oli. Jos sää salli, niin potkaistiin ulos sillä sisällä ei vetelehditty. Koulumatkat, viisi kilometriä suuntaansa mentiin kävellen, hiihtämällä ja vanhemmietn fillarilla. Ei ollut kännyköitä ja tietokoneita. Ollaanko me jotenkin erilaisia, jalat maassa tyyppejä kuin nykyinen nuoriso, siltä jotenkin tuntuu.
Pikku - Ykän olen visusti säilyttänyt.
Teen malleja vieläkin :)
Hyvää kesänjatkoa vaan sinnekkin.
Nyt taisi tulla hyvän blogin paras kirjoitus. Taitaa vaan flunssa iskeä kun piti lukiessa useampaankin kertaan nenää niistää.
Tervehdys Vasarahammerille, Anolle, Buurille Johannesbuurista, Tvälläriupseerille, Ruukinmatruunalle, Beckerille ja Keski-ikäiselle pikkupojalle. Kiitos kommenteistanne ja hyvää kesää teille kaikille.
Olisi kovin mielenkiintoista päästä lukemaan se kirjoitus vuonna 2050, jonka kirjoittaa keski-ikäinen mies, joka eli pikkusen pojan kesää vuonna 2012. Vaan minä lienen siinä vaiheessa jo tups´ahossa.
Kavereiden kanssa ei tahtoneet kesäpäivät riittää uimisen ja muun touhuamisen päälle. Teltta taisi olla joka jannulla pihallaan (okt- ja rivareissa) ja nukuttiin missä väsytti (se tosin vaati luvan vierasvanhemmilta sekä ilmoituksen kotiin) sekä syötiin jos muistettiin. Limukkaa ja karkkia teki alvariinsa mieli, niihin hankittiin rahat pulloja keräämällä.
Eipä vanhemmat olleet paniikissa vaikka kotona ei käyty kuin pyörähtämässä välillä. Toisaalta uimarannoilla toimi omavalvonta eli ketään ei laskettu hukkumaan.
Mummolassa taasen oli tiukka kuri ettei valtatielle saanut mennä. Muuten annettiin mopo ja peräprutkulla varustettu vene käyttöön. Rautatien ylitys sekä päivä Pielisellä omin nokkinensa oli pienempi paha kuin valtatielle meno, joka oli -verboten- ilman ukin mukanaoloa.
Puukot ja muut työkalut tuli tutuiksi, ja pikku tvälläri teki mukavia kesätilejä metsuroinnilla sekä polttopuun hakkaamisella.
Kymmenvuotiaalla moottorisaha, lienee poliisiasia nykyisellään?
-Tvälups-
Niin ja rattoisaa suvea myös Ykälle perheineen!
Elin oman lapsuuteni 50-luvulla. Saman tyyppistä, joskin aineellisesti köyhempää se oli pikkupoikien elämä silloinkin. Airfixiä ei edes tunnettu nimeltä vaan lentokoneet veisteltiin puupalasista lehden kolmitahokuvan mukaan. Kolmentoista ikäisenä ajoin Katzilla hiekkaa tietyömaalle eikä viranomainen perään haukahtanut.
Ykän kirjoitus toi hyvän mielen. Oli se aikaa, kun pojat ja tytöt saivat olla lapsia. Poliisia ei huudettu apun jokaiseen käpysotaan eivätkä sossutädit pyörtyilleet, kun leikittiin lääkärileikkiä tyttöjen kanssa. Mitähän nykyajan lapset tosiaan muistelevat aikusina? Nettipelejä? pornovideoita?
Tuota lukiessa katosin omaan lapsuuteeni.
Me kokosimme pienoismallit ainoastaan riittävästi kasaan, ja sen jälkeen hirmuisen ilmataistelun seurauksena isokintsu aiheutti valitettavan tappion.
Joskus myös järeämpää tykistöä edustanut lussu ilmakko hoiti homman.
Shokkeja mulla on jokusia jäljellä ja lueskelen niitä vieläkin.
Muutamat tarinat ovat vaan niin hyviä.
Hei Ykä!
Kiitos taas upeasta kirjoituksesta. Nautin kerron tyylistäsi ja ajatuksesi monesta asiasta vastaa omiani. Hyvää kesää.
T. Vane
Pikkupoikana keräilin postimerkkejä ja tuo kuvituksena oleva kuva postiautosta tuli tutuksi.
"Keinupersistä" pelattiin kerrostaloalueella, jossa piti aina pelätä talonmiestä. Nurmikolle ei saanut mennä etenkään keväällä ja kieltoa valvottiin silloin tällöin. Talonmiehen saapuminen keskeytti aina pelin tilapäisesti.
Serkkupojan vanhemman veljen kasettimankasta kuunneltiin Sweetiä ja Alvin Stardustia.
Shokki-lehti Slemmyineen tuntui pelottavalta. Itse luin mieluummin Busteria ja Sarjakuvalehteä. Myös Mustanaamio kelpasi.
Tervehdys Tvälläriupseerille, Närpes Vargille, VonPeelle, Vanelle ja Vasarahammerille & kiitos kommenteistanne. Kommenteista mieleen pulpahtaneita asioita:
- Kintsuista: Nykyisiltä pikkupojilta on pöllitty kaikenlainen räjäyttämisen riemu. 1970-luvun kintsut olivat todellisia jytkyjä (ilman poliittista merkitystä) ja tykinjyskyt oikein jytkyjen jytkyjä. 1990-luvulla myyntiin tulleet versiot olivat aivan lussuja ja nykyisinhän nulikat eivät saa sytyttää edes tähtisadetikkua.
- Perämoottoreista: Kolmiheppaisella put-put-Johnsonilla ei paatti välttämättä liikkunut kovin ripeästi, mutta jotain tunnelmaa siinä kyllä oli. Mahtaakohan niitä vielä olla myynnissä? Kun ei ole tuota veneilyä tullut aikoihin harrastettua.
- Mainoshavainto perämoottoreista: ”Vedä narusta, nauti kesästä. Osta Evinrude”.
- Toinen mainoshavainto: ”Mitäs me oikein syötiin ennen kuin oli Floraa? Hä? (killing joke… vaivautunut hiljaisuus… tyrmistyneitä ilmeitä…) Mitäs sä oikein meinaat? Ettei ollu Floraa?”
Makkara: lauantaimakkara.
Limpparista: Se repäisykorkki, jolla onnistui aina saamaan viillon peukaloonsa. Sitten tulivat ne päältävedettävät korkit.
Yleisestä järjestyksestä: Siihen aikaan oli aika käsittämätön ajatus, että nulikat olisivat haistatelleet aikuisille, niin omille kuin vieraille. Nythän ne haistattelee poliisillekin. Kun tietävät, ettei siitä mitään seuraa. Kaipa tämänkin joku sovellettu spedestetiikko laskee edistykseksi.
Heh, muistan ettei 70-luvulla nappuloille myyty Britfixin lennokkiliimaa mutta Airfixin vastaavaa kylläkin. Koulussa kuultiin sitten isoilta pojilta syynä ollen sen, että jotkut olivat jossain impanneet sitä ja mehän nyökyttelimme mukana ikäänkuin asiantuntevasti. Seuraavaksi piti vaivihkaa ottaa selvää mitä "imppaaminen" tarkoitti. Asian tultua selville ihmettely vain kasvoi että mikä järki tuossa nyt on.
Ensimmäinen koottavani löytyi mummolasta serkkupojan unohtamana talvella -74. Sain sen pitää ja ottaa mukaani koska koneesta puuttui toinen korkeusperäsin ja ohjaamosta kuomu eikä serkku sitä ollut kaivannut. Mallista eikä maasta ollut mitään tietoa tarrojenkin puuttuessa tyystin mutta sillä tuli kurvattua raakoja ilmataisteluita kokonaisen illan ajan. Suomi voitti kaikki.
Seuraavan päivänä oli sunnuntai ja isä päätti liimata irvistävän siiven paremmin kohdalleen. Varsinaisia lennokkiliimoja ei kotona ollut, mutta kontaktiliima sai ajaa asiaa. Paikkausoperaation jälkeen lentokone parkkeerattiin sähköuunin ritilälle mietoon lämpöön liiman kuivumisen nopeuttamiseksi ja luukun väliin lykättiin puinen paistolasta . Sitten sohvalle katsomaan iltapäivälähetyksenä vanhaa Tarzan-elokuvaa.
Elokuvan jälkeen riensin keittiöön ja eikös joku saatanan desantti ollut tempaissut paistolastan luukun välistä. Suomen ilmavoimat roikkui siniharmaana räkänä ritilöistä. Syyllinenkin löytyi, muttei äiti katumusta osoittanut vaan haukkui vastatoimenpiteenä kaikki muut.
Isä osti sitten uuden Messerschmitin ja sain seurata kokoamista ihan itse.
Tervehdys Masalle ja kiitos kommentistasi. Samoja aikoja minäkin törmäsin ensimmäisen kerran imppaamiseen terminä, tosin sillä kertaa puhuttiin tinnerin imppaamisesta. Yhtä kaikki minäkin raavin pikkupojan päätäni ja mietin, että kuka ihmeessä haluaa haistella tinneriä ja minkä ihmeen takia. Sehän haisee pahalle.
Vaan täytyy todeta, että toi sun ”Suomen ilmavoimat roikkui siniharmaana räkänä ritilöistä” oli kielikuvana niin ässä, että enpä ole yhtä mainioon vähään aikaan törmännyt.
Tästä (ja edellisestä viittaamastasi) kirjoituksesta heräsi ajatuksia. Ja muistoja, tietysti. Maailma oli joskus erilainen, se on totta. Tietyillä tavoilla ystävällisempi, kenties konkreettisempi, hidastempoisempi. Jotenkin parempi, tai siltä ainakin tuntui, lapsen ajatuksissa. Ei vielä niin tietoa todellisesta pahuudesta.
Nyt se maailma on kuitenkin mennyttä, eikä sitä saa takaisin, sillä maailma muuttuu meemien ajamana ja kerran keksittyä ei voi saattaa olemattomaksi. Käytännössä maailmasta ja ihmisistä tulee yhä hullumpia, eikä loppua näy. Poikani esimerkiksi lähtee kohtapuoliin koulutielle ja kävi jo mielessä, että täytyykö hänelle oikeasti panna mutka taskuun, että on sitten edes jotain millä panna hanttiin, kun ystävällinen lähikouluampuja tulee rei'ittämään päätä. Kun senkin meemin joku hullu tuli keksineeksi ja joku toinen maahantoi.
En usko että hulluuden voittokulkua voi pysäyttää, mutta se ei ehkä etenisi niin riemukkaasti, elleivät sitä erikseen piiskaisi eteenpäin nämä loukkaantujinakin tunnetut laumat. Kas kun tämän ajatuksesi haastan: Minä tein muurin oman sisäisen lapseni suojaksi jo kauan sitten, kylmästä raudasta ja niin korkean, että sitä ei ilman tappioita ylitetä. Tämä ei kuitenkaan sammuttanut tulta ja aina joskus, vakaasti harkiten, muuria voi raottaa. Muuri yksin ei sammuta liekkiä, muuri ei ole ongelma.
Loukkaantujat oppeineen sen sijaan ovat vankka ongelma. Heillä ei ole liekkiä, mahdollisesti koskaan ollutkaan, edes lapsena. Ei sammutettavaa; ei mitään, mikä ei halulla polvistuisi jokaisen typerän ismin ja valmiiksi pureskellun ajatuksen edessä. Heistä jokainen on aulis astia maailman mielipuolisuudelle, vaikkakin huolella koulittu näkemään itsensä sivistyksen kärkikaartissa.
Heille me annoimme vallan ja nyt he huutavat muita joukkoonsa. Samaan aikaan tyhjyys heidän aatteissaan kirkuu silkkaa typeryyttä.
Jotain on rikki siinä, mitä heille opetettiin; mitä meille kaikille opetetaan.
Tervehdys, Rtms, ja kiitos hienosta kommentistasi. En miellä tulleeni haastetuksi, vaan komppaan ajatuksiasi. Elän kuitenkin toivossa, että se hulluuden voittokulku jotenkin pysäytettäisiin. Pakko sitä on ainakin yrittää. Kukin tavallaan ja tyylillään.
Hauska tarina perskutarallaa sentään!
Välitunnilla leikittiin sotaa, ja lähdettiin vyöryttämään taisteluhautaa (tai juoksuhautaa siihen aikaan). Ensimmäisen mutkan taakse heitettiin kranaatti, ja sieltä tuli vihulainen kymmenen tikkiä vaativa vekkia otsassa. Keittiön emännän palattua jatkosodan lotaksi vältyttiin pysyviltä loukkaantumisilta. Tunnin alkaessa opettaja kysyi, että miksi ihmeessä pitää heittää nyrkin kokoisia kiviä kranaatteina, kun voisi käsityöluokassa käydä sorvaamassa perunanuijia.
Oliko tää nt siis sellainen lomille lomps -kirjoitus, vai ymmärsinkö väärin?
Tervehdys Kumitontulle ja kiitos kommentistasi. Juoksuhautaa tuli vyörytettyä mukulana itsekin ja mikäs sen mukavampaa. Sitten varusmiespalvelussa sai tietysti siitä touhusta pienen esimaun, että mitä se oikeasti saattaisi olla, ja siellä minusta tuli kyllä kovasti rauhan mies. Jos ei muuten, niin laiskuuttani.
Jo joo, ymmärsit väärin. Jään töistä lomille vasta tuonnempana. Tämän blogin kanssa itse asiassa olen jo koko kevään ajatellut pitää vähän taukoa, ja ladata akkuja tulevia kunnallisvaaleja varten, tai ainakin niin, etten kaikkiin kissanristiäisiin puutu, mutta kun noita aiheita vaan tulee ja tulee, eikä malta millään olla päätään aukomatta. Itse asiassa tämän kommentin julkaisemisen jälkeen julkaisen Kaljupäisiä uutishavaintoja.
Katsoitko sinä vuoden 1974 jalkapallon MM-kisat? Tuo piirros esittää niitä.
Tuollaisia lapsuusmuistoja on kivaa muistella jos niitä on. Onko sinulla valkokuvamuisti tai videotason muisti? Muistaisit siis sillä tarkkuudella että ikään kuin kelaat videokuvaa taakse johonkin kohtaan? Pysytkö muistamaan jonkin vuoden, tai päivämäärän tai jonkin hetken, kellonajan, keitä muita oli samassa huoneessa tai jos olit ulkona niin siinä vieressä...
Itse olen enemmän tykännyt olla aikuinen. Jotenkin koen olevani sekä absoluuttisesti että suhteellisesti paremmalla tasolla kuin kakarana. Tosin joskus olen miettinyt että tykkäisinkö enemmän siitä jos olsin tämän ikäinen jonain aikaisempana vuosikymmenenä.
Tervehdys, Vieras ja kiitos kommentista. Joo, tarkoituksella laitoin ton kuvan. 1974 MM-kisat tuli katteltua isä-Perskeleen kanssa mustavalko-tv:stä. Loppuottelussa taisi olla Gerd Müller, joka potkaisi sen ratkaisumaalin. Minä en oikein osaa määritellä, mikä on valokuvamuisti, tuskin mulla semmonen on, mutta sanotaan, että hyvä muisti kumminkin. Ja kyllä minäkin tykkään olla aikuinen, eihän näillä mailimäärillä oikein vaihtoehtoakaan ole, enkä esmes kouluvuosia pahemmin kaipaa. Mutta se tietty viattomuus ja sinisilmäisyys on mielessä lämpimänä muistona.
Hieno juttu. Tuosta penskojen korttelisarjan organisoinnista voin sanoa sen verran, että systeemit ovat nykyisin tarkemmat, mutta eivät edelleenkään turhantarkat. Ei ainakaan meillä yu-puolella. Eipä minulta ole rikosrekisteriotetta kyselty, kun olen ollut harkkoja vetämässä. Mutta lisenssimaksut pitää olla muksuilla kunnossa, ennen kuin voidaan virallisiin kisoihin päästää. Vakuutusturvan takia lähinnä. Mutta halvalla selviää, ainakin johonkin jääkiekkoon verrattuna, meillä saa kolmisenkymmentä ohjattua harjoituskertaa alta satasen ja seuran järjestämiin kisoihin pääsee ilman osanottomaksua.
Pikkuisten poikien kesiä haittaa nykyään vähän se, että pikkuisia poikia on harvemmassa; nykyään asutaan taajamissa väljemmin ja lapsia on muutenkin vähemmän. Urheiluharrastuksia taas haittaa se, että konsolipelit on keksitty ja lapsilla on nykyään paljon reissaamista sinne sun tänne.
Tervehdys Jaskalle ja kiitokset kommentista & nykytilan päivityksestä. Tuo meidän korttelisarjahan ei varsinaisesti ollut mikään virallinen tai urheiluseuran järjestämä, se vaan pykäistiin pystyyn ja Oy Firma Ab jeesaili vähän.
Lähetä kommentti